[an error occurred while processing this directive]

Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Totta kai

Tottakai maailma on sellainen kuin on. Tottakai auto on pysäköity puistoon. Tottakai minä kirjoitan. Tottakai minun paras ystäväni unohtaa tapaamisen. Tottakai parisuhteeni päättyy epätoivoisesti ja vihaisesti. Tottakai minä olen surullinen. Tottakai minä olen väsynyt. Tottakai meille tuotiin liikkeestä väärä sohva. Vai onko se sittenkin totta kai?

1. Miksi myöntyisin?

Me tunnistamme torjumisen loppumisen siitä, että me myönnymme. En osannut ajatellakaan, että housuni repeäisivät. Tottakai! En ole ennen ajatellutkaan, että ystäväni voisi kuolla. Tottakai! Herään pää kipeänä. Tottakai! Passini varastettiin ulkomailla. Tottakai!

Myöntyminen ei muuta asioita. Se ei korjaa meidän tunteitamme. Se ei tee meidän virheitämme tyhjäksi. Se ei tuo meille onnellisuutta eikä lievitä meidän kipujamme. Sen sijaan myöntyminen voi näyttää meille meidän onnettomuutemme ja tuskamme. Tottakai! Vai onko se sittenkin totta kai? Minä en tahtoisi olla näin tuskainen, yksinäinen, pelokas ja levoton. Minä tahtoisin katkaista tuskaiset ajatukseni ja keskittyä onnelliseen asiaan. Minä tahtoisin, että mieleni olisi rauhallinen. Minä teen havainnon, mutta en totea tottakai! vaan totta kai? Enhän minä saisi olla levoton. Mutta en saisi on kuvitelma. Se on illuusio.

Myöntyminen ei lupaa meille mielenrauhaa. Se lupaa ainoastaan, että näemme asiat sellaisina kuin ne ovat. Jos olemme yrittäneet uskotella itsellemme, että meillä on mielenrauha, todellisuuden myöntäminen voi saada meidät kauhistumaan. Jos olemme pitäneet mielen "rauhaa" yllä pakottamalla mieltämme hiljaiseksi, kieltäytymällä katsomasta tai lakkaamalla ajattelemasta, me emme tahtoisi myöntää, että ne eivät ole toimineet. Me olemme pakottaneet ja kieltäneet juuri siksi, että emme ole halunneet myöntää.

Myöntyminen ei lupaa hyvää itsetuntoa. Sen sijaan myöntyminen näyttää meille, että voimme elää tällaisina. Mehän olemme eläneet vuosia tällaisina! Meidän tarvitsee vain lakata uskottelemasta itsellemme jotakin muuta. Myöntyminen on viisautta, mutta se ei lupaa meille lisää viisautta. Myöntymisen ansiosta me pääsemme käyttämään sitä viisautta, joka meillä on. Myöntyminen vapauttaa meidät tavoittelemasta sitä, mitä ei juuri nyt ole. Se ei ole samaa kuin tavoittelemisen lakkaaminen. Kun myönnyn, näen sen, minkä keskellä olen nyt. Silloin jaksan tavoitella voimieni mukaan. Minä en ole koskaan ollut minkään muun keskellä. Olen korkeintaan voinut kuvitella toisin. Kun myönnyn, näen sen alustan, jolta minä ponnistan. Silloin voin myös nähdä, mihin asti jaksan hypätä - ja kuinka kauan jaksan hyppiä.

Torjuminen on houkuttelevaa. Se pitää yllä viisauden tuntua, mutta vain tuntua. Torjuminen ei koskaan lisää minun viisauttani. Se vain puolustaa minun itsekkyyttäni. Torjuminen suojelee minua oman tuskani kohtaamiselta. Torjuminen auttaa minua elämään tuskani kanssa, kunnes huomaan, että en tarvitse sitä mihinkään. Silloin minä huudahdan tottakai! Aivan yhtä kelvollisia huudahduksia ovat esimerkiksi Vau!, Aha!, ja Haa! Vau, auto roiskutti kuraa uudelle takilleni! Aha, sain palkankorotuksen! Haa, jalkani murtui liukkaalla kalliolla! Tämä ei tarkoita sitä, että minun pitäisi tehdä tunteilleni väkivaltaa. Tietenkään en pidä siitä, että polvilumpioni murtuu. Se sattuu ja tuntuu pahalta. Mutta kun se tapahtuu, se on tottakai! Vau, tietenkään en ilahdu, kun polveni murtuu!

Tottakai! ei muuta mitään. Se ottaa kaiken vastaan. Muuttamatta mitään tottakai! muuttaa minut. Minä lakkaan torjumasta. Minä lakkaan lajittelemasta. Minä lakkaan tuhlaamasta energiaani. Minä lakkaan olemasta torjumani asian vanki.

[Harjoitus: Kun huomaat reagoivasi johonkin, sano tottakai! Tottakai hän puhuu tuolla tavalla. Tottakai tuo auto ajaa noin. Jätä kaikki kuvailut ja adjektiivit pois. Älä sano tottakai tuo juoppo haisee pahalle, vaan tottakai hän haisee. Adjektiivit syntyvät vasta havainnon jälkeen ja usein ne kertovat, pidämmekö jostakin vai haluammeko torjua jotakin. Tehdessäsi tätä harjoitusta saatat kokea iloa vapaudesta.]

Torjunta = tarrautuminen

Meillä ei ole mitään mahdollisuutta torjua, ellemme samalla tarraudu johonkin muuhun. Torjunta johtuu siitä, että emme tahtoisi päästää irti siitä, mihin olemme tarrautuneet. Usein me näemme tarrautumisemme vasta torjuntareaktion kautta. Kun me huomaamme torjuvamme, me voimme aina kysyä itseltämme, mihin me tarraudumme. Silloin me huomaamme, että lähes poikkeuksetta tarraudumme joihinkin seuraavista oppimistamme ajatuksista:

Jos me olisimme terveitä aikuisia ja kuulisimme jonkun sanovan tämä ei saisi olla tällainen, me päästäisimme röhönaurun. Tämä puu ei saisi kasvaa tässä. Tuo pilvi ei saisi olla auringon edessä. Minun tukkani pitäisi olla tuuheampi. Minun vatsani ei saisi olla näin pullea. Tuo lapsi ei saisi huutaa noin kovaa. Aseita ei pitäisi saada niin helposti. Tuon vanhemman pitäisi kuunnella lastaan. Minä en saisi pelätä tätä. Jos emme olisi koskaan kuulleet tällaista toteamusta ja sitten joku sanoisi sen, me tajuaisimme, kuinka järjetön, turha ja hullu tuollainen toteamus on. Sen sanojan täytyy olla jollakin tapaa niksahtanut. Ainoa, mitä tuollainen toteamus saa aikaan, on todellisuuden kieltäminen, omien havaintojen kieltäminen, etääntyminen todellisuudesta ja etääntyminen omakohtaisesta osallistumisesta. Se on oman voimamme kieltämistä. Tai oman voimattomuutemme kieltämistä.

Me olemme oppineet tällaisen niksahduksen vanhemmiltamme ja yhteiskunnalta. Kun vanhemmat toistavat riittävästi, että jokin ei saisi olla tällainen, lapsi uskoo sen. Kun he sanovat, että jonkin tulisi olla toisenlainen, lapsi oppii ajattelemaan niin. Se voi hyvinkin sopia lapsen mielikuvitusmaailmaan, vaikka lapsella ei olisi kykyä ymmärtää, miksi sen tulisi olla toisin. Lapselle ainoa syy asioiden toisin olemiselle on se, kuinka ne vaikuttavat vanhempien suhtautumiseen häntä kohtaan. Jos vanhemmat eivät ota minua vastaan asioiden ollessa näin, silloin niiden varmaankin pitäisi olla toisin. Mutta kun ne eivät ole toisin. Silti lapsi tarrautuu toiveeseen asioiden toisin olemisesta ja toivoo, että jonakin päivänä ne olisivat toisin. Lapsi voi yrittää saada asiat olemaan toisin tekemällä väkivaltaa omalle luonnolleen, mutta tämä vain kaksinkertaistaa tuskan.

Lapsella ei ole ymmärrystä sanoa, että asiat ovat nyt näin, ja tällä tavoin ohjaamalla saatan pystyä vaikuttamaan siihen, että jonkin ajan päästä ne ovat näin. Lapsella ei ole ymmärrystä hahmottaa asioita tällä tavoin. Hänellä ei ole realistista käsitystä omasta voimastaan eikä siitä, mihin hän voi vaikuttaa. Hän ei ymmärrä, että hän yrittää vaikuttaa väärään asiaan. Hän tahtoisi, että hänen vanhempansa ottaisivat hänet vastaan, että hänen ei tarvitsisi pelätä heitä, ja että hän saisi kokea olevansa turvassa ja rakastettu. Mutta ne asiat, joiden tulisi olla toisin, ovat kaikkea muuta. Hänen luonteensa ei saisi olla niin impulsiivinen. Hän ei saisi itkeä niin herkästi. Hänen pitäisi osata laulaa paremmin.

Pienestä pitäen me opimme elämään tällaisessa tuskallisen toisin toivomisen ilmapiirissä, pelossa, ahdistuksessa ja levottomuudessa. Me olemme oppineet tarrautumaan siihen vastoin tahtoamme. Vielä aikuisena se toimii samalla tavoin. Meidät on aivopesty niin hyvin, että luulemme tekevämme jotakin mielekästä, kun toteamme tämä ei saisi olla näin. Me odotamme rakkautta, hyväksyntää ja turvallisuutta, mutta tarraudumme johonkin muuhun. Mitä enemmän me tarraudumme noihin kolmeen yllä olevaan ajatukseen ja mitä kovemmin me kiskomme itseämme niiden luokse, sitä kauemmas me etäännymme siitä, mitä me oikeasti etsimme. Oikeastaan me emme edes tiedä etsivämme jotakin. Me vain ahdistumme ja toimimme sitten automaattisen ohjelman mukaan.

Uudelleen, uudelleen, uudelleen

Paraneminen ei tapahdu niin hetkinä, kun jokin muuttuu meissä tai meidän elämässämme. Noina hetkinä paraneminen vain tulee esiin. Paraneminen tapahtuu niinä hetkinä, joina mikään ei tunnu muuttuvan, ja jolloin me rakastamme itseämme juuri sen tähden. Me otamme vastaan sen ihmisen, joka on väsynyt ja kyllästynyt ja sanomme, että kaikki on tarpeeksi hyvin. Me koemme oman pettymyksemme ja olemme läsnä asioiden keskellä niin kuin ne ovat. Me toistamme samaa tuskallista käyttäytymistä yhä uudelleen ja osoitamme itsellemme sen keskellä myötätuntoa, jotta emme kaatuisi sen alle.

Paraneminen ei päästä meitä helpolla. Se ei lupaa ruusunpunaisia laseja. Paraneminen vie meidät kohtaamaan juuri ne asiat, joita emme tahtoisi kohdata. Se nostaa ne meidän silmiemme eteen uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Paranemisen salaisuus ei ole siinä, kuinka nopeasti me muutumme, vaan siinä, kuinka me jaksamme silloin, kun emme muutu. Eli siinä, että emme kyllästy ja torju itseämme, vaan jaksamme ottaa itsemme rakastaen vastaan. Uudelleen, uudelleen ja uudelleen.

Älä huolehdi siitä, että et muutu. Se on huomion kiinnittämistä menneisyyteen ja tulevaisuuteen, ja johtaa vain oman voimamme kadottamiseen. Meidän voimamme toimii vain nykyhetkessä, ja nykyhetken me voimme vain ottaa vastaan. Nykyhetkessä muuttuminen on turhaa ja tarpeetonta. Tarpeellista on vain rakastaa sitä ihmistä, joka sinä olet nyt. Rakastaminen avaa meitä ottamaan vastaan ne voimat, jotka olemme torjuneet pimentoon. Niillä on meille asiaa, ja jos me emme ymmärrä niiden viestiä jonakin hetkenä, me voimme olla varmoja, että niillä on ainakin yksi viesti: ne ovat vielä siellä. Ne ovat siellä meidän parhaaksemme.

Paranemisen salaisuus on jaksamisessa. Se on siinä, että joka kerran kun otamme itsemme vastaan, tilanne on uusi. Me näemme pikkuisen eri tavalla, me rakastamme pikkuisen eri tavalla ja me toivomme pikkuisen eri tavalla. Pikkuisista muutoksista kertyy polku, joka johtaa jonnekin. Mutta jos me torjumme, me torjumme joka kerta katsomatta ja näkemättä, emmekä liiku minnekään.

Meidän tarvitsee vain nähdä mikä tahansa asia avoimin mielin ja sydämin, ja se kadottaa valtansa välittömästi. Ainoastaan torjunta auttaa sitä jäämään. Joskus meidän torjuntamme on niin lujassa, että se purkautuu vain vähitellen. Hidas purkautuminen valmistaa meitä uuteen. Me tuskastelemme muutoksen hitautta, emmekä muista, että emme tahdo kestää edes sitä vauhtia, jolla asiat tapahtuvat. Me muutumme niin nopeasti kuin vain kestämme. Muutoksen keskellä meille riittää yksi ohje: rakkaus auttaa minua kestämään ja jaksamaan. Rakkaus riittää myös silloin, kun mikään ei näytä muuttuvan.

Paraneminen ei ole sitä, että jokin asia meissä muuttuu. Paraneminen on sitä, mikä meissä tapahtuu ennen kuin se muuttuu.

Täällä tai poissa täältä

Joskus meidän ajatuksemme tuntuvat hirvittävän monimutkaisilta. Me kiinnitämme huomiomme siihen, mitä mielessämme liikkuu, emmekä saa siihen mitään selvyyttä. Joskus tuntuu siltä, että me emme itse ajattele, vaan ajatuksemme pyörittelevät meidän mieltämme miten sattuu.

Mutta meidän mielessämme voi tapahtua vain kaksi asiaa: joko me olemme läsnä nykyhetkessä tai sitten emme ole. Kaikki monimutkaisuus liittyy niihin tilanteisiin, joissa meidän mielemme pakenee menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Meillä on joka hetki vain hyvin yksinkertainen valinta: täällä tai poissa täältä. Jos me valitsemme olla poissa, me päädymme maailmaan, johon me emme voi vaikuttaa, ja joka sen tähden saa meidät sekaannukseen.

Sekaannus on illuusio, joka seuraa vääjäämättä siitä yksinkertaisesta valinnasta, että valitsimme olla muualla kuin tässä hetkessä, näiden tunteiden kanssa, keskellä sitä ahdistusta, joka tulee avoimista kysymyksistä. Me emme löydä kaikkiin kysymyksiin vastauksia nykyhetkessä. Vielä vähemmän me löydämme niitä poistumalla nykyhetkestä. Me voimme ainoastaan tulla valmiiksi valitsemaan, kun valinnan hetki on kohdalla. Jos olemme läsnä nykyhetkessä, me valmistaudumme parhaalla mahdollisella tavalla.

Takaisin hengitykseen. Takaisin istumaan. Takaisin tyynylle lattialla. Takaisin kokemaan. Takaisin nykyhetkeen. Takaisin tänne. Kun me tulemme takaisin, kaikki tulee yksinkertaiseksi. Yksinkertaisuuden mukana voi tulla suru, levottomuus, viha, pettymys, häpeä, tai suuri ilo. Mikään niistä ei kutsu meitä pois nykyhetkestä monimutkaisiin päättymättömiin kiemuroihin. Meidän tulisi jo uskoa oman kokemuksemme perusteella, että nykyhetkestä poistuminen ei johda mihinkään. Asioiden pohtiminen ei pääty koskaan ratkaisuun, sillä jokainen nykyhetken ulkopuolella tehtävä "ratkaisu" on voimaton. Asioiden pohtiminen päättyy vain tulemalla takaisin tänne.

Meillä ei ole koskaan monimutkaisia valintoja. Meillä on vain monimutkaisia illuusioita. Valinta on aina yksinkertainen: olla täällä tai pois täältä.

Itselle aikaa

Sain jokin aika sitten lahjaksi Jamppa Tuomisen kappaleen Annan itselleni aikaa. Se kosketti minua ja kuuntelin sitä usein. Minusta se kiteyttää paranemista hienosti kohdassa, jossa sanotaan annan itsellein aikaa, ja pelaan voitosta taas.

Jos meillä on täyttymättömiä tarpeita ja yritämme saada muita täyttämään niitä, me teemme vahinkoa muille ja itsellemme. Jos meillä on suuria tarpeita, me voimme yrittää täyttää niitä kahdella tavalla vahingollisesti. Ensinnäkin me saatamme yrittää houkutella muita täyttämään meidän tarpeitamme. He voivat yrittää ja tehdä parhaansa. Me voimme olla tyytyväisiä jonkin aikaa, mutta lopulta me alamme kapinoida, koska tämä vain lisää meidän riippuvuuttamme muista. Toiseksi, me saatamme yrittää tehdä muille sitä, mitä me toivoisimme itsellemme. Me sijoitamme itsemme mielessämme muiden paikalle ja teemme heille palveluksia, jotta voisimme kokea jotakin siitä tunteesta, jota kaipaamme kovasti. Tätä kutsutaan heijastukseksi. Tämän huono puoli on se, että meidän kaipauksemme ei täyty. Me alamme syyttää toista ihmistä. Kummassakin tapauksessa kapina on tervettä ja voi parhaimmillaan johtaa siihen, että alamme itse täyttää omia tarpeitamme.

Torjuminen on tervettä. Mutta meidän on katsottava sitä oikein. Kun me torjumme, muissa ihmisissä ei ole vikaa. Mutta me olemme yrittäneet saada heidät olemaan enemmän kuin he ovat. Me olemme yrittäneet saada heidät pelaamaan oman elämämme voitosta, kun meidän tulisi pelata siitä itse.

Torjuminen kutsuu meitä itsenäistymään. Itsenäistyminen ei tapahdu alkamalla kapinoida jotakin ihmistä tai yhteisöä vastaan. Se vain sitoisi meidät siihen entistä lujemmin. Itsenäistyminen tapahtuu päästämällä irti. Se tapahtuu siten, että muut ihmiset ja yhteisöt lakkaavat olemasta niin kiinnostavia ja tärkeitä. He saavat sanoa mitä tahtovat, ja me reagoimme siihen entistä vähemmän.

Kun me torjumme, jokin osa meitä kapinoi. Me kapinoimme yleensä silloin, kun jokin osamme antaa liian suuren vallan muille. Silloin me odotamme heidän olevan jotakin, jota he eivät ole. Jos me emme pitäisi jotakuta tärkeänä, meillä ei olisi mitään syytä kiinnittää häneen huomiota niin paljon, että kapina syntyisi. Meidän tehtävämme on lakata antamasta niin paljon omaa aikaamme muille. Kuinka paljon ajattelet muita? Kuinka paljon haluat muuttaa muita? Kuinka suuren osan ajatuksistasi ja tunteistasi muut saavat? Kuinka suuren osan ajastasi kulutat muille? Meidän on tarpeen ajatella asioita niin kauan kuin siltä tuntuu. Mutta joskus näkökulman vaihtaminen voi antaa uusia vastauksia. Anna itsellesi aikaa, ja pelaat voitosta taas. Se on sinun voittosi. Kukaan ei voita sitä sinulle sinun puolestasi. Heillä on tarpeeksi tekemistä itsensä kanssa.

Tuskassa viipyminen

Parantuaksemme me tarvitsemme sitä, mitä John Keats kutsuu negatiiviseksi voimaksi. Hänen mukaansa negatiivinen voima on sitä, että me kykenemme olemaan keskellä epävarmuuksia, mysteereitä ja epäilyksiä ilman, että me tavoittelemme levottomasti ratkaisuja, faktoja ja järjellisiä vastauksia.

Paraneminen on aina matkaa tuntemattomaan ja tuntemattoman keskellä. Me joudumme kyllä ratkomaan pieniä ongelmia, mutta paranemisen suuret ongelmat eivät ole ratkaistavissa. Ne on vain kestettävissä. Paraneminen vapauttaa meitä niistä kahleista ja reaktioista, joiden keskellä me olemme eläneet. Meillä ei ole mitään keinoa ratkoa asioita omien rajoitustemme ulkopuolella. Ainoa, mitä me voimme tehdä, on antaa omien rajoitustemme hävitä paranemisen mysteerissä.

Paraneminen alkaa niin, että me näemme oman tuskamme, hätämme, levottomuutemme ja kieroutuneen mielemme. Me näemme oman mielemme sisään. Meillä saattaa olla jonkinlaisia kuvitelmia siitä, millaisia me voisimme olla, mutta ne ovat yhtä ahtaita kuin meidän mielemme. Meidän ei tarvitse ratkaista mitään. "Ratkaiseminen" on usein vain torjumista.

Paraneminen alkaa katsomalla. Me näemme jotakin. Me saatamme ilahtua tai kauhistua. Useimmiten me emme tahtoisi nähdä asiaa niin kuin se on, vaan aloitamme torjumisten sarjan. Meidän suosikkitorjuntamme saattaa olla hosumista, opiskelua, lukemista, nukkumista, syömistä, itsemme kurittamista, kirjoittamista, sekaannusta, epätoivoa, häpeää, itsesääliä, tai mitä tahansa muuta. Mitään niistä ei tarvita.

Kun me näemme jotakin, me tarvitsemme negatiivista voimaa. Meidän tarvitsee vain olla asioiden keskellä, vaikka olisimme hiukset pystyssä ja iho kananlihalla. Meissä on jo kaikki se, mitä me kaipaamme. Ellei olisi, meillä ei olisi mitään mahdollisuutta osata kaivata. Ellemme me tietäisi, mitä jokin kokemus on, mikään meissä ei osaisi kaivata sitä. Negatiivisen voiman kautta me alamme nähdä, että me tiesimme jo. Sen kautta me myönnämme, että mitään ei ole tehtävissä, sillä mitään ei tarvitse tehdä.

Koskaan ei tule sellaista tilaa, jossa kaikki olisi selkeää, hyvää ja rakastettavaa, ja jossa meillä olisi kaikki vastaukset. Sen sijaan me kasvamme negatiivisessa voimassa paranemisen myötä. Me lakkaamme pelkäämästä mysteeriä, tuntematonta ja epävarmaa. Elämä on aina mysteeri. Kuolema on mysteeri. Pitkään paranemisen polkua kulkeneet ihmiset ovat kuin vuoria, mikä johtuu heidän negatiivisesta voimastaan. Heissä ei tapahdu mitään, kun he joutuvat keskelle mysteeriä, tuntematonta ja epävarmaa. Heissä ei tapahdu mitään, kun he näkevät itsessään jotakin tuntematonta. He ovat viipyneet tuskaa tuijottaen niin kauan, että se on kadottanut houkutuksensa: se ei ole enää minkään arvoinen. Negatiivinen voima vapauttaa meidän positiiviset voimamme niin, että ne eivät tartu turhiin asioihin, kuten omaan kuolemaamme tai kysymykseen kärsimyksen olemassaolosta. Ne saavat pysyä mysteereinä.

Mysteerit herättävät meidät henkiin. Negatiivinen voima – hiljaa istumisen ja torjumattomuuden voima – on henkiin heräämisen voima. Se on paranemisen voima.

2. Kaikki ei ole torjuntaa, eli sielun pimeät yöt

Paranemisprosessin aikana meidän keskuksemme muuttuu. Se kohta, jolla me kiinnitymme kaikkeuteen, vaihtuu toiseksi. Väärä minä jää sivuun ja sen tilalle tulee toinen keskus. Eräs ystäväni sanoo, että hänestä "tuntuu siltä kuin jokaisen muutoksen jälkeen minä olisin enemmän minä". Tästä prosessista käytetään usein nimitystä yksinkertaiseksi tuleminen (self-simplification). Se alkaa heti, kun alamme hyväksyä itseämme sellaisena kuin olemme ja jatkuu kasvavana myötätuntona kaikkea kohtaan.

Meidän mielemme muuttuu. Me emme itse huomaa mielemme muuttumista, sillä meidän mielemme on ne silmät, joilla me katsomme. Mutta me voimme huomata silmiemme muuttumisen siitä, että näemme eri lailla kuin ennen. Toinen ystäväni sanoo, että "jokin mielessäni on muuttunut silleen hämysti". Meidän mielemme muuttuu ikään kuin keihäästä silkkiviitaksi. Aluksi meidän mielemme on kuin menneisyydestä tulevaisuuteen tunkeutuva keihäs, joka leikkaa nykyhetken vain kapeasti. Paranemisen myötä keihäs lyhenee, leviää ja pehmenee, kunnes se laskeutuu nykyhetkeen kuin silkkiviitta tai hieno pöly.

Kun me olemme tällaisen muutoksen keskellä, me saatamme ihmetellä mieltämme. Me huomaamme, että emme pidä enää siitä, mistä pidimme ennen. Me saatamme luulla sitä torjunnaksi. Me saatamme luulla, että viimeinenkin hyvä ja oikea jää meiltä saavuttamatta. Mutta nämä ovat itse asiassa paranemisen merkkejä. Ne ovat merkkejä siitä, mitä sanotaan toiseksi kääntymykseksi, valaistumiseksi tai irti päästämiseksi. St John of the Cross esittää kolme tunnusmerkkiä, joiden avulla me tiedämme olevamme menossa kohti toista kääntymystä. Ei liene sattumaa, että nämä samat elementit ovat niitä, joista Zen-opettaja näkee oppilaansa olevan kulkemassa kohti valaistumista.

Jeesuksen opetuslasten elämässä tämä jakso vastaa sitä osaa, jolloin Jeesus käänsi askeleensa kohti Jerusalemia ja ristinkuolemaa. Heistä tuntui varmasti siltä, että heidän opettajansa teki hulluuksia. Lopulta kaikki opetuslapset kielsivät seuranneensa hullua Jeesusta. Tällä he kielsivät koko sen toivon, joka oli herännyt heissä. Kun Pietarin valaistuminen sitten tapahtui kukon kiekuessa ja Jeesuksen katsoessa häntä, hän meni pois ja itki katkerasti. Mutta mitä Pietarissa olikaan tapahtunut? Jeesus kysyi myöhemmin Pietarilta kolme kertaa "rakastatko sinä minua?" Lutherin selityksen mukaan Jeesus käytti kaksi kertaa sanaa, joka tarkoitti "rakastatko sinä minua, vaikka et saisi minulta vastarakkautta?" Kaksi kertaa Pietari vastasi "minä rakastan sinua, jos saan sinulta vastarakkautta". Kolmannella kerralla, jolloin Pietari tuli murheelliseksi, Jeesus kysyi "rakastatko sinä minua siis vain, jos saat minulta vastarakkautta?" Tähän Pietari vastasi "sinä tiedät, että rakastan sinua vain, jos saan sinulta vastarakkautta". Jeesus sanoi tähän "ruoki minun lampaitani". Pietari oli oppinut tuntemaan itsensä. Hän ei olisi enää koskaan voinut antaa Jumalalle toisenlaista vastausta. Juuri siksi se kelpasi Jumalalle. Juuri siksi Pietari oli oikea henkilö ruokkimaan Jeesuksen lampaita, jotka olivat hänen seuraajiaan. Ja nyt Pietari tiesi myös, että hän ei vain saanut Jumalalta vastarakkautta. Kaikki Pietarin rakkaus oli vain vastausta Jeesuksen rakkauteen.

Ensimmäinen merkki on mielihyvän katoaminen. Asiat ja tapahtumat lakkaavat tuottamasta meille mielihyvää tai lohdutusta. Me tunnumme etääntyvän riemun kohteista. Me lakkaamme piittaamasta monista iloista, olivatpa ne hengellisiä tai maallisia. Meistä tulee pikemminkin hieman kyynisiä, mutta vain hetkellisesti ja vähän. Asiat eivät tunnu edes kyynisyyden arvoisilta. Tämä kaikki johtuu suuresta irti päästämisestä. Tämä on merkkiä negatiivisen voiman syntymisestä.

Toinen merkki on lisääntyvä epäonnistumisen tuntu. Meistä tuntuu siltä, että emme osaa, ja vaikka kuinka yrittäisimme, mitään hyvää ei tapahdu. Me koemme olevamme riittämättömiä. Meistä tuntuu siltä kuin joutuisimme sovittamaan jotakin, joka ei ole sovitettavissa. Tämä johtuu siitä, että emme ole vielä osanneet päästää irti vanhasta osaamisen määritelmästä. Me luulemme, että meidän olisi osattava jotakin, jota meillä ei ole. Me olemme eksyksissä vielä vähän aikaa.

Kolmas merkki on mielikuvien katoaminen. Me emme jaksa ajatella Jumalaa, elämän tarkoitusta tai tulevaisuutta. Meidän mielemme ei nouse hienoihin rukouksiin eikä korkealentoiseen pohdiskeluun. Meistä voi tuntua siltä kuin tylsistyisimme. Se voi tuntua jopa pelottavalta. Mutta se on symboleista luopumista. Me koemme, kuinka sellaiset sanat kuin Jumala, ego, valaistuminen, synti tai sovitus alkavat tuntua tyhjiltä. Ja tyhjiä ne ovatkin. Jokainen niistä on meidän mielemme luomus. Yksikään ajatuksemme Jumalasta tai egosta ei ole Jumala eikä ego. Kun me siirrymme kohti oikeaa keskustamme, symbolit katoavat. Niiden tilalle tulee nykyhetkessä eläminen ja välitön kokeminen. Monimutkaisten mielen luomusten sijaan tulee yksinkertaisuus.

Tällaisessa raskaassa tilassa me kuljemme aina liian pitkältä tuntuvan ajan. Meitä motivoivat siihen pienet, vähän aikaa kestävät ilot, joita löydämme matkamme varrella. Pikku hiljaa meille alkaa syntyä aavistus suuresta ilosta, joka alkaa tuntua jossakin syvällä. Me jatkamme kulkuamme ja tunnemme ilon tulevan lähemmäs pintaa. Samalla me huomaamme sen räjähtävän luonteen. Mitä lähemmäs pintaa ilo nousee, sen räjähtävämmältä se tuntuu, kunnes se viimein laukeaa suureen helpotukseen, vapauteen, nauruun, valaistumiseen ja toiseen kääntymykseen. Se johtaa mietiskelevään mieleen, joka elää ilman symboleita (contemplative mind). Gerald May kirjoittaa siitä seuraavasti:

"Perinteisessä kristillisessä kielenkäytössä mietiskely (contemplation) tarkoittaa täysin jakamatonta olemassaolon kokemista, mielentilaa tai sieluntilaa, joka on samanaikaisesti täysin hereillä ja vapaa kaikista vaikutelmista ja tulkinnoista. Se on täynnä iloa ja ihmetystä, mutta samaan aikaan äärimmäisen yksinkertainen tapa olla olemassa."

Kun meidän mielemme on muuttunut keihäästä silkkiviitan tai pölyn kaltaiseksi, me olemme laskeutuneet nykyhetkeen uudesta keskuksesta käsin. Mutta se ei ole vaelluksen loppu. Se on alku kolmannelle vaiheelle, joka on yhteyden ja ykseyden vaihe. Se on alku paradoksille. Ja sitä me elämme vapaudesta käsin.

Kahdenlaisia muutoksia

Elämän muutokset voidaan jakaa kahteen pääjoukkoon: niihin, joissa persoona alkaa eheytyä ja niihin, joissa muutoksia tapahtuu lähinnä torjunnan ja hyväksymisen siirtyessä uusiin asioihin. Kutsun ensimmäisiä parantaviksi ja jälkimmäisiä varjeleviksi muutoksiksi. Parantava muutos on sellainen, jossa alitajuntaan torjuttuja persoonan osia voi alkaa tulla esiin ja liittyä osaksi koko olemustamme ilman, että muita osia aletaan torjua. Yleensä tämä pitää sisällään kipuilun hyväksymisen kanssa. Me myönnämme, että meissä on kipeitä, vajavaisia ja rikkinäisiä piirteitä. Me koemme surua. Siitä huolimatta me alamme ottaa kipeitä kohtiamme vastaan. Me emme torju, vaan myönnämme, että hyväksyminen on joskus vaikeaa. Meidän elämänkokemuksemme laajenee sisältämään uusia asioita. Me otamme menneisyytemme vastaan emmekä pyri torjumaan siitä mitään. Parantava muutos ei synnytä torjuntaa minkään asian suhteen. Vaikka jokin seikka olisi vaikea hyväksyä, me myönnämme sen. Me kipuilemme hyväksymisen kanssa ja yritämme ottaa vastaan yhä uusia asioita.

Varjeleva muutos ei taas yleensä johda sellaiseen eheytymiseen, että me alkaisimme ottaa vastaan kipeitä osiamme. Sen sijaan varjelevassa muutoksessa meidän mielemme kääntyy ympäri niin, että se, mikä oli aikaisemmin torjuttua, pääsee esiin, ja se, joka oli aikaisemmin tietoisuudessa, torjutaan alitajuntaan. Myöntämisen ja kieltämisen kohteet vaihtuvat toisiksi. Tämä voi tapahtua esimerkiksi silloin, kun me "käännymme" johonkin ideologiaan tai uskoon. Tällaisen kääntymisen kaksi tuntomerkkiä ovat torjunta ja "tiedon saaminen". Heikko mieli pakenee fundamentalismin suojaan ja muuttuu ahdasmieliseksi fanaatikoksi.

Varjeleva muutos voi näyttää suureltakin muutokselta, mutta sisältä päin se ei ole juuri minkäänlainen muutos. Meidän selviytymiskeinoihimme ei tule paljoakaan uutta. Ainoastaan ne asiat, joita me torjumme ja otamme vastaan, vaihtuvat toisiksi. Parantavassa muutoksessa keihään kaltainen tietoisuutemme alkaa pehmetä ja muuttua viitaksi. Varjeleva muutos on sen sijaan mielemme keihään kääntymistä eri asentoon. Kädessämme oleva keihäs alkaa osoittaa uusia asioita kohti, ja katsoessamme uusia asioita me voimme luulla muuttuneemme. Mutta me valikoimme asioita aivan kuten ennenkin. Ainoastaan ne seulat, joilla me lajittelemme asioita eri kasoihin, ovat vaihtuneet. Me seulomme täsmälleen samoin kuin ennenkin. Mutta se, että seulomisen tuloksena syntyy erinäköisiä kasoja, voi saada meidät luulemaan, että olemme muuttuneet.

Varjelevat muutokset ovat tarpeen. On hyvä, että vaihdamme elämäntapamme terveisiin. Se auttaa meitä selviämään. Mutta ennen kaikkea uusi ideologia tai yhteisö voi luoda turvapaikan, jossa parantava muutos on mahdollinen. Paraneminen voi käynnistyä rakastavassa yhteisössä. Pelkästään suojeleminen on myös rakastamista.

Parantavaa muutosta leimaa usein epävarmuus, kun varjelevaa muutosta taas leimaa tieto oikeasta tiestä. Tietäminen tuo mukanaan tarrautumista ja torjuntaa. "Tietämättömyys" puolestaan liittyy hyväksymiseen. Tietämiseen on helppo astua, mutta parantavan muutoksen tietämättömyys voi olla pelottavaa. Kun Pietari kielsi Jeesuksen, hänelle jäi vain tietämättömyys. Mutta hän oli siihen valmis. Hän jaksoi hyväksyä ja jäädä tietämättömyyteen. Varjelevassa muutoksessa me luulemme saavuttaneemme tiedon. Tässä on varjelevan muutoksen voima ja vaara. Luja tarrautuminen uuteen asiaan auttaa meitä muuttamaan elämäntapamme. Se voi luoda turvapaikan. Vahingolliseen ideologiaan tai yhteisöön takertuminen voi myös johtaa meidät tuhoon, jos emme huomaa sen vahingollisuutta. Rikkinäisten perheiden lapsina me emme osaa aina tunnistaa, milloin meitä kohdellaan vahingollisesti.

Kolme pimeää yötä

Charles Whitfield on jakanut sisäisen paranemisen kolmeen osaan. Mystikot, kuten St John of the Cross, St Teresa of Avila tai Thomas a Kempis, puhuvat kolmesta kääntymyksestä ja kahdesta sielun pimeästä yöstä, jotka ovat näiden kääntymysten välissä. Koska sekä kristillisen kirkon että Zenin opetukset elävät mystikoiden varassa ja saavat voimansa ihmisistä, jotka elävät heidän jalanjäljissään, otan esille nämä kääntymykset ja sielun pimeät yöt paranemisprosessin viitekehyksessä. Lisään kuitenkin alkuun kolmannen pimeän yön, eli sen, josta paraneminen alkaa. Mystikot eivät sanoisi sitä sielun pimeäksi yöksi, vaan pelkästään pimeäksi yöksi, jossa meidän keskuksemme on vielä lähes syntymätön.

Ensimmäinen pimeä yö on siis se ahdistus, johon meidän vahingolliset selviytymiskeinomme ovat lukinneet meidät: tuskaa, ahdistusta, levottomuutta, addiktioita, itsen vahingoittamista, riippuvuuksia, läheisriippuvuutta, torjuntaa ja taistelua. Me koemme pimeän yön tuskan, mutta emme ole selvillä sen pimeydestä, sillä emme ole vielä nähneet valoa.

Ensimmäinen kääntymys on herääminen tästä tuskasta. Paraneminen alkaa. Meidän todellinen itsemme alkaa ilmaista itseään - siis rakastaa. Me saamme yhteyden keskukseemme. Koko meidän ajattelumme kääntyy ympäri. Meidän hengellisyytemme alkaa herätä. Me antaudumme elämälle, Korkeammalle Voimallemme - ja sen seurauksena itsellemme. Me lakkaamme pakenemasta ja alamme hyväksyä. Me löydämme oman paikkamme ja ilo herää sisällämme. Uudemmat evankeliset liikkeet ovat korostaneet tämän ensimmäisen kääntymyksen merkitystä - jopa niin paljon, että myöhemmät ja syvemmät kääntymykset ovat voineet unohtua. Tällä on ollut surullinen vaikutus ihmisenä kasvamiseen, sillä ensimmäisen kääntymyksen riemu katoaa melko pian. Ainoa, mikä silloin jää jäljelle, on usein vain paluu ensimmäiseen kääntymykseen, mutta ajan oloon se alkaa tuntua teeskentelyltä ja uskottelulta.

Kun meidän matkamme on sitten alkanut painua kohti ensimmäistä sielun pimeää yötä, kukaan ei ole kertonut, mitä tapahtuu. Meitä on saatettu pitää luopioina ja meitä on houkuteltu takaisin ensimmäiseen kääntymykseen. Tämä on saattanut jäädyttää meidän kasvumme. Vanhemmat kirkot, joissa mystikoiden perinne vielä vaikuttaa, tuntevat sielun pimeät yöt, sillä niiden syvimmät opetukset ovat kärsimyksen tulessa syntyneitä. Mutta katolilaisuuden ongelma saattaa olla ensimmäisen kääntymyksen vähäinen arvostus. Katolinen kirkko odottaa muita enemmän, että me kasvamme sisään huomaamattamme.

Ensimmäinen sielun pimeä yö tuo kipeästi esille oman inhimillisyytemme. Se osoittaa meille torjunnan, erillisyyden, häpeän, avuttomuuden, itsekkyyden ja monta muuta asiaa, joille me emme mahda mitään. Se tuo ne rakkauden ja hyväksynnän piiriin ja liittää meidät muihin epätäydellisiin ihmisiin. Tästä paikasta me tulemme toiseen kääntymykseen, jossa inhimillinen vajavuutemme saa luvan olla aitoa ja totta. Tämä on se kohta, jossa Pietari koki Jeesuksen rakkauden silloinkin, kun hänen oma voimansa murtui ja hän kielsi Jeesuksen. Se oli myös kohta, jossa Pietarin itsevarma uhoaminen loppui. Jos ensimmäinen kääntymys vapauttaa meidät tuskasta, toinen kääntymys tuo meidät ihmisenä ihmisten luo. Erillisyys lakkaa. Särmät katoavat. Toisen kääntymyksen jälkeen meidän on hyvä olla täydellisen epätäydellinen ihminen muiden joukossa.

Mutta matka jatkuu kohti toista sielun pimeää yötä. Tämä on entistä kauheampi, sillä se vie meidät kosmiseen yksinäisyyteen. Me tajuamme, että muista ihmisistä ei ole mitään turvaa, sillä me kuolemme yksin. Me myös elämme yksin, sillä me näemme ja koemme muut ihmiset vain omien aistiemme kautta - eli itsemme kautta. Tässä pimeässä yössä Jumalakin tuntuu karanneen pois.

Me tulemme kolmanteen kääntymykseen. Opetuslasten elämässä tämä tapahtui, kun Jeesus jätti heidät yksin. Sitä kesti helluntaihin asti, jolloin heidän sisimpäänsä tuli jotakin uutta. He kokivat uudenlaisen yhteyden Jumalaan Pyhän Hengen kautta. Heihin tuli sisäinen pohja, jolla he saattoivat elää ilman näkyvää Jumalan edustajaa. Heihin tuli samalla suuri ilo ja vapaus. Heistä tuli vuoria, joiden suojassa seurakunta saattoi alkaa kasvaa.

Jokainen kääntymys riisuu meistä jotakin pois. Harhakuvat itsestä, uskosta, Jumalasta ja maailmasta katoavat. Me lakkaamme puhumasta Jumalallekin, sillä se on täysin turhaa. Mitä kerrottavaa meillä olisi hänelle? Tai hänellä meille? Mehän elämme joka hetki keskellä hänen kertomustaan. Me vain luulemme, että hänellä olisi siihen jotakin lisättävää, sillä luulemme vielä Jumalan olevan jossakin muualla kuin meidän tavallisuudessamme. Kasvaessamme me opimme tietämään, että Jumala on siinä, missä ei näytä olevan mitään nähtävää. Koska Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan täytyy näkyä ihmisen tavallisuudessa.

Zen taas tuntee omaan tapaansa monta pimeää yötä ja kääntymystä, jotka ovat samalla vain yksi. Runo Härkä ja paimen kertoo yhdestä alusta ja kahdesta kotiinpaluusta. Zen-oppilaaksi ryhtyminen on ensimmäinen kääntymys. Myös Zen toteaa, että valaistuminen on vasta uuden alku. [Luettavaa englanniksi: The Dark Night of the Soul: Spiritual Crises and Breakthroughs in Christian and Buddhist Traditions. Suosittelen sen linkkeihin tutustumista. Ainakin 9-sivuinen kuvaus sielun pimeästä yöstä kannattaa lukea.]

Zen tuntee kipeitä vaiheita, pimeyksiä ja valaistumisia, mutta samalla se on paikallaan minkään liikuttamatta, kuten seuraava tarina kertoo: Zen-oppilas meni mestarinsa luo ja sanoi "Minun mietiskelyni on hirvittävää! Minun mieleni harhailee, jalkojani särkee, ja minä nukahtelen koko ajan. Tästä ei tule mitään".
"Se menee ohi", mestari vastasi.
Viikon päästä oppilas palasi ja sanoi "Mietiskelyni on aivan ihanaa! Minä olen aivan hereillä, rauhallinen, ja riemullisesti elossa! Todella upeaa".
"Se menee ohi", mestari vastasi.

3. Torjumattomuus

Kun me torjumme, me torjumme aina vain itseämme. Me saatamme luulla torjuvamme jotakin muuta, mutta me torjumme kuitenkin ainoastaan omia kokemuksiamme. Me emme torju ulkoisia asioita ja olosuhteita, vaan niitä ikäviä tuntemuksista, joita ne herättävät meissä. Tuntemuksemme ovat silti osa meitä. Kun me torjumme jotakin itsessämme, me tarvitsemme sille perusteluja. Muutoin me emme uskoisi, että jonkin osamme vihaaminen on hyväksi. Kun kirjoitan torjunnasta - vaikka kirjoittaisin ulkoisista asioista - kirjoitan siis aina sisäisestä torjunnasta. Nimi sisäinen torjunta tuntuu hassulta, sillä mitään muuta torjuntaa ei ole. Ei ole ulkoista torjuntaa.

Meillä ei ole koskaan mitään muuta torjuttavaa
kuin omat tuntemuksemme.

Torjuaksemme me tarvitsemme perusteluja. Kun me alamme perustella itsellemme joitakin asioita, me voimme yleensä jo pahoin. Pahoin voimisen tulisi osoittaa meille, että perustelut ovat turhia. Me tarvitsemme niitä ainoastaan itsemme rajoittamiseen. Mutta kuten paranemisessa yleensä on, huonokaan asia ei ole yksinomaan turha. Sisäisen paranemisen kaikkein tärkein avainsana - ja ehkä ainoa tärkeä avainsana - on huomaaminen. Tärkeää ei ole se, perustelemmeko me vai emme. Tärkeää on vain, että me huomaamme, milloin me perustelemme. Perusteleminen osoittaa, että olemme kadottaneet läsnä olemisen ja yhteyden omaan keskustaamme. Kun me perustelemme, me olemme joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Perusteleminen ei ole ongelma. Se on oikea tapa elää silloin, kun olemme hukassa itseltämme.

Kun me elämme tässä hetkessä todellisesta itsestämme käsin, me emme kaipaa perusteluja millekään. Me elämme keskuksestamme käsin joko silloin, kun olemme läsnä hetkessä ja havainnoimme, tai silloin, kun meidän tuskamme murtautuu addiktiivisena tai pakonomaisena käyttäytymisenä läpi väärän itsen ylläpitämän kontrollin. Läsnäolo ei kysy perusteluja. Meidän addiktiomme ei kysy perusteluja. Meidän pakkomielteemme ei kysy perusteluja. Ne vain tulevat ja me elämme ne. Kun me olemme läsnä ja valveilla nykyhetkessä, mikään meissä ei kysy perusteluja millekään. Me tarvitsemme perusteluja vain silloin, kun olemme lakanneet olemasta läsnä.

Perustelut ovat osoitus siitä, että emme ole läsnä. Me tarvitsemme perusteluja vain silloin, kun itseämme rajoittava yhteiskunnan ohjelmoima mielemme on vallassa. Kun meidän mielemme alkaa perustella asioita, me aloitamme roolileikin. Me samaistumme joko syyttäjän tai syytetyn rooliin. Me vaihtelemme rooleja päättymättömän näytelmän tavoin. Kun minä kirjoitin muutamia edellisiä kohtia, olin vuorotellen musta lammas ja valkoinen lammas. Todellisuudessa en ole kumpaakaan. Ei ole mustia ja valkoisia lampaita. On vain erilaisia tekoja ja erilaisia kokemuksia.

Meidän ei tarvitse olla puolesta eikä vastaan. Puolesta tai vastaan oleminen tarkoittaa identifioitumista johonkin itsemme ulkopuoliseen. Ratkaisu ei tule oikeiden perustelujen keksimisestä. Sitä paitsi jokainen ihminen ottaa vastaan vain mieleisensä perustelut, joiden hyväksyttävyyden hän on päättänyt ennalta - ja ilman perusteluja. Ratkaisu tulee siitä, että me näemme sen näytelmän, joka tapahtuu meidän mielessämme. Me otamme ensin yhden naamion ja puhumme sen ajatuksia. Sitten me vaihdamme naamion ja puhumme toisenlaisia ajatuksia. Ajatusleikit eivät johda mihinkään muuhun kuin tuskan lisääntymiseen.

Ratkaisu tulee irti päästämisestä. Se tulee dis-identifioitumisesta. Se tulee siitä, että me näemme, kuinka otamme ensin yhdenlaisen naamion ja sitten toisenlaisen. Samalla me istumme katsomossa ja huudamme "perustele niin!" ja "perustele näin!". Meidän ei tarvitse yrittää lakata perustelemasta. Meidän tarvitsee vain huomata, mitä tapahtuu silloin, kun me perustelemme. Meidän tarvitsee vain nähdä, kuinka me identifioidumme vuorotellen syytettyyn ja syyttäjään, uhriin ja hyväksikäyttäjään, tai mihin tahansa vastakkaisten voimien vuoropuheluun. Kun me alemme nähdä, mitä mielessämme tapahtuu, me alamme tajuta, että jatkuva sisäinen perusteleminen on jotakin muuta kuin miksi me sanomme sitä. Se on draamaa, jolla me viihdytämme itseämme. Sillä ei ole mitään tekemistä perustelemisen kanssa.

Meidän tarvitsee vain nähdä, ja alamme huomata perustelun turhaksi. Se ei estä sitä, etteikö mielemme yrittäisi useinkin perustella asioita puolesta ja vastaan. Mutta me lakkaamme menemästä siihen mukaan. Kun me näemme sisällämme tapahtuvan perusteludraaman siksi, mikä se on, me olemme täydellisesti läsnä. Se ei saa meitä ryntäämään alitajuisesti puolesta toiseen, vaan se tuo meidät omaan keskukseemme, jossa emme ryntäile mihinkään. Me koemme olomme seesteiseksi samalla kun opimme jotakin uutta niistä äänistä, jotka kertovat jotakin kokemusmaailmamme eri puolista. Ja kun olemme läsnä, me huomaamme, että emme tarvitse perusteluja draaman katsomiselle. Me vain hengitämme. Me kuulemme, näemme ja tunnemme.

Perusteleminen osoittaa
että olemme lakanneet olemasta läsnä.

Meidän ei tarvitse alkaa keksiä uudenlaisia perusteluja asioille. Meidän ei tarvitse rajata mitään sisään eikä ulos. Meidän ei tarvitse rajata ketään sisään eikä ulos. Kun me istumme hiljaa, me tajuamme, että mikään ei tarvitse perusteluja. Puut, kasvit, meret, järvet, pilvet ja sadepisarat eivät tarvitse perusteluja. Meidän unemme, ruokahalumme, surumme ja ilomme eivät tarvitse perusteluja. Mikään, mikä meidän mielessämme liikkuu, ei tarvitse perustelua. Yksikään perustelu ei muuta toiseksi mitään, sillä kaikki perustelut laaditaan jälkikäteen. Jokainen ihminen tekee joka hetki sitä, mikä on hänelle kaikkein tärkeintä, vaikka sanoisi toisin. Pelkästään tämän tulisi saattaa meidät tajuamaan, että perustelut eivät luo mitään uutta. Ne vain tekevät monimutkaiseksi ja raskaaksi sen, mikä on jo tapahtunut, koettu, haluttu tai keksitty. Perustelut osoittavat, että me torjumme. Kun huomaamme perustelevamme, meidän on hyvä herätä niille osillemme, jotka käyvät tuomitsemisen vuoropuhelua. Silloin perusteleminen voi tuoda meidät nykyhetkeen.

Dis-identifioituminen

Paraneminen ja vapaaksi tuleminen kulkee ketjua dissosiaatio - identifioituminen - disidentifioituminen. Ennen paranemista meillä oli paljon tuskaa, mutta emme tienneet sitä, tai emme ainakaan tienneet, mitä se oli. Me emme kyenneet katsomaan, vaan suljimme silmämme. Me torjuimme tuskamme ja itsemme alitajuntaan. Me olimme dissosioituneet kipeistä asioista.

Paranemisen yhteydessä me lakkasimme torjumasta, meidän muistimme palaili ja kauhujenkin keskellä me otimme omaa kokemustamme vastaan. Me "istuimme niillä tuoleilla", joita elämässämme oli. Me sanoimme "kyllä, se olin minä". Me identifioiduimme. Me otimme ajatuksemme ja tunteemme vastaan itsemme osina.

Mutta me emme ole myöskään se, mitä on ollut. Me emme ole yhtä kuin meidän elämämme rakennusaineet. Me emme ole ajatuksemme, tunteemme tai kokemuksemme - olipa sitten kyse tästä hetkestä tai viimeisestä kymmenestä vuodesta. Meidän on vielä erottauduttava niistä. Meidän on dis-identifioiduttava. Silloin me löydämme sen, mitä me olemme. Erottautuminen on myös rakastamisen edellytys. Niin kauan kuin minun onnellisuuteni on kiinni sinun voinnistasi (tai läsnäolostasi tai mistä tahansa), minä olen pakotettu kontrolloimaan sinua. Mutta kun olen riippumaton sinusta, voin rakastaa sinua vapaasti.

Jos me emme erottaudu ajatuksistamme ja tunteistamme, me käytämme suuren osan energiastamme siihen, että me yritämme kontrolloida niitä. Me kulutamme paljon turhaa vaivaa sellaisen kytkimen etsimiseen, jolla saisimme ajatuksemme haltuun. Me luulemme, että me olemme yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme. Mutta me emme ole.

Meidän ajatuksemme ja tunteemme tapahtuvat meissä.
Mutta me emme tapahdu niiden orjana.

Meidän sydämemme lyö itsestään. Meidän keuhkomme hengittävät itsestään. Meidän vatsamme toimii itsestään. Meidän mielemme luo ajatuksia itsestään. Me emme hallitse mieltämme, ajatuksiamme emmekä tunteitamme. Luulisi meidän jo oppineen sen. Mutta me tahtoisimme ottaa mielemme liian vakavasti. Me tahtoisimme identifioitua mieleemme, sillä muut vaihtoehdot ovat vähissä. Niitä on tasan yksi: mielen katsominen. Löytääksemme itsemme meidän ei tarvitse identifioitua mihinkään eikä etsiä mitään. Meidän tarvitsee vain katsoa, mitä meissä tapahtuu. Me katsomme erottautumalla.

On paljon helpompi antaa ajatusten vain tapahtua kuin yrittää ohjata niitä. Jotta me voisimme antaa ajatusten vain tapahtua, me tarvitsemme kiintopistettä. Helpoin kiintopiste on oma hengityksemme. Me istumme hiljaa ja keskitymme hengitykseen kurkun päässä tai palleassa. Ajatus nousee, mutta me pidämme mielemme hengityksessä. Ajatus karkaa, ja me palaamme taas hengitykseen. Tällä tavoin me opimme, että meidän mielessämme voi tapahtua mitä vain, mutta me istumme edelleen kuin tatti. Me dis-identifioidumme mielestämme. Silloin me löydämme suuren tilan.

Suuri tila

Sisäisessä paranemisessa ei ole mitään, joka estäisi meitä tekemästä jotakin, estäisi meitä saamasta jotakin tai estäisi meitä olemasta jotakin. Sisäinen eheytyminen ei ole joukko sääntöjä tai kieltoja, joita meidän tulisi noudattaa. Säännöt ja kiellot kuuluvat väärälle minälle. Se on täynnä mielipiteitä siitä, kuinka asioiden tulisi olla, ja kuinka niiden ei saisi olla. Me tarvitsemme sääntöjä vain silloin, kun todellinen itsemme on piilossa - eli kaikilla niillä alueilla, joilla me olemme särkyneet, ja kaikilla näiden päälle rakentamillamme selviytymiskeinoilla.

Sisäisessä paranemisessa on vain yksi käsky: katso.
Katso syvemmälle ja neutraalimmin.
Katso, kunnes olet vain näkeminen.
Silloin et piittaa siitä, mitä näet.

Paljon meidän energiaamme kuluu siihen, että me yritämme saada itsemme tekemään asioita, joista emme pidä, ja että yritämme lakata siitä, mikä houkuttelee meitä. Me katsomme omaan mieleemme ja huomaamme ajatustemme olevan levällään joka suuntaan. Me koemme olevamme hukassa, mutta eksyneinäkin tartumme itseämme niskasta ja yritämme saada ajatuksemme kääntymään jonnekin. Sekin on vain ajatus - ajatus mielen kääntämisestä. Me odotamme, että tuo ajatus kääntäisi meidän mielemme. Mutta mieli tuottaa ajatuksia, eikä päinvastoin. Mielen ominaisuus on tuottaa ajatuksia - hyviä, huonoja, järkeviä, järjettömiä, hulluja, viisaita ja satunnaisia ajatuksia. Me näemme sen, kun lakkaamme seuraamasta ajatusten mukana. Kun vain katsomme.

Silloin me näemme myös, että perustelut eivät ole meitä itseämme varten. Ne ovat muita ihmisiä varten, jotta voisimme selittää itseämme heille. Perustelut tekevät muista ihmisistä meidän vihollisiamme. Ne ruokkivat erillisyyttä. Kun me näemme perustelujen näytelmän läpi, muut ihmiset muuttuvat ystäviksemme. Kun meidän ei tarvitse yrittää vakuuttaa heitä jostakin, he saavat vapauden olla oma itsensä. Samalla me lahjoitamme itsellemme vapauden olla oma itsemme, sillä vapaus olla oma itsensä on aina kaksipuolinen.

Ja kun näemme vielä hieman syvemmälle, me näemme, että perustelut ovat vain meitä itseämme varten. Niiden tarkoitus on vain estää meitä kokemasta jotakin. Niiden ainoa tehtävä on torjua tilanteita, joissa me pelkäämme kokevamme ei-toivottuja tunteita. Perustelut ovat aita, jota me luomme ympärillemme. Me tarvitsemme sitä joskus. Kun me alamme katsoa sitä, kuinka perusteleminen saa meidät identifioitumaan erilaisiin rooleihin, me näemme myös sen kauhun, joka on liittyy näihin rooleihin. Sisäinen perustelemisen dialogi auttaa meitä kapseloimaan tätä kauhua sisällemme. Sen tähden perustelemisesta lakkaaminen ei ole helppoa. Se on avaavaa ja parantavaa, mutta ei helppoa. Kuitenkin se tapahtuu itsestään, kun me alamme katsoa ja dis-identifioitua.

Identifioituminen on samaistumista. Me elämme uudelleen sen, mitä on ollut. Tai elämme sen ensimmäisen kerran. Me suremme aikamme. Mutta jotkin ajatuskulut eivät muutu. Ne toistuvat samanlaisina kerta kerran jälkeen. Tämän huomaamisen jälkeen meidän on turha enää mennä niiden mukaan. On dis-identifioitumisen vuoro. Me katsomme ajatuskulkua kauempaa. Me emme yritä estää sitä emmekä poistaa sitä. Me sanomme vain "ahaa, se on taas tuo". Me annamme sen tapahtua.

Heti, kun me näemme, mitä tapahtuu, ja annamme sen tapahtua, me olemme vapaita. Totuus tekee vapaaksi. Koska mitään muuta ei ole kuin totuus, on aivan sama, mihin me katsomme ja mitä me näemme. Vaikeus ei ole kohteen valinnassa. Vaikeus on katsoa ja päästää samalla irti.

Ei mitään lisää

Torjuntaa on kaikki se, mikä kaipaa jotakin lisää. Torjunta katsoo sitä, mikä on, ja luulee siitä puuttuvan jotakin. Torjunta katsoo maailmaa eikä pidä omista tuntemuksistaan. Tietenkään meidän mielemme ei pidä siitä, mitä torjunnassa tapahtuu. Mikä on siis torjunnasta saatava hyöty?

Torjunta pitää yllä erillisen minuuden tuntua. Mieti hetki, mitä tapahtuisi, jos lakkaisit kokonaan torjumasta. Mitä tapahtuisi, jos alkaisit elää vain siinä, mitä tapahtuu? Sinä kadottaisit erillisyytesi. Juuri niin tapahtuu, kun me lakkaamme torjumasta. Sen jälkeen me emme osaa enää vastata kysymykseen kuka minä olen. Mutta, ja tämä on suuri mutta, kun me olemme lakanneet torjumasta, tuo kysymys ei nouse koskaan meidän mieleemme.

Kun kaikki riittää sellaisenaan,
me olemme lakanneet torjumasta.

Toivo, että yksikin asia olisi lisää tai poissa, ja torjunta on käynnissä. Pelkääminen on torjuntaa, haluaminen on torjuntaa, kaikki muu paitsi läsnäolo hetkessä on torjuntaa. Torjunnasta eroon pyrkiminen on torjuntaa. Torjunta tippuu pois itsestään sisäisen eheytymisen ja lujittumisen myötä, sillä torjumattomuus vaatii äärimmäistä vahvuutta.

Käytännössä tämä tarkoittaa jakamatonta itseä, jakamatonta elämää, jakamatonta maailmaa, jakamatonta olemassaoloa. Kaikki meidän elämässämme on vain yksi ja sama todellisuus, olipa se sitten ilo, suru, menestys, mietiskely, ryyppääminen, pelaaminen, maalaaminen, sairaiden hoitaminen, naiminen, rahan antaminen, itsensäpaljastaminen, viiltäminen, tupakoiminen, siunaaminen, kiroaminen, tai mikä tahansa. Jokainen niistä on minun elämääni silloin kun se on kohdalla. Jokainen niistä riittää sellaisenaan; vailla selityksiä; vailla vertailuja; vailla taustoja. Koko minun elämäni on yksi. Se on vailla puhtaita ja likaisia osia. Osat eivät voisi olla olemassa ilman toisiaan. Ne luovat kokonaisuuden, joka nimi on minä.

Kun jokainen tilanne ja asia on saman arvoinen,
minä näen itseni oikein.

Thomas Merton kirjoittaa: Kysymys ei ole joko tai vaan kaikki yhdessä. Kyse ei ole vaihtoehdoista ja "puhtauden" käsitteestä, vaan kokonaisuudesta, kokosydämisyydestä, ykseydestä, ja Meister Eckhartin käsitteestä gleichheit (samanarvoisuus), jossa mikä tahansa ansaitsee saman rakastetuksi tulemisen.

Vapaus elää samanarvoisuudessa. Se ei elä siellä, missä järjestys on määrätty ennalta, olipa määrääjä sitten koululaitos, puolue, seurakunta, järjestö, median sisällöstä päättävät toimittajat, tai minä itse.

Minussa ei ole mitään torjuttavaa, hävettävää tai piiloon painettavaa. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin muuttunut jotenkin. Minussa ei ole koskaan ollut mitään torjuttavaa, hävettävää tai piiloon painettavaa. Eikä sinussa. Ei koko maailmassa. Eikö olekin pelottavaa? Ja kuinka paljon nöyryyttä sen tunnustaminen vaatiikaan! Kaikki minun rakennelmani pyhyydestä, eheydestä, saavuttamisesta ja rohkeudesta murenevat pois. Jää vain olemassaolo, jota en ole ansainnut. Ihmeellistä, että pienuuden kohtaaminen vaatii niin suuren voiman. Mutta tämä voima ei yksinomaan näytä meidän pienuuttamme, vaan myös sen, millä kaikki pysyy koossa koko ajan.

Asiat eivät ole joskus paremmin ja joskus huonommin. Jokainen hetki rakentuu edelliselle, eikä voisi olla olemassa ilman toista. Yhtenä hetkenä tehdyt teot näkyvät toisena. Yksikään hetki ei ole irrallinen. Jos minä menestyn, se johtuu siitä, että rakennan muiden menestykselle. Ja jos minä menestyn, joku toinen korjaa hedelmät. Jos minä teen virheen, saatan rakentaa jonkun muun virheelliselle perustalle. Ja joku muu voi kärsiä minun virheistäni.

Jokainen tilanne on ainoa, mitä on olemassa. Toisinaan vaatii äärimmäistä kurinalaisuutta palata siihen, että on vain yksi todellisuus, ja se on se, joka on juuri nyt. Me voimme verrata sitä korkeintaan hallusinaatioon tai muistoon.

Kun kaikki asiat ovat saman arvoisia, olen vapaa valitsemaan mitä tahansa. Kun minä olen läsnä ja katson, mitä minun tekoni seurauksena tapahtuu – en teon motiivia, kauneutta, tavoitetta, aikomusta, pyhyyttä, katu-uskottavuutta tai muuta sellaista – minä voin tarvittaessa tehdä toisin. Silloin minun tekoni ovat vapaita minusta itsestäni, enkä tarvitse niitä mihinkään.

Vain samanarvoisuudessa me voimme päästää irti sekä itsestämme että teoistamme ja katsoa yksinomaan lopputulosta. Joskus lopputulos on se, että me kestämme tuskaisen hetken. Joskus teoistamme jää jokin muu jälki. Mutta se ei ole meidän omamme. Se on ilmentymä siitä ihmiskunnan osasta ja perinnöstä, joka toimii meidän ruumiimme kautta. Jokainen meidän tekomme lepää esi-isien ja -äitien varassa. Kun me ymmärrämme tämän, me ymmärrämme myös, että emme tarvitse tekoja itsemme pönkittämiseen. Mutta silti me olemme vastuussa siitä, että näemme, mitä tekojemme seurauksena tapahtuu.

Tulevat sukupolvet elävät meidän tekojemme varassa. Olkoon meidän lahjamme heille se, että me rakastamme itseämme, toisiamme ja tätä maailmaa. Tätä varten me tarvitsemme kykyä nähdä syvälle ja katsoa torjumatta. Silloin me muodostamme perustan, jolle on hyvä rakentaa.