Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Taivas ei odota

Niinhän siinä kävi, että jatkan taas kirjoittamista. Oikeastaan aavistin sen jo kirjoittaessani edellisiä Loppusanoja. Silti ne olivat loppusanat - yhdelle elämänvaiheelle. Toinen oli tuloillaan, mutta se ei ollut vielä niin valmis, että olisin osannut pukea sen sanoiksi. Nyt koen, että haluan jäsentää itselleni sen, mitä on tapahtunut, mihin olen tullut, ja mitä nyt on tapahtumassa. Jälleen kerran tulin johonkin, josta olen kuullut ja lukenut, mutta johon tuleminen ja jossa oleminen on aivan erilaista kuin olin kuvitellut. Sisäinen muutos jaksaa aina vaan ihmetyttää. Minua ihmetyttää se voima, joka tuntuu vievän minua jonnekin, joka ei kuitenkaan ole matka mihinkään muuhun kuin mikä on ollut tässä koko ajan.

Paraneminen on yllätyksellinen prosessi. Yksi sen suurimmista yllätyksistä on se, kuinka lähellä kaikki on ollut koko ajan. Paraneminen ei ole tapahtuma, joka tulisi joskus, vaan se on läsnä joka hetki - usein eniten silloin, kun luulemme sen olevan vähiten läsnä. Paranemisen jatkuessa me opimme luottamaan siihen, että se on aina läsnä, ja sitten me alamme myös huomata sen jokahetkisen läsnäolon. Tässä artikkelissa kirjoitan murroksesta, joka liittyy siihen aikaan, kun alamme tajuta, että taivasten valtakunta ei tule […], vaan se on, tai toisin sanottuna Nirvana on Samsara. Tämä tajuaminen ei tule vähittäin eikä kerralla, vaan ajoittain. Me emme voi kuvitella sitä ennen kuin ymmärrämme sen ensimmäisen kerran lyhyen hetken ajan välähdyksenomaisesti. Tämä hetki saattaa jättää meidät ymmällemme, mutta se on samalla lähtölaukaus uudelle hyväksynnän ja asioihin puuttumattomuuden tasolle. Se on lähtölaukaus ihmeelliselle vaellukselle ja aikaisempien kokemusten muuttumiselle. Tämä kirjoitus kertoo ajasta jälkeen lähtölaukauksen.

Hiljaisuus

Kun me paranemme, meidän mielemme alkaa rauhoittua ja hiljentyä. Jos me pysymme edelleen paranemisessa, meidän mieleemme tulee ensimmäisen kerran hiljaisuus. Tämä on jotakin aivan muuta kuin se, että on hiljaisempaa. Kun meidän mielemme muuttuu hiljaisemmaksi, me saatamme kokea sen miellyttävänä ja rauhoittua - ainakin metelöivän jakson jälkeen. Toisinaan metelin väheneminen voi saada meidät huomaamaan, kuinka levottomia olemme. Kun meidän mielemme sitten muuttuu ensimmäisen kerran hiljaiseksi, me koemme kauhun. Tämä kauhu ei johdu hiljaisuudesta, vaan siitä, että me näemme jotakin, jota me emme voineet nähdä aiemmin.

Kun meidän mielemme on täysin hiljaa, me näemme omat projektiomme - tai oikeastaan niiden puuttumisen. Me huomaamme, että emme ole nähneet mitään muuta kuin omat projektiomme heijastettuna meille takaisin. Me tajuamme, että emme olleet koskaan nähneet toista ihmistä, vaan ainoastaan oman kuvamme hänestä. Toinen ihminen on ollut kuin valkokangas, jolle me olemme heijastaneet omat ajatuksemme, määritelmämme, kokemuksemme, menneisyytemme ja mielipiteemme, ja sitten olemme nimittäneet tätä häilyvää tuotetta toiseksi ihmiseksi. Kun valkokangas hiljenee ja kuvat lakkaavat välkehtimästä, me näemme valkokankaan. Samalla me "näemme" sen, mitä emme enää näe. Me tuijotamme hiljaista valkokangasta samalla kun mielemme muistaa ja tuo kuvat uudelleen esiin ikään kuin ne heijastettaisiin valkokankaan viereen. Me näemme hetken ajan yhtä aikaa sekä todellisuuden että omat projektiomme. Minulle tämä oli yksi paranemisen suurimmista shokeista. Olin onneksi parantunut jo sen verran, että näkeminen ei johtanut häpeään, itseni korjaamiseen eikä itsesääliin, vaan suruun. Mikä menetys! Kuinka olinkaan ainoastaan pelannut pelejä itseni kanssa ja kuvitellut näkeväni toisen ihmisen!

Maailma on oikeasti hyvin hiljainen. Muut ihmiset ovat enimmäkseen hiljaa - mikä tarkoittaa sitä, että he eivät pyri lähettämään viestejä koko ajan. He vain ovat. he vain tekevät omia asioitaan ja haluavat tehdä niitä rauhassa. Maisema on enimmäkseen hiljaa - siis vailla viestejä. Se vain on. Kun me koemme hiljaisuuden ensimmäisen kerran, me tajuamme, kuinka hiljainen maailma on, ja kuinka se, mitä olemme luulleet maailman meteliksi, on vain omaa projektiotamme. Mitä enemmän hiljaisuus saa meissä tilaa, sitä sanattomampia me olemme maailman hiljaisuuden edessä. Me näemme, kuinka pienillä viesteillä maailma ilmoittaa meille itsestään - jos ilmoittaa - ja kuinka suuren metelin me heijastamme maailmaan. Maailma on enemmänkin valkokangas kuin elokuva. Sen tähden siihen voidaan heijastaa niin monenlaisia elokuvia. Jos maailma ei olisi niin neutraali kuin se on, me emme voisi nähdä sitä niin monin tavoin kuin näemme.

Hiljaisuus ei tarkoita metelin loppumista. Se olisi yhtä kuin kuolema. Hiljaisuus tarkoittaa pikemminkin sitä, että me lakkaamme itse pitämästä meteliä. Se tarkoittaa sitä, että kun me näemme jonkin asian, me emme yritä alkaa takoa sitä toiseen muotoon. Hiljaisuuden perusta on antautuminen, jossa me toteamme "minun nykyhetkeni on tällainen". Se on myöntymistä siihen, mikä on. Se on oman olotilamme vastaanottamista sellaisenaan. Hiljaisuuden alku on kauhun näkemistä kauhuna, pelon näkemistä pelkona, epätoivon näkemistä epätoivona. Hiljaisuus alkaa siitä, että me myönnämme asioiden olevan sitä, mitä ne ovat. Oikeastaan tämä on ainoa järjellinen lähtökohta, mutta meissä on syvään juurtunut uskomus, jonka mukaan ikävä asia lähtee pois, jos me kieltäydymme vastaanottamasta sitä. Tai me uskomme, että asiat ovat huonosti, jos ikävä asia ei lähde pois. Tai että jos me emme yritä ajaa sitä pois, se valtaa meitä yhä enemmän. Kaikki nämä ovat valheita.

Meteli ei synny siitä, että me voimme huonosti tai että meihin sattuu. Meteli syntyy siitä, että me emme tahtoisi voida huonosti tai että emme tahtoisi kokea kipua. Me luulemme, että asiat ovat pielessä, jos meihin sattuu tai jos olemme ahdistuneita tai jos ajatuksemme laukkaavat ympyrää. Me yritämme niin vimmatusti saada asioita muuttumaan, että emme katso sitä asiaa, jota yritämme muuttaa. Yksi tärkeimmistä askelista, joka käynnisti matkani kohti hiljaisuutta, oli vahva päätös olla yrittämättä muuttaa ainoatakaan tuskallista kokemusta. Siitä alkoi uusi itseni vastaan ottamisen harjoittelu. Se oli mielenkiintoista aikaa. Se oli rikasta, tuskallista ja iloista aikaa. Se oli myös voimaannuttavaa aikaa, jolloin aloin seisoa pystypäin entistä suorempana elämän tuulien tuivertaessa sisälläni ja ympärilläni. Ihmettelin sitä voimaa ja selkeyttä, joka syntyi, kun olin ensin vain ottanut vastaan raskasta kokemusta, joka sitten lähti pois noin vain jättäen minulle ihmeelliset sanattomat opetuksensa.

[Harjoitus: Sano itsellesi "tämä ____ on minun ja annan sen olla". Tämä pelko on minun ja annan sen olla. Tämä tulevaisuudesta huolehtiminen on minun ja annan sen olla. Tämä olotila on minun ja annan sen olla. Tämä sydämen kipu on minun ja annan sen olla. Tee näin joka kerta, kun tunnistat tilanteen. Älä yritä ymmärtää mitään. Älä yritä muuttaa mitään. Älä selitä mitään. Älä sano mitään hyväksi tai huonoksi. Älä etsi vastauksia. Koe se, mitä koet, ja tee ne askareet, joita sinun on tehtävä. Tällä tavoin sinä vähennät omaa metelöintiäsi ja valmistaudut kohtaamaan sen, mikä sinun tuntemasi asia on. Se, että meidän reaktiomme vahvistuvat ja tulevat lähes sietämättömiksi, kun me annamme niille luvan olla, ei ole metelin lisääntymistä. Se on hiljaisuuden lisääntymistä. Me kuulemme selkeämmin.]

Jos me tartumme ajatuksiimme tai tunteisiimme ja yritämme saada niitä toisiksi, me hyökkäämme joitakin ajatuksia ja tunteita vastaan toisilla ajatuksilla ja tunteilla. Me valitsemme hyökkäyksen kohteet ja hyökkäysvälineet lähinnä sen mukaan, mitä kasvuympäristömme on opettanut meille. Sen lisäksi tämä taistelu saa meidät sitoutumnaan asioihin yhä lujemmin, vaikka luulisimme taistelevamme niitä vastaan. Meidän mielemme sitoutuu siihen, mihin se kiinnittää huomionsa. Tämä sitoutuminen saa asiat näyttämään yhä todellisemmilta ja lujemmilta. Tästä lisää myöhemmin kappaleessa Projektioita.

Kun me lakkaamme hyökkäämästä ja vain otamme vastaan, mielemme vastakkainasettelu lakkaa. Asiat alkavat irtaantua omiksi jutuikseen. Asioiden väliset suhteet ja vastakkainasettelut paljastavat mielivaltaisen luonteensa. Me huomaamme, että ne tulevat sisältämme eivätkä ole ympäröivän todellisuuden ominaisuuksia. Kun ainoa, mitää teemme, on asioiden nimeäminen, asiat asettuvat vierekkäin ja muuttuvat tasavertaisiksi. Se, mikä oli ennen kilpailevaa ja ristiriitaista, alkaa vetäytyä pelkkään olemassaoloonsa. Silloin me saatamme huomata, että mielipiteemme ovat menneisyydessä keksittyjä selityksiä eivätkä johdu ympäröivästä todellisuudesta. Me olemme oppineet suhtautumisemme jo kauan sitten. Asiamme ja näkökantamme kulkevat sisällämme joka paikkaan. Yksin tämän pitäisi kertoa, mistä ongelmamme tulevat. Me olemme kasvaessamme oppineet ja luoneet syiden ja seurausten verkoston (jossa voi olla paljon maagista ajattelua - jos pidän hiukesni kauniina, saan onnellisen parisuhteen). Me ajattelemme myös, että muuttuaksemme jossakin kohden meidän on löydettävä muutoksen alkusyy, jota me sitten voisimme alkaa yrittää aktivoida.

Mutta mitään alkusyytä ei ole, eikä ei ole tapahtunut mitään sellaista, jolle pitäisi olla syy. Jokainen mielemme asia on muutettavissa välittömästi. Tästä lisää kappaleessa Persoonan illuusio. Me luulemme olevamme umpinaisen lautaseinän vankeja. Mutta kaikki laudat ovat irrallaan, ja me pidämme niitä itse paikoillaan. Me luulemme, että tarvitaan suuri työ, ennen kuin saamme edes yhden laudan irti. Kun me alamme nimetä lautoja, me huomaamme, että ne ovat erillisiä. Umpinainen seinä alkaa erottua yksittäisinä lautoina. Se tapahtuu itsestään, eikä meidän tarvitse huolestua siitä, että emme osaisi tulkita ja nimetä. Jo tämä huolestuminen on uuden laudan - nimeltä minun täytyy löytää vastaus tähän - pystyttämistä. Jos me huolestumme, me voimme nimetä huolestumisen ja ottaa sen vastaan. Se on vain meidän huolestumisreaktiomme, ja johtuu siitä, että meidän mielemme etsii huolia. Niin kauan kuin me voimme huolestua, me huolestumme. Olosuhteet vain näyttävät meille, millainen meidän mielemme on, sillä olosuhteet ovat valkokangas, jolle me heijastamme mielemme.

Projektioita

Meillä ei ole juuri mitään mahdollisuutta tunnistaa projektioitamme. Paranemisen alkuvaiheessa me voimme tunnistaa joitakin selkeimpiä menneisyyteen perustuvia reaktioita, mutta siihen se jää. Projektiot ovat se maailma, jossa me elämme. Meidän havaintomme perustuvat projektioihin. Me emme kykene erottamaan, onko pelottavuus jonkun ihmisen ominaisuus vai ainoastaan meidän reaktiomme häneen. Me pystymme pohtimaan asiaa ja keksimään erilaisia selityksiä, mutta se, millä kriteereillä me pohdimme ja millaisiin selityksiin me tyydymme, on lähinnä mielikuvituksemme tuotetta. Jos jokin asia häiritsee meitä, se johtuu siitä, että se on ristiriidassa omaksumiemme arvojen ja asenteiden kanssa. Silloin me pohdimme ja mietimme, kunnes keksimme ratkaisun, joka on sopusoinnussa juuri näiden samojen arvojen kanssa.

Me saatamme esimerkiksi haluta tehdä oikean valinnan jossakin tilanteessa. Mutta mikä on oikeellisuuden kriteeri? Useimmiten vastaus päätyy yksinkertaisesti siihen, että me haluaisimme tehdä valinnan, josta meidän ei tarvitsisi myöhemmin kokea syyllisyyttä eikä ahdistusta. Mutta mistä me koemme syyllisyyttä tai ahdistusta? Sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, onko asia oikein vai ei. Kyse on enemmänkin oman arvomaailmamme projisoimisesta siihen tilanteeseen, jossa me olemme. Projektiot vaikuttavat elämäämme usein vasta niin monen askeleen kautta, että me emme tunnista niitä. Emmehän me halua elää niin typerästi, että projektiomme olisivat itsellemmekin ilmiselviä! Silti ne paljastavat olemassaolonsa, kun alamme kysyä miksi-kysymysten ketjua: Miksi haluan tehdä oikean valinnan? Mikä on oikeellisuuden kriteeri? Millä kriteereillä minä olen valinnut oikeellisuuden kriteerit? Ja niin edelleen. Me huomaamme, että se, mitä me sanomme oikeellisuudeksi, on vain meidän oma projektiomme - emmekä edes tiedä, mistä se on tullut.

Sen tähden projektioiden katoaminen ei tapahdu yrittämällä tunnistaa, vaan näkemällä maailma ilman projektioita. Kun me näemme maailman ensimmäisen kerran vailla omia projektioitamme, me tajuamme, mitä projektiot ovat. Tämä tapahtuu ajoittain, pala kerrallaan lisääntyen. Yhtäkkiä me emme näekään omaa äitiämme, vaan vanhan, ryppyisen ja hauraan naisen. Yhtäkkiä pääjohtaja on silmiemme edessä vain alaistensa ongelmiin väsynyt mies. Yhtäkkiä silmämme avautuvat ja näyttävät maailman ilman arvoja, tulkintoja ja tunteita. Vain yksi "tunne" jää: rakastettavuus. Yhtäkkiä inhottava työkaveri on vain ihminen, läsnäoleva ja rakastettava ihminen. Tällaiset hetket saavat meidät ymmärtämään, mitä me teemme itsellemme.

[Harjoitus: Kun kuljet missä tahansa, sano itsellesi "minä näen vain oman projektioni". Kun katsot toista ihmistä, sano itsellesi "minä näen vain oman projektioni". Kun tunnet jotakin tunnetta, sano itsellesi "minä reagoin vain omaan projektiooni". Kun hermostut perässä roikkuvaan autoilijaan, sano itsellesi "minä reagoin omiin projektioihini". Toista näitä missä tahansa oletkin. Älä yritä nähdä mitään. Älä yritä ymmärtää mitään. Älä odota mitään. Vaikka sinulle tulisi ajatuksia siitä, mitä projisoit, älä tartu niihin.]

Jos teet tuota harjoitusta kärsivällisesti, saatat alkaa kokea, kuinka eksyksissä me olemme, ja että me emme tiedä juuri mitään. Me olemme projektioidemme keskellä hyvin yksinäisiä, sillä me elämme itse luomamme maailman keskellä. Sen tähden harjoitus voi johtaa yksinäisyyden kokemukseen ja ahdistukseen, ennen kuin ensimmäinen kirkas näkemisen hetki tulee. Usein se tulee yllättäen ja kestää vain tuokion, mutta se muuttaa kaiken. Se on syvä hetki. Se on myös sanaton hetki, sillä ei ole mitään sanottavaa. Kun toinen ihminen on edessämme sellaisuudessaan tai kun me näemme jonkin asian sellaisuudessaan, ei ole tarpeen sanoa mitään. Ei ole tarpeen tehdä mitään. Vain ihailla. Kuinka kömpelö ja vajavainen sana "ihailu" onkaan!

Senkään jälkeen ei ole tarpeen yrittää tunnistaa projektioita. Kun projektio katoaa, se ei häviä tyhjään. Pikemminkin tuntuu siltä, kuin elokuvaprojektori kääntyisi hieman sivuun ja projisoisi ilmaan valkokankaan viereen. Me näemme sekä valkokankaan että hiipuvan kuvan. Me näemme maailman sekä ilman projektioita että omat projektiomme irrallaan, kuin olisimme repäisseet laastarin parantuneen haavan päältä. Moni asia muuttuu. Kiinnostuksemme mielen konflikteihin vähenee. Pohdiskelun sijaan tulee ihmettely ja antautuminen - ja odottaminen. Me ymmärrämme, että ne asiat, joita me pohdimme, ovat meidän omia projektioitamme, ja että me pohdimme niitä kriteerein, jotka ovat omia projektioitamme.

Tällaiset harjoitukset eivät ole mitään ihme juttuja. Ne vain muistuttavat meitä siitä, että emme tiedä. Niin kauan kuin me luulemme näkevämme, tietävämme ja ymmärtävämme, me emme pysty näkemään mitään täysin uutta. Me luulemme, että meidän on ensin ymmärrettävä, jotta voisimme sitten nähdä. Kuitenkin me tarvitsemme vain avoimuutta. Me tarvitsemme en-tiedä mieltä, jotta näkisimme jotakin, jota emme ole aiemmin nähneet. Nähdäksemme meidän ei tarvitse ymmärtää. Meidän ei tarvitse ymmärtää edes silloin, kun näemme. Meidän tarvitsee vain olla tapahtumien keskellä. Ne asiat, joita me etsimme, ovat niin erilaisia kuin mitkään kuvitelmamme, että kuvitelmat vain haittaavat ja ohjaavat meitä harhaan. Usein me odotamme jotakin tapahtuvaksi. Kuitenkin me lopulta näemme sen olevaksi emmekä tapahtuvaksi tai tulevaksi.

Projektioiden katoaminen ei tuo rauhaa - heti.

Projektiot ovat turvallisia. Niiden avulla me heijastamme omat vaikeat juttumme pois itsestämme. Yleensä voidaan sanoa, että jos meissä tapahtuu vähänkään epäselvä emotionaalinen reaktio, kyse on projektiosta. Kun emotionaalinen reaktio tapahtuu ilman projektiota, se on kirkas ja niin selvä, että emme jää ihmettelemään sitä. Vaikka se olisi raskas reaktio, se ei kahlitse meitä, vaan säilyttää suuren vapauden. Jos emotionaalinen reaktio on epäselvä, se johtuu siitä, että se on reaktio toiseen asiaan kuin luulemme.

Kuulen ihmisten sanovan joskus, että he kaipaavat etäisyyttä johonkin asiaan tai rauhaa jostakin asiasta. Mutta kuulen sen aina niin, että he kaipaavat etäisyyttä omaan reaktioonsa tai rauhaa omasta reaktiostaan. Kun he eivät osaa olla reagoimatta, heillä on raskasta. Kyse on kuitenkin lähes aina projektiosta. He heijastavat sisältään jotakin raskasta itsensä ulkopuolelle. Sen tähden, kun me alamme sanoa projektiota projektioksi, jokin meissä alkaa saada etäisyyttä normaaliin toimintaamme. Esiin alkaa nousta mahdollisuus, että vastemielinen kokemus ei olisikaan maailman ominaisuus, vaan minun reaktioni, jota en tahdo tai osaa ottaa vastaan. Se ei ole kivaa. Se on kuitenkin parantavaa. Sen kestäminen on voimaannuttavaa. Se hiljentää meidän ajatuksemme, eivätkä ne kiinnostu enää niin paljoa tapahtumista itsestään. Se vapauttaa meidän tunteemme, koska ne kertovat meidän reaktiostamme eivätkä tapahtumista. Mutta samalla se tuo epätietoisuuden, sillä me emme tiedä.

Kestää aikansa, ennen kuin me totumme epätietoisuuteen ja siihen, että ei tarvitse selittää. Itse asiassa se on levollinen olotila. Me olemme vain tottuneet siihen, että asioille pitää olla selitys. Mutta kuten olen todennut usein, selitykset ovat vain näennäisiä ja keskeneräisiä. Hän on ilkeä, koska hänellä oli vaikea lapsuus. Tällaiset selitykset paljastavat projektioiden oveluuden: me selitämme sille yhteiskunnallisesti hyväksytylle tasolle, jossa projektiot lakkaavat olemasta näkyviä. Jos jokin asia häiritsee meitä, me selitämme niin kauan, että se ei häiritse. Me emme hyväksy ilkeyttä, mutta hyväksymme vaikean lapsuuden. Tässä yhteydessä voisi pikemminkin sanoa, että me kavahdamme ilkeyttä, mutta emme kavahda sitä, että jollakin oli vaikea lapsuus. Mikään selitys ei kuitenkaan muuta toiseksi yhtään hänen tekemäänsä tekoa. Jos reaktio ei ole kirkas ja ilmiselvä (vaikka tunne olisi raskaskin), kyse on hyvällä varmuudella projektiosta. Toisen ilkeyden ajatteleminen saattaa häiritä meitä, jos emme ole selvittäneet omaa ilkeyttämme, tai jos me olemme omaksuneet uskomuksen, että ihmisten pitäisi olla kilttejä.

Me emme projisoi ainoastaan haavojamme,
vaan myös uskomuksiamme, odotuksiamme ja arvojamme.

Usein vahvimmat projektiot tulevat niistä arvoista, joiden mukaan me elämme, mutta joita me emme ole omistaneet itsellemme henkilökohtaisiksi syviksi vakaumuksiksi. Me itse asiassa vihaamme tällaisia yhteiskunnan ja kasvuympäristön meille itsestäänselvyyksinä ojentamia arvoja. Ojentaminen voi tapahtua joko niin, että olemme imeneet arvot osaksi itseämme, tai niin, että omat arvomme ovat vastareaktioita niihin arvoihin, joiden keskellä me kasvoimme. Jos kimpaannun siitä, kun joku etuilee jonossa, vihaan sitä arvoa, jonka vanki koen olevani. Peitän sen joko ilmaisemalla halveksuntani tai olemalla salaisesti omahyväinen. Itselle omakohtaisesti omistetut arvot eivät johda kumpaankaan käyttäytymiseen. Niitä ei oikeastaan edes huomaa eivätkä ne synnytä reaktioita. Ne muodostavat levollisen pohjan, joka ei hötkyile eikä haahuile.

Jos alat sanoa reaktioita ja asioita projektioiksi tai omiksi heijastuksiksesi, vapautat itsesi - suojaavasta vankilasta avaralle hetteikölle. Siitä tulee hyvin mielenkiintoinen seikkailu. Samaan aikaan se pienentää ja suurentaa meitä. Me luulimme ennen reagoivamme asioihin, ja yritimme korjata niitä, vaikka ne olivat voimamme ulottumattomissa. Se väsytti. Nyt me huomaamme, että kaikki tapahtuu meissä itsessämme. Me lakkaamme yrittämästä muuttaa asioita. Samalla me huomaamme, että tunteet jatkavat elämöintiä sisällämme. Me istumme niiden kanssa. Me annamme niiden elämöidä ja toteamme "tämä on minun reaktioni siihen, että kaikki on hyvin".

Mitä tapahtuu, kun alamme todeta "tämä on minun reaktioni siihen, että kaikki on hyvin"? Meidän reaktiomme alkaa irtautua ja tulla omaksi kokonaisuudekseen. Me kuvittelimme, että reaktiollamme on pitkät lonkerot, jotka kiemurtelevat luotamme kauas erilaisiin asioihin ja tilanteisiin. Nyt me huomaamme, että lonkerot eivät olekaan niin pitkiä ja kiemuraisia. Ne ovat itse asiassa varsin lyhyitä. Me huomaamme, kuinka meidän reaktiomme elää omaa elämäänsä. Se tapahtuu riippumatta ympäristöstä. Me vain yritämme häätää sen tiehensä pyrkimällä heijastamaan sen johonkin. Me voimme tietää aivan varmasti, onko kyse heijastuksesta vai suorasta reaktiosta:

Kun me koemme suoran reaktion,
me emme etsi sille selityksiä.
Se on kirkas - vaikka se olisi raskas.

Jos reaktio ei ole kirkas, me yritämme etsiä sille selityksiä. Tämä etsiminen on lonkeroiden ojentelua ympäriinsä. Meidän tarvitsee vain lakata etsimästä ja antautua kokemaan. Vastaukset tulevat, mutta vain, kun ensin lakkaamme meluamasta itse. Vastaukset tulevat sieltä, mistä lonkerot lähtevät, eivätkä sieltä, mitä kohti ne hapuilevat.

Kun kirjoitan, että kaikki on hyvin, en tee sitä naiivisti enkä katso maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Ajatus siitä, että kaikki on hyvin, on vain projektio - samoin kuin ajatus siitä, että kaikki olisi huonosti. Kaikki on vain niin kuin on. Mutta kun me sanomme maailmalle, että kaikki on hyvin, me vapautamme sen vastuusta. Me emme syytä maailmaa siitä, että meillä on sellainen olo kuin on, vaan ajattelemme, että meidän olomme on meidän vastuullamme. Me lakkaamme vaatimasta, että maailma parantaisi meidät muuttumalla niin, että se ei koettelisi tunteitamme niin paljon. Sen sijaan me lahjoitamme maailmalle itsemme vapaina toimijoina.

Moni asia voisi olla toisin. Jotkut kuolevat sairauksiin, nälkään tai onnettomuuksiin. Monet joutuvat lähtemään kodeistaan. Joka päivä maailmassa kuolee 24 000 alle 5-vuotiasta lasta - 99 prosenttia heistä kehitysmaissa (World vision 1/2010 pääkirjoitus). Mutta meidän ei tarvitse käyttää sitä selityksenä omalle pahalle olollemme. Se olisi lonkeroiden ojentelua. Me kohtaamme pahan olomme itse. Sitten me menemme maailmaan, joka näyttää hyvin toisenlaiselta, ja me olemme rauhassa sen keskellä tehden sitä, mikä tulee tehtäväksemme.

Gestalt-terapian mukaan me kiinnitämme huomiomme siihen, mikä nousee taustasta esiin. Mikä nousee taustasta esiin? Mikä on sinulle etualaa ja mikä taustaa? Kasvoitko kodissa, jossa tausta oli levollista yhdessäoloa vai riitaa ja juopottelua? Minkälainen projektio pomppaa pystyyn? Kiinnitä huomiosi reaktioon äläkä siihen, että se uskottelee osoittavansa sinulle jotakin kohdetta - tai että kohde olisi hyvin tai huonosti. Niin kauan kuin meissä on asioita, joita emme ole pystyneet kohtaamaan tai halunneet kohdata, ne pomppaavat esiin, mutta uskottelevat meille, että ne osoittavat muualle.

Johdantona seuraavaan lukuun pieni harjoitus: Minkälaiset tilanteet varastavat sinun huomiosi? Kun joku toimii tietyllä tavalla, kiinnitätkö huomiosi hänen tekoonsa (tai kuviteltuun asenteeseen tai motiiviin) niin, että muu maailma tuntuu katoavan? Minkälaisten tapahtumien jälkeen sinä kuohut, motkotat, olet vihainen, olet levoton, tai kestää aikansa, ennenkuin olet taas "normaali"? Voit muistella tätä lukiessasi. Vielä parempi on, jos tällaisen tilanteen tullessa voit kysyä itseltäsi "mikä nousi taustasta esiin?" Miksi se ei ollut minulle taustaa? Mikä olisi ollut taustaa?

Minä rakastan nykyhetkeä

Nykyhetki on erikoinen rakastettava. Tavallisesti me haluamme jäädyttää rakkautemme kohteen ja sanomme "koskaan et muuttua saa". Kun me löydämme jotakin kaunista, me tahtoisimme pysäyttää sen. Me suhtaudmme nykyhetkeen usein samoin. Me kuvittelemme, että nykyhetki säilyy samanlaisena tai että se se toistaisi menneitä nykyhetkiä. Mutta niin ei käy. Nykyhetki elää, virtaa ja muuttuu. Sen rakastaminen on kuin ottaisimme vettä nyrkkiin. Se, mikä oli, on nyt jotakin muuta ja jossakin muualla. Nykyhetken rakastamisessa mikään ei ole ennustettavaa. Nykyhetken rakastamisessa on kovin vähän suunniteltavaa. Ainoa, mitä me voimme suunnitella, on oma käyttäytymisemme siinä lyhyessä hetkessä, kun jotakin tulee kohdalle. Me emme kykene ennustamaan sitä, mikä tulee kohdalle - olipa se sitten muiden ihmisten sanat tai teot tai meidän oma sisäinen reaktiomme niihin. Me voimme vain olla sitä mitä olemme ja yrittää ymmärtää niin hyvin kuin voimme. Kun me teemme näin, me rakastamme nykyhetkeä ja itseämme sen keskellä. Me olemme joka hetki sitä, mitä me olemme - eikä meillä ole siihen mitään valtaa. Me emme voi valita sitä silloin, kun se on kohdalla. Me voimme valita ainoastaan, kuinka me suhtaudumme siihen, mikä on: maailma, ihmiset, ja niiden keskellä minä itse, minun ruumiini, minun mieleni, ja se hiljainen tarkkailija, joka on selvillä niistä kaikista. Me voimme valita kehittää itseämme vaikka juoksemalla tai lukemalla, mutta se ei muuta sitä, millaisia me olemme nyt. Jos me juoksemme tai luemme, me olemme kohta toisenlaisia, mutta emme nyt. Nykyhetkessä me vain olemme oman olemisemme keskellä.

Jos minä suren sisälläni olevaa surua, se on kohta muuttunut, mutta ei juuri nyt. Tässä on tärkeä kriteeri sille, elänkö nykyhetkessä: olenko kohta muuttunut vai en. Voisin sanoa, että jos en muutu, en elä nykyhetkessä. En virtaa sen mukana, vaan kuljetan siinä omaa kokemustani, jonka toivon säilyvän samanlaisena, vaikka näennäisesti jopa pyrkisin siitä eroon. Jos mielestäni ponnistelen muuttuakseni, mutta en muutu, ponnisteluni eivät ole muuttumisen yrittämistä vaan muuttumattomuuden säilyttämistä. Tarkoituseni ei ole tulla vapaaksi, vaan muistuttaa itseäni jatkuvasti siitä, minkä vanki haluan olla. En tahdo vapauden raikasta maisemaa, sillä en osaisi elää siinä. Tahdon sen sijaan kuljettaa mukanani vankilaani, koska tiedän, kuinka elän siinä. Se vaatii valtavasti ponnisteluja, sillä me olemme luonnostamme vapaita. Nykyhetki on kuluttava ja väsyttävä, koska pystytän joka hetki mielikuvitusvankilaani ja vartioin sen uskottavuutta. Tullakseni vapaaksi (lue: ollakseni vapaa) minun tarvitsee vain lakata rajoittamasta itseäni omilla ponnisteluillani.

Saadakseni selville, mihin minä käytän nykyhetkeni, voin kysyä:

Mikä on se kokemus, jonka saan juuri nyt?
Mikä on se kokemus, johon ponnisteluni minut tuovat?

Mitä syntyy toimintani tuloksena? Ponnistelenko kohti ahdistusta vai kohti vapautta? Älä katso sitä uljasta ja ylevää päämäärää, jonka kuvittelet hehkuvan edessäsi. Katso sitä tilaa, joka seuraa ponnistelujesi jälkeen. Saat käteesi uuden, vapaudesta kertovan kirjan, ja alat lukea sitä toivorikkaana. Kun olet lukenut sen, olet masentunut ja syytät kirjaa huonoksi. Tämä oli juuri se, mihin pyrit. Halusit osoittaa itsellesi, että et ole vapaa. Keksit uuden harrastuksen, jota alat innokkaasti tekemään. Kohta se on unohtunut ja olet masentunut. Jälleen halusit osoittaa itsellesi, että et kehity. Kuulet paikasta, jossa monet ovat saaneet uutta valoa elämäänsä. Ajattelet sitä hetken aikaa, mutta sitten vakuutat itsellesi, että ei sinun kannata mennä sinne. Pitäisivät vain omituisena. Me onnistumme kääntämään jokaisen asian sellaiseksi, että se vakuuttaa kurjuuttamme, vankeuttamme ja muuttumattomuuttamme, koska me pyrimme juuri siihen.

Me ponnistelemme jatkuvasti elääksemme kurjuudessa,
sillä muutoin se ei onnistuisi.

Me olemme vapaus nykyhetkessä. Me voisimme juuri nyt tehdä mitä tahansa, mutta me emme halua. Sen sijaan me uskottelemme itsellemme, että voisimme kenties mahdollisesti tehdä jotakin melkein sen kaltaista joskus. Pitääksemme yllä tätä raskasta uskomusta meidän täytyy nähdä paljon hyvin suunniteltua vaivaa. Ei siinä mitään. Mutta olisi hyvä muistuttaa itseämme silloin tällöin siitä, kuinka paljon vaivaa me näemme säilyttääksemme kurjuutemme sen sijaan, että vain lakkaisimme olemasta kurjia. Kuulen niin paljon tekosyitä. En voi lähteä sinne. Se olisi liian vaikeaa. Totta hemmetissä se olisi vaikeaa, sillä silloin joutuisit luopumaan rakkaista itsekeskeisistä ongelmistasi. En voi kysyä. Ei hän kuitenkaan rakasta minua. Ehkä rakastaa. Ehkä ei. Mutta et tahdo kysyä, koska elät mieluummin kuvitelmiesi vankilassa kuin vastauksen tuomassa vapaudessa. Ja niin edelleen.

Jos meille rakas ihmissuhde on äsken särkynyt, me saatamme kaivata sitä takaisin ja unelmoimme kauniista ratkaisusta. Ratkaisu tapahtuisi ehkä pian, ehkä ensi viikolla, mutta kuitenkin joskus tulevaisuudessa. Me saatamme siis sanoa, että haluaisimme hienon ja rakastavan ja rakastettavan kokemuksen. Mutta kun me haemme vastausta yllä olevaan kysymykseen, meidän ei tule kurkottaa tulevaisuuteen edes yhtä minuuttia, vaan pysyä välittömässä nykyhetkessä. Jos me ajattelemme kaunista tulevaisuuden asiaa, ja se saa meidät kokemaan olomme huonoksi nykyhetkessä, me haluamme saada kurjan kokemuksen. Jos minä ajattelen, että haluaisin sopia asiat ja syleillä sinua, mutta jos se saa minut epätoivoon tai kurjuuteen, minä haluan juuri nyt kokea oloni kurjaksi. Jos minä muistelen sinun kaunista hymyäsi ja tulen siitä surulliseksi, minä haluan vain saada kokemuksen surusta. Mikä on se kokemus, jonka saan juuri nyt? Siinähän minä pyörin. Älä erehdy katsomaan sitä, miltä unelma näyttää tulevaisuudessa tai miltä kokemus tuntui menneisyydessä, vaan mikä on kokemus siitä välittömässä nykyhetkessä. Me huijaamme joskus itseämme ovelasti. Me keksimme hienoja tapoja syyllistää ja hylätä itseämme. Me annamme mitä tahansa, että saamme vaipua kurjuuteen. Ja luovumme mistä tahansa. Suurin luopumisemme on oma vapautemme. Mutta jos kykenen päästämään irti edes pieneksi hetkeksi, saatan nähdä väläyksen nykyhetken todellisuudesta, jos kysyn itseltäni

Mitä varten minulla on tämä ajatus?

Älä jää keksimään vastauksia. Kysy vain ja annan hiljaisen tarkkailijan vastata. Se tietää jo ennen kuin kysyt. Sinun tarvitsee vain päästää irti ja lakata selittämästä. Kurjuuden lietsominen tarvitsee hyviä selityksiä, jotta voisimme sanoa sitä hyvän olon hakemiseksi. Me luulemme ajattelevamme ihanaa unelmaa tai muistoa, mutta alamme voida nykyhetkessä huonommin. Silloin on tarpeen pysähtyä, katsella ympärillemme ja kysyä mikä on se kokemus, jonka haluan saada?

Miksi meidän on tarpeen rakastaa nykyhetkeä? Siksi, että

Nykyhetken rakastamisen ja itseni rakastamisen
välillä ei ole mitään eroa.

Kun olen läsnä nykyhetkessä, olen läsnä maailmassa. Olen vapaa ja huomaan, että että minun ei tarvitse käyttää energiaani kurjuuteni säilyttämiseen samankaltaisena. Kun olen läsnä, kadotan itseni niin, että en tiedä, missä minun ja maailman rajapinta menee, tai onko sitä ollenkaan. Nykyhetkessä en anna asioille nimiä enkä ajattele sitä, onko jokin minua vai muuta. Sitäpaitsi minäkään en tiedä, olenko itseäni vai jotakin muuta. Se, mitä minusta on tullut, sisältää paljon elementtejä niistä ihmisistä ja olosuhteista, joiden keskellä olen kasvanut. Se, mitä ajattelen, teen ja koen tulevaisuudessa, riippuu siitä, ketä kohtaan ja kuinka kohtaan heidät. Missä siis kulkee raja minun ja muiden välillä? Se, miltä minusta tuntuu, kun istun alas syömään, riippuu ainakin osittain ruokapöydästä, tuolista, ruuasta ja ruokapaikasta - vaikka olisin niin poissa nykyhetkestä, että en kiinnittäisi niihin yhtään tietoista huomiota. Missä siis kulkee minun ja ympäristön välinen raja? Kun olen nykyhetkessä, on vain yksi nykyhetki. Minä olen siinä samaan aikaan erillisenä toimijana ja kaikkeen kuuluvana reagoijana. Minä olen minä ja ei-minä. Dualismi katoaa (vaikka oikeasti se katoaa ja ei-katoaa). Kokemukset rajoista ja rajallisuudesta johtuvat vain siitä, että ajatuksemme ovat poissa nykyhetkestä - kontrolloimassa tulevaisuuden lopputulosta, pelkäämässä tulevaisuutta tai pitämässä kiinni menneisyyden keskeneräisistä unelmista. Me emme tahdo antautua jatkuvasti muuttuvalle nykyhetkelle. Me emme tahtoisi, että nykyhetki on kuin kirkasta lähdevettä, joka valuu sormiemme läpi. Me toivoisimme, että siinä olisi sammakoita, jotka jäisivät kouriimme, ja jotka säilyisivät sitten jonkin aikaa samoina, ennen kuin ne kuolevat ja alkavat mädäntyä. Silloin me voisimme kuljettaa mätiä sammakoita mukanamme, ja ne säilyisivät ennustettavasti samankaltaisina. Kun elämä toisi liian raikkaan tuulahduksen, me voisimme haistella sammakoitamme.

Nykyhetken rakastaminen on erikoinen kokemus. Kaikki ympärillämme on rakastettavaa, mukaanlukien minä. Kaikki on hyvin, enkä tällä tarkoita vastakohtaa sille, että kaikki olisi huonosti. Kaikki on hyvin silloinkin, kun kaikki on huonosti. Kuinka minä sitten rakastan nykyhetkeä?

Minä rakastan nykyhetkeä rentoutumalla siihen.
Silloin otan vastaan sen vapauden, joka olen.

Voisitko kuvitella jotakin muuta tapaa? Rakastaisitko nykyhetkeä yrittämällä kontrolloida sitä? Tai ottamalla jonkin roolin sen suhteen? Oletko sinä suurempi kuin nykyhetki, vai pienempi, vai yhtä suuri? Mitä tälle kysymykselle tapahtuu, kun rentoudut nykyhetkeen? Kannatteleeko nykyhetki sinua vai sinä nykyhetkeä vai onko mitään kannateltavaa? Kuinka minä voin sitten rentoutua nykyhetkeen?

Mielestäni koko vastaus kiteytyy seuraavassa kertomuksessa, jonka Thomas Hand, 25 vuotta Japanissa Zeniä opiskellut jesuiittapappi kertoo: Opiskeltuaan kuusi kuukautta hän sai kohdata opettajansa kahdenkesken. Hän selitti epäröiden opettajalleen, että halusi opiskella Zeniä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan jättää omaa kristinuskoaan. Opettaja, joka osasi englantia yhtä huonosti kuin Thomas japania, osoitti kaikkia seinällä olevia patsaita ja sanoi "buddhalaisuus". Sitten hän osoitti tyynyä, jolla Thomas istui, ja sanoi "Zen".

Nykyhetkeen rentoutuminen vaati kaksi asiaa: nykyhetken ja rentoutumisen. Ensimmäinen on meillä koko ajan. Toista me voimme harjoitella. Se, mitä me sanomme nykyhetkeen tulemiseksi, on oikeastaan vain elämänpiirin pienentämistä. Me emme voi koskaan tulla nykyhetkeen, sillä me emme ole koskaan poistuneet siitä. Me vain ojentelemme pitkiä lonkeroita ja annamme ajatustemme lentää kauas. Kirjoitan silti nykyhetkeen tulemisesta, koska en keksi muutakaan lyhyttä ja nasevaa ilmaisua. Mutta ilmaisun sisältöä ei ole syytä unohtaa.

Nykyhetkeen tuleminen ei vaadi edes noita kahta asiaa: toinen niistä riittää, sillä toinen johtaa toiseen. Ajatelkaamme vaikka Thomas Handia. Hän tulee opettajan huoneeseen huolestuneena siitä, voiko hän opiskella Zeniä säilyttäen oman kristillisyytensä. Hänellä on mielikuva Zenistä ja mielikuva sellaisesta kristillisyydestä, joka on hänestä itsestään niin erillinen, että hän voi menettää sen (itse asiassa Zen kasvatti hänet sellaiseen kristillisyyteen, jota hän ei voi menettää). Hänen ajatuksensa ovat tulevaisuuden peloissa ja täynnä ristiriitoja. Opettajalla on pieni englannin sanavarasto, mutta hän on hyvin viisas. Hän osoittaa Thomasille ensin seinällä olevia Buddhan patsaita. Mitä Thomas näkee niissä? Omat projektionsa. Hän näkee sen mielikuvan buddhalaisuudesta, jonka hän oli siihen mennessä omaksunut. Jos Thomas näkisi ne vain Buddhan patsaina, hän ei kysyisi koko kysymystä. Sitten opettaja osoittaa tyynyä, jolla Thomas istuu ja supistaa näin Thomasin mielenkiinnon pieneksi. Thomas vetää mielensä lonkerot lyhyiksi. Hän katsoo tyynyään todennäköisesti paljon yksinkertaisempien projektioiden kautta. Hän kokee tyynyn allaan. Hän koskettaa sitä. Zen. Kristillisen miehen Zen.

Veikkaisin, että Thomas rentoutui. Hänen ristiriitansa oli kuviteltu ja mahdollinen vain projektioissa. Nykyhetkessä meillä on vain se, mitä me siinä olemme. Kun meidän tarvitsee toimia äkkiä (niin että mielemme ei ehdi aloittaa spekulaatioita siitä, mikä sopivaa ja mikä ei), me toimimme sen mukaan, mitä meidän sydämestämme tulee. Me emme kysy, mihin uskontokuntaan me kuulumme. Jos me olemme myötätuntoisia, me toimimme myötätuntoisesti. Vasta sitten, kun meillä on aikaa alkaa spekuloida ja keksiä selityksiä, me saatamme alkaa perustella asioita niiden projektioiden kautta, joita me sanomme arvoiksemme. Tällä ei useinkaan ole paljoa tekemistä todellisuuden kanssa.

Me pienennämme mielenkiintomme kohteen. Me vedämme mielemme lonkerot hetkeksi takaisin. Me kutsumme mielemme siihen huoneeseen, jossa me olemme ja siihen hetkeen, jossa me olemme. Joskus se onnistuu vain sekunnin osaksi, mutta se riittää, sillä se on silloin meidän tapamme olla nykyhetkessä ja parasta, mihin pystymme. Meidän ei tarvitse yrittää muuttaa yhtään mitään. Kun me näemme asiat siksi, mitä ne ovat, kaikki muuttuu itsestään, aivan kuin Thomas Handilla. Jos me yritämme muuttaa väkisin, emme ole vielä nähneet, ja yritämme voittaa illuusiota projektiolla - tai päinvastoin. Joskus me teemme niin pitkän aikaa, sillä se on hyvä keino nähdä, että asiat eivät ole niin kuin luulemme. Asiat ovat aina hyvin. Me vain pelkäämme omia pelkojamme ja kauhistumme omia kauhujamme. Me pelkäämme omaa vapauttamme, eikä vähiten siksi, että vapauden mukana tulee vastuu. Kuinka helppoa onkaan sanoa: "en voi osallistua siihen". Enmmehän me ole silloin vastuussa, kun emme pystyisi siihen. Joskus se on totta. En voi työntää kuulaa kahtakymmentä metriä. Mutta voin työntää jonkin verran. Voin aina yrittää. Mutta usein ilmaisu "en voi" on vain tekosyy sille, että minun ei tarvitsisi ottaa edes ensimmäistä askelta pois itse ylläpitämästäni kurjuuden vankilasta. Eikä tarvitsekaan. Tarvitsee vain nähdä se.

Me katsomme, mitä me teemme. Me nimeämme sen, mitä meissä tapahtuu. Olen huolissani, sillä pelkään. Olen ahdistunut, sillä en jaksa muuta. Olen kauhuissani, sillä häpeän. Me voimme nimetä jonkin kahdeksasta perustunteesta: viha, suru, pelko, häpeä, nautinto, rakkaus, yllätys tai inho (lukumääriä ja listoja on useita muitakin). Me nimeämme sen, mitä me teemme ja tunteen, jossa teemme sen. Minä istun ja olen häpeissäni. Minä kävelen ja pelkään. Minä ajan venettä ja olen surullinen. Me voimme kokeilla useampia tunteita ja maistella, voisimmeko omistaa sen itsellemme. Sitten me emme yritä lakata tekemästä sitä. Me emme yritä muuttaa itseämme. Jos haluat yrittää jotakin, voit yrittää pitää huomiosi siinä, mitä teet ja mitä tunnet. Älä anna mielenkiintosi kulkea lonkeroa pitkin sinne, mihin lonkero kurottaa, vaan tunnustele lonkeron juurta. Miltä se tuntuu? Miksi minulla on tämä lonkero? Miksi tahdon juuri nyt kokea tätä?

Elämä tuo eteemme kaikki ne asiat, jotka meidän on tarpeen nähdä, vaikka yrittäisimme torjua niitä viimeiseen asti. Esimerkiksi jos torjun oman seksuaalisuuteni, seksuaalisuus tulee minua vastaan kaikkialla. Minun mielenkiintoni kiinnittyy moniin asioihin ja seksuaalisuuteni voi hakea kieroutuneita muotoja, joita häpeän. Mutta minun kieroutuneella seksuaalisuudellani on aina jokin syy. Tämä syy voi olla joskus niin hirvittävä, että minä tarvitsen koko joukon projektioita suojatakseni itseäni ja estääkseni itseäni hajoamasta. Minä voin kuitenkin turvallisesti nimetä sen, mitä teen ja miltä minusta tuntuu. Samalla voin todeta itselleni, että minun eheyteni kutsuu minua näin. Minä voin nähdä, että jokaisen rikkinäisen ihmisen sisällä on kaunis ja ehjä ihminen. Tämä kaunis ihminen on vielä vanki, mutta minä elän tämän kauniin ihmisen kokemusten läpi. Jokin on satuttanut sitä niin, että se ei enää usko omaan kauneuteensa.

Me saatamme joskus nähdä yhtä aikaa sekä oman projektiomme että paljaan todellisuuden. Tällöin projektio on haipuvan muiston kaltainen. Yhtäkkiä me näemme silmiemme edessä pelkän ihmisen, eikä mikään ole enää samaa. Meidän mielessämme ei nouse esiin yhtään ajatusta - on vain järkytys ja haipuvia muistoja monista ajatuksista ja kuvitelmista. Sekään ei houkuttele meitä ajattelemaan. Me huomaamme, kuinka ihmeellinen ja täydellinen nykyhetki on. Kun tämä toistuu muutaman kerran, me ymmärrämme, että meidän ei tarvitse tulla täydellisiksi. Me koemme, että täydellisyys on jotakin paljon enemmän kuin tila, jossa epävarmuudet, surut, pettymykset ja rajoitukset ovat poissa. Täydellisyys on myös niiden keskellä elämistä siten, että vain tuovat lisää syvyyttä ja kauneutta elämän ihanuuteen, rakkauteen, upeuteen ja vapauteen.

Persoonan illuusio

Eräs mies nukkui kerran niin syvästi, että herätessään hän ei muistanut, kuka oli. Hetken aikaa kaikki oli mahdollista. Ei ollut yhtään asiaa jota hänen olisi pitänyt varoa, ei yhtään tilannetta joka olisi ollut kauhea, ei yhtään unelmaa jonka olisi pitänyt toteutua, ei mitään asiaa joka olisi ollut kiellettyä. Pettymyksekseen hän alkoi kuitenkin muistaa ja samalla hän tunsi elämänpiirinsä kutistuvan ahtaaksi. Pelot palasivat. "Tärkeät asiat" palasivat. Mielipiteet ja kannanotot palasivat. Mutta yksi asia ei palannut. Hän tiesi, että hän piti itse yllä kaikkia niitä seikkoja, joita hän sanoi rajoituksikseen - ja myös niitä, joita hän ei sanonut rajoituksiksi, mutta jotka siitä huolimatta rajoittivat häntä.

Terapeutti Lila Tuisku määritteli yhdessä artikkelissaan läheisyyden siten, että läheisyys on sitä, että me voimme olla eri mieltä toistemme kanssa ilman, että kokisimme sitä vaivauttavaksi tai uhkaavaksi. Siis hyvin yksinkertainen asia. Minä sanon olevani tätä mieltä. Sitten sinä sanot olevasi sitä mieltä. Sitten ei tapahdu mitään muuta. Jos me olemme identifioituneet mielipiteisiimme, meistä on vaikea olla tällaisessa tilanteessa. Me luulemme, että meidän on pakko sanoa jotakin. Me kääntelehdimme ja vääntelehdimme, ja tuntuu siltä, että on pakko sanoa jotakin. Tuntuu siltä kuin me hajoaisimme ellemme sano, ja ottaaksemme kiinni jostakin meidän on sanottava jotakin. Meidän on vähintäänkin sanottava itsellemme ajatuksissamme jotakin. Me luulemme olevamme yhtä mielipiteidemme kanssa. Mutta mitä mielipiteet ovat? Miksi minulla on ne? Mihin minä käytän niitä? Mihin minä tarvitsen niitä? Miksi minun on sanottava ne?

Yksistään tämän läheisyyden määritelmän tulisi herättää meidät. Me pidämme itse yllä koneistoa, jonka tehtävä on eristää ja luoda raja-aitoja. Me luomme kuviteltuja uhkia, joita vastaan nostamme kuviteltuja suojia.

Mutta ajatukset eivät anna mitään suojaa.
Ne suojaavat meitä vain omilta kauhuiltamme.

Mitä vastaan me tarvitsemme suojaa? Ja mikä suojaisi meitä siltä oikeasti?

Kun me olimme addikteja, me olimme vain harvoin - jos koskaan - yhteydessä todelliseen maailmaan. Me näimme kaiken vain omien reaktioidemme kautta - siis oikeastaan olimme näkemättä kaiken. Me emme nähneet edes omia reaktioitamme, vaan rakentamamme illuusion. Me emme nähneet addiktiivisen prosessin toimintaa emmekä sitä, kuinka huonosti me voimme. Se olisi ollut omien reaktioidemme näkemistä. Sen sijaan me näimme kummallisen luomuksemme, jonka järkevyyden puutetta ja sokeutta me voimme paranemisen jälkeen vain ihmetellä. Ennen paranemista me emme nähneet juuri mitään siitä, mitä todella tapahtui meissä itsessämme tai ulkopuolellamme. Jotkut voivat elää lähes koko elämänsä omien illuusioidensa keskellä. Kun me sitten aloimme parantua, me aloimme nähdä itsessämme vallitsevaa todellisuutta. Me aloimme kokea olemassa olevaa itseämme. Me aloimme nähdä addiktiivisen prosessin toimintaa ja tunnistimme sen syklit. Me emme enää yrittäneet väkivalloin saada itseämme kokemaan tai olemaan kokematta jotakin, vaan pysähdyimme katsomaan sitä, mitä meissä tapahtui. Monille meistä se oli ensimmäinen vastaanottava kontakti todellisuuteen. Me poistimme sanat pitäisi ja ei saisi, ja vasta sitten me kykenimme katsomaan.

Jos haluamme nähdä, mitä aistiemme ulkopuolella on, me emme voi ohittaa sisäisen todellisuutemme katsomista. Ellemme näe, mitä meissä tapahtuu, emme koskaan osaa erottaa, tapahtuuko se aistihavainnon vai kuvitelman kautta. Me emme näe, onko se reaktio todellisuuteen vai kuvitelmiin. Vasta kun pysähdymme kokemaan kaikki ajatukset, kuvitelmat, muistot, unelmat ja keskeneräisiksi jääneet unelmat, me huomaamme, kuinka ne tapahtuvat meissä. Me katsomme niitä irti päästäneinä, menemättä mukaan niiden draamoihin. Me emme torju niitä emmekä tartu niihin. Me annamme niiden tulla ja mennä kuin katsoisimme maisemaa mäen päältä, kun edessä olevalla polulla kulkee ihmisiä edestakaisin. Me katsomme heidän ylitseen kiinnittämättä heihin juuri huomiota. Silloin tapahtuu ihme: me näemme sekä maailman että oman reaktiomme siihen. Aluksi me huomaamme ne yhtä aikaa, ja usein me silloin alamme arvostella ja moittia itseämme. Se on turhaa eikä johda muuhun kuin huomion kiinnittämiseen omaan reaktioomme. Seesteisyys lisääntyy sitä mukaa kuin voimme katsoa aistihavaintoa ja reaktiota arvostelematta kumpaankaan. Silloin me tajuamme, että reaktiomme on aina mukanamme. Me lakkaamme pyristelemästä siitä irti, ja silloin sen valta katoaa. Itse reaktio ei kuitenkaan katoa, vaan väistyy niin taka-alalle, että se on pois hiipuvan muiston kaltainen. Toisinaan se voi vielä vahvistua ja saada meidät reagoimaan melkein kuin aiemmin, mutta ei kuitenkaan samoin kuin ennen. Me emme enää reagoi omaan reaktioomme. Silloin vastaus kysymykseen kuka minä olen alkaa muuttua. Koko kysymys katoaa pois, ja vastaus tulee itsestään selväksi. Minä olen se tila, jossa kaikki tämä tapahtuu.

Tämä on yksi paranemisen paradokseista. Voidakseni päästää irti jostakin minun on tartuttava siihen. Voidakseni kadottaa itseni minun on löydettävä itseni, sillä kun löydän todellisen itseni, löydän jotakin paljon suurempaa ja vapaampaa kuin olin koskaan uskaltanut kuvitella. Minä huomaan, että tullakseni vapaaksi minun ei tarvitse tuskailla. Tuskailu on osoitus vankeudesta, mutta ei todellisesta vankeudesta, vaan itse pystyttämästämme turvakopista. Minä en voi, vaikka oikeasti voisinkin. Minä en koskaan voisi sanoa niin (se kävisi kuitenkin helposti). Minä en koskaan voisi pukeutua niin (ja kuinka helposti sellaiset vaatteet solahtaisivatkaan ylleni). Mikä on minun ei koskaan? Kuinka paljon näenkään vaivaa vakuuttaakseni itselleni, että en voi tehdä niin! Minkälaisia kiertoteitä keksinkään, kun olisi helppoa astua suoraan! Mutta en voi astua suoraan, sillä silloin menettäisin ainoan perusteluni sille, että en voi. Ja silloin joutuisin luopumaan siitä itseni aliarvioimisesta, jota kuljetan nyt mukanani kokeakseni, että olen huono ja mitätön ja että minulla on kaikki ne huonot ominaisuudet, joiden ansioista minun ei tarvitse olla vapaa ja siten vastuullinen.

Kun me aloimme parantua, me aloimme ymmärtää asioita. Jälkikäteen me voisimme kuitenkin sanoa, että me ainoastaan lakkasimme torjumasta silmiemme edessä olleita ilmiselvyyksiä. Ymmärtäminen lisääntyi vain näennäisesti. Kovin paljoa ymmärrystä ei vaadittu. Sen sijaan vaadittiin sitä, että me lakkasimme kieltämästä asioita ja aloimme nähdä ja kokea, mitä meissä tapahtui. Olisi ollut paljon helpompaa vain lajitella ajatuksia mielessä, mutta se ei olisi johtanut mihinkään. Vaadittiin tuskallinen silmien avautuminen: minä tuhoan itseäni. Minä myrkytän itseäni. Minä en hoida itseäni. Minä pilaan mieleni, sieluni ja ruumiini. Silti ne ovat minun selviytymiskeinojani.

Me aloimme pitää huolta itsestämme. Me aloimme nähdä, mikä oli hyväksi meidän mielellemme, sielullemme ja ruumiillemme. Mutta me saatamme silti jäädä sokeiksi. Me saatamme jäädä kuvittelemaan, että meidän on tarpeen ymmärtää. Tämä kuvitelma on reaktio. Sen sijaan, että me antaisimme asioiden tulla ja mennä, me tartumme niihin reaktiolla, jota sanomme ymmärtämiseksi. Se voi olla aivan yhtä pakonomainen reaktio kuin mikä tahansa muu. Jos tutkisimme reaktiotamme, me huomaisimme, että sillä ei ole mitään tekemistä ymmärtämisen kanssa. Me vain torjumme tai tartumme johonkin ajatukseemme tai tunteeseemme ja käymme tanssiin sen kanssa. Näin voi käydä kahdesta syystä.

Ensimmäinen syy voi olla se, että me emme näe olevamme vain ajatustemme katsojia. Ajatukset tulevat ja menevät. Ne syntyvät jostakin, tanssivat hetken, ja sitten menevät pois. Monet ajatuksemme ovat täysin satunnaisia ja vailla mitään merkityksiä. Itse asiassa kaikki ajatuksemme ovat itsessään merkityksettömiä. Me annamme jokaiselle ajatuksen merkityksen muiden ajatusten avulla.

Halu ymmärtää on vain yksi monista reaktioistani.
Se ei ole muita jalompi eikä ylempi.
Usein se on muita alhaisempi.

Me lajittelemme ajatuksiamme tärkeisiin ja turhiin, toivottaviin ja ei-toivottaviin, mukaviin ja vastemielisiin, sopiviin ja sopimattomiin, ja niihin, jotka me ymmärrämme ja joita emme ymmärrä. Mutta me emme voi ymmärtää, ellemme näe koko kuvaa. Niin kauan kuin näemme vain oman reaktiomme, me emme näe sitä syytä, joka käynnisti reaktion. Todellisuus peittyy reaktiomme alle, ja koska emme näe todellisuutta, ymmärtämisen yrittäminen on tuomittu epäonnistumaan. Kun me aloimme parantua, me aloimme nähdä todellisuutta, ja ymmärtäminen tuli itsestään. Ymmärtäminen tuli joskus kohti melkein kauhuna, eikä meidän tarvinnut houkutella sitä. Meidän tarvitsi vain kestää se. Riitti, kun katsoimme sitä ja tarvittaessa korjasimme elämäämme. Vasta sittenhän asia on ymmärretty. Mutta usein me tahdomme käyttää "ymmärtämisen" yrittämistä esteenä esimerkiksi kemiallisen riippuvuuden lopettamiselle. On huomattavasti helpompi ajatella lopettamista kuin lopettaa. Haittapuoli vain on se, että niin tehdessämme vakuutamme itsellemme, kuinka kurjia ja mitättömiä ja hävettäviä me olemme - mihin tietysti pyrimmekin. Muutoin olisimme lopettaneet jo ajat sitten.

Ajatukset tulevat ja menevät. Tunteet tulevat ja menevät. Jotkut katoavat nopeammin, toiset hitaammin. Ne eivät ole me. Me olemme se, joka katsoo ajatusten virtaa. Me olemme se, joka voi huomata, mitä hän ajattelee. Me voimme huomata olevamme se, joka lajittelee ajatuksia nimilapuin "ymmärretty" ja "ei ymmärretty". Mutta me voimme huomata vielä enemmän. Me voimme huomata, että ymmärtämisen yrittäminen on samanlainen ajatus kuin mikä tahansa muu.

Meissä herää ajatus tai tunne. Me tartumme siihen reaktiolla "ymmärtäminen". Me puristamme, vatkaamme ja veivaamme ajatustamme, kokemustamme, untamme, muistoamme tai mitä tahansa, jonka kimppuun me hyökkäämme ymmärtämisen yrittämisen reaktiolla. Mutta me yritämme ymmärtää vain sen verran, että asia lakkaa kiusaamasta meitä. Sitten se saa nimilapun "ymmärretty". Tämä liittyy toiseen näkökulmaan.

Toinen syy ymmärtämisen yrittämiseen voi olla se, että me emme halua ymmärtää tai emme kykene ymmärtämään. Kun minä olin addikti, minä yritin epätoivoisesti ymmärtää sitä, mitä minä koin ja mitä minussa tapahtui. Mutta samalla taistelin kaikin voimin sitä vastaan, että olisin nähnyt asioiden todellisen laidan. Mikään minussa ei olisi silloin kyennyt ottamaan vastaan ymmärtämistä ajatuksen tasolla. Ymmärtäminen tuli valtavan kauhun ja elämänmuutoksen kautta. Vieläkään en ymmärrä ajatuksin sitä, mitä silloin tapahtui. Voisin pikemminkin sanoa, että en ymmärrä yhtään mitään. Ja silti elämä taipuu minun käsissäni.

Toistuva ymmärtämisen yrittäminen voi olla itsepetosta. Me emme halua tai uskalla nähdä ajatuksen, tunteen tai kokemuksen keskeistä viestiä, ja silloin meidän on pakko yrittää keksiä joku muu. Koska emme pysty keksimään ainoaa oikeaa (jonka kielsimme), me päädymme umpikujaan. Mitä voimakkaampi jokin ajatus tai tunne on, sitä tärkeämpi viesti sillä voi olla. Jos emme ota sitä vastaan, se ei poistu sillä. Onneksi. Muutoin me voisimme pilata mahdollisuutemme kokonaan. Ajatuksemme ja tunteemme palaavat uudelleen, kunnes me kuulemme niiden viestin. Kuuleminen ei ole samaa kuin ymmärtäminen, sillä kuuleminen ei vaadi ymmärtämistä. Erityisesti tunteiden ymmärtämisen yrittäminen on usein vain kovakorvaisuutta. Me torjumme viestin, sillä emme "ymmärrä" sitä. Aivan tavallista addiktin elämää, eikö vain? Ymmärtäminen edellyttäisi näkemistä, ja näkeminen on viimeinen asia, jota haluamme.

Jos me olemme lakanneet paranemasta, me voimme joutua ymmärtämisen yrittämisen umpikujaan. Ovatko 12 askelta minulle edelleen voimassa? Seuraanko niitä? Muutanko vahingollisia tapojani, tottumuksiani ja selviytymiskeinojani? Pidänkö huolta ruumiistani? Olenko myöntänyt voimattomuuteni selviytymiskeinojeni suhteen? Olenko tullut riippuvaiseksi selviytymiskeinosta nimeltä ymmärtämisen yrittäminen? Kyse voi olla epämiellyttävien ajatusten tai tuntemusten torjumisesta todellisuuden vääristämisen avulla. On helpompaa ja mielenkiintoisempaa kamppailla loputtomasti vaihtelevien ajatusten kanssa kuin itseni hoitamisen kanssa. Onneksi todellisuus ei silloinkaan vääristy kovin helposti. Meistä tuntuu edelleen pahalta, sillä me voimme pahoin. Kuinka suuri itsestään selvyys se olisikaan! Minä voin pahoin, sillä toimin omaa hyvinvointiani vastaan. Ellen näe, mitä tapahtuu, minun ajatukseni voivat mennä mutkille. Ja minä voin alkaa luulla, että ajatukset ovat tärkeitä. Ne ovat joskus tärkeitä, mutta kun kyse on siitä, miltä oma elämämme tuntuu ja maistuu, alitajunta ratkaisee. Sen sisältöä me voimme ymmärtää vain, kun katsomme, mitä olemme kunakin hetkenä tekemässä (unohtamatta, että myös ymmärtämisen yrittäminen on tekemistä).

Sillä ei ole mitään väliä,
mitä me sanomme motiiviksemme.
Lopputulos ratkaisee.

Jos me eksymme ajatuksiin, meidän paranemisemme saattaa lakata tai hidastua. Meidän on tarpeen sisäistää, että ajatteleminen ja oman mielemme läpikäynti tapahtuu vain sen mukaan, mitä me jo näemme, tunnemme, tiedämme ja osaamme. Me lajittelemme vanhoilla sairailla kriteereillä. Me kiinnitämme huomiomme vanhoihin asioihin. Me torjumme niin kuin olemme aina torjuneet. Me valitsemme niin kuin olemme valinneet. Omaan mieleemme vajoaminen voi tuntua loputtoman mielenkiintoiselta, mutta se tekee meistä entistä jäykempiä. Me vahvistamme huomaamattamme sitä pohjaa, josta meidän tulisi vapautua. Me tartumme entistä tiukemmin niihin ajatuksiin, jotka ovat mielestämme "oikeita". Meidän mielemme kapenee, jumiutuu ja ummehtuu. Me luomme kuvitelmaa paranemisesta ja muutoksesta. Kuitenkin me eksymme. Me luomme persoonan illuusiota. Illuusioiden lailla se on olemassa vain kuvitelmissamme ja hajoaa heti, kun elämä vie meitä elämän tilanteisiin. Silloin me alamme kaivata sitä, että pääsisimme taas lajittelemaan mielemme sisältöä. Tämän tulisi olla meille hälytyskello siitä, että paranemisemme on pysähtynyt tai uhkaa pysähtyä.

Paraneminen tekee meidät vapaiksi; vapaiksi myös omista ajatuksistamme. Tapasin tänään pitkäaikaisen paranemisystävän, ja istuessamme puun varjossa kahvilla hän totesi, kuinka hienoa on olla vapaa omista ajatuksista ja pohtimisesta. Hän sädehti vapautta ja iloa siitä, että entiset kapeat periaatteet olivat poissa ja hänen tilansa oli elämän suuruinen. Tämä ei tapahdu pohtimalla, vaan ottamalla vastaan. Kun kauhu tulee, meidän ei tarvitse ajatella sitä, vaan elää nykyhetki sen kanssa.

Me törmäämme kauhuun, kun alamme tulla sille rajalle, johon luulemme persoonamme päättyvän. Jos olen ollut aina sovinnollinen, koen kauhua ristiriitatilanteessa. Mutta minun tarvitsee vain huutaa pari kertaa, ja huomaan, että rajani olivat kuviteltuja. Jos olet sisäsiisti, kokeile antaa kotisi mennä sotkuun ja huomaat, että muutut. Jos olet sotkuinen, kokeile pitää kotisi järjestyksessä, ja huomaat itsestäsi jotakin uutta. Pudota lasi ravintolassa. Hauku tarjoilijalle kahvin makua. Haistata paskat ystävällesi. Kiilaa autolla tai jos olet kiilailija, anna tietä. Hanki huomiota herättävä vaate, tai jos pyrit tavallisesti herättämään huomiota, hanki tavallinen. Jos autat ystäviäsi mielelläsi, sano ettei sinulla ole mitään halua siihen. Tee sitä, mitä et koskaan kuvitellut voivasi tehdä, ja huomaat kuinka illuusio katoaa. Niin ei tapahtuisi koskaan, jos vain ajattelisit ja pohtisit. Olisit vain kuvitelmiesi vanki. Hikoilisit ja tuskailisit niiden keskellä. Älä siis erehdy luulemaan, että ajatteleminen tekisi vapaaksi tai parantaisi. Voit jopa yrittää kuvitella, kuinka ylität rajasi, mutta se ei ole rajojesi ylittämistä. Rajojen ylittäminen tapahtuu vain elämällä ja kokemalla, että ainoa ylitettävä olivat kuvitelmat.

On ihmeellistä katsoa, kun illuusio omista rajoista katoaa.
Se on asia, jota ei voi koskaan kuvitella eikä ajatella.
Sen voi vain elää todeksi.

Sen ylittäminen, mitä kuvittelen omiksi rajoikseni, ei ole mikään itseisarvo. Omien rajojen päätön ylittäminen on yhtä turhaa ja vahingollista kuin omiin rajoihin jämähtäminen. Meidän on tarpeen huomata vain, että se, mitä me sanomme omiksi rajoiksemme, on lähinnä suojautumista tuskalta ja ahdistukselta. Minä en tahdo tehdä jotakin, sillä se saa minun oloni epävarmaksi ja kauheaksi. Me pystytämme aitoja, joiden sisällä on turvallista olla. Se on ihan OK. Mutta silloin minun on sanottava sitä aitojen pystyttämiseksi. Minun on sanottava, että en halua. Jos sanon, että haluaisin, mutta en voi, minä valehtelen itselleni. Oikeasti minä voisin tehdä mitä tahansa. Minä voin ylittää rajani koska tahansa. Minä voin lähteä ulos. Minä voin mennä jonnekin. Minä voin sanoa mitä vaan. Kyse on siitä, teenkö jotakin vai en. Kyse ei ole siitä, ajattelenko sitä vai en.

Niin kauan kuin ajattelen omien rajojeni ylittämistä, minä vain vahvistan kuvitelmiani niistä. Minä kuvittelen ensin, että en voi tehdä jotakin. Sitten alan keksiä tapoja, joilla voisin ohittaa tai ylittää juuri pystyttämäni aidan. Mutta unohdan, että pystytin aidan välttääkseni joidenkin tunteiden keskellä elämistä. Silloin voin tyytyä kuvittelemaan niiden keskellä elämistä, mikä on paljon vaivattomampaa. Se vain ei johda mihinkään muuhun kuin aisteista irtautumiseen. Käsitys omista rajoistamme muuttuu abstraktiksi, ja kun rajamme ovat abstrakteja, me emme enää kykene "ylittämään" niitä yksinkertaisesti toimimalla hetken ehdoilla, jolloin mitään rajoja ei olisi. Kun me toimimme hetken ehdoilla, me vain olemme läsnä ja koemme sen, mitä koettavaa kussakin hetkessä on.

Kokeminen on helppoa. Jopa kauhun kokeminen on helppoa verrattuna siihen monimutkaisuuteen, joka syntyy kuvitelmien pohjalta. Jos me eksymme ajatuksiimme, kiinnekohtamme todellisuuteen heikkenee. Meidän tietoisuutemme lakkaa olemasta läsnä. Me vain luulemme kiinnittävämme huomiota. Monille käy näin jossakin paranemisen vaiheessa. Kun sisällä oleva tuska helpottaa hiukan, on kiva vetäytyä mielen uumeniin. Se on hetken ajan miellyttävämpää kuin kohti tuleva elämän epämukavuus, mutta se potkii takaisin. Se vie meidät hallitsemattomiin abstrakteihin kieppumisiin, joissa tärkeiksi tulevat mielen energiat, ajatukset, tunteet, unet, näyt ja kokemukset, jotka ovat normaalisti seurausta eletyistä tapahtumista ja omista toimista. Tämä syy-seuraussuhde ei katoa silloinkaan, kun me suljemme aistimme ja vetäydymme ruumiimme sisään. Mutta jos emme kiinnitä huomiota siihen, mitä tapahtuu, me emme näe, että olemme lakanneet ottamasta vastaan elämän tilanteiden haasteita ja olemme sen sijaan vetäytyneet lajittelemaan omaa mieltämme. Se on ihan OK, kunhan tiedostamme tehneemme niin. Silloin me voimme tulla takaisin ja säilyttää järkemme.

Tärkeää ei ole se, mitä me ajattelemme tai miltä meistä tuntuu, vaan se, mitä me teemme. Se määrää, mitä meidän ajatuksemme ja tunteemme ovat pitkällä tähtäimellä. Katso sitä, mitä teet, ja anna sille yksinkertainen nimi. Minä makaan. Minä istun. Minä kävelen. Minä juttelen. Älä anna sille sellaisia abstrakteja nimiä kuin minä prosessoin, minä ajattelen, minä koen tunteitani, ja niin edelleen. Tällaiset nimet ovat haahuilua ja usein tietämättömyyttä, sillä oikea nimi saattaisi olla minä suojaudun - mikä on tietenkin mahdotonta, sillä me emme voi suojautua elämältä, koska me olemme elämä itse. Siksi se johtaa mahdottomuuksiin. Me voimme vain sulkea silmämme ja kuvitella olevamme turvassa. Lapsina me saatoimme tehdä näin, sillä meillä ei ollut voimaa eikä mahdollisuuksia muuhun. Me dissosioiduimme ja saimme etäisyyttä tuskalliseen todellisuuteen. Se on hyvä lahja, mutta turhaan jatkuessaan huono tapa. Nyt me olemme aikuisia. Astu siis ulos ovesta, avaa silmäsi ja koe se, mihin astut - paratiisiin.

Kuuletko ääniä - parasta viiniä! Näetkö valot ja varjot - mikä riemu! Tunnetko tuulen - tanssi ilosta! Haistatko tuoksut - hypi korkealle! Tunnistatko tutun ihmisen äänen - laula onnesta! Koetko lämmön - suurta rikkautta! Kannatko toisen kauppakassia - eläköön rakkaus!

Haluan vielä korostaa kahta asiaa. Aluksi meidän on suojauduttava. Meidän on luotava turvapaikka, jossa voimme kasvaa, mutta tämä turvapaikka ei ole päämme sisään vetäytyminen. Se on elämän olosuhteiden muuttamista niin, että me lakkaamme vahingoittamasta itseämme, ja että löydämme tilaa parantua ja kasvaa. Me koemme sen, mitä emme ole uskaltaneet kokea aiemmin. Me nimeämme muistomme ja pelkomme. Me päästämme irti. Me antaudumme sille, mitä tapahtuu. Meidän mielemme muuttuu - mutta ei siksi, että olisimme sulkeutuneet, van siksi, että olemme avautuneet. Toinen seikka on se, että en arvostele pään sisään vetäytymistä. Se on OK niin kauan kuin tiedämme, mitä teemme. Vaikeuksia tulee vasta, jos luulen tekeväni jotakin, vaikka vain ajattelen sitä - tai päinvastoin. Kysymys ei ole siitä, mitä teen, vaan siitä, tiedänkö mitä teen. Jos meillä on vaikeuksia nimetä sitä, mitä teemme, voimme aloittaa vaikka nimeämällä sen, mitkä lihakset liikkuvat ja kuinka ne liikkuvat.

Taivas ei odota

Tässä luvussa haluaisin sanoa kaksi asiaa. Sanon ne ensin lyhyesti ja sitten koetan vääntää niitä sinne ja tänne uskotellen itselleni, että ne selkenisivät siitä. Ensimmäinen asia on se, että me emme tahdo uskoa siihen, mitä me olemme, vaan sen lisäksi meidän on vielä saatava muut uskomaan, että olemme todellakin sitä, mitä olemme. Termi katu-uskottavuus kuvastaa tätä hyvin. Sanaa katu-uskottavuus voidaan käyttää esimerkiksi autosta. Tällöin ei riitä se, että auto on sellainen kuin se on, vaan sen on myös uskoteltava olevansa sellainen kuin se on (auto ei tietenkään uskottele mitään, mutta suunnittelijat uskottelevat ja me kuuntelemme, kun he vakuuttavat, että auto on sellainen kuin se on). Vielä enemmän tämä liittyy meihin, kun me yritämme vakuuttaa muille olevamme sellaisia kuin olemme. Jos asia olisi niin yksinkertainen, kyseessä olisi täysin järjetön ja tarpeeton toiminta. Mutta asia onkin toisin. Koska me emme itse usko olevamme sitä, mitä teeskentelemme olevamme, meidän on teeskenneltävä uskottavasti, jotta muut puolestaan olisivat uskovinaan, että olemme sitä, mitä emme usko olevamme. Me emme ole löytäneet itseämme siten, että uskoisimme löytäneemme. Me emme tiedä, keitä me olemme. Me emme luota itseemme. Tai me emme halua sitoutua olemaan sitä, mitä olemme, vaan suhtaudumme itseemme kuin se sisältäisi vaihdettavia osia, joita meidän on vaihdettava uskottavasti. Mutta kukaan sellainen, joka tietää olevansa jotakin, ei esitä olevansa sitä. Sehän olisi täysin järjetöntä, turhaa ja sairasta touhua. Hän vain on sitä, eikä piittaa, mitä muut ajattelevat siitä. Hän ei voi olla olematta sitä, mitä on, vaikka muut päästelisivät suustaan minkälaisia ääniä tahansa. Termi katu-uskottavuus tarkoittaa itse asiassa epävarmuutta tai epäuskoa, joka perustuu siihen, että en tiedä, mitä olen. Olen vain kuullut, että minun olisi hyvä olla tällainen, ja sitten uskottelen itselleni ja muille olevani sitä - pääsemättä koskaan eroon jäytävästä epävarmuudesta. Katu-uskottavuuden haittapuoli on se, että se ei koskaan muutu uskottavuudeksi, jolloin minun on turha odottaa, että pääsisin levollisesti olemaan sitä, mitä olen. Mutta kun näen sen, mitä olen, ei ole enää mitään odotettavaa. Olen sitä heti, jopa ennen kuin näen sen.

Toinen asia on se, että me emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme. Meidän ajatuksemme ja tunteemme virtaavat lävitsemme. Ne ovat seurausta omasta menneisyydestämme, yhteiskunnan menneisyydestä, nykyhetken olosuhteista, omasta fysiologiastamme ja kenties mentaalisista ominaisuuksistamme. Nykyhetki synnyttää olosuhteita ympäristössämme, ruumiissamme ja mielessämme. Me reagoimme näihin olosuhteiin oppimillamme tavoilla. Tämä yhteiskunta kasvattaa meidät uskomaan, että olemme yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme, ja niinpä me suhtaudumme ajatuksiimme ja tunteisiimme syvällä hartaudella. Toinen yhteiskunta voisi kasvattaa meidät siihen, että me olemme se tila, jossa ajatuksemme ja tunteemme tapahtuvat. Aikaisemmin tämän sanottiin olevan se piirre, joka erottaa ihmisen eläimistä. Eläimet tuntevat ja kenties ajattelevat, mutta ne eivät ole tietoisia siitä, että ne tekevät niin. Onpa se totta tai ei, ainakin ihmiset ovat (lue: olivat) tietoisia siitä, että me olemme se, joka katsoo ajatuksia ja tunteita. Nykyään mainostajat, poliitikot ja jopa papit yrittävät saada meidät unohtamaan, että me vain katsomme ajatuksiamme ja tunteitamme, sillä jos muistaisimme sen, me hoksaisimme heti, että meissä ei ole mitään korjattavaa. Mutta niin kauan kuin luulemme olevamme yhtä ajatustemme ja tunteidemme kanssa, me yritämme saada niitä epätoivoisesti hallintaamme. Koska ne eivät synny sellaisen oman mielemme toiminnan tuloksena, joka olisi hallussamme, yritysksemme on tuomittu epäonnistumaan. Tässä kuvaan astuu katu-uskottavuus. Kunpa voisimme edes uskotella itsellemme olevamme sitä, mitä olemme (tai emme ole)!

Minä pidän juoksemisesta. Juoksin ja suunnistin nuoruudessani, ja aloitin uudelleen pari vuotta sitten. Olen pidentänyt juoksumatkoja pikku hiljaa. Tänä kesänä juoksin ensimmäisen kerran yli kaksi ja puoli tuntia yhteen menoon. Toivon juoksevani syksyllä vielä pidemmälle. Nautin kuljettaessani ruumistani jaloillani pitkin polkuja ja teitä ja kokiessani maisemia ja haistellessani tuoksuja ja tuntiessani tuulen virtaukset.

Kun juoksen, minä tietenkin juoksen. Mutta alussa se ei riittänyt minulle. Minun piti juosta uskottavasti. Ei riittänyt, että tunsin jalkojeni sykkeen ja huomasin liikkuvani kävelyvauhtia nopeammin. Teinkö sen uskottavasti? Ei riittänyt, että joku näki minun juoksevan. Minun juoksuni piti näyttää uskottavalta, ikään kuin se olisi juoksua vasta sitten, kuin joku toinen nyökyttelisi hyväksyvästi ja toteaisi: "todellakin, hän juoksee". Oli mielenkiintoista seurata katu-uskottavuuden toimintaa. Tiesin, että tässä iässä on tarpeen aloittaa hitaasti ja varovasti, jotta nivelet, luustot, ja ruumiin kaikki muut osat sopeutuisivat juoksemiseen. Olin nähnyt monen aloittavan niin nopeasti, että polvet eivät kestäneet. Laadin siis pitkän tähtäimen suunnitelman ottaen sen pohjaksi hitaimman löytämäni harjoitusohjelman ja hidastin sen alkua vielä lisää. Minulla ei olisi kiire ja ehtisin vielä juosta vuosikausia. Meni melkein vuosi ennen kuin juoksin ensimmäisen tunnin lenkin. Nyt paikkani alkavat kestää jo nopeampaa pidentämistä.

Alussa minua lähes pelotti juosta. Miltä minä näytän? Ovatko asuni uskottavia? Onko minun viiden minuutin lenkkini uskottava? Olenko juoksijan näköinen? Ikään kuin ihminen juoksisi vasta silloin, kun hän on juoksijan näköinen. Alussa myös halusin innokkaasti ja (muka) asiantuntevasti keskustella juoksemisesta. Halusin olla juoksijan näköinen ja oloinen silloinkin, kun en juossut. Hmmm. Aivan kuin juokseminen tapahtuisi muulloinkin kuin juostessa. Onhan esimerkiksi venyttely osa juoksemista, onhan? No ei ole. Venyttely on venyttelyä. Se ei ole juoksemista.

Nyt minulla on neljät juoksuhousut. Vain siksi, että tiedän, kuinka paljon mukavampaa on juosta keliin sopivissa vaatteissa. Minulla on juomavyö, koska olen kokenut, kuinka tärkeää on saada sopiva määrä nestettä pitkän juoksun aikana. Aluksi juomavyön pitäminen nolotti: sehän kuuluu juoksijoille, enkä minä pitänyt itseäni vielä juoksijana. Juomavyön pitäminen tuntui snobailulta eikä katu-uskottavalta, koska en sisimmässäni kokenut olevani juoksija, vaikka juoksin.

Nyt koen, että juokseminen on sitä, että juoksen. Yksinkertaista, ja samalla niin helppoa ja rikasta. Jokin aika sitten juoksin ensimmäisen kerran ylämäki-intervalleja kahden ja puolen kilon painot käsissäni. En ollut koskaan nähnyt kenenkään tekevän niin. Minua nolotti aavistuksen. Mutta nyt olen kokenut, kuinka hyvää se teki ponnistusvoimalle ja yläkropalle. Minä juoksen! Mikä riemu! Samalla juoksemisesta on tullut tavallinen asia. Puhun siitä mielelläni, sillä tykkään siitä. Olen saanut paljon hyviä vinkkejä. Tiedän juoksevani vain omalla tavallani, ja myös hyvin katu-uskottavasti, sillä minä juoksen! Jos joku sanoo, että se ei ole oikeaa juoksemista, minä en usko häntä.

Juokseminen on opettanut minua jossakin suhteessa enemmän kuin istuminen. Istuessamme me katselemme meissä liikkuvia ajatuksia ja tunteita käyttäen kiinnekohtanamme hengitystä tai ympäristöä. Me yksinkertaisesti olemme läsnä ja tarkkailemme kevyesti. Sitten meidän huomiomme kiinnittyy johonkin, ja me huomaamme uppoutuneemme ajatukseen, tunteeseen, kutinaan tai johonkin ympärillämme tapahtuvaan asiaan. Me nimeämme sen ja annamme sen tapahtua edelleen. Me emme yritä torjua sitä tai tarrautua siihen. Me vain katsommme. Jos se alkaa häiritä meitä, me katsomme häirityksi tulemista. Jos se alkaa ärsyttää, me nimeämme ärsytyksen ja katsomme sitä. Välillä me palaamme hengitykseen vain siksi, että niin on hyvä tehdä. Me emme pakene tunnetta emmekä tarraudu hengityksen tuntemiseen. Me vain palaamme hengitykseen ollaksemme valmiita jättämään sen heti, kun jotakin ilmenee. Me harjoittelemme avoimuutta ja kaikkien asioiden tasavertaisuutta emmekä jääräpäistä hengitykseen tai muuhun asiaan takertumista, ikään kuin se olisi jalompi osa todellisuutta.

Kun valmistaudun pitkälle juoksulenkille, huomaan että minussa voi tapahtua monenlaisia asioita. Osa asioista tapahtuu ruumiissani. Päkiää aristaa. Lihakset tuntuvat jäykiltä. Janottaa. Hikoiluttaa. Ruumiini voi olla myös juoksuun valmis kuin gaselli tai hirvi. Lihaksissa voi olla levottomuutta joka kaipaa liikuntaa. Kuuntelen ruumiissani tapahtuvia asioita huolella, sillä juoksu on fyysinen tapahtuma. Jos minulla on kuumetta, voimakasta päänsärkyä tai vatsa kuralla, en juokse. Jos on pienempiä vaivoja, juoksen lyhyemmän lenkin. Jos kulkee hyvin, saatan juosta pidemmän lenkin tai kovempaa.

Minusta on mielenkiintoista seurata mieleni toimintaa juoksuun liittyen. Kun alan valmistautua juoksuun, minussa alkaa toisinaan liikkua monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Joskus en viitsisi millään lähteä: on liian kylmä tai liian kuuma tai liian tuulista tai sataa liikaa tai on liian myöhä tai liian aikaista tai veltostuttaa tai laiskottaa tai ahdistaa tai tekisi mieli tehdä jotakin muuta, kuten lukea kirjaa tai ajatella kiinnostavaa asiaa. Toisinaan mieli on innostunut. Toisinaan se on hiljainen ja tyyni.

Valmistan urheilujuomaa ja katson, mitä mieleni tilassa tapahtuu. Vaihdan vaatteita ja katson, mitä mielessäni tapahtuu. Kiinnitän sykemittarin ja katson, mitä mielessäni tapahtuu. Sidon kengät ja katson, mitä mielessäni liikkuu. Astun ulos ja katson, mitä mielessäni tapahtuu. Kävelen mäen ylös kohtaan, josta polku alkaa, ja vielä hiukan katson, mitä mielessäni tapahtuu. Sitten alan juosta. Juoksun aikana mielessäni voi käydä monenlaisia ajatuksia ja tunteita, mutta jalkani ja käteni vain liikkuvat. Mieleeni tulee työpäivän tapahtuma, ja juoksu säilyy täsmälleen samanlaisena. Mieleeni tulee ahdistus tai pelko, ja juoksu säilyy täsmälleen samanlaisena. Mieleeni tulee suru, ja juoksu säilyy täsmälleen samanlaisena. Mieleeni tulee halu pysähtyä, ja juoksu säilyy täsmälleen samanlaisena. Mieleeni tulee rahahuoli, ja juoksu säilyy täsmälleen samanlaisena. Mieleeni tulee ilo, ja juoksu säilyy täsmälleen samanlaisena. Ainoa, mikä muuttaa juoksun toisenlaiseksi on se, että mieli lakkaa ajattelemasta ja alkaa kokea juoksemisen - tulee nykyhetkeen säilyttäen hiljaisuutensa. Silloin maailma aukeaa, ruumiini herää eloon, polku tulee täyteen elämää, ja huomaan juoksevani paratiisissa - olinpa sitten auringonpaisteessa, vesisateessa tai lumisateessa. Toisinaan läsnäolon riemu on niin suuri, että tekee mieli nostaa kädet ylös tai sivulle. Muutaman kerran olen tehnyt niin ja juoksennellut hetken riemun siivittämänä. Sitten jatkan juoksemista tavalliseen tylsännäköiseen tyyliin, mutta mielen hiljaisuudessa ja suuressa tyytyväisyydessä. Juokseminen on opettanut minulle hyvin konkreettisesti, että

Minä en ole yhtä kuin ajatukseni ja tunteeni.
Minä olen se tila, jossa ajatukset ja tunteet tapahtuvat.

Oppilas kysyi opettajalta, vieläkö tämä vuosikausien mietiskelyharjoitusten jälkeen kamppaili hiljaa istumisen kanssa. Opettaja vastasi: "En suinkaan. Minä vain istun alas ja sanon itselleni 'show alkakoon'. Kaikki, mikä tulee esitykseen, on mielenkiintoista".

Aloittaessani juoksemista minä ajattelin pitkiä juoksulenkkejä kauhulla. Kuinka ihmeessä voisin juosta tuntikausia pitkästymättä? Nyt tiedän, kuinka rikkaita ne ovat. Voisin sanoa, että mietiskelen nykyään juoksemalla, sillä juoksemisessa on minulle yksi suuri hyöty istumiseen nähden: juoksu voi jatkua kaksi ja puoli tuntia täsmälleen samanlaisena riippumatta siitä, mitä mieleni tilassa tapahtuu. Ensi vuonna juoksen ehkä vielä kauemmin, mutta se on toinen asia.

Ennen lopettamista palaan vielä hetkeksi katu-uskottavuuteen, tai pikemminkin uskotteluun. Tästä yhteiskunnasta on median myötä tullut uskottelu-yhteiskunta tai uskottavuus-yhteiskunta. Presidenttien ja johtajien tärkeimmäksi ominaisuudeksi on noussut uskottavuus. Jos joku tekee väittelyssä virheen (mikä on täysin luonnollista ja mielestäni jopa pakollista), hänen mahdollisuutensa katsotaan olevan ohi. Mutta samalla halutaan, että uskottavuus ei olisi sitoutumista mihinkään, vaan kaikki ovet voisivat olla auki joka suuntaan. Jos presidentti erottaa neuvonantajansa siksi, että tämä edustaa erilaista tapaa parantaa maailma, me älähdämme ja sanomme presidenttiä ahdasmieliseksi, pelokkaaksi tai omaa kunniaa etsiväksi. Me unohdamme, että sisäisesti riitautuva valtakunta kaatuu. Me tahtoisimme, että meidän ei tarvitsisi sitoutua eikä nähdä vaivaa.

Tuttavani sanoi, että hän voisi alkaa pitää huolta ruumiistaan, jos löytyisi jokin tapa, joka ei vaatisi paljoa aikaa. Mitä hän itse asiassa sanoi? Ensinnäkin hän sanoi, että hänen elämänsä tärkein (ja ainoa!) instrumetti on hänen tärkeysjärjestyksessään lähellä listan loppua. Toiseksi hän ilmaisi uskovansa sellaiseen illuusioon, että me voisimme kehittää ruumistamme vähällä vaivalla. Mutta se ei mene niin. Kolmanneksi hän sanoi, ettei häntä huvita, koska hän ei etsinyt mitään tapaa pitää huolta ruumiistaan. Käytännössä hän sanoi, että ei kiinnosta. Näin hän sanoi tietenkin siksi, että muut asiat kiinnostivat häntä. Mutta, ja tämä on iso mutta mutta: hän halusi luoda vaikutelman ihmisestä, joka piti huolta ruumiistaan. Tällainen tarve on tietenkin vain niillä, jotka eivät omasta mielestään pidä huolta ruumiistaan.

Sama koskee sisäistä paranemista. Me haluaisimme luoda vaikutelman ihmisestä, joka on sisäisen paranemisen prosessissa. Me haluaisimme luoda vaikutelman ihmisestä, joka mietiskelee, tai jonka mieli on hiljainen, tai joka on läsnä, tai joka ei pelkää mitään, tai jolle mikään ei merkitse mitään, ja niin edelleen. Tai me haluaisimme luoda vaikutelman ihmisestä, joka ei yritä luoda vaikutelmaa. Se, mitä olemme itsessämme ja salassa, ei tyydytä meitä, ja hyvästä syystä. Monien kanavien, ihmisten ja kirjojen kautta meille on luotu vaikutelma, että ihminen, joka mietiskelee, on tietynlainen. Tai vapaa ihminen on tietynlainen. Me alamme haluta sitä samaa. Jos me näemme asiat pinnallisesti, me alamme haluta sitä, miltä asiat näyttävät, emmekä sitä kokemusta, mistä ne tulevat. Me emme näe, että matkiminen on aivan eri asia kuin ensimmäistä kertaa tekeminen. Se, joka vain alkaa tehdä jotakin, tekee niin oman sisäisen ainutlaatuisen herätteensä ansiosta. Se, joka matkii toista, tekee niin toisenlaisen herätteen vuoksi, jolloin ulkonaisesti samanlaiset olemukset voivat olla kuin päivä ja yö. Esimerkiksi sinä saatat kokea iloa niin paljon, että hymyilet ja pulppuat koko ajan. Koska muut ihmiset viihtyvät sinun lähelläsi, minä olen kateellinen sinulle. Niinpä minä alan matkia sinua ja opettelen hymyilemään ja pulppuamaan. Saatan oppia antamaan katu-uskottavan vaikutelman, mutta sinun kokemustasi minä en tavoita koskaan.

Sen tähden 12 askelta alkaa näin: Myönsimme voimattomuutemme muihin ihmisiin (tai alkoholiin tai pornoon tai mihin tahansa) nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään. Vaikutelmat loppuvat. Katu-uskottavuus katoaa. Minä olen alkoholisti. Minä olen seksiaddikti. Minä olen peliriippuvainen. Minä olen viiltelijä. Todellisuus tulee esiin. Lue vielä askeleet katu-uskottavuuden näkökulmasta. Olisi niin hienoa olla ihailtu, mutta se tappaa - kirjaimellisesti. Meidän on tarpeen kääntää katseemme sisäämme ja kuunnella itseämme. Meidän on tarpeen katsoa silmästä silmään niitä viestejä, jotka sanovat, että emme kelpaa, sillä ne kaikki ovat valheita.

Ei ole mitään muuta minää kuin se, joka on,
eikä sen kelpaavuutta ole mahdollista kyseenalaistaa.

Jokainen uskottelu-yritys johtuu siitä, että me pelkäämme. Älä sen tähden tuomitse itseäsi uskottelemisesta, sillä silloin uskottelisit itsellesi, että voisit olla se, joka ei uskottele. Katso vain. Katso, kuinka uskottelu tapahtuu. Katso, mitä haluaisit saada tai kokea. Katso, mitä pelkäät. Tai mitä suret. Tai mihin olet pettynyt. Se riittää. Silloin näet jotakin, joka ei ole uskoteltavissa, sillä se on totta. Nimeä se ja ole sen kanssa. Silloin olet todellisuuden kanssa ja huomaat, että se on sittenkin paljon turvallisempaa kuin uskottelu. Turvallisuus parantaa.

Kun me olemme turvassa, me lakkaamme kuluttamasta energiaamme tunteidemme ja havaintojemme torjumiseen, jolloin ne muuttuvat kevyiksi - myös raskaat tai surulliset tunteet. Projektiot katoavat. Me torjuimme muita, koska emme pitäneet heistä, tai koska he tiesivät enemmän kuin me ja uhkasivat egoamme, tai koska he olivat ilkeitä ja hyökkääviä, tai koska he pukeutuivat huonosti emmekä halunneet tulla nähdyiksi heidän kanssaan, ja niin edelleen. He varmaan tekivät niin ja olivat sellaisia - se on totta ja todellisuutta. Mutta meidän torjuntamme oli illuusio ja johtui vain niistä kuvitelluista arvoista ja nimilapuista, joita liimasimme todellisuuden eri kohtiin. Se on totta, että joku haisee pahalle, ja että saatamme oksentaa hänen lähellään. Mutta se ei ole totta, että ihmisten tulisi tuoksua hyvälle tai että emme saisi tulla nähdyksi pahalle haisevan ihmisen kanssa.

Turvapaikan, kauneuden ja rakkauden keskellä me voimme laskea puolustuksemme alas. Se johtaa kirkkaaseen ja vaihtuvaan tietoisuuteen, joka vaihtaa kohdettaan vapaasti torjumatta mitään ja tarrautumatta mihinkään. Minä katson pilven varjoa ja kuulen traktorin äänen ja katson sinua ja kuulen sinun aivastuksesi ja näen kimalaisen lennon ja koko maailman ja muurahaisen joka puree varvastani ja niin edelleen. Riemu! Minä koen syvää yhteyttä kaiken kanssa. Minä olen minä ilman rajoituksia. Näin voi tapahtua itsestään esimerkiksi ystävien kesken. Näin tapahtuu myös irti päästävän mietiskelyn tuloksena. Me koemme olevamme turvassa joka hetki, koska ilman tarrautumista meillä ei ole mitään menetettävää. Me otamme kaiken vastaan rakastaen. Pyhän Franciskuksen lailla me ihastelemme jopa veli Kuolemaa.

Hyvä ystäväni sanoi tämän äärettömän kauniisti: "Miten hyvältä tuntuukaan luopua irti päästämisestä". Edes se ei ollut tarrautumisen arvoinen. Hänen riemunsa oli suunnaton - ja samaan aikaan hänen olemuksessaan oli hiljainen vuori, joka ei järkähtänyt mihinkään. Hänen kasvonsa loistivat sekä iloa että tyyneyttä, joka osoitti, että ilo ei tule mistään erityisestä suunnasta, jolloin ei ollut pelkoa sen menettämisestä. Kun meistä tulee oma itsemme, "katu-uskottava" maailma ei tahdo ymmärtää meitä millään, sillä ei ole mitään uskoteltavaa. Sen sijaan on jotakin, jonka huomaamiselta muut eivät voi välttyä, vaikka vain kävelisimme ohi. Päätän tämän kirjoitukseen järjettömään huudahdukseen, jota huudahtelen mielessäni usein juostessani - ja myös silloin, kun kipu tai tuska kohtaa: El Paradiso!