[an error occurred while processing this directive]

Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Vailla sopimuksia

Tämä kirjoitus on niille, jotka ovat sisäisen eheytymisen myötä saaneet sisäistä lujuutta. Lujuus ei tarkoita samaa kuin kovuus. Itse asiassa sisäinen lujuus tekee meidät pehmeiksi. Kun meillä on sisäistä vahvuutta, meidän ei tarvitse suojata itseämme. Vasta silloin me kykenemme kääntämään toisenkin posken sille, joka lyö meitä poskelle. Vasta kun meillä on voima kääntää tai olla kääntämättä, me olemme sisäisesti lujia. Silloin posken kääntäminen tai kääntämättömyys ovat lakanneet olemasta kysymyksiä. Me emme kiinnitä siihen huomiota. Me vain toimimme niin kuin tilanteessa on hyvä toimia.

Kun me paranemme, jossakin kohdassa me alamme tajuta, että ei ole toista elämää. Tajuaminen ei tule kerralla, vaan lisääntyvinä välähdyksinä ja läsnäolon hetkinä. Se ei tule tahdon päätöksellä eikä sitä voi yrittää houkutella esiin millään tavalla. Se on seurausta siitä, että kuljemme paranemisen polkua ja olemme sen kulloisessakin vaiheessa läsnä yhä syvemmin. Me olemme uskollisia sille, mikä on kohdalla juuri nyt. Me emme tietenkään voi koskaan olla olematta läsnä todellisuudessa. Enemmänkin kyse on siitä, mihin kiinnitämme huomiomme.

Kerron aluksi joitakin edellytyksiä, jotka sinun tulee tunnistaa itsessäsi, jotta tämä kirjoitus olisi sinua varten. Jos edellytykset eivät täyty nyt, voit unelmoida niistä. Voit odottaa sitä, että näet tällaisia muutoksia itsessäsi. Ne tulevat aikanaan.

Ensimmäinen edellytys on se, että me tajuamme riittävämme tällaisina, ja että kaikki muukin riittää sellaisenaan. Tämä ilmenee hyväksymisenä, ja vaikka jokin osa meitä ei hetkeen hyväksyisi jotakin, me hyväksymme senkin. Me olemme lakanneet moittimasta itseämme. Meillä on syvä ja rauhallinen ymmärrys siitä, että yksikään ajatuksemme ei muuta toiseksi sitä, mitä me olemme. Me olemme kokeneet, että emme ole yhtä kuin ajatuksemme. Me koemme, että yhdelläkään ajatuksella ei ole voimaa muuttaa toiseksi sitä, mikä on olemassa konkreettisessa todellisuudessa. Samalla me tiedämme omasta kokemuksestamme, että konkreettinen todellisuus tulee tiettäväksemme oman mielemme kautta.

Toiseksi, meille on tullut rohkeutta katsoa sisällemme. Me emme yritä kovin paljoa saada tunteitamme pysymään kurissa rajoittamalla muita ihmisiä tai muuta maailmaa. Aina me yritämme hiukan, mutta me tunnistamme ainakin osan siitä ja myönnämme sen. Ei ole kovin monta asiaa, joita me kavahdamme. Pikemminkin meistä on tullut hiukan kyynisiä ja piittaamattomia, emmekä ryntää "korjaamaan" muita ihmisiä tai tilanteita. Yhä enemmän kaikki saa vain olla niin kuin on.

Kolmanneksi, me alamme viihtyä myös yksin. Yksinolo ei tunnu yksinololta. Kun me jäämme yksin, elämämme ei köyhdy, vaan se on edelleen yhtä rikasta ja innostavaa kuin parhaan ystävämme kanssa – tai jopa innostavampaa. Silti me emme erityisesti hakeudu olemaan yksin. Me olemme siinä, mikä on kohdalla.

Neljänneksi, meihin on tullut sisäistä lujuutta. Tämä ei tarkoita ujouden, arkuuden tai herkkyyden katoamista, sillä ne ovat aivan eri asioita. Paraneminen voi jättää meidät ujoiksi tai hiljaisiksi, mutta vain siksi, että me tiedämme, että niin on hyvä. Meidän ei tarvitse melskata, jotta rakastaisimme maailmaa. Pikemminkin sisäinen lujuus pysyttää meidät hiljaisina, ja meillä on suuri varmuus siitä, että melskaaminen olisi haitaksi. Sisäinen lujuus tarkoittaa epäröimisen katoamista. Sisäiseen lujuuteen yhdistyvä arkuus on elämän kunnioittamista.

Viimeiseksi, me koemme, että ei ole toista vaihtoehtoa. Tämä kokemus on tyyni ja vahva kuin vuori. Meihin on tullut keskus, joka tuntuu olevan joskus käsittämättömän hiljainen, nöyrä ja tyytyväinen, mutta samalla taipumaton ja täysin peloton. Unelmat eivät jaksa kiinnostaa. Unelmista luopuminen ei ole unelma eikä tavoite, jolla me luulemme saavuttavamme jotakin. Me olemme kokeneet, että jotkin "unelmamme" ovat torjuntaa ja todellisuuden pelkoa. Ajatus takaisin kääntymisestä ei juolahdakaan mieleemme. Oikeastaan me emme ajattele myöskään eteenpäin menemistä. Pikemminkin me olemme tässä.

Me alamme olla valmiita, kun emme odota lopputulosta, vaan kun jokainen nykyhetken läsnä oleva kokemus riittää lopputulokseksi. Kun tie lakkaa olemasta tie jonnekin, ja siitä tulee tie jossakin. Silloin me emme lähesty unelmien katoamista ajatuksena, tavoitteena tai unelmana, vaan tässä hetkessä läsnä olevana elämänä. Silloin kaikki tapahtuu itsestään. Me emme pyri unelmista pois, vaan teemme sitä, mikä tuntuu oikealta kunakin hetkenä. Unelmat ovat silloin jo kadonneet unelmina. Ne ovat vielä jäljellä pelon välikappaleina, ja meidän taistelumme on taistelua omien pelkojemme kanssa. Unelmat ja niiden katoaminen ovat sivuseikka. Eivätkä ne katoa kokonaan. Tulee uusia unelmia, mutta ne eivät ole pakoa todellisuudesta.

Kyse ei ole siis unelmista luopumisesta. Kyse on torjunnan ja pelkojen kohtaamisesta ja voittamisesta. Unelmien katoaminen on sivutuote. Ne katoavat, kun me huomaamme olevamme vain tässä. Se tapahtuu silloin, kun olemme siihen valmiit. Sitä ennen meidän on tultava valmiiksi. Yleensä se kestää vuosia. Muutos on hidasta, vaikka se tulee joskus näkyviin hyppäyksinä. Hyppäykset ovat kuitenkin vain osoitusta siitä, että jokin on tullut valmiiksi. Me emme tiedä, kuinka kauan se on hautunut. Joskus tulet kenties kohtaan, jossa et halua enää unelmoida toisesta elämästä. Mutta niin kauan kuin haluat, unelmoi ja kulje unelmaasi kohti. Älä etsi sitä, että torjuisit unelmasi. Se olisi torjuntaa eikä saavuttaisi mitään.

Rajoituksia

Me elämme koko ajan rajoitusten keskellä. Kaikki ei ole mahdollista. Siksi on tärkeää tehdä sitä, mikä on mahdollista, eikä unelmoida siitä, mikä ei ole mahdollista. Mutta tyydyttääkö meitä se, mikä on mahdollista? Voivatko mahdollisen rajat estää meitä kokemasta syvää tyydytystä elämästämme elämästä? Voimmeko me olla tyytyväisiä siihen elämään, joka ei ole vain mahdollista, vaan myös todennäköistä - kenties väistämätöntä? Ja jos voimme, kuinka se tapahtuu? Tämä kirjoitus etsii sitä, mistä vastaukset saattaisivat löytyä.

Kun me synnymme tähän maailmaan, me kasvamme lupauksen keskellä. Meidän vanhempamme antavat jatkuvasti lupausta helposta elämästä vastaamalla meidän tarpeisiimme. Aluksi he tekevät kaiken meidän puolestamme. Mutta ajan oloon me huomaamme, että vastaukset eivät aina osu kohdalleen. Olimmepa kuinka onnellisesta perheestä hyvänsä, me kasvamme myös pettymysten keskellä. Me joudumme kohtaamaan sen, että kaikki toiveemme ja odotuksemme eivät toteudu. Ensimmäisistä elinvuosistamme asti me alamme luoda tätä varten strategiaa, vaikka emme tiedä tekevämme niin. Vaikka tämä strategia syntyy ympäristön antamista aineksista, se on kuitenkin itse luomamme.

Elämämme tärkeimmät voimat ovat:
prosessi, jolla valitsemme sen, mitä haluamme;
toimet, joita teemme, jos emme saa sitä;
ja se, kuinka hyvin tunnemme kaksi edellistä.

Elämän strategian muodostuminen alkaa ensimmäisistä epämukavuuden kokemuksista. Strategia pitää sisällään aluksi kaksi asiaa. Ensimmäinen on sen prosessin muodostuminen, jolla me valitsemme rajallisten vaihtoehtojen joukosta sen, mitä me sanomme omaksi tahdoksemme. Aluksi tämä valintaprosessi on tiedostamaton ja fyysisiin tuntemuksiin perustuva. Aivan aluksi me emme edes tiedä, mitä tahdomme. Meidän vatsaamme sattuu, ja me osaamme vain huutaa. Vanhempamme tutkivat meitä ja päättelevät, mitä heidän olisi hyvä tehdä. Jos he tekevät oikeat johtopäätökset ja toimet, meidän olomme helpottuu ja me nukahdamme. Hieman vanhempana me osaamme jo toivoa erilaisia asioita: mieliruokaamme, sylissä pitämistä, ja niin edelleen. Ja kun aikaa kuluu vielä lisää, meille alkaa muodostua unelmia, odotuksia, toiveita ja kaipauksia, eli henkilökohtainen toiveiden ja mieltymysten järjestys. Jollakin se saattaa perustua hyvinkin äkkinäisiin reaktioihin ikäviä tunteita kohtaan. Jollakin toisella se voi perustua laajempaan tunneskaalaan. Jollakin taas valintaperusteena voi tuntua olevan lähes yksinomaan järki.

Hyvinvointimme kannalta ei ole kovin tärkeää, mitä me odotamme kunakin hetkenä. Tärkeämpää on se, minkälaisen prosessin kautta me valitsemme sen, mitä odotamme. Jos tämä prosessi toimii hyvin, me olemme selvillä monista asioista: omasta tilastamme, saatavilla olevista vaihtoehdoista, omasta voimastamme, vaihtoehtojen rakentavista tai vahingollisista vaikutuksista, valintaperusteistamme, ja niin edelleen. Silloin me pystymme valitsemaan vapaasti, näkemään valintamme vaikutuksen ja tarvittaessa korjaamaan sitä uusilla valinnoilla. Mutta jos jotkin prosessin osat ovat tietoisuutemme ulkopuolella, me emme tiedä, mitä tapahtuu. Me näemme itsemme ja virheellisen toimintamme, mutta emme osaa korjata sitä. Strategiamme on puutteellinen, emmekä tiedä, miksi. Me haluamme yhtä, mutta päädymme toiseen. Tämä on kuin ajaisimme autoa, jonka hallintalaitteet toimivat epäsäännöllisesti ja liian monimutkaisesti. Jos kyse olisi autosta, me jättäisimme sen ensi tilassa. Mutta kyse on meidän elämästämme, emmekä pysty jättämään sitä. Me koemme itsemme puutteelliseksi ja elämän epäreiluksi.

Valintojen tekemisen lisäksi elämän strategiaan kuuluu se, mitä me teemme silloin, kun valintamme eivät toimi. Meillä on kolme perusvaihtoehtoa ja loputon mahdollisuus yhdistellä niitä. Perusvaihtoehdot ovat muuttaminen, sopeutuminen ja vetäytyminen.

Jos me muutamme, me toimimme aktiivisesti ja yritämme saada tilannetta muuttumaan. Se toimii joskus hyvin. Me muutamme asioita ja jätämme oman jälkemme maailmaan. Mutta meidän valtamme muuttaa muita ja elämän olosuhteita on melko pieni. Siitä huolimatta me saatamme yrittää pakottaa muita mukaan suunnitelmiimme. Ihmisten ja eläinten pakottaminen onnistuu joskus, mutta elämän tapahtumissa se ei toimi. Me emme mahda mitään sille näennäisen persoonattomalle voimalle, joka antaa meille elämämme olosuhteita. Muuttaja, joka ei tunne voimansa rajoja, voi valittaa olosuhteitaan ja huitoa niillä muita ihmisiä, mutta olosuhteet eivät sillä korjaannu. Jos ainoa strategiamme on muuttaminen, me koemme elämän olevan meitä vastaan. Me saatamme yrittää parantaa maailmaa jonkin aikaa, mutta väsymme, katkeroidumme ja masennumme. Mitä enemmän me kiinnitämme huomiota muiden muuttamiseen, sitä vähemmän me kiinnitämme huomiota siihen prosessiin, jolla itse teemme valintoja. Me kadotamme itsemme, eikä muiden muuttaminenkaan ole omassa hallussamme.

Jos me sopeudumme, me otamme tilanteen vastaan. Me jäämme olemaan läsnä tuskallisissakin tilanteissa, mutta saatamme luopua joistakin odotuksistamme ja unelmistamme. Tärkeimmästä unelmastamme me emme kuitenkaan luovu, sillä tärkein toiveemme on se, minkä takia me luovumme kaikista muista. Meidän on turha sanoa, että olisimme luopuneet kaikesta, ja että meille käy kaikki, sillä meille ei missään tapauksessa käy se, että lakkaisimme luopumasta. Silloin me menettäisimme sen, mitä emme halua menettää mistään hinnasta. Sopeutuminen ainoana strategiana ei kuitenkaan toimi hyvin, sillä me emme voi olla onnellisia, jos luovumme itsestämme. Me voimme kyllä luopua tunteistammekin niin, että emme enää tunne mitään, mutta silloin me vain luulemme luopuneemme. Ainoa, mitä meille tapahtuu, on, että me lakkaamme näkemästä sitä prosessia, jolla teemme valintoja, ja joudumme yhä enemmän hämmennyksiin. Me kadotamme innostuksemme.

Jos me vetäydymme, me jätämme asian. Me lakkaamme välittämästä. Me emme enää kiinnostu siitä, mistä kiinnostuimme äsken. Asioista tulee yhdentekeviä. Esimerkiksi jos me emme saa työtä, siitä tulee yhdentekevä. Mutta mikään asia ei elä tyhjiössä. Jos me vetäydymme yhdestä asiasta, sen mukana me vetäydymme monista muista. Jokainen meistä vetäytyy. Jokaisella meistä on ollut unelmia, joista olemme todenneet, että se ei ole minua varten. Jokainen meistä kohtaa elämässä tilanteita, joita ei tahtoisi kohdata. Me teemme usein oheistoimintoja, joiden avulla me vetäydymme tarvitsematta tunnustaa itsellemme, että vetäydymme. Meidän tulisi soittaa tärkeä puhelu, mutta keksimme jotakin muuta. Meidän tulisi pyytää anteeksi joltakulta, mutta kutsutamme itsemme kylään muualle. Meidän olisi hyvä lopettaa tupakointi, mutta keksimme muuta ajateltavaa. Kun tuska tulee, me teemme jotakin, jotta emme huomaisi sitä. Me vetäydymme paljon enemmän kuin ajattelemme vetäytyvämme.

Elääksemme onnellista ja seesteistä elämää meidän tarvitsee vain nähdä, kuinka me toimimme. Se riittää. Heti, kun alamme huomata, kuinka ohjauslaite toimii, me alamme luonnostaan ohjata paremmin ja helpommin. Jos sen sijaan me yritämme muuttua ennen kuin kestämme nähdä, katsoa ja kokea, me emme tiedä, mitä tapahtuu. Me saatamme luulla tekevämme jotakin siksi, että haluamme, vaikka se voi olla osa toimintoa, jota teemme siksi, että emme saaneet jotakin muuta.

Tästä alkaa elämän strategian kolmannen osan tietoinen kasvaminen. Sen sijaan, että me toivoisimme asioiden tapahtuvan tietyllä tavalla, me alamme haluta nähdä, kuinka kaikki toimii. Tämä on suuri seikkailu. Se on pelottava, houkutteleva, innostava ja täynnä elämää. Juuri äsken eräs ystäväni kysyi minulta, miten ihmeessä häneen oli tullut niin seesteinen olo. Se oli hänestä niin kummallinen tila, että hän ei osannut suhtautua siihen. Hän oli juuri elänyt läpi elämänsä syvimmän masennusvaiheen ja sitten käsitellyt sisältään pursunnutta vihaa. Mutta kaikki tapahtui vain juuri siksi, että hän oli ollut läsnä kulloisessakin vaiheessa. Ja se, mitä seurasi, oli jotakin, mitä hän ei olisi koskaan pystynyt kuvittelemaan. Se, missä hän on nyt, on hänelle ennestään täysin tuntematon tila. Tässä on taas oiva tilaisuus toistaa se, mitä sanon usein: parantumaton mieli ei voi kuvitella parantunutta mieltä. Kyse ei ole ajatusten muuttumisesta eikä tunteiden muuttumisesta, vaan sen syvän paikan eheytymisestä, josta tunteet ja ajatukset tulevat.

Elämän tarkoitus

Monet ihmiset, jotka ovat eläneet läpi asian, jonka he ensin kokivat suurena traumana, ovat sen kautta nähneet, että elämän tarkoitus on edettävissä todeksi joka hetki. Viktor E Frankl teki oman löytönsä keskitysleirillä, ja hän kirjoittaa siitä kirjassaan Man’s Search for Meaning (ilmestynyt suomeksi nimellä Ihmisyyden rajalla). Otan tähän aluksi kuitenkin Franklin ajatuksia siinä muodossa kuin Edward Canfor-Dumas esittää ne kirjassaan The Buddha, Geoff and Me (eli suomeksi suunnilleen Buddha, Jaska ja minä):

Elämän tarkoitus

Epäilen, että lääkäri [Frankl oli psykiatri] tuskin voisi vastata tähän kysymykseen yleisellä tasolla. Sillä elämän tarkoitus muuttuu ihmisestä toiseen, päivästä toiseen ja hetkestä toiseen. Sen tähden tärkeää ei ole elämän tarkoitus yleensä, vaan se ohikiitävä tarkoitus, joka ihmisen elämällä on kunakin hetkenä. Jos me yrittäisimme vastata kysymykseen elämän tarkoituksesta yleisesti, se on sama kuin jos kysyisimme shakkimestarilta "Mestari, mikä on maailman paras siirto?" Ei yksinkertaisesti ole olemassa sellaista asiaa kuin paras tai edes hyvä siirto ilman, että se liittyisi pelin yksittäiseen tilanteeseen. Sama koskee ihmisen olemassaoloa. Meidän ei tulisi etsiä elämälle abstraktia tarkoitusta. Jokaisella on hänen oma elämäntehtävänsä, jossa hänen kuuluu joka hetki suorittaa se konkreettinen tehtävä, joka odottaa toteutumistaan hänen kauttaan. Siinä häntä ei voi korvata kukaan toinen, eikä hänen elämäänsä voida toistaa. Niinpä jokaisen tehtävä on yhtä erityinen kuin hänen ainutlaatuinen tilaisuutensa toteuttaa se.

Koska jokainen elämäntilanne haastaa ihmistä ja antaa hänen ratkaistavakseen ongelman, kysymys elämän tarkoituksesta voidaan itse asiassa kääntää toisinpäin. Lopulta ihmisen ei tulisi kysyä, mikä on hänen elämänsä tarkoitus, vaan hänen tulisi huomata, että hän on se, jolta kysytään. Sanalla sanoen, elämä kysyy jokaiselta ihmiseltä, ja hän voi ilmaista vastauksensa elämälle vain omasta puolestaan…

Otan tähän vielä toisen pätkän, tällä kertaa Franklilta itseltään:

Meille vankeina nämä kysymykset eivät olleet todellisuudelle vierasta spekulaatiota. Ne olivat ainoita ajatuksia, jotka auttoivat meitä. Ne estivät meitä vajoamasta epätoivoon, vaikka elävänä selviämisen mahdollisuudet olivat olemattomat. Kauan sitten me olimme jättäneet kysymyksen elämän tarkoituksesta – naiivin kysymyksen, joka näkee elämän jonkin tavoitteen saavuttamisena luomalla aktiivisesti jotakin arvokasta. Meille elämän tarkoitus piti sisällään elämän ja kuoleman, kärsimisen ja kuolemisen suuremmat ympyrät.

Franklilla on selkeä viesti: elämän tarkoitus voidaan löytää ja elää todeksi vain nykyhetkessä. Jokaisessa nykyhetkessä me voimme elää sen todeksi välittömästi. Me voimme kysyä, "mitä varten minä olen tullut tähän hetkeen?" Ja jos me olemme läsnä, me emme edes kysy, vaan toimimme. Me ilmennämme joka hetki sitä tarkoitusta, jonka me koemme itsellämme olevan. Elämän tarkoitus ei ala joskus eikä tule joskus. Eikä ihme, sillä me olemme elämä itse. Ei ole ketään muuta, jolta me voisimme kysyä. On vain se elämä meissä, joka vastaa, ja se vastaa joka hetki. Mutta miksi me odotamme jotakin muuta?

Siksi, että me emme pidä niistä tunteista, joita koemme. Me emme tahtoisi pysähtyä ja katsoa niitä, tai jos pysähdymme, me kestämme niitä vain muutaman sekunnin ajan. Meidän tekomme jakaantuvat kahteen luokkaan - niihin, joita teemme siksi että haluamme, ja niihin, joita teemme, koska emme saaneet sitä mitä halusimme. Suuri osa meidän teoistamme kuuluu jälkimmäiseen luokkaan. Meissä on aikaisempien menetysten kipuenergiaa ja kohtaamattomia tunteita, joiden kokemista me pyrimme välttämään. Jos jokin muistuttaa meitä niiden olemassaolosta, me katsomme muualle ja teemme jotakin, jolla unohdamme ne.

Meidän tarvitsisi kuitenkin vain kokea ne. Meidän ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään muuta. Se riittäisi kipuenergian poistumiseen, ja sitten me näkisimme selkeästi. Mutta koska emme pidä siitä, miltä meistä tuntuu, me alamme suunnitella, kuinka saisimme tunteemme pois. Me alamme odottaa, että jokin ulkopuolellamme muuttuisi ja muuttaisi meidän tilanteemme. Samalla meistä tulee olosuhteiden uhreja.

Myös Frankl kohtalotovereineen odotti. Kun heitä lähdettiin viemään keskitysleirille, he eivät olleet uskoa nykyhetkeä todeksi. Se, mikä äsken oli ollut mahdotonta, oli nyt kohdalla. Ja se, mikä äsken oli normaalia elämää, oli tullut mahdottomaksi. Kun he lopulta uskoivat tapahtuneen todeksi, he alkoivat odottaa. He alkoivat odottaa toista elämää, joka tulisi joskus, mutta ei ollut tässä juuri nyt. He odottivat, kunnes näkivät monien kuolevan ja tajusivat, että toista elämää ei ole. Silloin he ottivat vastaan sen elämän, joka heillä oli, ja he löysivät sen ainoan tehtävän, jota he pystyivät suorittamaan sydämensä kyllyydestä: kärsimisen.

Meistä se voi kuulostaa hullulta, mutta totuus on toinen. Kun he löysivät oman tarkoituksensa nykyhetkessä, he heräsivät eloon. Kärsimisestä tuli heidän työnsä. He ahkeroivat suorittaakseen sen loppuun. He eivät tienneet, miksi heidän piti kärsiä, mutta se ei ollut enää tärkeää. Ne, jotka syttyivät tarkoitukselleen, jaksoivat ja auttoivat muita jaksamaan. He muuttuivat läsnäoleviksi ja ymmärsivät, että joka hetki he ilmentävät oman elämänsä tarkoitusta. Sen sijaan monet niistä, jotka jäivät odottamaan toista elämää, menettivät toivonsa ja kuihtuivat pois.

En ihannoi heidän tilannettaan. Heillä oli niin vaikeaa, että kenelläkään ei pitäisi olla niin vaikeaa. He joutuivat suunnattoman rikoksen uhriksi, ja kuitenkin he löysivät elämää antavan tarkoituksen juuri siinä. Mutta se löytyi vasta, kun he olivat katsoneet läsnä olevaa todellisuutta ja suostuivat mahdolliseen. Elämällä oli varsin yksipuolinen sopimus tarjottavana: ota tämä, jota et koskaan halunnut. Sopimuspaperi oli valmiiksi tehty ketään kuulematta. Vain allekirjoitus puuttui. Ja kuitenkin sen allekirjoittaminen on parasta, mitä me saatamme tehdä.

Kun teemme sopimuksen nykyhetken kanssa,
me puhkeamme elämään, vaikka tekisimme kuolemaa.

Lue tähän väliin kertomus Kalliolla roikkuja. Jos kalliolla roikkuja päättää puhjeta muutaman sekunnin mittaiseen elämään, hän elää koko persoonansa voimalla. Hän on kuin hirmumyrskyyn joutunut purjehtija, joka voi suojautua veneeseen tai tulla todella esiin elämänsä ensimmäisen kerran. Kummassakin tapauksessa hän kuolee. Mutta jos hän tulee esiin, hän kokee jotakin elämänsä ensimmäisen kerran. Hän kuolee aalloilla lentäen, karjuen, täynnä intoa, mukana olemista ja elämän energiaa. Mieluiten hän tahtoisi elää, mutta juuri nyt se vaihtoehto ei ole mahdollinen. Heti kun hän unohtaa sen, mikä ei ole mahdollista, hän tekee sopimuksen oman elämänsä kanssa.

Mahdollisen ja mahdottoman raja
on aina yhtä ehdoton.

Useimmiten me emme ole keskitysleirillä emmekä hirmumyrskyn keskellä. Mahdollisen ja mahdottoman raja ei tunnu selkeältä. Mutta se on aina lähellä, käsivarren mitan päässä. Meidän tarvitsee vain ojentaa kättämme hieman normaalia pidemmälle, ja huomaamme, kuinka ehdoton se on. Tämä ei tarkoita sitä, että raja olisi aina samassa kohtaa. Jokin ei ole nyt mahdollista, mutta joidenkin toimien jälkeen se voi olla mahdollista. Ja jokin, joka on nyt mahdollista, ei ehkä ole sitä huomenna. Meidän elämämme sujuu ja voimamme riittävät, kun emme yritä ylittää mahdollisen ja mahdottoman rajaa.

Me emme voi esimerkiksi muuttaa ketään ihmistä - emme muita emmekä itseämme. Se, että joku voi omasta tahdostaan muuttaa hetkeksi käyttäytymistään meidän vuoksemme (koska hän saa siitä itse jotakin), voi saada meidät luulemaan, että se onnistuu. Mutta meidän ei tarvitse kuin yrittää hieman kovemmin, niin huomaamme, että ehdoton raja on hyvin lähellä. Suuri osa meidän elämästämme voi kulua siinä, että yrittäessämme muuttaa itseämme tai jotakuta toista me yritämme olla ylittämättä ehdottoman rajaa, jotta voisimme uskotella itsellemme, että mahdoton on mahdollista. Se lukitsee ja jäädyttää meidät.

Me teemme sopimuksen nykyhetken kanssa
nimeämällä kokemuksemme ja ajatuksemme.

Me otamme nykyhetken vastaan nimeämällä sen, mitä siinä on. Tämä nöyrä ja mahdollisimman neutraali nimeäminen on meidän allekirjoituksemme elämän sopimukseen. Yksi allekirjoitus ei riitä, sillä elämä ojentaa uusia sopimuksia jatkuvasti kysymättä meiltä. Meidän on allekirjoitettava joka hetki uudelleen. Tässä nimeämisessä me emme arvioi emmekä analysoi. Me vain toteamme omat ajatuksemme esimerkiksi seuraavaan tapaan:

Tärkeää on vain se, että me emme yritä muuttaa mitään, mitä huomaamme. Muuttamattomuus on joskus vaikeaa, mutta kun löydämme ajatusten nimeämisen juonen, elämämme muuttuu kevyemmäksi. Me emme yritä lakata ajattelemasta. Me emme yritä muuttaa ajatusta toiseksi emmekä arvostella sitä. Jos huomaamme haluavamme jotakin, me nimeämme sen. Jos mielemme tekee itkeä tai tupakoida, me nimeämme sen. Tällä tavoin me allekirjoitamme oman osamme sopimuksesta elämän kanssa - me sanomme "kyllä, tässä on näin". Me tunnustamme, että omassa nykyhetkessämme on sitä, mitä siinä on. Me emme torju, emme yritä hyväksyä, emme yritä muuttaa tai muuttua. Me tarkkailemme ajatuksiamme, ja olivatpa ne mitä hyvänsä, me nimeämme ne. Jos me huomaamme arvostelevamme, me nimeämme sen. Jos me huomaamme, että yritämme torjua tai muuttaa, me vain nimeämme sen. Jos huomaamme, että yritämme hyväksyä, me nimeämme sen. Jos me huomaamme jonkin tapahtuman vaikuttavan meihin jollakin tavoin, me nimeämme sen.

Me voimme joutua nimeämään jonkin ajatuksen tuhat kertaa, ennen kuin oivallamme, että se on vain ajatus. Sen ainoa energia on siinä, että me tartumme siihen. Olipa ajatuksemme mikä tahansa, nimeämisen kautta me annamme sille luvan olla sitä, mikä se on. Samalla nimeäminen antaa siihen etäisyyttä ja ottaa siltä pois vallan pyörittää meitä. Meitä pyörittävät vain sellaiset ajatukset ja tunteet, joita emme ole nimenneet.

Nimeäminen ei aina helpota oloamme heti. Se voi aluksi pahentaa levottomuuttamme, sillä me nimeäminen antaa asioille tilaa. Se antaa tietoisuutemme aueta. Mutta jos jaksamme olla tarkkaavaisia jonkin aikaa, me huomaamme saavamme seesteisyyttä ja tyyneyttä. Nimeäminen antaa meille etäisyyttä ajatuksiimme, niin että emme yritä torjua tai pyydystää niitä. Se poistaa turhaa emotionaalista rasitusta ja luo tilan, jossa tunteemme voivat nousta koettaviksi. Me nimeämme ne tunteet, jotka nousevat koettaviksi. Me istumme ja nimeämme sisällämme virtaavaa energiaa. Me olemme läsnä nykyhetkessä ja kiinnitämme huomiomme siihen, mitä tapahtuu.

Levottomuus aiheutuu meidän ajatustemme ja todellisuuden välisestä ristiriidasta. Ja silti kyse ei ole ristiriidasta meidän odotustemme ja todellisuuden välillä, vaan ristiriidasta, joka vallitsee meidän odotustemme ja niiden ajatusten välillä, joilla me määrittelemme todellisuuden. Ristiriita on vain meidän päämme sisällä. Tämä ajatustemme välinen ristiriita synnyttää levottomuutta ja epäuskoa. Ristiriita ei ole todellinen, eikä sitä voi ratkaista muutoin kuin näkemällä se epätodelliseksi. Se tapahtuu nimeämällä ajatuksemme.

Joskus nimeäminen ei auta, vaan levottomuus jatkuu. Tällöin me voimme yrittää palata kokemukseen aistiemme avulla. Me voimme kuunnella kaupungin melua tai tuntea tuulen kasvoillamme. Me voimme haistaa metsän tai koskettaa bussin karheaa penkkiä. Läsnäolossa ristiriidat katoavat. Ja jos emme silloinkaan pääse rauhaan, me voimme todeta "minulla on jokin ajatus, joka estää minua olemasta läsnä". Silloin me olemme läsnä ja saatamme kokea, kuinka ristiriita katoaa antautumisen kautta. Ruumiimme rentoutuu ja mielemme tulee seesteiseksi. Ja jos niin ei tapahdu, riittää, että olemme siinä kokemuksessa, että jokin ajatus estää meitä olemasta läsnä. Silloin me olemme läsnä siinä, mitä tapahtuu.

Toinen elämä

Meillä ei olisi mitään mahdollisuutta paeta nykyhetkestä, ellemme odottaisi toista elämää. Me odotamme elämää, joka alkaa kun me saamme vielä yhden asian hoidettua, kun kumppanimme muuttuu, kun saamme parempaa palkkaa, kun terrorismin pelko katoaa, kun maailman saastuminen lakkaa, kun muut näkevät todelliset kykymme, kun saavutamme oikean kypsyyden, tai kun jotakin muuta tapahtuu. Siis heti, kun rako todellisuuden ja odotustemme välillä umpeutuu.

Tuttava pyytää meiltä palvelusta, ja me toivomme, että hän ei pyytäisi. Me suostumme palvelukseen ja toivomme, että emme olisi suostuneet. Tai me kieltäydymme ja toivomme, että olisimme suostuneet. Me hätkähdämme uutisia ja toivomme, että maailma olisi toisenlainen. Kunto-ohjelmassa pysyäksemme meidän olisi juostava tänään, ja toivomme, että edes joskus ajatus juoksemaan lähdöstä tuntuisi mukavalta. Ystävämme sairastuu ja me sanomme, että hänen pitäisi kokeilla tätä tai tuota. Me käyttäydymme tavalla, jota kadumme, ja toivomme, että olisi toisenlainen minä. Me hätkähdämme jotakin asiaa, ja toivomme, että se muuttuisi. Muut ihmiset hätkähtävät jotakin, ja me toivomme, että he muuttuisivat. Me ihmettelemme, miksi muut ovat sokeita ja yksisilmäisiä, eivätkä toimi tai ajattele toisin. Me ihmettelemme, miksi me itse olemme sokeita ja yksisilmäisiä, emmekä toimi tai ajattele toisin. Kaikki tämä on toiseen elämään uskomista.

Muutoksia tulee koko ajan. Mutta toista elämää ei tule mistään. Ja kuitenkin se tulee, mutta vain, kun ymmärrämme, että se on jo tässä. Se on tämä hetki, vapaana kaikista lupauksista, vapaana kaikista illuusioista, ja kokonaan mahdollisen sisällä. Siinä on sekä onnellisuus että onnettomuus. Tässä hetkessä eläminen laajentaa meidän viitekehyksemme koko elämän suuruiseksi – ei vain meidän elämämme suuruiseksi. Sen onnellisuus on sen elämän onnellisuutta, joka toteutuu meissä ja meidän kauttamme. Se on itsetöntä onnellisuutta. Se ei ole minun onnellisuuttani. Pikemminkin se on elämän hymyilyä meille silloin, kun elämme tätä ainoata elämää.

Me saatamme panikoitua siitä, mitä tapahtuu. Silti me voimme olla elämässä kiinni niin, että elämme myös paniikissa. Kun me olemme paniikissa, ainoa mahdollisuus elää on olla paniikissa. Siinä tilanteessa ei ole toista elämää, joka alkaisi joskus. On vain se minä, joka toimii niin kuin toimii ja kokee niin kuin kokee. On vain se maailma, joka toimii niin kuin toimii. Minusta on hyvin kummallista, että tämä suuri hyväksyminen saa aikaan suuren muutoksen. Lopulta kuitenkaan mikään muu ei muutu kuin se, että me lakkaamme panikoitumasta siitä, että asiat ovat niin kuin ovat. Me alamme kestää ajatusta, että asiat ovat niin kuin ovat. Paniikki ei muuta mitään - ei myöskään se, että teeskentelemme olevamme rauhallisia, kun olemme paniikissa.

Kun me luovumme mahdottoman toivosta – sekä itsemme että maailman mittakaavassa – me tulemme tähän elämään. Silloin me joudumme kohtaamaan ne tunteet ja ajatukset, joita pakenemme toisen elämän odottamiseen. Tässä meillä ei ole mikään kiire. Ne eivät karkaa meiltä. Me saatamme yrittää karata niiltä, mutta sekin onnistuu vain hetken. Me emme onnistu pitämään rakoa ajatustemme ja todellisuuden välissä. Hetkellisesti me voimme onnistua, mutta hintana on aina tuska, epätietoisuus ja levottomuus.

Mahdollinen on enemmän kuin kylliksi tyydyttämään meidän elämänhalumme. Meidän ei tarvitse etsiä mahdotonta, jotta elämämme olisi rikasta ja tyydyttävää. Tämä hetki sisältää kaiken tarvittavan. Jos niin ei olisi, me emme selviäisi seuraavaan hetkeen. Silti useimmat meistä ovat selvinneet seuraavaan hetkeen jo kymmenien vuosien ajan. Mitään olennaista ei siis ole puuttunut. Sen tähden, kun saat itsesi kiinni toivomasta toista elämää, sano itsellesi

Ei ole toista elämää.

Sano se silloin, kun huomaat toivovasi toista elämää. Ajattele se heti, kun saat itsesi kiinni uskottelemisesta ja illuusioon ripustautumisesta. Sinun ei tarvitse yrittää lakata unelmoimasta. Riittää, että unelmiesi keskellä toteat, että ne eivät ole totta, ja sitten jatkat unelmointia. Nämä pienet ajatukset synnyttävät halkeamaa, josta todellisuus pääsee puikahtamaan läpi. Joskus saatat kokea tämän ajatuksen hiuksia nostattavalla tavalla. Silloin jokin sinussa ymmärtää, että on vain tämä yksi elämä. Se, joka ymmärtää tämän, on se osa sinua, jolle sitä ei ole tarvinnut koskaan selittää.

Suurin toivo

Jotkut sanovat, että nykyhetken hyväksyminen poistaa toivon paremmasta tulevaisuudesta. Mutta tämä lause on naamioitunutta pelkoa. Nykyhetken hyväksyminen on kaikkein suurin toivo.

Meillä on vain yksi syy pyrkiä muuttamaan asioita tai ihmisiä toiseksi: se, että emme osaa elää niiden kanssa. Meillä ei ole mitään halua pyrkiä muuttamaan asioita tai ihmisiä, joiden kanssa osaamme elää. Vasta kun me näemme jotakin, josta me emme pidä, meissä herää halu muuttaa se toiseksi. Me ajattelemme, että itsemme lisäksi muilla olisi toinen elämä, ja alamme työntää heitä sitä kohti. Mutta me pyrimme sokeasti ja vailla myötätuntoa ja rakkautta. Me huomaamme tämän viimeistään silloin, kun he eivät muutukaan toisenlaiseksi. Me väsymme, kyllästymme ja jätämme heidät. Me emme kestä todellisuutta.

Mutta jos me otamme asian tai ihmisen vastaan sellaisena kuin se on, me rakastamme sitä. Me emme kysy, tarvitseeko sen muuttua. Niin kauan kuin kuvittelemme, että muilla ihmisillä olisi toinen elämä, johon me voisimme "auttaa" heitä, me emme rakasta heitä, vaan yritämme suojautua niiltä peloilta, joita heidän elämänsä herättää meissä. Vasta kun tajuamme, että kenelläkään ei ole toista elämää, me rakastamme. Kun me koemme ja ymmärrämme, että kenelläkään ei ole toista elämää, me alamme rakastaa niin, että mikään ei estä meitä rakastamasta.

Kun me alamme parantua, me tarvitsemme uusia unelmia. Meidän on tarpeen lukea ja kuulla tarinoita. Meidän on tarpeen ymmärtää, että asiat voivat olla toisin. Meidän on tarpeen nähdä, että on toisenlainen polku, ja että se on viitoitettu selkeästi. Me alamme juurtua todellisuuteen. Mutta sitten tulee hetki, jolloin me alamme kokea ja ymmärtää, että unelmat voivat tehdä meidät sokeiksi sille, mikä on. Me alamme nähdä unelmat illuusioiksi ja ne lakkaavat kiinnostamasta. Tässä vaiheessa me tulemme haastetuiksi uudelleen. Me tajuamme, että unelmat eivät ole ainoastaan illuusioita, vaan keino paeta tuskaa, pelkoa ja suurta kauhua.

Ajattele hetken aikaa ihmisiä, joiden käyttäytymisessä tai tyylissä on sinulle haastavia piirteitä. Kenelläkään heistä ei ole toista elämää. He elävät sitä ainoaa elämää, jota he voivat – aivan kuten sinäkin. Kun me tajuamme sen ensimmäisen kerran, me katsomme kauhuun. Samalla me katsomme todelliseen myötätuntoon, välittämiseen ja rakkauteen.

Suurin toivo on siinä, että rakastamme kaikkea
sen tähden, mitä se on
emmekä sen tähden, mitä se voisi olla.

Tällaisessa rakkaudessa kaikki rakkauden elementit ovat yhtä aikaa läsnä. Mutta matka siihen kulkee kauhun läpi. Matkalla me tajuamme, kuinka meidän yrityksemme muuttaa muita ovat naamioitunutta pelkoa. Kauhu katsoo meitä takaisin monesta suunnasta. Mutta kun me alamme ymmärtää, rakkauden kokemus on meissä jo niin vahva, että me astumme seikkailuun omasta tahdostamme. Me olemme kokeneet jotakin suurimmasta toivosta, eikä se ole enää illuusio.

Pahaa jälkeä syntyy, kun omat pelkomme ja toisen ihmisen vajavaisuudet kohtaavat. Silloin me kuvittelemme toisen elämän, joka hänellä voisi olla, ja alamme "muuttaa" häntä. Me alamme odottaa häneltä jotakin. Tässä ei ole kenelläkään minkäänlaista toivoa. Me teemme näin vain siksi, että pelkäämme. Mitä tapahtuukaan, jos me ymmärrämme luita ja ytimiä myöten, että emme kykene korjaamaan ketään (itsemme mukaan lukien), ja että kenessäkään ei ole mitään korjattavaa? Me alamme rakastaa kaikkia ihmisiä sellaisina kuin he ovat. Silloin me myös rakastamme sellaisina kuin me olemme, sillä emme yritä muuttaa itseämmekään. Me ymmärrämme, että me riitämme. Meillä ei ole toista elämää, jonka me voisimme panna likoon. Mutta voidaksemme panna tämän elämän likoon meidän on ensin otettava se vastaan.

Kun me lakkaamme uskomasta toiseen elämään, me juurrumme kiinni tähän. Matka siihen on sanoinkuvaamaton. En yritä kuvailla sitä tässä, ja se, joka on matkalla, tietää, että kuvaileminen ei ole tarpeen. Totean vain, että me tulemme hämmästymään sitä voimaa, jolla me itse kutsumme itsemme kauhujen läpi. Me koemme jo kaukaa, että se, joka on kauhun tuolla puolen, on sen arvoinen. Kun me sitten tulemme kauhun läpi tapaamaan kutsujaa, paikalle ei ilmesty ketään toista. Sen sijaan me olemme siinä entistä kokonaisempana, nöyrempänä, vahvempana, rakastavampana ja iloisempana.

Yksityiskohdat katoavat

Ennen paranemisen alkua me emme olleet selvillä monistakaan elämämme yksityiskohdista. Jotkin osat meitä olivat turtuneita, ja toisaalta joissakin asioissa me olimme vahvojen tunteiden heiteltävissä. Meidän mielemme saattoi olla kiinni tuskassa, häpeässä, aineissa, aktiviteeteissa tai muissa ihmisissä. Samalla se oli piittaamaton monista asioista. Jotkin elämämme yksityiskohdat olivat paisuneet suuriksi ja peittivät muut alleen. Me näimme sekavasti, vääristyneesti ja puutteellisesti.

Paranemisen aikana me aloimme nähdä lukuisia yksityiskohtia. Tuska väheni, sen ajama ja meitä hallitseva käyttäytyminen alkoi vähentyä, ja me aloimme nähdä kaikkea sitä, mitä se oli peittänyt. Silmämme aukenivat ja me näimme paljon uusia yksityiskohtia. Me aloimme nähdä, että suuri joukko elämämme asioita ei ollut kunnossa. Samalla me aloimme nähdä, että meissä ei ollut mitään vikaa. Kuka tahansa olisi elänyt yhtä kummallisesti samanlaisen tuskan kanssa - ja toisaalta yhtä oikein. Me aloimme kiinnostua elämämme ja sisäisen maailmamme lukuisista yksityiskohdista. Me aloimme nähdä monia asioita, jotka olimme ohittaneet aiemmin huomaamatta niitä ollenkaan. Me aloimme vaikuttaa omaan elämäämme ja sisäiseen maailmaamme. Me aloimme huolehtia siisteydestämme, kotimme siisteydestä, kunnostamme, ystävyyssuhteistamme - eli ruumiistamme, mielestämme ja ympäristöstämme. Kaikkien näiden yksityiskohdat pursusivat esiin ja me aloimme hoitaa niitä. Me muutuimme ja saimme seesteisyyttä, iloa, rauhaa ja lujuutta. Elämästä tuli parantavampi, hoitavampi ja rauhallisempi.

Sitten me tulemme vaiheeseen, josta kirjoitan nyt. Me elämme nykyhetken keskellä yhä enenevässä määrin. Meillä alkaa olla seesteisyyttä vain katsoa. Asiat eivät ole enää oikein ja väärin, vaan siten kuin ovat. Meillä on hieman valtaa ohjata elämäämme tahtomaamme suuntaan. Me alamme nähdä selkeämmin, kuinka meidän mielemme toimii. Me huomaamme, että se reagoi moniin asioihin, vaikka emme enää menekään mukaan sen reagoimiseen. Me annamme asioiden vain tapahtua. Me annamme omien reaktioidemme tapahtua.

Silloin me huomaamme, että meillä on vain muutamia reaktioita. Me huomaamme, että erilaiset ulkoiset tekijät käynnistävät samantyylisiä reaktioita. Ei ole enää kovin olennaista, mikä tapahtuma käynnistää kokemuksen. Me toteamme "jaha, taas tämä tila", ja lakkaamme katsomasta sitä asiaa, joka käynnisti sen tilan, johon jouduimme. Me lakkaamme kiinnostumasta asioiden yksityiskohdista ja koemme reaktion olennaisen sisällön. Se on usein tuska, kipu ja suru.

Kun asioiden yksityiskohdat lakkaavat kiinnostamasta,
meidän olemassaolomme tulee esiin.
Aluksi se on surua vailla muotoa.

Tämä on suurempi muutos kuin voisimme kuvitella. Me käännämme katseemme pois asioiden ja oman olemuksemme lukuisista yksityiskohdista ja koemme sen sijaan olemassaolomme ytimen. Me olemme olemassa ja se tuntuu tältä. Me emme koe enää asioiden muotoa, vaan olemisen sisällön. Me koemme oman paljaan olemassaolomme. Yksityiskohdat häviävät. Vain tila jää. Vain tällaisena oleminen jää. Aluksi se sattuu, mutta vain hieman. Tässä kohtaa monet entiset paranemisen keinot ja apuvälineet lakkaavat toimimasta.

Me koemme ensin usein surua, pelkoa, kauhua, epätoivoa, ja ikään kuin suurta menetystä. Samalla me koemme tyyneyttä ja varmuutta – aivan kuin me kasvattaisimme juuria. Kun me tulemme tähän vaiheeseen, meidän ei enää kannata keskittyä siihen, mitkä asiat olisivat pielessä ja aiheuttaisivat meille tuskaa. Niitä ei enää ole kovin monta. Nyt meidän tehtävämme on katsoa omaa kipuamme kokonaisuutena. Se ei ole enää meidän ulkopuolellamme. Se on meidän sisällämme. Se on osa meitä.

Tämä tuska on vailla yksityiskohtia. Se on kuin epämääräinen kasa, ja sellaisena meidän on hyvä asennoitua siihen. Meidän ei tarvitse etsiä siitä yksityiskohtia, sillä niitä ei juuri ole. Meidän on hyvä yrittää lakata pohtimasta kasaa ja sen sijaan olla vain tietoisia sen olemassaolosta. Suurimman osan ajasta se on tietoisuutemme taustalla ja antaa pohjavärin kaikkeen elämäämme jonkin aikaa. Toisinaan se ravistaa meitä kuin puistatus, mutta silloinkaan me emme ajattele sitä emmekä ryntää sen perään. Me vain koemme sen ja tiedämme sen siksi, mikä se on. Kun se on ohi, se on ohi samassa hetkessä. Vain joskus se tuntuu niin, että meidän on tarpeen pysähtyä. Silloinkin pysähtymiset ovat lyhyitä, ja me tiedämme, mitä tapahtuu. Meidän ei tarvitse alkaa pohtia ahdistuksiamme, eikä pohtiminen edes kiinnosta.

Tunteet aukeavat

Kun meidän mielemme lakkaa ryntäilemästä yksityiskohtien perään, se rauhoittuu. Se pysyy paikallaan ja katsoo, mitä meissä tapahtuu. Me opimme erottamaan, mitä meidän ruumiissamme tapahtuu. Me tunnemme vatsan jännityksen, niskan jäykkyyden, suupielien kireyden, otsan rypistyksen, kiivaan hengityksen, sydämen tykytyksen, silmälihasten kovuuden tai pehmeyden, selän suoruuden tai kumaruuden, hartioiden leveyden tai lysähtämisen, jalkojen levottomuuden, lihaksen nykimisen, ja niin edelleen. Tämä ei ole samanlaista sekavaa ja erittelemätöntä kokemista kuin ennen paranemistamme.

Me olemme voineet olla niin turtuneita oman ruumiimme tuntemuksille, tai ne ovat voineet olla niin psykosomaattisia, että joskus vaaditaan vuosien paranemista, ennen kuin me koemme sen, mitä meidän ruumiissamme tapahtuu ja osaamme erottaa sen siitä, mitä mielessämme tapahtuu. Me voimme opetella tätä nimeämällä yhden aistin kerrallaan ja keskittymällä siihen. Tunnen tuulen kasvoillani. Tunnen auringon lämmön jalassani. Tunnen tuolin reunan selässäni. Haistan tupakan savun. Näen ihmisen, jonka suu käy nopeasti. Kuulen linnun laulua. Maistan melonin. Ja niin edelleen.

Meidän tunteemme muodostuvat kahdesta asiasta: ajatukset ja fyysiset tuntemukset. Niin kauan kuin me emme osaa erottaa näitä toisistaan, me koemme tunteemme vaikeiksi ja ne vaikuttavat meidän toimintaamme joskus paljonkin. Ennen paranemista tunteet kieputtivat meitä ja me saatoimme yrittää syytää niitä muiden niskaan. Paranemisen aikana me opimme kokemaan niitä ja aloimme antaa niille nimiä. Paljon niiden energiaa katosi.

Sitten me opettelimme nimeämään ajatuksiamme. "Minulla on ajatus, että haluaisin tulla huomatuksi. Minulla on ajatus, että en ole mitään, jos minua ei katsota. Minulla on ajatus, että hän on ilkeä. Minulla on ajatus, että, olen vihainen. Minulla on ajatus, että minä annan nimiä ajatuksilleni." Tämän kautta me huomaamme useita asioita.

Me huomaamme sen draaman, jota pyöritämme mielessämme. Me näemme, että mielessämme on erisuuntaisia ajatuksia, joilla me viihdytämme itseämme. Me huomaamme, että olemme olemassa samalla tavoin, vaikka ajattelisimme mitä hyvänsä. Jos me olemme päättäneet istua 15 minuuttia liikkumatta ja pysymme päätöksessämme, meidän päämme sisällä voi tapahtua aivan mitä tahansa. Niin kauan kuin emme lähde seuraamaan ajatuksiamme, mielemme draama on lähinnä mielenkiintoinen. 15 minuutin istuminen voi olla joskus askel tuntemattomaan. Toisinaan se on askel suruun, kiihkeyteen, mielen rikkauteen tai mielen rauhaan.

Kun tunteet aukeavat,
me emme enää pääse takaisin.

Me huomaamme, että tunteet koostuvat kahdesta asiasta: ajatuksesta ja siihen liittyvistä fyysisistä tuntemuksista. Kun me nimeämme ajatuksen (tai ajatusketjun) ja ruumiin tuntemukset, tunne hajoaa, katoaa tai avautuu pois. Jäljelle jää seesteisyys – sekä ajatus ja fyysinen tuntemus erillisinä asioina. Tunteet lakkaavat sellaisina kuin me olemme tunteneet ne. Tämä on suuri askel, sillä tämän jälkeen ei ole mahdollista elää samanlaista elämää kuin ennen. Me voimme yrittää palata tilaan, jossa tunteet ohjailivat meitä, ja jossa me koimme ne joko miellyttävinä tai epämiellyttävinä, mutta se ei onnistu. Tila, jonka vankeina me olimme joskus, on muuttunut saavuttamattomaksi. Tunteiden draama ei kiinnosta, ja vaikka kiinnostaisikin, me emme enää osaa tai halua palata siihen. Silti tulee vielä hetkiä, jolloin sisällemme jääneet tunnekimput reagoivat ja paiskovat meitä hetken aikaa, mutta ne eivät kestä kauaa. Me osaamme ottaa ne vastaan nimeämällä ajatuksemme ja niihin liittyvät fyysiset tuntemukset.

Tunteiden avautuminen tekee meidän paranemisemme kevyeksi. Siihen tulee jämäkkyyttä ja syvyyttä, ja samalla iloa ja herkkyyttä. Kun me erotamme toisistaan ajatukset ja fyysiset tuntemukset, kumpikin voi muuttua ja tulla esiin vapaasti. Me emme enää yritä saada fyysisiä tuntemuksia muuttumaan muuttamalla ajatteluamme emmekä etsi niihin sen kummempia syitä. Me vain koemme ne. Me huomaamme, että se, mitä sanotaan suruksi, on tiettyjä ajatuksia ja puristusta rinnassa tai jotakin muuta fyysistä tuntemusta. Me huomaamme, että masennus on joukko ajatuksia ja fyysisiä tuntemuksia.

Tämä on niin suuri askel vapauteen, että emme voi kuvitella sitä etukäteen. Me astumme vapauteen emmekä millään halua kääntyä takaisin, vaikka tämä ei ole pelkästään helppo vaihe. Välillä se tuntuu melkein vapaalta pudotukselta. Kun me lakkaamme yrittämästä vaikuttaa ajatuksilla fyysisiin tuntemuksiin, meidän ajatuksemme pääsevät vapaiksi. Me alamme nähdä vapaammin, mutta selkeämpi näkeminen ei ole aina helppoa. Me näemme, että toimintamme monissa tilanteissa on ollut jotakin muuta kuin luulimme. Välillä olemme silmät hämmennyksen kipeydestä pyöreinä ja koemme asioihin ja tilanteisiin liittyviä tuntemuksia ruumiissamme. Toisinaan me olemme yhtä puistatusta tai väreilyä, ja toisinaan rauhamme saattaa olla kuin vuori. Me enää analysoi emmekä yritä muistella. Asiat tapahtuvat ja aukeavat nykyhetkessä. Menneisyys avautuu uudessa valossa, mutta kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Muistot eivät kutsu meitä. Me vain näemme, ymmärrämme ja tajuamme. Menneisyyden muistot eivät tule esiin ahdistavina, vaan uusina näkökulmina ja fyysisinä kokemuksina. Me opimme, ja vain opimme.

Kun olemme tässä kohtaa, me tiedämme olevamme taitekohdassa, mutta se ei tunnu kovin tärkeältä. Me haluamme ennen kaikkea olla siinä missä olemme, olipa se taitekohta tai ei. Silti me tunnistamme taitekohdan. Kun me jaamme tunteemme ajatuksiin ja ruumiin tuntemuksiin, me näemme, että kummassakaan ei ole juuri mitään nähtävää. Kun ajatukset vapautuvat, me voisimme ajatella mitä tahansa, mutta ajatussilmukoissa pyöriminen ei kiinnosta. Me emme halua lähteä seuraamaan niitä siten kuin ennen. Ajatuksiin ei enää liity miellyttävyyttä tai epämiellyttävyyttä. Ne voimat tuntuvat kadonneen, jotka saivat meidät ennen järjestelemään mieltämme. Ruumiimme tuntemuksetkin ovat vain sitä mitä ne ovat. Ne eivät ole erityisen kiinnostavia, vaan asioita, jotka me otamme vastaan ja elämme läpi. Me emme torju niitä emmekä etsi niitä. Yksi tuntemus ei saa sen enempää huomiota kuin toinen.

Henkilökohtaisen draaman tilalle
tulee hiljainen seesteisyys.

Menneisyys on kuollut. Siellä ei ole mitään nähtävää. Tämä ei tarkoita sitä, ettemme muistaisi asioita. Päinvastoin, terve elämäntyylimme ja eheytymisemme ovat saaneet muistimme kirkkaaksi. Se on nyt parhaimmillaan. Siellä ei ole torjuttavia asioita, ja muistikuvamme ovat mahdollisimman vähän vääristyneitä. Tuskallisetkin muistot ovat tulleet selviksi kun olemme kokeneet niiden fyysiset tuntemukset ja nimenneet ajatukset. Muistoissamme ei ole nyt mitään, mikä houkuttelisi meitä. Yksikään asia ei houkuttele suremaan, pahoittelemaan eikä toivomaan menneisyyttä takaisin. Ja jos me huomaamme mielemme takertuvan johonkin, me nimeämme ajatuksemme ja fyysiset tuntemuksemme. Me emme yritä muuttaa mitään toiseksi. Me tiedämme varmuudella, että meidän tehtävämme on nyt olla tässä.

Tulevaisuudessa ei ole mitään. Tämäkään ei tarkoita sitä, että emme osaisi katsoa eteenpäin. Päinvastoin, meidän mielemme on kirkas ja tarvittaessa me voimme suunnitella mitä tahansa. Joku voi antaa meille projektin tai työn, ja me suunnittelemme sen. Meidän suunnitelmamme toteutuvat ja ovat joustavia ja realistisia, sillä meillä on ymmärrystä siitä, mihin voimme vaikuttaa ja mihin emme. Me innostumme suunnittelemisesta ja suurten ja pienten linjojen vetämisestä. Mutta samalla me koemme, että tulevaisuudessa ei ole mitään katsottavaa. Se ei ole nyt tässä. Kaikki, mitä siellä voisi olla, on illuusiota. Suunnitteleminen on meille nykyhetken aktiviteettia. Aikanaan tulevaisuus on tässä, mutta silloin se on toinen nykyhetki. Tulevaisuutta ei ole, eikä sen illuusioissa viipyminen houkuttele meitä nyt.

Sivuilla ei ole mitään katsottavaa. Tämäkään ei tarkoita turtumista eikä sitä, että emme huomaisi asioita. Päinvastoin, me kuulemme, näemme, haistamme ja tunnemme kirkkaasti. Me olemme läsnä ilman, että menneisyydet traumaattiset muistot tai tulevaisuuden pelot saisivat meidät menettämään ymmärryksen siitä, mitä tapahtuu. Pelkoja ja muistoja voi tulla, mutta me tiedämme, että ne vain ovat tässä. Ne eivät hätkäytä eivätkä kiinnosta. Me nimeämme ajatuksemme ja tunnistamme fyysiset tuntemuksemme. Me tartumme tarvittaessa työhön kuin työhön ja hoidamme sen koko olemuksellamme. Ja kun se on ohi, se on ohi. Nykyhetkessä ei ole yksityiskohtia, jotka houkuttelisivat meitä tai ajaisivat meitä pois. Mikään yksityiskohta ei ole toista kummempi. Ne muuttuvat toisikseen ja vastakohdikseen joskus miltei silmänräpäyksessä.

Tämän keskellä me koemme olemassaolomme. Meidän tehtävämme on nyt luopua hetkeksi ajattelemisesta, sillä myös ajatukset ovat yksityiskohtia. Nekin muuttuvat hetkessä toisikseen ja päinvastaisiksi. Meidän ei tee mieli pyrkiä eroon mistään eikä kohti mitään. Me emme koe elämää enää niin henkilökohtaisesti. Asiat eivät tapahdu meille. Sen sijaan me olemme elämän virtauksessa, jossa asiat tapahtuvat.

Jokin tässä tilassa on rikasta ja kutsuvaa. Me emme tiedä, kutsuuko se meitä olemaan paikallamme vai kulkemaan, mutta tiedämme, että sekä paikallaan oleminen että kulkeminen ovat kiinnostamattomia yksityiskohtia, jotka voivat vaihtua toisikseen koko ajan. Ainoa, mikä jää jäljelle, on tietoisuus omasta olemassaolostamme – vailla henkilökohtaisia yksityiskohtia. Tämä tietoisuus ei ole kiinnostunut niistä olemassaolomme lukemattomista yksityiskohdista, joista me olemme olleet aikaisemmin kiinnostuneita: miltä minä näytän, miltä minä kuulostan, mitä minä tekisin, mitä minä söisin, mitä minä ajattelisin, ja niin edelleen. Nämäkin ovat vain yksityiskohtia, jotka voivat milloin tahansa vaihtua toisikseen ja päinvastaisiksi. Niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että me olemme olemassa. Nyt ne eivät kiinnosta. Tässä on jotakin paljon syvempää.

Rakkauden monet kasvot

Me huomaamme asioiden vaihtuvan toisikseen tai pysyvän samoina hetken aikaa tai kauemmin. Me näemme, että se kaikki on elämän virtausta. Me katsomme asioita järkyttymättä, mutta se ei tarkoita sitä, että me emme järkyttyisi. Me saatamme hyvinkin järkyttyä, mutta me emme järkyty omaa järkyttymistämme. Me katsomme itseämme tyyneydellä emmekä toivo olevamme toisenlaisia. Me lakkaamme ajattelemasta hyväksyntää ja meistä tulee sen sijaan hyväksyntä itse. Me alamme tunnistaa rakkauden, sillä me rakastamme itseämme ja olemme lakanneet piiskaamasta itseämme. Voisi sanoa, että me olemme oppineet tuntemaan rakkauden asumalla sen kotimaassa. Mutta tämä on vasta alkua.

Paul Bruntonin sanoin, ei riitä se, että tunnistamme Todellisen sen omassa kotimaassaan. Meidän on opittava tunnistamaan se kaikissa olosuhteissa, vaikka se olisi mustan illuusion peitossa, kätkeytyneenä sielun pimeimpään nurkkaan. Tämä tapahtuu kulkemalla pimeässä, mutta vasta oikealla hetkellä. Pimeydessä kulkeminen ei ole mikään itseisarvo. Silti se on usein välttämätön vaihe hengellisellä polulla. Paremminkin voisi sanoa, että vasta pimeydessä kulkeminen tekee polun hengelliseksi. Tähän asti me olemme kulkeneet paljolti omassa voimassamme. Me olemme olleet se, joka on tehnyt, suorittanut, päästänyt irti, harjoitellut, oppinut, kokenut ja kasvanut. Pimeä vaihe muuttaa tämän. Jumalasta tulee se, joka tekee. Toki hän on ollut se aina ja ehdoitta, mutta me emme ole uskaltaneet luottaa emmekä jäädä Jumalan varaan. Me emme ole tunnistaneet rakkautta muutoin kuin harvoina miellyttävinä hetkinä. Meillä on ollut positiivisia kokemuksia, iloa, rauhaa, hiljaisuutta, seesteisyyttä ja kenties Suurta Hyväksyntää. Ja niinä hetkinä, kun ne ovat olleet poissa, me olemme luulleet, että jokin on ollut vialla. Tässä ei ole mitään vikaa – se ei ole haitta eikä ansio. Se vain on niin. Se on osa ihmisyyttä.

Me olemme löytäneet osan itseämme. Me olemme löytäneet sisältämme hiljaisen hyväksyjän, joka katsoo kaikkea tyynesti. Me katsomme itseämmekin tyynesti, kun toimimme epätäydellisesti tai koemme epätäydellisesti. Samalla me huomaamme, kuinka paljon tuskaa ja surua tämä itsen kanssa eläminen tuottaa. Tämäkään ei haittaa meitä nyt. Se ei ole hyvä eikä paha. Se vain on niin, ja me katsomme omaa kokemustamme itsestämme sellaisena kuin se on. Me emme pyri siitä pois emmekä sitä kohti. Tämä alkaa olla aikaa, jolloin vetovuoro vaihtuu. Jumalasta tulee meidän elämämme tekijä. Ja millainen tekijä!

Seuraavan lainauksen kirjoittaja voisi olla Teresa of Avila, St. John of the Cross, Teilhard de Chardin, Paul Brunton, Thomas Merton, tai moni muu Jumalan kohtaamisesta kirjoittanut. Sen kirjoitti kuitenkin 1300-luvulla tuntematon kirjoittaja kirjassa Cloud of Unknowing:

"Ehkä sinä nyt ymmärrät, että jos poistaisit tämän [kokemuksen omasta olemassaolostasi], kaikki muut esteet olisivat poissa. Jos todella ymmärrät tämän, olet tullut pitkälle. Mutta minä voin vastata sinulle vain sanomalla, että ilman Jumalan vapaasti antamaa erityistä armoa, ja ilman sinun puoleltasi tapahtuvaa täydellistä vastaanottamista, et voi koskaan toivoa pääseväsi eroon oman olemisesi kokemisesta. Täydellinen hänen armonsa vastaanottaminen tarkoittaa vahvaa ja syvää sisäistä surua.

Mutta kaikkein tärkeintä on pehmentää tätä surua. Sinun on varottava, että et ylirasita ruumistasi tai henkeäsi. Istu vain rentona ja hiljaa tähän suruun uponneena. Suru, josta kirjoitan, on aitoa ja täydellistä, ja siunattu se ihminen, joka kokee sitä. Jokaisella ihmisellä on paljon syytä suruun, mutta vain hän, joka kokee olevansa, ymmärtää tämän syvän universaalin surun. Kaikki muut motiivit kalpenevat tämän rinnalla. Vain se kokee todellista surua, joka ei ainoastaan ymmärrä, mitä hän on, vaan myös, että hän on.

…Ja silti kaiken tämän keskellä hän ei koskaan toivo ettei olisi olemassa, sillä se olisi paholaisen hulluutta ja Jumalan pilkkaamista. Itse asiassa hän riemuitsee olemassaolostaan, ja sydämensä kyllyydestä hän kiittää Jumalaa olemassaolon lahjasta ja sen hyvyydestä."

Lienee sanomattakin selvää, että tähän vaiheeseen ei voi tulla ennen aikojaan. Meidän on ensin löydettävä itsemme. Sitten meidän on katsottava tyyneydellä kaikkea, mitä meissä ja maailmassa tapahtuu. Ja kun emme ole tyyniä, me katsomme sitä tyynesti. Sisäiset myrskyt lakkaavat, ja me näemme selkeästi, että olemme olemassa. Me elämme "itsemme kanssa", ja juuri se tuottaa surua. Tämä suru on erilaista kuin paranemisen alussa kokemamme suru. Se on tässä ja nyt, melkein käsin kosketeltavissa. Siinä ei ole pahoittelua eikä toivomista. Se ei suuntaa meidän ajatuksiamme menneisyyteen eikä tulevaisuuteen.

Ei riitä, että tunnistamme Rakkauden,
kun se astuu eteemme kirkkaassa valossa.
Meidän on tunnistettava se myös
pimeydessä ja naamioiden takaa.

Me olemme nähneet Rakkauden ikään kuin valossa. Me olemme nähneet rakkauden sen omassa kotimaassa, mutta emme vielä kaikkialla. Me rakastamme itseämme, vaikka olemassaolomme tuottaa itsellemme surua. Rakkaus on tuonut meidät itsemme luokse, ja rakkaus pitää meidät itsemme luona. Mutta on olemassa vieläkin suurempi rakkaus – tai oikeammin juuri tämä sama rakkaus. Nyt on sen vuoro tehdä itsensä tiettäväksi. Rakkaus näyttäytyy toisenlaisessa valossa. St John of the Cross toteaa, että Rakkauden valo on egolle mustaa, ja kun sitä on kaikkein eniten, ego luulee joutuneensa täydelliseen pimeyteen. Brunton kirjoittaa siitä näin:

"Kun pimeä yö tulee, sen vaikutus yllättää ihmisen. Hänen innokkaat tavoittelunsa häipyvät epätoivoon ja hänen hengelliset harjoituksensa muuttuvat tyhjiksi. Millään hänen ympärillään ei tunnu olevan väliä, ja kaikki näyttää tarkoituksettomalta, turhalta ja yksinkertaiselta. Hänen on pakotettava itsensä jatkamaan elämäänsä normaalisti. Hänen tahtonsa on voimaton ja hänen tunteensa ovat taakka. Hän kokee olevansa sisäisesti kuollut eikä ole selvillä juuri mistään muusta kuin omasta tilastaan… Hänen sisäinen tilansa on jäykkä eikä hän löydä iloa entisistä toimistaan… Valtava yksinäisyyden tuntu ympäröi häntä.. Hän saattaa toistaa asioita, jotka auttoivat häntä kasvamaan, mutta lopulta hän näkee nekin sinä jatkuvasti muuttuvana asioiden virtana, jona hän näkee elämän… Lopulta nekin kuolevat kokonaan pois… Hänen ei tule mitata omaa edistymistään sillä, kuinka lähellä Jumalaa tai itseään hän kokee olevansa. Parempi mittari on syvä sisäinen tyyneys. Mutta pimeässä yössä katoaa sekin…"

Tämä kokemus ei ole pelottava – ja on pelottava. Sillä ei ole väliä. Me otamme oman olotilamme vastaan sellaisena kuin se on. Väliä on sillä, että me tiedämme olevamme rakkauden käsissä. Me olemme varmoja siitä, että teemme ja elämme oikein. Ja vaikka tämäkin varmuus katoaa, me emme voisi ajatella mitään toista elämäntapaa. Me kestämme ja lakkaamme huolehtimasta kovin monista asioista. Ego kuolee, ja me huomaamme olevamme toisenlaisia.

Vain kaltaisemme kulkija voi nähdä, missä me olemme menossa. Kun me olemme pimeässä yössä, me saatamme näyttää tavattoman tyyniltä. Silloin tällöin me saatamme narista jostakin pikkuseikasta. Mutta jos löydämme samanlaisen ihmisen, me puhumme asioiden ytimestä. Siihenkään me emme käytä monia sanoja. Me tiedämme, että jos joku ei ole ollut tässä, on turha puhua mitään. Ja jos joku on ollut tässä, ei ole tarpeen puhua juuri mitään.

Pimeä yö sattuu sitä enemmän, mitä enemmän olemme ajatelleet Jumalan olevan yhtä kuin ilo ja onnellisuus. Kun ne otetaan meitä pois, me luulemme kadottaneemme tiemme. Mitä epätoivoisempia me olemme, sitä enemmän me tarvitsemme pimeyttä, joka irrottaa meidät tällaisista valhekuvista. Jumala on myös onnellisuus, mutta niin kauan kuin me tavoittelemme onnellisuutta itsellemme, me olemme kuin haavan lehti, joka vapisee pienestäkin epäonnen henkäyksestä. Jos me kohtaamme Jumalan valossa, meidän huomiomme on monissa asioissa. Mutta kun kohtaamme hänet pimeydessä, hän on edessämme vain jumaluudessaan. Ellemme olisi ensin kohdanneet häntä valossa ja vakuuttuneet hänen rakkaudestaan, meillä ei olisi minkäänlaista kykyä kohdata hänet pimeydessä.

Pimeys ei ole itsetarkoitus, vaan yhä lisääntyvä rakkaus. Kun me tulemme pimeydestä, kaikki turhamaisuus on poissa. Kaikki itselle vaatiminen on poissa. Me toivomme edelleen mukavaa elämää, mutta laskemme toiveen pois kovin helposti, jos se tulee rakastamisen tielle. Meidän rakkautemme saattaa näyttää entistä hauraammalta, ja me saatamme vaikuttaa entistä heikommilta, mutta vain siksi, että rakkaus ei uhkaile. Me vastailemme vähemmän, mutta vain siksi, että ihmisten on löydettävä omat vastauksensa. He eivät tee meidän vastauksillamme kovin paljoa. Ja toisaalta, jos joku haluaa oppia meiltä, me emme sääli oppilasta. Me rikomme illuusiot ja paljastamme omahyväisyydet. Emmekä pelkää, jos joku viereltämme lähtee matkalle pimeään yöhön.

Minä en halua

Kukaan ei halua joutua keskitysleirille. Frankl ei halunnut sinne koskaan. Kukaan ei halua tulla naulituksi ristille. Jeesus ei halunnut tulla naulituksi ristille. Jeesus halusi rakastaa ja noudattaa Isän Jumalan tahtoa. Hän ei halunnut sitä, mihin se vei hänet, ja pyysi verta hikoillen, että Isä ottaisi häneltä pois sen kärsimyksen maljan, jonka hän oli juova. Frankl ei tiennyt tietään etukäteen, eikä hän olisi koskaan suunnitellut sitä sellaiseksi. Jeesus kaiketi tiesi, mitä tulee tapahtumaan, mutta kun se oli edessä, hän olisi tahtonut pois.

Meidän ei tarvitse olla huolissamme tiestämme. Se tulee kohdalle. Meidän ei tarvitse keksiä sitä. Meidän tarvitsee vain kestää se, mitä se on nyt. Huomenna se voi olla jotakin, jota emme osanneet koskaan odottaa. Kun Frankl kärsi keskitysleirillä, hän ei todennäköisesti osannut aavistaa, että hänen kirjansa antaisi joskus voimia ja viisautta miljoonille. Jeesus tiesi, mikä merkitys hänen kuolemallaan on, ja mitä sen jälkeen tulisi tapahtumaan, mutta hänen inhimilliselle puolelleen se oli äärimmäisen raskasta. Vaikka hän oli samalla Jumala, se jätti häneen sellaiset jäljet, että ilmestyskirjan näyssä Johannes käytti Jeesuksesta ilmaisua Karitsa, ikään kuin teurastettu. Johannes näki Jeesuksessa jotakin, jonka hän osasi sanoa vain ilmaisulla ikään kuin teurastettu, haavoitettu tai tapettu.

Jos me kuvittelemme haluavamme kärsimystä, me emme tiedä, mistä on kyse. Meidän egomme saattaa haluta kunniaa, jota se ajattelee saavuttavansa kärsimyksen kautta. Me tahtoisimme marttyyrin sädekehän. Mutta pimeän yön kärsimys on voima, joka murskaa egon. Kun se on kohdalla, siinä ei ole mitään houkuttelevaa. Me kestämme sen ainoastaan siksi, että emme tiedä muuta vaihtoehtoa. Samalla kärsimyksen ihannointi katoaa. Apostoli Paavali kirjoittaa Korinttolaiskirjeessä: Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Kärsimisestä sinänsä ei ole hyötyä eikä haittaa. Se vain tapahtuu tai ei. Tärkeää on se, missä yhteydessä me kärsimme. Jos me kärsimme rakkaudessa ja rakkaudesta, kärsiminen ei ole meille ainoastaan hyväksi, vaan myös tarpeen. Jos me kärsimme riippuvuuden tai takertumisen vuoksi tai oman egomme pönkittämisen vuoksi, kärsimys on sekä turhaa että vahingollista. Toisen Korinttolaiskirjeen alku on yksi minun mielipaikkojani Raamatussa: Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat.

Minä en toivo kipua enkä surua. Se on itsestään selvä. Mutta kärsimys oli riippuvuuksia, addiktioita ja haavoja sisältävän elämäntavan yhä lisääntyvä seuraus. Se tuli kutsumatta. Edelleen se tulee kutsumatta. Mutta nyt näen sen osana suurta rakkautta, joka tulee sekä minulle itselleni että monille muille. Tämä rakkauden synnyttämä kärsimys on jollakin tavoin vastustamaton. Paavali jatkaa: Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta. Ne tulevat yhtä aikaa ja vuorotellen. Me emme suunnittele niitä.

Ja kuitenkin minä haluan

Milloin me olemme kriisissä? Ennen kuin jatkat lukemista, mieti hetken aikaa. Milloin sinä olet kriisissä? Milloin kriisi alkaa? Milloin se on ohi? Mikä antaa suojan kriisiä vastaan?

Kuvittele ajavasi sumussa moottoritietä pitkin Tanskan salmia ylittävää siltaa. Yhtäkkiä huomaat, että kahdenkymmenen metrin päässä silta on murtunut ja edessä on vain aukko. Milloin kriisi alkaa? Entä jos kyseessä olisi elokuva, jossa näytettäisiin, kuinka iloinen joukko ajaa illalla hotelliin pitämään hauskaa, ja samalla katsojalle näytettäisiin välähdys murtuneesta sillasta sumun keskellä. Katsoja seuraisi juhlintaa, nukahtamista, heräämistä, aamiasta, autoon astumista ja iloista ajomatkaa. Milloin katsojan kriisi alkaisi?

Tai jos kyseessä olisi elokuva, jonka nimeä en kerro, jotta en pilaisi juonta. Siinä onnellinen pari on juhlinut vuosihääpäivää ja lähtee automatkalle kotiin. Elokuvan viimeinen repliikki on "en ole koskaan ollut näin onnellinen", jonka jälkeen pariskunta kuolee törmäyksessä kuorma-auton kanssa. Milloin heidän kriisinsä alkoi?

Tai jos putoaisin stadionin tornista. Milloin minun kriisini alkaisi? Alkaisiko se heti, puolivälissä, viiden sentin korkeudella vai ruumiin ensi muodonmuutoksessa?

Alkaako kriisi tapahtumien ennakoinnissa vai silloin kun sen todellisuus on koettavissa nykyhetkessä? Jos minä ennakoin, en ehkä uskalla kiivetä stadionin torniin. Jos minä en ennakoi, kriisi kestää sen sekunnin osan, joka minuun sattuu törmätessäni maahan. Niin kauan kuin me ennakoimme, me elämme kärsimyksen illuusiossa. Meidän on varmistettava, että muut pitävät meistä, että hallitsemme tilanteet, että emme jää sanattomiksi, että emme joudu rahattomiksi, että veneemme ei hajoa keskellä merta, ja että rakastettumme ei ole juuri nyt jonkun toisen kanssa. Mikään näistä ajatuksista ei ole kärsimys. Ne ovat ajatuksia kriisistä - kriisin ennakointia. Kriisin ennakointi estää meitä elämästä ja saa meidät luulemaan, että kärsimme. Törmäyksen odottaminen ei ole kriisi. Törmäys on.

Apostoli Paavalin sanat voisivat olla kenen tahansa Zen-opettajan sanoja. Sillä samoin kuin kärsimykset tulevat, samoin tulee lohdutus. Ei ole toista ilman toista. Ne ovat sama asia, joka muuttuu ja muuttaa muotoaan niin, että kumpikaan ei ole täysin läsnä eikä täysin poissa. Ei ole mahdollista ottaa toista ilman toista. Meidän elämämme on automatka katkenneelle sillalle. Mitä enemmän me luulemme voivamme välttää kriisiä elämällä kontrolloinnin illuusiossa, sitä enemmän me elämme kärsimyksen illuusiossa. Kriisi on osa elämää. Kriisi on ajatuksia ja ruumiin tuntemuksia nykyhetkessä. Jos ajatuksemme ovat vapaita, ainoa, mikä kriisistä jää jäljelle, ova ruumiin tuntemukset. Meihin sattuu fyysisesti. Vai onko kriisi jotakin muuta?

Oletko kriisissä, jos rahasi viedään ulkomailla? Vai onko se seikkailun alku? Oletko kriisissä, jos kotisi palaa? Surua on, se on varmaa - mutta oletko kriisissä? Oletko kriisissä, jos puolisosi kuolee ja yhteiset elokuvaillat muuttuvat käynneiksi hautuumalla? Oletko kriisissä, jos joku ilmaisee sinulle oman mielipiteensä puhumalla energisesti kovaan ääneen? Oletko kriisissä, jos lapsesi kuolee? Onko suru kriisi? Oletko kriisissä jo ajatellessasi lueteltuja tapahtumia? Jos olet, istu tyynylle lattialle, nimeä ajatuksesi, koe ruumiisi tuntemukset, katsele ympärillesi, kosketa lattiaa ja kysy, missä kriisi on juuri nyt.

Vailla sopimuksia

Kumpa minua ei irtisanottaisi. Kumpa minä en tällä kertaa menisi lukkoon. Kumpa silta ei romahtaisi auton alla. Kumpa saisin odottamani puhelun ennen kello viittä. Kumpa hän pyytäisi minua elokuviin. Kumpa osaisin nyt pitää puoleni. Tällä kertaa minä teen viisaan vaikutelman.

Mitä nuo edelliset lauseet ovat? Ajatuksia. Toiveita. Sopimuksia, joita me tahtoisimme saada elämältä, jotta meidän ei tarvitsisi huolehtia asioista. Ne eivät ole hyviä eivätkä pahoja. Ne vain ovat. Mutta niin kauan kuin luulemme niiden olevan jotakin muuta kuin mielemme energiaa, ne tuottavat meille vaikeuksia.

Näillä toiveilla ei ole pienintäkään vaikutusta niihin asioihin, joihin ne liittyvät. Jos minut irtisanotaan, minut irtisanotaan, olipa minun päässäni mitä ajatuksia hyvänsä. Silta romahtaa tai ei romahda. Nämä ajatukset ovat turhaa ja tuskallista draamaa. Ne peittävät todellisuuden alleen ja estävät meitä olemassa tässä hetkessä. Me tarraudumme omiin ajatuksiimme ja luulemme tarvitsevamme niitä. Me luulemme, että tarvitsemme sopimuksen elämältä sen sijaan, että vain lakkaisimme piehtaroimasta niissä.

Toiveillamme on kuitenkin vaikutusta todellisuuteen - oman mielentilamme ja siitä seuraavan käyttäytymisemme kautta. Yleensä vaikutus on se, että ne pilaavat elämämme, saavat meidät lukkoon, estävät meitä näkemästä sitä, mitä tapahtuu, ja saavat meidät pelkäämään. Tämä ei johdu siitä, että toiveet olisivat huonoja, vaan siitä, että ne kuluttavat mielemme energiaa ja estävät mieltämme olemasta kokonainen. Kun meidän mielemme on hajallaan ja sisäisesti ristiriitainen, me emme toimi hyvin.

Valaistuminen ei ole kovin houkuttelevaa. Tällaiset ajatukset kuolevat pois - tai eivät ne kuole, vaan meidän tarrautumisemme niihin hiipuu. Me huomaamme edelleen ajattelevamme, että kumpa silta ei romahtaisi, mutta naurahdamme ajatuksellemme ja palaamme takaisin katsomaan tietä ja siltaa. Me teemme voitavamme, jotta meitä ei irtisanottaisi, mutta siinä kaikki. Puhelu tulee silloin kun se tulee. Mieti hetki, mitä jäisi jäljelle, jos tällaiset toiveet, huolet ja sopimusten odottamiset katoaisivat pois.

Jäisi se, mitä nyt tapahtuu. Jäisi avoimet silmät, korvat ja muut aistit sekä avoin mieli. Jäisi mieli, joka nimeäisi sen, mitä siinä tapahtuu: Minulla on odotus, että hän soittaisi ennen viittä. Minulla on toive, että minua ei irtisanottaisi. Minulla on toive, että silta ei romahtaisi. Kun me nimeämme ajatuksen tai toiveen kolmannensadannen kerran, me saatamme tajuta sen siksi, mikä se on. Se on meidän oma lelumme, jota pyöritämme hyrrän lailla voidaksemme katsoa sen kieppumista, sillä emme halua katsoa muuallekaan. Silloin hyrrä menettää kiehtovuutensa ja pysähtyy pyörittämisen loppuessa. Sen varjostama kohta avautuu ja jotakin raikkaan ihmeellistä tulee sen sijaan.

Tämä raikkaan ihmeellinen on todellisuuden koskettamisen kautta syntyvä ilo. Sen lisäksi olomme helpottuu, kun emme enää käytä energiaamme hyrrän pyörittämiseen ja sen kieppumisen katsomiseen. Me ihmettelemme, miksi luulimme tuota ajatusta niin tärkeäksi. Ruumiimme jännitys helpottaa, mielemme kevenee ja me astumme kevyemmin eteenpäin.

Me alamme toimia siten kuin on hyvä toimia. Jos olen aikaisemmin pyörittänyt ajatusta kumpa hän tulisi samaan pöytään istumaan, minä tiedän nyt, että hän joko tulee tai ei tule. Jos haluan tavata hänet, minä menen aivan itsestään selvänä asiana hänen pöytäänsä istumaan. Toivetta tai ajatusta toisenlaisesta vaihtoehdosta ei synny, eikä minulla ole mitään epäröitävää. Tämän takia sanotaan, että valaistunut ihminen toimii oikealla tavalla. Hänen mielessään ei synny illuusioita turhista vaihtoehtoja, joista pitäisi valita. Odotukset ja toiveet ovat usein oman vastuumme siirtämistä muille. Ne estävät meitä toimimasta kevyesti ja niin kuin on hyvä toimia.

Kun me lakkaamme kehittämästä olemattomia, me löydämme olevan. Me huomaamme, että kaikki lähtee olevasta. Jos me olemme huolissamme sodista, me saatamme perustaa rauhanliikeen tai liittyä sellaiseen. Me alamme järjestää asioita niin, että tulisi tila, joka on vastakkainen nyt vallitsevalle todellisuudelle. Rauhanliikkeen synnyttäjä ja käyttövoima on vallitseva kaaos. Rauhanliike on lähtöisin samasta kaaoksesta, johon se osallistuu mielestään vastavoimana. Mutta ei ole mitään vastavoimaa. Punk ja Straight Edge ovat lähtöisin samasta kaaoksesta kuin yläluokan hienosto, nationalistit, dadaismi tai hippiliike. Tämä yksi ja ainoa todellisuus on synnyttänyt jokaisen ilmiön ja ihmisen. Jos me vihaamme jotakin, me vihaamme omaa synnyttäjäämme. Vaikka joku toinen ihminen olisi meille ongelma, hänen synnyttäjänsä on tämä sama kaaos. Kun me näemme yhden todellisuuden, me elämme kevyesti. Me teemme parhaamme, mutta emme rasita itseämme kohtuuttomasti. Eläköön ilo!

Sittenkin on sopimus

Meidän elämässämme on kenties muutamia hetkiä, joita me pidämme suurina. Me koemme, että Todellisuus tai Elämä tai Jumala on avannut eteemme oven tai ovia, joista me olemme valinneet yhden. Me olemme kokeneet, että Jokin on kutsunut meitä uudelle tielle, ja me olemme kääntyneet. Me olemme eläneet todeksi seuraavat Raamatun sanat: Katso, minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.

On varmasti hetkiä, joina Jumala kutsuu meitä voimakkaammin kuin kuin muulloin. Me käytämme niistä erilaisia ilmaisuja. Karman viivat leikkaavat, todellisuus tulee läpi, me tulemme synnintuntoon, me romahdamme, tai me heräämme. Meidän elämänasenteemme ja -tavoitteemme voivat muuttua muutamassa sekunnissa, tunnissa tai päivässä.

Mutta tuo Raamatun sana ei viittaa vain näihin merkittäviin hetkiin. Se viittaa koko elämään. Se viittaa siihen harmauteen, jonka keskellä me elämme. Juuri tässä harmaudessa kuuluu Jumalan koputus. Se kuuluu vuorokauden jokaisena sekuntina. Kyse on siitä, avaammeko sydämemme oven joka hetki Jumalan ja todellisuuden tulla. Me elämme yksipuolisen sopimuksen keskellä: elämä kolkuttaa joka hetki ja tulee meidän luoksemme joka hetki, avasimmepa oven tai emme. Meidän elämänasenteemme saattaa muuttua hetkessä, mutta me kasvamme sen koputuksen kuulemisessa, joka on läsnä joka hetki. Me kasvamme ottaessamme vastaan Jumalan koputuksen, olipa se harmauden yksitoikkoisuudessa, elämän "vastemielisissä" tapahtumissa tai riemukkaissa "siunauksissa". Kun me otamme ne vastaan, jokainen niistä on siunaus.

Me olemme niin eksyksissä, että luulemme usein Elämän olevan siellä, missä meidän mielihalumme ja oikkumme täyttyvät. Omasta kokemuksestamme miedän tulisi muistaa, että me emme tiedä, missä Jumala on. Ja kuitenkin Jumala on kaikkialla. Hän ei ole missään enempää kuin muualla. Hän ei ole läsnä yhtenä hetkenä ja poissa toisena hetkenä. Pysähdy ja kuule. Koputus, koputus, koputus. Niin kauan kuin me osaamme mielestämme tunnistaa Jumalan koputuksen, me emme kuule mitään. Mutta kun jokainen ääni, ele, liike, tunne, mielen liikahdus, tuska, ilo tai harmaus on Todellisuuden koputus - ilman lajittelua, arviointia ja paremmuusjärjestystä - me kuulemme.

Riittää, että me kuulemme. Ja jos emme kuule, riittää, että myönnämme, että näin on. Joskus me kuulemme hiljaisuuden. Joskus me odotamme. Joskus me ymmärrämme. Ja kun me ymmärrämme jonakin hetkenä, unohtukoon se saman tien. Tehköön ymmärrys meidät vapaiksi, eikä niin, että omaksuisimme jonkin "totuuden", jonka ympärille alkaisimme vääntää elämäämme solmuun. Kärsimys on hyvä asia. Se osoittaa meille, että ne asiat, joita me sanomme kärsimyksiksi, ovat pientä epämukavuutta tai sitä, että mielihalumme eivät täyty. Usein kärsimys osoittaa myös, että jokin tiessämme tai elämänasenteessamme on itsellemme sopimatonta. Meidän ei tule pyrkiä kohti kärsimystä. Se olisi hulluutta ja vahingollista. Mutta kun kärsimys on kohdalla, on hyvä olla tietämätön ja hiljaa. Kun me lakkaamme tuomitsemasta ja kuuntelemme koputusta, me voimme ottaa vastaan uuden elämän.

Loppusanat

Kirjoitan tätä kaukana kotoa maassa, jonka herättämistä tunteista en ole aiemmin pitänyt. Edellisestä käynnistä on vierähtänyt kuutisen vuotta, ja huomaan muuttuneeni paljon. Nyt tämä maa on vahvistanut ja selkeyttänyt sitä, miten tahdon päättää tämän kirjoituksen:

Olen kirjoittanut eri kirjoituksissani paljon ja monenlaisista asioista. Mutta tahdon unohtaa sen kaiken, ja paljon olen onneksi jo unohtanut. Paraneminen on polku, jossa me opimme uusia asioita. Jokainen opetus tulee siihen tilanteeseen, jossa me olemme. Niitä ei tarvitse säilöä. Opetus, joka kuului meille ja meidän tilanteeseemme, ei ehkä kuulu toiselle tai toiseen tilanteeseen. Eikä yksikään oppimamme asia ole oppi, jonka perusteella me voisimme lajitella muita. Joku saattaa löytää paranemisen myötä elämäntehtävän. Se voi tuoda hänet ihmisten keskelle tai viedä yksinäisyyteen. Mutta se on vain yksilöä itseä varten, ja vain siihen hetkeen, jossa hän on.

Joku meistä saattaa alkaa tehdä palvelutöitä niin, että hän on tyytyväinen vain väsyttäessään itsensä. Tämä itsessään on hyvä ja siitä on paljon hyötyä monelle. Joku toinen saattaa yrittää luoda täydellistä maalausta tai musiikkia eikä voi levätä luomistyönsä keskellä. Tämäkin on hyvä ja voi ilahduttaa monia. Kolmas saattaa nähdä ja kokea elämän hiljaisuuden ja ilmentää sitä omalla hiljaisuudellaan. Sekin on hyvä. Mutta muistakaamme kaikessa, että todellinen täydellisyys on Jumalan ja lähimmäisemme rakastamista. Älkäämme jääkö kiinni asioihin, jotka olivat meille joskus tärkeitä.

Ei ole tärkeää ajatella (=kuvitella) paljon,
vaan rakastaa paljon.
Tee siis sitä,
mistä tunnistat rakkautesi parhaiten.

Keskinäinen rakkaus on niin tärkeää, että jos mikä tahansa tulee sen tielle, meidän on hyvä kärsiä palataksemme taas rakkauteen. Silloin kärsiminen ei ole kärsimistä, vaan rakkautta. Jos ajattelen (=kuvittelen), että jonkun pitäisi rakastaa ihmisiä tai maapalloa samoin kuin minä, minun on syytä kääntää katseeni itseeni. Rakkaus ei ole ajatuksia, kuvitelmia, sanoja eikä mielipiteitä, vaan nöyryyttä, sopeutumista ja hiljaisia tekoja. Moittimisesta, arvioimisesta ja lajittelusta ei ole keskinäisen rakkauden lähteeksi. Jos me havaitsemme jotakin moitittavaa, kuunnelkaamme tarkemmin ja niin kauan, että alamme sietää oloamme. Tullaksemme siihen meidän on kenties unohdettava jotakin, mitä luulimme tärkeäksi. Me tulemme kadottamaan monta periaatetta, joiden mukaan olemme eläneet. Me näemme niiden hölmöyden ja tajuamme, että ne ovat olleet huhuihin verrattavia kuulopuheita. Me jätämme ne helposti, sillä niiden järjettömyys tulee niin ilmeiseksi, että me hämmästelemme sitä, kuinka olemme voineet elää niiden mukaan. Kun me elämme itse keskellä elämää, me emme tarvitse huhuja elämästä.