[an error occurred while processing this directive]

Omilla siivillä

Omilla siivillä

  1. tammikuu
  2. helmikuu
  3. maaliskuu
  4. huhtikuu
  5. toukokuu
  6. kesäkuu
  7. heinäkuu
  8. elokuu
  9. syyskuu
  10. lokakuu
  11. marraskuu
  12. joulukuu


   1   2   3   4   5
   6   7   8   9  10
  11  12  13  14  15
  16  17  18  19  20
  21  22  23  24  25
  26  27  28  29  30
  31

Joulukuu

Sisäisen maiseman katoaminen           1. joulukuuta

Ehkä yksi kuuluisimmista valaistumisesta kertovista runoista on Härkä ja paimen. Se kertoo, kuinka paimen etsii itseä – härkää. Se kertoo, kuinka paimenen on käytettävä kaikki voimansa ensin härän etsimiseen ja sitten kesyttämiseen. Sitten paimen ratsastaa iloisesti soitellen säyseällä härällä kotiin. Pian härkää ei enää ole, ja viimeisessä säkeessä runo kertoo paimenesta: väläystäkään hänen sisäisestä elämästään ei nähdä. Minun mielestäni runon englanninkielinen käännös kertoo asian vielä selkeämmin: väläystäkään hänen sisäisestä prosessistaan ei nähdä.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sisäistä prosessia olisi olemassa. Se vain lakkaa kiinnostamasta. Härän kesyttäminen on sisäinen prosessi. Se on voimakas, valtava, ja kaiken energiamme vaativa prosessi. Härän kanssa teutaroiminen näkyy ja kuuluu kauas. Se roiskuu ympäriinsä. Siinä me tulemme helposti häirityiksi. Jos joku häiritsee meitä ja mielenkiintomme herpaantuu, härkä katoaa kohta meidän otteestamme. Meidän on kesytettävä se itsellämme, sulavasti kaikki voimamme koordinoiden. Jos me yritämme noudattaa taistossa muiden asentoja ja otteita, me saatamme havaita, että ne eivät ole meille sopivia.

Lopulta härkä on kesytetty ja kulkee mukanamme säyseästi. Silloin me huomaamme, että meidän ei tarvitse kiinnittää siihen enää niin paljoa huomiota. Se lakkaa kiinnostamasta. Meidän sisäinen prosessimme alkaa jäädä rauhaan, ja me alamme katsoa todellisuutta suoraan. Meitä lakkaa kiinnostamasta se, mitä meissä tapahtuu. Oikeastaan koko maailma lakkaa erityisesti kiinnostamasta: mikään siinä ei ole toista kummempaa.

Tämä voi tuntua siltä, kuin olisimme tulleet kukkivan tien päähän. Me katsomme taaksepäin, ja näemme, että se tie, jota pitkin me tulimme, polveilee kauniisti kukkivien niittyjen, kylien ja kaupunkien läpi kauniiseen maailmaan. Mutta mielemme ei tee mennä takaisin. Tie ei kuitenkaan jatku, vaan se päättyy kuin maailman reunalle. Tähänkään me emme voi tai halua jäädä. Meillä ei ole silti kiirettä pois. Me katselemme avaruutta edessämme ja tietä takanamme, ja meillä on hyvä olla. Me lepäämme kuin paimen mökissään.

"Hän seuraa olioiden kasvua ollen itse asioihinpuuttumattomuuden liikkumattomassa tyyneydessä. Hän ei samaista itseään niihin muodonmuutoksiin, jotka hänessä tapahtuvat, eikä hänellä ole käyttöä itselleen. Vedet ovat siniset, vuoret vihreät; yksin istuessaan hän tarkkailee muuttuvia olioita."

Meistä tuntuu, kuin odottaisimme jotakuta, joka on oikeastaan osa meitä. Sitten me huomaamme kadonneemme. Me emme ole tiellä emmekä avaruudessa, vaan niissä kaikissa. Ja mitä tapahtuukaan paimenelle:

"Paljain rinnoin ja paljain jaloin hän saapuu markkinapaikalle; mudan ja tuhkan tahrimana, miten leveästi hän hymyileekään! Ei tarvita jumalien ihmeitä tekevää voimaa, Sillä hän koskettaa, ja katso! kuolleet puut ovat täydessä kukassa."

Myötätunto ja sääli           2. joulukuuta

Myötätunnolla ja säälillä on merkittävä ero. Myötätunto syntyy, kun meidän rakkautemme yhdistyy toisen ihmisen kärsimyksiin. Sääli syntyy, kun meidän pelkomme yhdistyy toisen ihmisen kärsimyksiin. Jos me näemme ystävämme olevan vakavasti sairas, sääli saa meidät rukoilemaan, että Jumala tekisi hänet terveeksi tai antaisi hänelle kivuttoman pois nukkumisen. Myötätunto saa meidät rukoilemaan, että hänen sairautensa tulisi kokonaan meihin, ja että hän saisi elää, tai että hänen kipunsa tulisivat meihin, ja että hän saisi elää kivuttomasti.

Härkä ja paimen kertoo paimenesta, ja toteaa, että hänellä ei ole käyttöä itselleen. Tämä on myötätunnon asenne. Hänellä on käyttöä vain muille. Hänen ruumiillaan on käyttöä muiden kipujen vastaanottajana. Hänen mielellään on käyttöä muiden ahdistusten vastaanottajana. Mutta ei enää läheisriippuvuudessa, vaan vapaudessa.

Me voimme harjoitella myötätuntoa yksinkertaisella harjoituksella, joka on hyvin tehokas ja vaikuttaa meidän mieleemme enemmän kuin aluksi uskoisimme. Kun näet ystäväsi olevan kivuissa, kuvittele, että hänen kipunsa nousevat hänen päälleen kuin musta paksu savu. Hengitä sitten tätä savua ja tunne, kuinka se jää sinun sisällesi. Tunne, kuinka sen mukana tulleet kivun hiukkaset imeytyvät sinun ruumiiseesi, kuinka ne puhdistavat sinun sydäntäsi itsekkyydestä, ja kuinka savu kirkastuu keuhkoissasi vapautuessaan taudin ja kivun aiheuttajista. Hengitä sitten tämä terveelliseksi ja parantavaksi muuttunut ilma ulos ja takaisin ystäväsi päälle.

Jos ystäväsi on ahdistuksessa, kuvittele hänen raskaat tunteensa paksuksi, mustaksi ja myrkylliseksi savuksi. Hengitä hänen ahdistuksensa savu sisääsi ja varastoi itseesi kaikki se, mikä on kipeää, tuskallista, vahingollista, pelottavaa ja ahdistavaa. Ota ne itseesi ja katso, kuinka niiden vastaanottaminen parantaa sydämesi itsekkyyttä ja minuutesi erillisyyttä. Luovuta sitten tästä syntynyt ilo ja kaikki omat ilosi, onnesi ja aarteesi ulos hengittämääsi ilmaan, ja siunaa ystäväsi uloshengitykselläsi.

Nämä harjoitukset ovat ikivanhoja tonglenharjoituksia, joilla on ollut ihmeitä tekevä ja parantava voima. Kaikkein eniten ne parantavat tekijäänsä – eivät välttämättä hänen ruumistaan, sillä hänen kutsumansa sairaudet voivat kenties tullakin siihen. Mutta hänellä ei ole ruumiilleen muuta käyttöä kuin antaa se myötätunnon parantavaan palvelukseen.

Kun teet näitä harjoituksia, et ainoastaan paranna ystävääsi. Sinä huomaat muuttuvasi itse. Tee näitä harjoituksia bussissa, metrossa, junassa, ja joka paikassa, missä on muita ihmisiä. Hengitä heidän paha olonsa sisääsi, jätä se itseesi, ja hengitä ulos onnellisuutta. Hengitä itseesi vihamiehesi vihan savu, anna sen imeytyä itseesi, ja hengitä takaisin tervehdyttävää ilmaa. Näin tehdessäsi sinä opettelet myötätuntoa. Sinä kutsut aktiivisesti myötätuntoa, ja se alkaa kasvaa sinussa. Jo tämä harjoitus on myötätuntoa, sillä se on myötätunnon etsimistä. Myötätunnon sen etsiminen ilmaisee halua olla myötätuntoinen. Sinulla ei ole koskaan mitään estettä tämän harjoituksen tekemiseen. Voit siis harjoitella myötätuntoa aina ja joka paikassa. Se poistaa sinusta pelon ja säälin, se synnyttää sinussa rohkeutta kohdata kaikki, ja se synnyttää sinussa rakkautta ja myötätuntoa. Ja jos tunnet kipuja, ole kiitollinen siitä, että lievität toisen kipua. Jos tunnet pelkoa, ole kiitollinen siitä, että hälvennät toisen pelkoja. Ja jos vaivut tuskaan, ole onnellinen siitä, että kannat toisen kuormia.

Suora näkeminen           3. joulukuuta

Kun me näemme todellisuuden suoraan, me näemme sen omista reaktioistamme erillisenä. Kun me emme näe sitä suoraan, me katsomme omaa reaktiotamme. Me katsomme jotakin, se synnyttää reaktion, ja sitten me yritämme ymmärtää näkemäämme kohdetta katsomalla omaa reaktiotamme. Se, missä määrin me tunnistamme omat reaktiomme, määrää sen, kuinka suorasti tai epäsuorasti me näemme todellisuuden.

Kun me olimme tuskassa, meidän reaktiomme olivat elämämme määräävä tekijä. Jokin eli meissä omaa elämäänsä ja kiersi addiktion kehää. Me katsoimme reaktioitamme ja toimimme niiden esittelemien impulssien mukaan. Tähän addiktoituneeseen osaan katsominen sulki paljon todellisuutta meidän mielemme ulkopuolelle. Niin piti ollakin. Aikanaan se oli meille tarpeen suojaamaan meitä tuskalliselta todellisuudelta. Nyt siitä on tullut meidän elämämme suurin tuska.

Me olimme yhteydessä maailmaan vain kokemiemme tuskaisten impulssien välityksellä. Me emme nähneet sitä todellisuutta, joka herätti reaktiot, vaan omat reaktiomme. Reaktiot syntyivät, koska me huomasimme monia asioita ja osallistuimme elämään. Me elimme reaktioidemme sisällä ja yritimme ymmärtää niitä. Me yritimme etsiä sopusointua reaktioidemme ja ulkoisen todellisuuden kesken. Me emme voineet löytää sitä, sillä reaktiomme johtuivat ulkoisen maailman ja sisäisen todellisuutemme ristiriidasta. Vain nykyhetken kannalta katsottuna meidän reaktiomme olivat järjettömiä.

Paranemisen aikana me olemme ymmärtäneet, että meissä syntyy monenlaisia reaktioita, ja että me olemme eläneet niissä ikään kuin ne olisivat olleet todellisuus. Me olemme oppineet erottamaan sisäistä ja ulkoista maailmaa. Me olemme nähneet, että ne puhuvat eri asioista.

Jos meissä syntyy mikä tahansa reaktio – toivo tai pelko, häpeä tai ylpeys, viha tai kateus – se syntyy todellisuuden tapahtumien seurauksena. Mutta reaktio perustuu menneisyyteen. Jos me katsomme reaktiota, me emme katso nykyhetken todellisuutta, vaan heijastusta menneisyydestä. Heti, kun me alamme tunnistaa, mitä meissä tapahtuu, me kykenemme erottamaan sen ulkopuolisesta tapahtumasta. Tämäkin on yksi paranemisen paradokseista: katsomalla sisällemme me näemme ulkopuolellemme tarkemmin.

Hyväksymisen ja irti päästämisen kautta sisäiset reaktiot menettävät houkuttelevan otteensa – ja ainoastaan sen kautta. Jos me yritämme taistella reaktioita vastaan, meidän huomiomme on niissä entistä enemmän. Me emme voi taistella keskittymättä taistelun kohteeseen. Ainoa mahdollisuus reaktioista on antaa niiden olla. Mutta me uskallamme antaa niiden olla vain silloin, kun me tunnistamme ne luotettavasti sisäisiksi energioiksi. Tunnistamisen myötä meidän reaktiomme, tunteemme, tuntemuksemme, toiveemme ja pelkomme muuttuvat toisenlaisiksi. Niistä tulee virtaavia, ja niiden keskellä me koemme syvää rauhaa.

Tämä on sisäisen maiseman kuolema, mutta samalla sisäisen maailman vapautus. Me lakkaamme erottelemasta asioita hyviin ja huonoihin, toivottuihin ja ei-toivottuihin. Se mikä on, vain on, eikä luokittelumme vaikuta siihen millään lailla. Me voimme olla kaikkialla läsnä. Tunteet pienenevät ja muuttuvat vapaiksi, ja niiden tilalle nousee hyväksyntä, myötätunto, rakkaus ja halu olla läsnä. Me huomaamme, kuinka pieniä, tympeitä, takertuvia ja torjuvia meidän reaktiomme olivat. Me lakkaamme haluamasta takaisin reaktioiden virtaan. Ne eivät näytä meille todellisuutta. Ne näyttävät meille itsemme – sen osan meitä, joka reagoi.

Valossa           4. joulukuuta

Sisäinen eheytyminen on kummallinen asia. Olen jo ties kuinka monta kertaa ajatellut olevani onnellinen ja levossa. Aina onnellisuus on muuttunut syvemmäksi ja suuremmaksi. Nyt olen taas tullut uuteen olotilaan, jota en voi sanoa muuta kuin syväksi tyytyväisyydeksi. Mutta ehkä sekin jää vielä pieneksi. Kuvatakseni olotilaani aloitan kuoleman lähikokemuksilla. Margot Grey ja Michael Sabom ovat tutkineet elvytettyjen ja kuolemasta palautuneiden ihmisten kokemuksia. Ne ovat keskenään hyvin samankaltaisia. Kirjoitan tähän joitakin otteita eri ihmisten kokemuksista.

"Minä kuvaisin sitä valoa – siis, se ei ollut valo, vaan pimeyden täydellinen poissaolo. . . Siis valostahan ajattelee, että iso valo tekee esineille varjot. Tämä valo oli itse asiassa pimeyden poissaoloa. Me emme ole tottuneet ajattelemaan niin, koska valosta tulee aina varjo, paitsi jos valo on joka suunnassa. Mutta tämä valo oli niin täydellistä, että siinä ei katsonut valoon, vaan oli valossa."

"Se valo oli kirkkaampaa kuin mikään, mitä ikinä voisi kuvitella. Sitä ei voi selittää sanoilla. Olin niin onnellinen, sitä on mahdoton kuvata. Oli niin tyyni olo, se oli ihana tunne. Se valo on niin kirkas, että tavallisesti se sokaisisi, muuta tämä ei koskenut silmiin yhtään."

"Tämä oli kaunein tunne, mitä olen koskaan kokenut, absoluuttista puhdasta rakkautta. Jokainen tuntemus ja tunne on yksinkertaisesti täydellinen. Tuntuu lämpimältä, mutta se ei johdu ilman lämmöstä. Kaikki siellä on ehdottoman elävää ja kirkasta. Se, mitä tämä tunne kommunikoi, on aidon, puhtaan rakkauden tunne. Ensimmäisen kerran koin mitään tällaista. Sitä ei voi verrata puolison rakkauteen, ei lasten rakkauteen, eikä seksuaaliseen rakkauteen. Se on paljon enemmän kuin nämä kaikki yhteensä."

"Se oli jättiläismäinen ääretön rauhan, rakkauden, energian ja kauneuden maailma. Tuntui, että ihmiselämä oli merkityksetön siihen verrattuna. Ja kuitenkin se korosti elämän merkitystä. . . Se oli pelkkää olemassaoloa, pelkkää kauneutta, pelkkää kaiken olevan merkityksellisyyttä."

"Kun heräsin koomasta sairaalassa, avasin silmäni ja näin joka puolella sen valon palasia. Silloin näin, miten maailmassa kaikki sopii yhteen."

Tuo valo on tullut minua lähelle. Näen sen joka paikassa, vaikka en näekään valoilmiötä. Sen sijaan näen kaiken olevan valon ilmentymää, niin että valo ei ole mistään erillinen. Koska valo ei ole mistään erillinen, sitä ei voi havaita – mutta sen olemassaolon voi kokea. Kaikki on valon ilmentymää, minä mukaan luettuna. Ei ole mitään erillisyyttä, sillä kaikki on samaa. En voi edes sanoa, että valo rakastaisi kaikkea, sillä se on rakkaus itse.

Valo sisältää kaikki vastakohdat ollen kuitenkin täysin sopusointuinen. Vastakohdat eivät ole siinä vastakohtia, eikä siinä ole vastakohtaisuuden käsitettä. Siinä on vain täydellinen kuuluminen. Silti se on hyvin tavallinen. Jos mikään on tavallista, niin tämä valo on täydellisesti tavallista. Siinä ei ole mitään erikoista, vaan se hävittää kaikki erikoisuudet. Mikään ei näytä siinä erikoiselta tai vähäpätöiseltä. Siinä on suunnaton harmonia, levollisuus ja rauha, ja samalla se on täynnä energiaa, kuin se olisi energia itse. On kuin minä olisin energian sisällä, jolloin en näe sitä ulkoapäin, vaan koen sen sisältäkäsin.

Jos olisin lukenut aiemmin jonkun toisen kirjoittavan tällaista, en olisi tiennyt, mitä ajatella. Minä en nytkään tiedä, ja tuntuu siltä, että minun ei tarvitse tietää. Aika näyttää, vaikka tuntuu siltä, että ajan ei tarvitse näyttää mitään. Aika tuntuu pysähtyneen. Kaikki on hyvin.

Ehdollistumaton energia           5. joulukuuta

Kun sisältämme nousee energiaa, se on täysin ehdollistumatonta. Sillä ei ole mitään määrättyä tapaa tai toimintaa, jolla se pitäisi ilmaista. Vain meidän tottumuksemme ehdollistaa sen. Mikä ikinä tarttuukin esiintulevaan tai poismenevään, joko torjuen tai kutsuen, on vain meidän oma mielemme. Jos me emme tartu mihinkään, jokainen asia vain tulee esiin ja menee pois. Toisaalta meidän mielemme voi tarttua mihin hyvänsä liimapaperin lailla, ja kun se on tarttunut, se ei millään tahtoisi päästää irti.

Kun meidän mielessämme herää mikä tahansa tunne, se on täysin ehdollistumaton. Se ei odota meidän reagoivan siihen millään ennalta asetetulla tavalla. Sillä ei ole mitään kiinnekohtaa tulevaan. Sen ainut kiinnekohta on nykyisyydessä, tai oikeammin jo menneisyydessä. Kun me huomaamme sen, se on jo syntynyt, ja syntymänsä jälkeen se vain on.

Mutta me emme aina osaa antaa sen olla vapaana. Sen sijaan me annamme sen vetää meidät erilaisiin tunnedraamoihin, jotka ovat jääneet meille tottumuksen voimasta. Addiktion kierteissä pyöriminen on ehdollistettua tarttumista omiin tunteisiimme. Me olemme voineet luulla vuosikausia, että jotkin tunteet on ehdollistettu tietynlaiseen käyttäytymiseen. Nyt me olemme opetelleet vain katsomaan tunteitamme ja antamaan niiden virrata. Me olemme löysänneet ehdollistamisen siteitä. Elämämme draamareaktiot ovat alkaneet keventyä.

Kun mikä hyvänsä tunne nousee, se ei missään vaiheessa ole meistä eikä meidän mielestämme erillinen. Me ymmärrämme tämän, kun katsomme tunnetta sivusta emmekä mene siihen mukaan. Mutta jos me menemme siihen mukaan ja tarraudumme siihen, me alamme luulla sen olevan itsestämme erillinen asia. Me voimme luulla sen olevan niin meistä itsestämme erillinen, että me yritämme ajaa sen pois tai muuttaa sen toiseksi. Mutta mihinkä se voisi mennä? Jos me liitämme oman tunteemme itsemme ulkopuolisiin asioihin, siitä tulee meidän mielemme vihollinen – tai ihastelun kohde. Tietenkin tämä erillisyys on vain meidän omaa kuvitelmaamme. Meidän tunteemme ovat vain meidän mielessämme, eivätkä missään muualla.

Me voimme saada rauhamme takaisin, kun lakkaamme tarrautumasta tai torjumasta, ja annamme tunteemme vain olla. Silloin me huomaamme, että mikään, mikä sisältämme nousee, ei ehdollista meitä toimimaan eikä reagoimaan ennalta määrätyllä tavalla.

Kiinni pitäminen           6. joulukuuta

Mistä me tiedämme, milloin me pidämme kiinni jostakin sellaisesta, mistä me emme voi pitää kiinni? Me tiedämme sen siitä, että sama asia toistuu yhä uudelleen. Mutta ei mikä tahansa asia, vaan sellainen, johon meillä ei ole valtaa. Yhä uudelleen se saa meidät avuttomiksi, pelokkaiksi, häpeäviksi ja takertuviksi. Yhä uudelleen se saa meidät odottamaan ja toivomaan jotakin, joka ei odotuksistamme huolimatta ole toteutunut.

Kun me olemme päässeet irti riippuvuuksista ja saaneet elämäämme haltuun, me saatamme käyttää paljon energiaamme siihen, että pidämme elämäämme liian tiukoissa ohjaksissa. Me saatamme pelätä höllentää otettamme ja antaa muille suurempaa vaikutusvaltaa elämäämme. Me emme tahdo uskaltaa olla vastaanottavana osapuolena, sillä me emme luota siihen, että me saisimme jotakin oikeasti hyvää, ellemme itse kontrolloi saatavaamme. Meidän elämämme saattaa tuntua kurjalta, mutta silti me emme uskalla päästää irti. Me pelkäämme, että kukaan toinen ei pitäisi meistä kiinni.

Jeesuksen opetus on edelleen voimassa: "Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän pelastaa sen". Me saatamme kuvitella pelastavamme elämämme pitämällä siitä lujasti kiinni. Mutta jos me pidämme itsestämme kiinni liian lujasti, kukaan toinen ei voi ottaa meistä kiinni siten kuin tahtoisi. Hänellä ei ole tilaa koskettaa meitä eikä pitää meistä kiinni. Omasta elämästämme liian kovasti kiinni pitäminen estää muita pitämästä meistä kiinni. Se estää meitä kokemasta itseämme hyväksytyksi, odotetuksi ja rakastetuksi. Mitä kovemmin me yritämme pitää itsestämme kiinni, sitä enemmän me kadotamme oman elämämme ja jäämme odottamaan. Tässä me emme tee kovin hyvää palvelusta itsellemme, sillä ne asiat, joista me pidämme kiinni, tuovat usein vain surullisia ja surkeita kokemuksia.

Meidän ei tarvitse varjella itseämme niin kovasti. Muut voivat rakastaa meitä vain, jos he saavat siihen tilaisuuden. He saavat sen, kun me päästämme irti oman elämämme hallitsemisesta. Meidän elämämme ei kukoista kontrollin alla – ei edes omamme. Se kukoistaa vasta, kun me uskallamme löysätä otettamme elämästämme niin, että muutkin voivat vaikuttaa siihen, koskettaa sitä ja antaa meille lahjansa. Silloin he pääsevät meitä lähelle – ja kokevat pääsevänsä meitä lähelle. Samalla me altistamme itsemme riskeille, mutta kiinni pitäminen saa voimansa juuri niiden välttämisen yrittämisestä. Ilman riskin ottamista kukaan toinen ei voi ottaa meistä oikeasti kiinni. Älä pidä itsestäsi niin kovasti kiinni. Muillakin on silloin paljon helpompaa.

Kaipauksia           7. joulukuuta

Me olemme kasvaneet ympäristössä, joka jätti meidän sisällemme tyhjiä kohtia. Me olemme yrittäneet täyttää niitä vahingollisella käyttäytymisellä. Se antoi hetken helpotuksen, mutta jätti ne edelleen tyhjiksi. Toisinaan nuo kohdat aktivoituvat, ja me kaipaamme hillittömästi hellyyttä, sylissä pitämistä, puristamista, tai edes rakastavia katseita ja rakastavia sanoja. Paranemisen myötä jotkut tyhjät kohdat täyttyvät, mutta jotkut säilyttävät herkkyytensä pitkän aikaa. Meissä saattaa olla polkumme jälkiä koko loppuelämämme ajan. Jokin asia tai tilanne voi saada meidät herkistymään, reagoimaan tai vetäytymään pois juuri siitä, mitä me haluaisimme. Me saatamme kokea seksuaalisuutemme eri tavalla kuin monet muut. Rakkauden ja hyväksynnän näkeminen jossakin muualla voi herättää meissä syvän kaipauksen tulla rakastetuksi ja lohdutetuksi.

Nuo kaipaukset eivät kuulu meidän normaaliin elämäämme. Ne saavat herätä, ja me voimme kokea ne, mutta meidän on asetettava niille rajat. Muiden tehtävä ei ole täyttää meidän aukkojamme. Se kuuluu meille ja kenties muutamalle muulle, mutta ei meidän työtovereillemme, naapureillemme, eikä valtaosalle meidän ystävistämme. Meidän on sanouduttava irti sellaisista odotuksista. Muussa tapauksessa me vahingoitamme itseämme, tai vetäydymme ja muutumme passiivisiksi, jos emme sano suoraan, mitä kaipaamme. Salaiset odotukset saavat ihmissuhteet lukkoon ja tekevät niistä epätyydyttäviä.

Meidän normaaleihin ihmissuhteisiimme kuuluu kahden aikuisen välinen kanssakäyminen. Silloinkin, kun me puhumme sisäisen lapsemme haavoista, me puhumme aikuisen tasolla ja suoraan. Muut voivat antaa meidän aikuisellemme välineitä sisäisen lapsemme hoitamiseen. Vaikka me kaipaisimme miten paljon hyvänsä, että he hoitaisivat meidän sisäistä lastamme, meidän tulee asettaa kaipauksellemme rajat. Silloin me emme takerru ja säilytämme vapautemme ja itsekunnioituksemme.

Meidän kaipauksemme voivat sattua meihin niin, että menemme lukkoon emmekä pysty rakastamaan muita siten kuin tahtoisimme. Mutta sillä ei ole mitään väliä. Tässä tilanteessa riittää, kun me kunnioitamme toista ihmistä ja olemme hänelle lojaaleja. Se on rakkauden jälkeen toiseksi parasta, mitä me voimme tarjota. Jos me emme voi tarjota parasta, silloin parasta on se, mitä me voimme tarjota. Jos me annamme kaipauksillemme vallan, me vahingoitamme itseämme ja ihmissuhteitamme. Aikuisen tasolta tuleva kunnioitus ja lojaalisuus – silloinkin kun meissä on syvä surullinen kaipaus – rakentavat toista ihmistä ja meitä itseämme. Me huomaamme, että me voimme toimia silloinkin, kun herkkä kohtamme aktivoituu. Pidä raskaat kaipauksesi itselläsi silloin, kun ne eivät kuulu muiden vastattaviksi, ja huomaat vapautuvasi uuteen ja tyydyttävään kanssakäymiseen.

Paranemattomuudesta paranemiseen           8. joulukuuta

Charles Whitfield jakaa siirtymisen paranemattomuudesta paranemiseen 7 vaiheeseen:

1. Tuskan välttäminen. Omien haavojen sisältämän tuskan välttäminen keinolla millä hyvänsä. Tavallisesti tähän vaiheeseen kuuluvat erilaiset riippuvuudet, toistamispakko ja muut keinot, joilla me yritämme ohittaa tuskalliset kokemuksemme. Lapsuuden ja menneisyyden tuskallisten tapahtumien muistot ovat valtaosin poissa ja alitajuisia. Niiden tuska on silti läsnä.

2. Tuskan projisoiminen muihin ihmisiin tai erilaisiin tapahtumiin ja asioihin. Tässä vaiheessa ihminen voi olla katkera, vihainen, ja tuskainen, mutta ei myönnä sen johtuvan omista haavoistaan.

3. Yritys selvitä tuskan kanssa ja lopulta halu käsitellä sitä. Ihminen myöntää tuskan olemassaolon, mutta on vetänyt johtopäätöksen, että sen kanssa on vain selvittävä. Hän ei vielä usko siihen, että siitä voisi päästä pois.

4. Päätös yrittää ymmärtää tuskaa ja ristiriitaa ja saada siihen jotain järkeä ja tarkoitusta. Tästä alkaa sisäinen paraneminen. Muistot saavat luvan alkaa nousta tietoisuuteen.

5. Omien haavojen sisältämän tuskan kokeminen alkaa. Tämä voi olla hyvin raskas vaihe.

6. Vähitellen yhä tietoisemmaksi muuttuva tuskan kokeminen tunteissa ja ymmärtäminen järjellä.

7. Omien haavojen parantaminen. Oman osuuden myöntäminen muiden haavoittamisessa ja työskentely sen parantamiseksi. Muistot ovat tulleet esiin ja tietoisiksi.

Tämä koko prosessi noudattaa samaa kaavaa kuin yksittäisten haavojen parantuminen: ensin me tulemme tietoiseksi tuskasta, sitten suremme sen ja paranemme. Kun me tunnistamme tuskan ja alamme ilmaista sitä ja surra sitä, saattaa näyttää siltä, kuin meidän tilamme huononisi, vaikka me työstämme keskeneräisiä paranemattomia ristiriitoja ja teemme surutyötä aivan oikealla tavalla.

Nahkan luominen           9. joulukuuta

Meidän traumamme on kaksiosainen. Ensimmäinen osa on se vahingollinen kohtelu, jonka kohteeksi me olemme joutuneet, tai se muiden ihmisten vahingollinen kohtelu, jonka todistajiksi me olemme joutuneet. Se, että me näemme jotakuta toista kohdeltavan vahingollisesti, voi olla yhtä traumaattista kuin tulla itse kohdelluksi väärin. Mieli pyrkii luonnostaan vapautumaan traumasta, suremaan sen pois ja ilmaisemaan sitä. Mutta jos meidän paranemis-, suremis- ja vapautumisyrityksemme tulevat torjutuiksi ja pilkatuiksi, siitä seuraa uusi trauma, joka voi olla vielä raskaampi kuin se alkuperäinen trauma, jota me yritimme ilmaista. Pitkään jatkuessaan tällainen torjunta jäädyttää trauman meidän sisällemme.

Tästä seuraa toisentyyppinen, edellisen päälle kertyvä trauma: meillä on tuskaa, jonka kanssa me olemme joutuneet elämään. Ympäristö on torjunut meidän yrityksemme parantua ja päästä siitä eroon. Selvitäksemme me olemme joutuneet muodostamaan erilaisia selviytymiskeinoja. Meidän alkuperäinen traumamme ja selviytymiskeinomme ovat kietoutuneet yhteen ja aiheuttavat koko joukon ikäviä olotiloja ja kokemuksia, joita ovat esimerkiksi seuraavat:

Nämä edellä mainitut seikat synnyttävät poikkeavaa, erilaista ja virheellistä käyttäytymistä, jonka syy on useimmin niissä hyvin ailahtelevissa tunnetiloissa, joita mieleemme lukkiutunut traumaenergia saa aikaan. Niiden kanssa selvitäksemme me olemme omaksuneet koko joukon selviytymiskeinoja, jotta olisimme pystyneet näyttämään normaaleilta ja toimimaan normaaleilla tavoilla. Näiden selviytymiskeinojen tarvitseminen synnyttää häpeää, vajavaisuuden ja erilaisuuden kokemusta.

Meidän tuskamme voi alkaa parantua suhteellisen nopeasti. Ajan kuluessa me voimme päästä siitä eroon, ja mielemme rauhoittuu. Mutta pitkän ajan kuluessa omaksumamme selviytymiskeinot ovat lujassa. Me huomaamme yhä uudelleen toimivamme vanhoilla tavoilla, vaikka siihen ei olisi enää tarvetta. Tämän takia me saatamme edelleen kokea itsemme kummallisiksi ja virheellisesti käyttäytyviksi. Tätä korostaa vielä se, että kun selviytymiskeinot eivät ole enää tarpeen, me alamme huomata niitä. Ne alkavat kiusata meitä. Me hoksaamme toimivamme järjettömästi, mutta meidän tulee muistaa, että kaikki selviytymiskeinomme olivat aikanaan tarpeen.

Vapaus syntyy sitä mukaa, kun vanhat, ailahtelevan tuskan ajamat selviytymiskeinot tulevat esiin ja lähtevät pois. Ne voivat olla vielä piilossa ja paljastumisen jälkeenkin ne voivat olla lujassa. Vaikka meidän tuskamme olisi jo kokonaan poissa, meillä on vielä paljon kasvettavaa, ennen kuin tuskan synnyttämä virheellinen ja suojaava käyttäytyminen katoaa. Tämä katoaminen tapahtuu usein hyppäyksin: jokin sisällämme eheytyy, paranee, ja tulee sitten esiin. Me huomaamme muuttuneemme. Silloin meistä voi tuntua siltä kuin loisimme nahkamme ja astumme uuteen vapauteen. Me alamme huomata vahingollisia selviytymiskeinoja myös yhteiskuntamme tasolla. Me uskallamme parantua myös niistä – tulla erilaisiksi. Me luomme nahkamme yhä uudelleen ja alamme elää itseämme tyydyttävää elämää.

Siunauksia          10. joulukuuta

Rakastaminen on meidän henkilökohtainen asiamme. Se muuttuu, elää, kasvaa ja syvenee. Mutta siinä on myös piirteitä, joissa me emme kasva. Kun me alamme parantua, pienikin hyväksymisen tai rakastamisen ponnistus voi tuntua hurjalta. Se tuntuu vievän kaiken voimamme. Me rakastamme koko voimallamme, ja se on ainoa, mitä me voimme koskaan tehdä. Parantuessamme me saamme lisää voimaa, mutta silti me rakastamme koko voimallamme. Me kasvamme, mutta emme kuitenkaan kasva. Rakkaus ei kysy, mikä on meidän voimamme määrä, vaan rakastammeko sillä, mitä meillä on. Kun me ymmärrämme, että rakkaus on parasta, mitä voimme antaa itsellemme tai muille, me huomaamme, että sen säännösteleminen olisi järjetöntä. Se olisi itseämme vastaan toimimista. Rakkaus tulee kaikkeen, mitä me ajattelemme, tunnemme ja teemme. Silloin me otamme vihdoin vastaan rakkauden suurimman viestin: minä olen rakkaus itse.

Rakkaus on kuin Jumalan siunaus. Minun on turha pyytää Jumalaa siunaamaan sinua. Sinulla on Jumalan siunaus ikuisuuksiin asti minun käyttäytymisestäni riippumatta. Jos minä pyytäisin, että Jumala siunaisi sinua enemmän tai vähemmän, sillä ei olisi mitään vaikutusta. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen siunaukseen, jonka Jumala on varannut sinulle. Se on täydellisesti minun valtani ulottumattomissa. Se on ikuisesti minulta turvassa sinua varten varattuna.

Minun voimani on vähäinen. Jos minä siunaan sinua yksin, sen vaikutus on vaatimaton. Mutta minä voin yhtyä Jumalan siunaukseen ja siunata sinua yhdessä hänen kanssaan. Minä en voi antaa sinulle Jumalan siunausta enkä kenenkään toisen ihmisen siunausta. Minä voin antaa sinulle vain oman siunaukseni. Minä voin myös yhtyä toisen ihmisen tai Jumalan sinulle antamaan siunaukseen. Silloin tärkeää ei ole se, kuinka hienoilla sanoilla minä siunaan sinua. Tärkeää on vain se, että minä siunaan. Se ilmentää minun asennettani sinua kohtaan. Ystäväni päättää joskus viestinsä kirjoittamalla siu siu. Siunaus ei voisi olla juuri yksinkertaisempi. Mutta se kertoo, mitä hän toivoo minulle.

Yksinkertaisenkin siunauksen sisältö on suuri. Sen sanoma on aina sama. Ajattele, mitä sanot toiselle ihmiselle, jos yhdyt Jumalan hänelle varaamaan siunaukseen: Minä siunaan sinua ja varjelen sinua, minä kirkastan sinulle kasvoni ja olen sinulle armollinen, minä käännän kasvoni sinun puoleesi ja annan sinulle rauhan. Voisitko suhtautua toiseen ihmiseen kauniimmin? Hoitavammin? Parantavammin? Rakastavammin? Jumala hoitaa oman osansa, etkä sinä voi vaikuttaa siihen. Sinulle jää oma osasi, ja vain se. Sinä voit vain liittyä Jumalan rakkauteen toista ihmistä kohtaan. Ei yhtään enempää, mutta ei myöskään yhtään vähempää.

Kun siunaat toista yhtymällä Jumalan siunaukseen, myönnät, että et tiedä, millä Jumala aikoo siunata häntä. Tiedät vain, että haluat hänelle hyvää. Silloin toimit toisen ihmisen ehdoilla etkä tyrkytä hänelle etukäteen määrittämääsi ratkaisua. Silloin ymmärrät, että voit valita rakastaa vain tässä hetkessä ilman tulevaisuuteen ulottuvia tavoitteita, ja vain sillä rakkaudella, joka sinulla on. Rakkaus on vain nyt tai ei ollenkaan.

Rakkaus rakastaa kaikella, mitä meissä on. Tämä kohden me emme kasva rakastamisessa. Sen tähden meidän ei tarvitse odottaa, että alkaisimme rakastaa enemmän. Meidän tarvitsee vain alkaa rakastaa. Ensin itseämme, ja sitten lähimmäistämme.

Tarpeellinen ja tarpeeton tuska           11. joulukuuta

Teetin veneeseemme muutostöitä. Olin sopinut asentajan kanssa työstä suullisesti. Muutaman päivän päästä asentaja soitti ja kertoi homman olevan tehty. Menin katsomaan ja kauhistuin. Tulos oli erilainen kuin olin kuvitellut. Epäonnistumisen, häpeän ja tuskan aallot pyyhkivät ylitseni. Vajosin syvälle ja aloin kauhuissani miettiä, mitä tehdä. Ajatukseni olivat tukossa ja mustia.

Muutaman tunnin päästä ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Elin takaumaa. Olin vajonnut lapsuuden tunnemaailmaan, jossa kaikki erilaisuus, epäonnistuminen ja epätäydellinen aiheutti jäykistävää kauhua ja pelkoa. Aloin erottaa toisistaan nykyhetken tilannetta ja sisäistä kokemustani. Veneeseen tehty työ ja lopputulos olivat erilaisia kuin olin ajatellut. Se korjaantuisi helposti. Minun tarvitsisi vain tilata uutta työtä tai tehdä jotakin itse. Sen pidemmälle minun ei tarvinnut jatkaa nykyhetken tilanteen pohdiskelua. Nykyhetki oli minun hallussani ja se sai rauhan. Minun voimani oli palannut minulle.

Sitten sukelsin lapsuuteen. Käytin häpeän tunnetta syöttinä ja upotin ongen syvälle alitajunnan vesiin. Uppouduin häpeän ja epäonnistumisen tunteeseen ja kuvittelin mielessäni lapsuuden paikkoja. Vierailin kouluissa, kotona, kylässä, naapurustossa, mummolassa, tutuilla leikkipaikoilla, autoretkillä ja monenlaisissa tilanteissa. Se toimi. Syöttiin tarttui kyyristynyt, pelokas ja suurisilmäinen pikkupoika, joka yritti ymmärtää tapahtumia, omaa kokemustaan ja aikuisten suhtautumista. Sen mukana tuli kauhua, pelkoa ja erilaisuuden häpeää. Minut oli opetettu häpeämään erilaisuutta, mutta olin silti erilainen ja usein lukossa.

Aina välillä käy niin, että nykyhetkessä jokin tapahtuu eri tavoin kuin olimme kuvitelleet, ja me alamme piiskata itseämme sillä. Se on tarpeetonta tuskaa. Me emme tarvitse sitä mihinkään. Sen sijaan meidän on tarpeen kokea kaikki se tuska, mitä meidän sisällämme on. Meidän on koettava se parantuaksemme siitä. Jos me haluamme parantua, sen kokeminen on tarpeellista ja välttämätöntä. Mutta me voimme hyödyntää myös tarpeettoman tuskan käyttämällä sitä syöttinä, jonka me upotamme alitajuntamme syvään veteen. Ensin meidän on saatava nykyhetken tilanne rauhaan ja erotettava se esiin nousseesta tunteesta. Me rukoilemme tyyneysrukouksen. Meidän voimamme palaa meille, ja me näemme, että meillä on vaihtoehtoja. Sitten me uppoudumme takauman esiin nostamaan tunteeseen ja palaamme mielessämme lapsuuden maisemiin. Tuossa tunteessa viipyminen saattaa nostaa esiin emotionaalisia muistoja, joita me emme voisi tavoittaa muutoin.

Kun olin käsitellyt lapsuuteni kauhut, menin uudelleen katsomaan venettä. Miten kaunis se olikaan! Se oli hienosti tehty ja juuri sellainen, kuin sen pitikin olla. Tuo muutostyö on minulle hyvin rakas kohta venettämme. Se on upea, hyvin toimiva ja käytännöllinen. Olen siitä syvästi kiitollinen. Se teki minut myös onnelliseksi ja sain sen kautta paljon vapautta.

Onko sisäinen lapsi olemassa?           12. joulukuuta

Kun me olimme pieniä, me olimme ehjiä ja kokonaisia, vaikka vielä kypsymättömiä persoonallisuuksia. Meissä ei ollut erillisiä osia. Ja kun me olemme parantuneet, me olemme yksi kokonaisuus, jossa ei ole erillisiä osia eikä "persoonia".

Kun me kasvoimme vahingollisessa ja rajoittavassa ympäristössä, osa meidän persoonaamme vetäytyi piiloon. Piiloon mennyt osa on kappale meidän Todellista Itseämme. Se kätkeytyi, jotta olisi selvinnyt hengissä. Sen tehtäviä hoitamaan nousi väärä minä, joka oli virittynyt ympäristön tunnelmille ja odotuksille. Siitä tuli suojaava seinä, jonka tehtävä oli eristää meidän sisäinen lapsemme julmasta todellisuudesta ja suojata itseämme. Kuitenkaan tämä väärä minä ei osaa elää. Se ei osaa luoda eikä asettaa itsestä lähtöisin olevia tavoitteita. Sen tehtävä on olla suojelija, ja suojeleminen on kaikki, mitä se osaa tehdä.

Suomenkielinen termi "sisäinen lapsi" on osin kuvaava. Minun mielestäni englanninkielinen termi "adult child", eli "aikuinen lapsi", on vielä kuvaavampi. Kun sisäinen lapsemme vetäytyi piiloon, se lakkasi kasvamasta. Mutta se ei lakannut tuntemasta eikä elämästä. Sen tunteet ja reaktiot ohjaavat meitä joskus hyvinkin vahvasti, ja välillä me koemme ja toimimme nelivuotiaan, seitsenvuotiaan tai murrosikäisen tasolla. Meissä on toistensa kanssa ristiriitaisia osia, joista voidaan käyttää nimityksiä sisäinen lapsi, kriittinen vanhempi, todellinen minä, väärä minä, ja niin edelleen. Nämä osat ja niiden erilaiset arvot ja pyrkimykset aiheuttavat sisäistä keskustelua ja ristiriitaa. Pahimmillaan rikkinäiset osat voivat vuorotella dissosiatiivisesti, johtaen dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön (sivupersooniin).

Kun me paranemme, sisäämme lukkiutuneet tunteet alkavat tulla esiin ja jähmettyneet, kasvunsa kesken jättäneet osat alkavat kasvaa. Nelivuotiaan tunteet vapautuvat, hänen kokemusmaailmansa eheytyy ja hän alkaa kasvaa. Kriittinen vanhempi alkaa huomata, että hänen asenteensa kaipaavat muutosta. Meissä tapahtuu suuria muutoksia, minkä seurauksena meidän persoonamme eri osat lähenevät toisiaan ja sulautuvat lopulta yhteen. Kun eri osat katoavat, sisäinen keskustelu lakkaa ja mieleemme laskeutuu hiljaisuus. Sisäiset ristiriidat vähenevät ja myös sisäinen ystävyys katoaa merkityksettömänä.

Sisäinen lapsi on olemassa – olipa se sitten paranemista auttava käsite tai todellinen osa meidän persoonaamme. Haavoitetut ihmiset ovat aikuisia lapsia, joiden tunteet ja reaktiot ovat joskus pienen lapsen reaktioita. Päältä päin me olemme aikuisen näköisiä, mutta tätä aikuista ohjaa piiloon vetäytynyt arka lapsi. Kun hänellä on aikuisen oveluus ja voimat, hän voi joskus olla hyvinkin tuhoisa ja väkivaltainen. Mutta kun pieni lapsi saa tulla esiin ja jatkaa kasvuaan, meistä tulee ehjiä aikuisia, joiden persoonallisuus on yhdentynyt siten, että meidän ei enää tee mieli jakaa sitä erilaisiin osiin. Me olemme yksi ehjä ja rauhallinen kokonaisuus.

Itseilmaisu           13. joulukuuta

Elämä ilmaisee vain itseään. Kun kukat kasvavat kukkapenkissä, jokainen niistä ilmaisee vain itseään. Kun linnut ovat parvessa tai jänikset pellolla, jokainen niistä ilmaisee vain itseään. Kun me teemme tai sanomme mitä tahansa, me ilmaisemme vain itseämme. Kun joku toinen sanoo tai tekee mitä tahansa, hän ilmaisee vain itseään.

Kun joku arvostelee meitä tai meidän tekojamme, hän ilmaisee vain itseään ja sitä kokemusta, joka hänessä heräsi käyttäytymisemme seurauksena. Hän voi myös ilmaista olotilaa, joka oli hänessä jo valmiina, ja jota hän alkoi purkaa nähtyään käyttäytymisemme tai olemuksemme. Vaikka joku kertoisi suoraan lainaten, mitä joku toinen oli sanonut, hän ilmaisee vain itseään. Hänellä on henkilökohtainen syy toisen ihmisen sanojen lainaamiseen, ja niitä sanoessaan hän ilmaisee tätä syytä.

Kun me näemme muiden sanat ja teot itseilmaisuna, me osaamme suhtautua niihin oikein. Me huomaamme, että meidän ei tarvitse reagoida heti, jos joku arvostelee meitä. Me emme katso viestin pinnallista muotoa, vaan voimme kysyä, mitä hän ilmaisee itsestään sanoessaan niin. Silloin meidän ei tarvitse asettua puolustuskannalle, vaan voimme pyrkiä ymmärtämään häntä.

Kun me näemme omat tekomme ja sanamme vain itseilmaisuna, me voimme oppia itsestämme jotakin. Jos me reagoimme johonkin ja alamme arvostella tai torjua, me voimme kysyä itseltämme, mitä me ilmaisemme itsestämme. Kun me teemme jotakin, me voimme kysyä, mitä me ilmaisemme tällä teolla. Kun me katsomme maailmaa ja sen monia ihmisiä itseilmaisun kannalta, me näemme rikkaan ja monimuotoisen maailman, jossa jokainen ilmaisee itseään joka hetki lukemattomin eri tavoin.

Unelmat           14. joulukuuta

Unelmat saavat käyttövoimansa siitä, että nykyhetki ei aivan riitä meille. Ennen paranemista me elimme usein fantasioissa, joiden toteutumisen me toivoimme tuovan meille jotakin uutta. Ne olivat meidän hetkittäinen pakopaikkamme todellisuudesta. Sitten me aloimme parantua ja aloimme unelmoida toisenlaisia unelmia. Me aloimme kokea todellista muutosta, helpotusta ja paranemista, ja toivoimme olevamme jo siellä, missä meidän olisi hyvä olla.

Unelmat ovat halua kokea jotakin muuta kuin mitä me koemme. Ne ovat sydämen toiveita saada elää jokin kokemus. Kun me teemme kokemuksesta unelman, me kuvittelemme tapahtuman, joka antaisi meille kaipaamamme kokemuksen. Hetken päästä me unohdamme, mitä kokemusta me tavoittelimme, ja alamme tavoitella vain sille antamaamme käytännön ilmenemismuotoa. Silloin me unohdamme myös, että me halusimme vain kokea jotakin, ja että me voimme saada tuon kokemuksen monella muullakin tavoin.

Paranemisen alkuun kuuluu unelmien muuttuminen. Me korvaamme vanhat fantasiamme toisenlaisilla odotuksilla, mutta me alamme myös ymmärtää, että me odotamme oman kokemuksemme muuttumista. Paranemisen myötä meidän kokemuksemme todellakin muuttuu ja me alamme arvostaa nykyhetkeä. Me alamme huomata, että siinä on kaikki tarvittava. Nykyhetki alkaa riittää meille. Sitten tulee vaihe, jossa me lakkaamme unelmoimasta. Meidän ajatuksemme lakkaavat karkailemasta pois, emmekä me enää odota niin kovasti, että jotkut tapahtumat antaisivat meille kaipaamiamme kokemuksia.

Nykyhetkessä on hyvä olla. Se riittää. Me voimme kutsua mielemme siihen takaisin. Tämä ei tarkoita sitä, että me lakkaisimme katsomasta tulevaisuuteen. Me emme lakkaa suunnittelemasta. Sen sijaan me lakkaamme odottamasta, että tulevaisuudessa tapahtuisi jotakin, joka muuttaisi meidän elämänkokemuksemme toisenlaiseksi. Me lakkaamme fantasioimasta ja kuvittelemasta nykyhetkeen erilaisia lisukkeita. Nykyhetkessä on kaikki tarvittava. Kuvitelmat saavat meidät vain näkemään jotakin, mitä ei ole. Kuvitelmat eristävät meidät maailmasta ja muista ihmisistä. Ne luovat illuusioita, joiden antamissa kokemuksissa me olemme yksin. Meidän ei tarvitse enää kuvitella, sillä nykyhetki riittää sellaisenaan. Nykyhetken todellisuus on aito, elävä ja hyvä, toisin kuin meidän yksinäiset fantasiamme.

Me voimme toteuttaa unelmiamme vain näkemällä vaivaa nykyhetkessä. Unelmat eivät ole tulevaisuudessa. Ne ovat nyt.

Ei teot vaan ajatukset           15. joulukuuta

Läheisriippuvina me olemme tottuneet katsomaan itseämme tekojen ja tekemisen näkökulmasta. Jos elämänkokemuksemme ei tyydytä meitä, me mietimme, mitä me voisimme vielä tehdä. Jos jokin ei tunnu hyvältä, me mietimme, mitä me voisimme vielä yrittää. Me yritämme yhä enemmän ja väsymme. Läheisriippuvat ovat usein kiireisiä, ja jos me emme ole kiireisiä, me olemme niin väsyneitä, että emme jaksa olla kiireisiä.

Me olemme tottuneet ansaitsemaan paikkamme, itsekunnioituksemme ja muiden arvostuksen tekemällä jotakin tai käyttäytymällä jotenkin. Me katsomme itseämme tekevänä ja käyttäytyvänä olentona ja mietimme, mitä meidän olisi syytä tehdä tai miten käyttäytyä. Mutta teot eivät ole tärkeitä. Kaikki teot ovat seurausta ajatuksista. Ristiriitaiset teot ovat seurausta ristiriitaisista ajatuksista. Jos me yritämme korjata tekoja, ristiriita ei korjaannu. Me voimme toimia tahdollamme toisin hetken aikaa, mutta emme levosta käsin emmekä harmonisesti. Levottomat ja virheelliset teot ovat seurausta levottomista ja virheellisistä ajatuksista.

Me olemme tottuneet yrittämään. Jos jokin ei toimi, me mietimme, missä kohden me emme ole yrittäneet, ja yritämme vielä sieltä. Tämä on aivan läheisriippuvuuden ytimessä. Läheisriippuvuus ei parane sillä, että me yritämme vielä jollakin uudella tavalla, sillä sen ongelma on yrittämisessä. Meidän ei tarvitse ansaita paikkaamme, sillä se on aina meidän. Meidän ei tarvitse yrittää tulla hyviksi, sillä me olemme jo hyviä. Kova yrittäminen kertoo halusta olla hyvä, samalla kun me emme usko olevamme hyviä. Mutta yrittäminen on kaikki, mitä me tiedämme. Meidät on opetettu siihen.

Me emme parane läheisriippuvuudesta yrittämällä. Me paranemme kohtaamalla omat tunteemme ja ajatuksemme – nekin, jotka kertovat, että me emme kelpaa, jos emme yritä. Jokainen teko vahvistaa sitä ajatusta, joka synnytti teon. Jos jokin teko on lähtöisin ajatuksesta, joka kertoo, että me emme ole hyviä ellemme yritä, teon tekeminen vain vahvistaa ajatusta kelpaamattomuudesta. Yrittämisestä lakkaaminen vahvistaa ajatusta, että me riitämme silloinkin kun emme yritä riittää. Jos yrittämisestä lakkaaminen synnyttää tuskaa, meidän on tarpeen kohdata se, sillä meidän ongelmamme on tuska, joka ajaa meitä. Tuskan kohtaaminen ei ole helppoa, sillä riittämättömyyden tuska on juuri se, jota me olemme yrittäneet välttää läheisriippuvuudella. Jossakin syvällä me olemme omaksuneet valheen itsestämme. Jos me yritämme elää sen mukaan, me emme näe todellista ja arvokasta itseämme, joka riittää joka hetki. Kun me löydämme oman arvomme, meidän tekomme alkavat ilmaista toisenlaisia ajatuksia. Silloinkaan me emme lakkaa yrittämästä, mutta uusi yrittäminen tulee levosta käsin. Sen käyttövoimana eivät ole ristiriitaiset ja toisiaan vastaan taistelevat ajatukset, vaan tyytyväisyys. Sen synnyttämät teot tapahtuvat itsestään. Ne ovat harmoninen ja luonnollinen osa olemistamme.

Itsemme ja Jumalan rakastaminen           16. joulukuuta

Aina silloin tällöin jotkut sanovat, että meidän ei tule rakastaa itseämme, vaan Jumalaa. Mutta niiden välillä voi olla eroa vain, jos me näemme Jumalan rakkauden pahuutena, itsemme rakastamisen itsemme vahingoittamisena, tai rakastamisen ilkeytenä.

Rakkaus on onnellisuuden lahjoittamista ja syvän tyydytyksen antamista. Se ei välttämättä ole samaa kuin helppo elämä tai menestys. Rakkaus on ennen kaikkea upean, rikkaan ja syvästi tyydyttävän elämänkokemuksen antamista. Tämän elämänkokemuksen kannalta rikkaus ja menestys eivät ole sen kummallisempia asioita kuin köyhyys ja vaivannäkö, miellyttävä tuoksu, auringon lämpö tai ystävän hellät sanat. Meidän ei ole syytä kiinnittää huomiota rakkauden ilmenemismuotoihin, sillä ne eivät ole sen arvoisia. Sen sijaan meidän ongelmamme on siinä, että me luulemme, että Jumala haluaisi antaa meille onnellisuuden kannalta toissijaisia asioita – että hän ei rakastaisi meitä, vaan olisi ilkeä. Että Jumala pitäisi pahana, jos me olisimme onnellisia ja tyytyväisiä ja nauttisimme olemassaolostamme. Että Jumala haluaisi rajoittaa meidän iloamme.

Jumala on luonut meidät onnellisuuteen. Jos joku sanoo vähimmässäkään määrin toisin, hän näkee ilkeän Jumalan, joka nauttii ihmisten kiduttamisesta. Pienenkin rajoituksen kuvitteleminen Jumalan rakkauteen saa meidät pelkäämään häntä. Minkä tahansa onnen ilmentymän pitäminen toista parempana tai huonompana asettaa rajan Jumalan rakkaudelle. Rakastettuna oleminen on kokonaisvaltainen hyvyyden kokemus, jossa yksittäiset rakkauden muodot eivät erotu toisistaan.

Itsemme rakastaminen on sitä, että me olemme itsellemme hyviä ja niin onnellisia ja tyytyväisiä kuin voimme olla. Tämä eroaa Jumalan rakastamisesta vain, jos Jumalan rakastaminen on mielestämme vahingollista tai rajoittaa meidän onnellisuuttamme. Jos Jumala rakastaa meitä koko olemuksellaan, voisiko hänen mielensä synnyttää ajatuksen, jossa me joutuisimme kärsimään rakastaessamme häntä takaisin. Voisiko Täydellinen Rakkaus ajatella mitään sellaista, että meidän onnellisuutemme vähenisi sen läheisyydessä? Tai sellaista, että Täydellisen Rakkauden seuraaminen olisi jotakin muuta kuin syvää onnellisuutta?

Jos kuka hyvänsä sanoo, että itsemme ja Jumalan rakastaminen ovat eri asioita, hän näkee Jumalan pahana ja rakkauden ilkeytenä. Jumala tahtoo sinulle ehdottomasti ja vain parasta mahdollista. Jos se olisi jotakin muuta kuin sinun onnellisin olotilasi, Jumalan hyvyys olisi ilkeyttä. Jumalan mieli ei voi synnyttää muuta kuin sellaisen ajatuksen, jossa itsemme rakastaminen ja Jumalan rakastaminen ovat sama asia. Parasta, mitä me voimme tehdä, on rakastaa, sillä muiden rakastaminen, Jumalan rakastaminen ja itsemme rakastaminen on yhden ja saman rakkauden virtaamista – rakkauden, jonka alkuperä on Jumalassa.

Jumala ei tee meidän rakkaudellamme yhtään mitään. Hän ei tarvitse sitä mihinkään. Me tarvitsemme sitä. Rakkauteen kuuluu Jumalan rakastaminen, itsemme rakastaminen, muiden ihmisten rakastaminen ja maailman hoivaaminen. Jos me vihaamme yhtäkään niistä, meidän käsityksemme rakkaudesta, sen kohteesta, tarkoituksesta tai sisällöstä on särkynyt. Rakkauden eri muodot liittyvät yhdeksi saumattomaksi kokonaisuudeksi, jossa yhtään osaa ei voida erottaa toisesta. Minä en voi hoivata maailmaa, ellen rakasta itseäni ja pidä itsestäni hyvää huolta. Minä en voi pitää itsestäni hyvää huolta, ellen hoivaa maailmaa. Jos koen, että Jumalan rakastaminen on eri asia kuin itseni rakastaminen, minä en halua rakastaa Jumalaa ja pelkään rakastaa itseäni, koska Jumala voisi rankaista minua siitä, enkä minä mahtaisi Jumalalle mitään.

Olkoon Korkeamman Voimasi hyvyys sinua kohtaan aina pohjaton, olkoon rakkautesi rakkautta, ja sinun onnellisuutesi puhkeaa kukkaan.

Se, mitä ajattelet minusta, on sinun asiasi           17. joulukuuta

Se, mitä sinä ajattelet minusta, ei kuulu minulle. Minulle kuuluu se, mitä minä ajattelen minusta. Jos tahdon tehdä sinulle jotakin hyvää, tahdon tehdä sen siksi, mitä ajattelen itsestäni. En siksi, että sinä ajattelisit minusta hyvää.

Kun teen jotakin itsestäni lähtöisin, minä määrittelen itse sen, mikä on hyvää ja haluttavaa. Tämä määrittely tulee minun elämänkokemuksestani ja minun yhteydestäni sisäiseen maailmaani. Minä luotan omaan kokemukseeni ja uskallan tuoda sen esille omilla teoillani. Minä teen näin siksi, että sisimmässäni koen olevani hyvä ja riittävä ihminen. Ja minä koen, että minun tekoni riittävät silloinkin, kun sinä et ole niistä samaa mieltä.

Jos minä pidän hyvinä vain niitä tekoja, joita sinä pidät hyvinä, minun on seurattava sinun mieltäsi tarkkaan, jotta näkisin, mitä sinä pidät hyvänä ja mitä et. Tällöin minä lakkaan kiinnittämästä huomiotani itseeni ja voin tahtomattani toimia itseäni vastaan. Kun minä tarkkailen sinua ja kun minun tunteeni riippuvat sinun palautteestasi, minä lakkaan tietämästä, mitä minun sisimpäni kokee. Vaikka en tahtoisi, minä kadotan itseni ja lakkaan tietämästä, mikä on minulle hyväksi.

Minulle ei kuulu ollenkaan, mitä sinä ajattelet minusta. Se on sinun asiasi. Minulle kuuluu vain se, mitä minä ajattelen minusta. Minä käyttäydyn sinua kohtaan sen mukaan, mitä minä ajattelen itsestäni ja sinusta. Minä en säädä käyttäytymistäni sen mukaan, mitä sinä ajattelet minusta, sillä sinun ajatuksesi ovat sinun ajatuksiasi. Minä en voi elää sinun ajatustesi mukaan. Sitä paitsi minä näen niistä vain pienen osan.

Kun elän sen mukaan, mitä itse ajattelen itsestäni, minä asetan rajat itseni ympärille. Minä vartioin, että en ala elää sinun odotustesi mukaan. Silloin luon ympärilleni tilan, jossa minä voin turvallisesti näkyä ja astua esiin sinun katsottavaksesi. Saatat ehkä nähdä jotakin, josta pidät, tai josta et pidä, mutta sinä näet minut. Koska olen hyvin rakas itselleni, suojelen itseäni, jotta voisin elää todeksi sen, mikä minun mielestäni on parasta. Se, mitä sinä ajattelet siitä, ei kuulu minulle.

Keskuksesta eläminen           18. joulukuuta

Torjunta voi johtua liian vahvoista ja jyrkistä persoonan rajoista. Mutta myös liian matalat ja olemattomat rajat voivat synnyttää torjuntaa. Tällainen torjunta on helposti tunnistettavissa (jos olen selvillä kokemuksistani ja tunteistani): lakkaan elämästä omasta keskuksestani käsin ja elän muiden odotuksista käsin. En katsele itseäni sisältäpäin vaan ulkoapäin. Hermostun muiden läsnäollessa ja koen itseni puutteelliseksi. Jotta erilaisuuteni ei näkyisi, pidän muita matkan päässä – ainakin emotionaalisen matkan päässä.

Liian matalat rajat saavat meidät väsymään ihmisten kanssa ja me alamme kaivata etäisyyttä. Me alamme kaivata yksinäisyyttä, rauhaa ja tilaa saada olla minä. Minä kaipaan sitä siksi, että en osaa olla minä, kun olen keskellä muita ihmisiä. Tiedostamattani minä elän muiden odotuksista käsin ja yritän täyttää niitä. Katselen itseäni muiden silmillä, koska omat silmäni ovat aikoja sitten lakanneet katsomasta minua itseäni.

Keskuksesta elämiseen kytkeytyy kaksi paranemisen keskeistä sarkaa: pelko olla oma itseni ja häpeä. Paranemisen aikana me opimme tunnistamaan häpeän. Me opimme tuntemaan sitä. Samalla me opimme, että olemme tarpeeksi hyviä. Me olemme samanlaisia ja erilaisia. Me alamme ymmärtää häpeää. Sitten me opimme antamaan sen vain olla. Näin voi kestää jonkin aikaa. Häpeä saa luvan olla, mutta se ei heti katoa. Me koemme itsemme heikoiksi ja puutteellisiksi, mutta opimme korvaamaan sen rakastamisella. Vasta kun me alamme saada selviä rajoja ja uskallusta olla oma itsemme, häpeän tunne alkaa kadota merkittävästi. Mitä sekoittuneemmat rajat meillä on ollut, sitä kauemmin se kestää. Raskaista tunteista häpeä katoaa usein vasta viimeisenä.

Vain omasta keskuksestamme eläminen antaa meille tyydyttävän elämän. Silloin me toteutamme itseämme. Jotta me pystyisimme siihen, meidän on suojeltava keskustamme rajoilla, jotta muiden vaikutus ei hiipisi ohjaamaan meidän elämäämme. Jotta meillä olisi halua suojella keskustamme, meidän on lakattava häpeämästä sitä. Senkin me teemme suojaavilla rajoilla.

Jos mikä tahansa minun ulkopuolellani oleva asia kiusaa minua, minun rajani ovat todennäköisesti sen suhteen liian matalat. Minä en elä omasta keskuksestani käsin vaan tuosta asiasta käsin. Minä alan kiinnittää huomiota siihen, kadotan itseni ja ajan oloon en enää edes huomaa, että voin huonosti. Suojaavat rajat antavat minulle mahdollisuuden ensin huomata, että voin huonosti, sitten voida huonosti ja lopulta parantua niiden turvissa.

Hauraana roolien keskellä           19. joulukuuta

On mielenkiintoista seurata herkän ja hauraan kohdan esiin tulemista ja paranemista. Katson, kuinka mennessäni johonkin tilanteeseen herkkä kohta aktivoituu, ja kuinka sitä suojannut rooli nousee esiin. Koen monenlaista tuskaa. Koen herkän kohdan kivun. Näen, kuinka käyttäydyn kummallisella tavalla voimatta sille yhtään mitään, ja koen avuttomuuden kaiken tämän keskellä. Välillä pieni paniikin poikanen tahtoo nostaa päätään, mutta muutoin olen rauhallinen ja vain seuraan itsessäni tapahtuvia asioita. Jokin minussa pyrkii hieman moittimaankin tapahtumien kulkua, mutta herkkä kohta ja sitä suojaava rooli ovat erottamaton pari. Toista ei olisi ilman toista.

Herkkä kohta on minun menneisyyteni ja sen olosuhteiden tulosta. Se on ollut minussa pitkään, ja on nyt tullut esiin. Se on tarvinnut suojaa, ja rooli on ollut sille hyvä suoja. Mitä vahvempi rooli, sen arempaa kohtaa se suojaa. Roolit suojaavat arkoja kohtia kyllä hyvin, mutta ne vahingoittavat meitä ja meidän elämäämme kokonaisuutena. Sisäinen lapsemme käyttää suojautumiseensa väärän minän kykyä pystyttää muureja ja laatia rooleja. Mutta sisäisen lapsemme piiloutuessa meidän elämästämme tai joistakin sen osista katoaa virtaavuus ja luovuus.

Nyt katson, kuinka takaudun lapseksi, kuinka jokin sisälläni muuttuu pieneksi ja avuttomaksi, ja kuinka väärän minän rooli astuu sen tilalle. Minun ei tarvitse tehdä tälle yhtään mitään. Olen sisäisen eheytymisen aitiopaikalla ja katson takautumistani ja roolisuoritustani. Välillä hiukset nousevat pystyyn! Silti minun on hyvä olla tässä, sillä tiedän, että paranemiseen ei muuta tarvita. Olen läsnä, hyväksyn ja rakastan. Aran kohdan esiin tulemisesta on vasta muutama päivä, mutta se alkaa jo olla eheytyneempi. Pelkään, mutta vain vähän. Uskallan enemmän. Tähän uskallukseen kuuluu se, että en häpeä enkä piilota araksi lapseksi takautumista. Olen siis oma itseni, vaikka tiedän olevani jonkin ajan päästä toisenlainen itse. Koko ajan rakastan sitä itseä, jonka keskeltä minä elän, ja joka muuttuu koko ajan. Elämä on hienoa!

Minä en ole vastuussa muiden viihtymisestä           20. joulukuuta

On hienoa, jos muut viihtyvät meidän kanssamme. Edellyttäen, että mekin viihdymme ja meillä on hyvä olla. Mutta jos muiden kanssa oleminen rasittaa meitä, me saatamme kuvitella olevamme vastuussa heidän viihtymisestään. Tällöin meidän emotionaaliset rajamme ovat liian matalat ja heidän tunteensa sekoittuvat meidän tunteisiimme. Jotta me kokisimme olomme hyväksi, meidän on saatava heidätkin kokemaan olonsa hyväksi ja kertomaan tai näyttämään se meille.

Kyse ei välttämättä ole siitä, mitä me teemme. Kyse on siitä, miksi me teemme sen – eikä edes tekemisestä, sillä emotionaalinen rajattomuus yksinään riittää siihen, että koemme olomme vaikeaksi ja raskaaksi muiden kanssa. Me katsomme muita, teemme johtopäätöksiä heidän ilmeistään ja eleistään, tulkitsemme niitä, ja vaivaudumme, jos tulkintamme kertoo meille, että me emme riitä. Vaikka me emme tekisi mitään, me väsymme ja alamme kaivata lepoa muista ihmisistä.

Heidän tunteensa ovat heidän omiaan. Meidän ei tarvitse yrittää saada niitä toisenlaisiksi, vaikka ne liittyisivät meihin ja meidän olemiseemme heidän kanssaan. Minä rajasin tärkeitä osia elämästäni pois, jos joku ilmaisi, että ei pitänyt niistä. Ja osallistuin moniin toimintoihin, joista en pitänyt, vain siksi, että muut pitivät niistä. Ei ihme, että väsyin ja halusin yksinäisyyden rauhaa, jossa uskalsin olla oma itseni.

Jos me väsymme muiden kanssa, meidän on hyvä kysyä itseltämme, yritämmekö viihdyttää heitä. Samalla me voimme muistuttaa itseämme siitä, että meidän ei tarvitse viihdyttää ketään. Tämä aloittaa hitaan ja ehkä tuskallisen tunnistamisprosessin, jonka aikana me koemme oman avuttomuutemme. Huomaaminen ja tunnistaminen ovat paranemisen lähtökohta. Sen jälkeen muutos tulee itsestään ja meille oikealla tavalla. Muutos syntyy katsomalla ja hyväksymällä. Se syntyy siitä, että me katsomme silloinkin, kun tekisi mieli huutaa "ei" ja juosta pois. Me katsomme, mitä meidän rajojemme yli virtaa, ja miten me olemme reagoineet siihen. Me saatamme joutua katsomaan virtaamista jonkin aikaa, mutta sen kautta me näemme rajojemme vuotamisen ja opimme kokemuksellisesti tunnistamaan, mitä se on. Me emme parane älyllisten suunnitelmien avulla, vaan kokemalla. Kun me tunnustamme itsellemme, mitä me oikeasti koemme, paraneminen on jo tehty enemmän kuin puoliksi.

Neutraali tila           21. joulukuuta

Minä elän omassa tilassani ja sinä elät omassasi. Minun tilani on kuin pöydällä oleva muki, jossa minä asun. Sinä asut omassa mukissasi samalla pöydällä. Pöytä on täynnä erilaisia mukeja. Terveessä vuorovaikutuksessa mukien väliin jää tyhjä tila, jota kutsun neutraaliksi tilaksi. Jos mukini ympärillä on neutraali tila, minä olen vastuussa kaikesta, mikä tulee minun tilastani ulos. Se kuuluu minulle. Samoin sinä olet vastuussa kaikesta, mikä tulee sinun tilastasi ulos. Se kuuluu sinulle.

Terveissä ihmissuhteissa minun tilani ja sinun tilasi välissä on neutraali tila, joka ei purista sinun tilaasi eikä minun tilaani. Meidän mukimme eivät purista eivätkä väännä toisiaan. Minun ympärilläni oleva tila on minun oma tilani, ja se suojelee minua. Sinä elät samoin omassa tilassasi, johon kuuluu sinun emotionaalinen, fyysinen, henkinen ja hengellinen tilasi. Sinun tilaasi kuuluvat sinun mielipiteesi, tavarasi, haavasi, unelmasi, addiktiosi, paranemisesi, ja sinä kaikkinesi.

Kun me olemme terveessä vuorovaikutuksessa, meidän viestimme kulkevat näin: minä sanon jotakin – viesti ylittää neutraalin tilan – sinä sanot jotakin – viesti ylittää neutraalin tilan – minä sanon jotakin, ja niin edelleen. Kun minun viestini tulee sinulle neutraalin tilan yli, sinulla on täysi vapaus ja kaikki vastuu reagoida siihen niin kuin tahdot. Kun sinun viestisi tulee minulle neutraalin tilan yli, minulla on täysi vapaus ja kaikki vastuu reagoida siihen.

Me olemme vastuussa omien tekojemme seurauksista – mutta vain omien. Jos minä pyydän sinulta jotakin ja sinä alat ryöpyttää minua siitä, onko sinun ryöpytyksesi seurausta minun pyynnöstäni vai ei? Pitäisikö minun ottaa se vastaan? Neutraali tila antaa siihen vastauksen. Minä pyydän – neutraali tila – sinä vastaat. Koska sinun vastauksesi tulee neutraalin tilan takaa, sinä olet yksin vastuussa siitä. Mikään sinun ryöpytyksestäsi ei kuulu minulle. Minun vastuullani on taas se, miten minä suhtaudun sinun ryöpytykseesi.

Neutraali tila on olemassa meidän välillämme silloin, kun minä kunnioitan sinun rajojasi ja sinä minun. Minä en ota sinun henkilökohtaisia tavaroitasi ilman sinun lupaasi, etkä sinä minun. Minä en lue sinun sähköpostejasi tai kirjeitäsi pyytämättä sinulta lupaa. Minä voin pyytää sinulta mitä tahansa koska tahansa, ja neutraali tila on edelleen olemassa. Se lakkaa olemasta vasta silloin, kun alan tyrkkiä sinun mukiasi haluamaani suuntaan, tai yritän saada sinut reagoimaan haluamallani tavalla. Se, mitä sinun tilastasi tulee ulos, on yksin sinun vastuullasi. Kun en yritä muuttaa sitä toiseksi, minä kunnioitan sinun tilaasi. Silloin en yritä ottaa vastuuta siitä. Silloin en myöskään tyrkytä sinulle vastuuta siitä, mitä minun tilastani tulee ulos.

Jos mietit, mikä osa vuorovaikutuksesta kuuluu sinulle, muista neutraalin tilan olemassaolo. Minun viestini – neutraali tila – sinun viestisi – neutraali tila – minun viestini, ja niin edelleen. Mikään, mikä tulee neutraalin tilan toiselta puolelta, ei ole minun vastuullani. Kaikki, mikä minun tilastani lähtee ulos, on minun vastuullani.

Ikätakauma           22. joulukuuta

Ikätakauma (taantuma, englanniksi age regression) tarkoittaa sitä, että osa meitä muuttuu avuttomaksi pieneksi lapseksi. Tällöin me koemme tavallisesti seuraavan hyvin nopean tapahtumakulun: pelko, häpeä, avuttomuus, suunnan menetys, lukkiutuminen, järkevän toiminnan katoaminen, ja mahdollisesti dissosiaatio. Tämä jättää meidät avuttomaan, pelokkaaseen ja lukkiutuneeseen tilaan. Se voi kestää muutamia minuutteja, tunteja tai joskus päiviä. Ikätakauma liittyy lähes poikkeuksetta meidän rajojemme ylittämiseen. Sen juuret ovat lapsuudessa tapahtuneissa meidän rajojemme ylittämisessä. Kun ikätakauma tapahtuu, se kertoo meille, että joku tunkeutuu juuri nyt meidän rajojemme yli, että joku saattaa alkaa tunkeutua meidän rajojemme yli, tai että tilanteessa on jotakin, joka muistuttaa meitä niistä kipeistä tilanteista, jolloin joku tunkeutui meidän rajojemme yli. Kaikkein tuskallisimmat ikätakaumat liittyvät tilanteisiin, jotka muistuttavat meitä lapsuudessa tapahtuneista rajojen ylityksistä. Silloin me emme edes osanneet ajatella, että meillä pitäisi olla rajoja isän, äidin, tai muun tärkeän ihmisen suhteen. Ja vaikka meillä olisi ollutkin, meillä ei olisi ollut edellytyksiä suojella niitä.

Ikätakauman käynnistymiseen riittää mikä tahansa asia, joka muistuttaa alitajuntaamme tuskallisista rajojen ylityksistä. Se voi olla esimerkiksi äänensävy, ele, tuoksu, jonkun vaatteet tai tyyli. Siihen ei tarvitse liittyä nykyhetkessä tapahtuvaa rajojen ylittämistä, mutta se käynnistää tuskallisen kokemuksen rajojen ylittämisestä. Tällöin me voimme menettää toimintakykymme ja sisäinen lapsemme voi piiloutua. Me koemme itsemme avuttomiksi emmekä osaa tehdä mitään järkevää.

Ikätakauma on tuskallinen kokemus. Se on myös paranemisen työkalu. Kun me tunnistamme, mitä tapahtuu, me tiedämme, että jokin muistuttaa meitä lapsuudessa tapahtuneista tuskallisista rajojen ylittämisistä. Tärkeä osa ikätakauman paranemista on tunnistaminen. Kun me huomaamme, mitä tapahtuu, me sanomme itsellemme: "nyt minä takaudun". Jos me voimme, meidän on hyvä alkaa kävellä edestakaisin ja katsella ympärillemme, koska se auttaa meitä välttämään ikätakaumaan liittyvän jähmettymisen. Samoin me voimme sanoa itsellemme, että juuri nyt meidän rajamme vuotavat tahtomattamme, ja että me emme voi sille mitään.

Ikätakauma osoittaa, että paranemisemme on vielä joiltakin osin kesken. Meidän menneisyydessämme on ollut tuskallisia rajojen ylittämisiä, ja niiden tuska, pelko ja kauhu ovat vielä meidän sisällämme. Samalla ikätakauman tunnistaminen osoittaa meille, että me olemme selvillä siitä, mitä meissä tapahtuu. Ikätakauma ohjaa meitä käsittelemään menneisyyttämme, sillä sen syyt eivät koskaan ole nykyhetkessä. Silti se voi saada meidät nykyhetkessä paniikkiin, dissosiaatioon tai muuhun epämiellyttävään olotilaan. Se osoittaa meille sisällämme olevan lapsen, jonka rajat ylitettiin ja murskattiin.

Reagoiminen           23. joulukuuta

Jos me reagoimme johonkin voimakkaalla tunteella, se johtuu usein siitä, että emme ole ajoissa selvillä siitä, mitä tapahtuu. Jokin livahtaa huomaamattamme läpi meidän rajoistamme, ja sen sijaan että me katsoisimme tapahtumaa, me katsomme sitä, minkälaisia tunteita läpi livahtanut asia herättää meissä. Jos joku sanoo jotakin, ja meissä herää voimakas tunne, me emme huomaa, että joku vain sanoo jotakin, ja että on hänen asiansa, mitä hän sanoo. Jokin siinä, mitä hän sanoi, herätti voimakkaan tunnereaktion. Mutta tunnereaktio herää vasta sen jälkeen, kun me olemme tehneet asiasta tulkinnan. Ketju kulkee näin: havainto → tulkinta → tunne. Jos me emme ole selvillä havainnoistamme ja tulkitsemisprosessistamme, tulkitseminen tapahtuu alitajuisesti. Me tulkitsemme asiat muistojen ja kokemusten perusteella. Havainto kulkee meidän tulkitsemisjärjestelmämme läpi. Se antaa havainnolle sekä emotionaalisen että järjellisen merkityksen. Ne voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa, ja silloin emotionaalinen merkitys usein voittaa järjellisen selityksen.

Voimakas reaktio on osoitus meidän rajojemme vuotamisesta. Jokin tuli läpi meidän tietämättämme ja herätti meissä kokemuksen, jonka me ajattelemme olevan osa sitä, mikä tapahtuu. Se on osa sitä, mitä meidän sisällämme tapahtuu, mutta ei välttämättä osa sitä, mitä meidän ulkopuolellamme tapahtuu.

Kun me reagoimme, jokin meissä yrittää pitää huolta itsestään. Me puolustamme omia rajojamme, ja joskus otamme etäisyyttä tai iskemme takaisin. Mutta me saatamme puolustaa vääriä rajoja. Me saatamme puolustaa sitä rajaa, joka on tunteidemme ja itsemme välissä, emmekä sitä rajaa, joka estäisi tunteen imeytymistä meihin. Meille ei ole hyväksi kapinoida omia tunteitamme vastaan. Meille on hyväksi rakentaa sellaisia rajoja, jotka estävät tunteen laukeamista siksi, että nykyhetkessä jokin livahtaa sisällemme ja sisälle päästyään herättää vahvan reaktion. Me teemme sen oppimalla erottamaan havaintomme, tulkintamme ja tunteemme.

Ne rajat, joita me rakennamme, eivät niinkään koske asioita, jotka me huomaamme. Meidän ongelmamme on se, että meidän sisällemme pääsee asioita, joiden me emme tiedä pääsevän sinne, ja että me teemme tulkintoja, joita me emme tiedä tekevämme. Reaktiot auttavat meitä huomaamaan, että rajamme vuotavat. Ne ovat paranemisen apuvälineitä. Mutta niiden jälkeen meidän on osattava katsoa oikeaan suuntaan. Meidän on katsottava sitä, mikä meidän sisällämme heräsi, ja mikä sen herätti. Me katsomme tapahtumaa vain tapahtumana, ja tekoa vain tekona. Joku sanoi meille jotakin tai me näimme jonkin asian tapahtuvan. Sitten me katsomme, mitä tunteita meissä heräsi, ja jatkamme salapoliisin työtä selvittääksemme, mitä tulkintoja ja mielleyhtymiä meissä tapahtui. Me katsomme, mitä emotionaalisia muistoja ne koskettivat. Pikkuhiljaa asiat lakkaavat vuotamasta meidän sisäämme tietämättämme, eikä meidän tarvitse enää reagoida johonkin, joka on huomaamattamme livahtanut mieleemme.

Emotionaaliset ja toiminnalliset rajat           24. joulukuuta

Emotionaaliset rajat määrittelevät sen, missä me lopumme ja toinen ihminen alkaa. Ne pitävät huolta siitä, että me osaamme erottaa omat tunteemme ja reaktiomme toisen ihmisen tunteista ja reaktioista. Me tiedämme, mitä me koemme, ja tiedämme, että toisen ihmisen kokemukset ovat niistä erillisiä. Kun meidän emotionaaliset rajamme ovat selkeitä, me voimme tulla toista ihmistä lähelle, ja mielemme pysyy omassa tilassaan hiljaisena ja rauhallisena, vaikka toisen ihmisen tunteet melskaisivat. Ne eivät sotkeennu meidän tunteisiimme.

Jos meidän emotionaaliset rajamme eivät ole selkeitä, toisen ihmisen käytös ja tunteet voivat saada meidän mielemme järkkymään. Silloin me saatamme asettaa toiminnallisia rajoja. Me suunnittelemme käyttäytymistämme. Me päätämme tehdä jotakin tai olla tekemättä jotakin. Me vetäydymme, välttelemme, torjumme tai hyökkäämme. Emotionaalisten rajojen vuotaminen synnyttää tuskaa, ja suojautuaksemme siltä me voimme asettaa toiminnallisia rajoja. Me eristämme itsemme siitä tapahtumasta tai ihmisestä, joka synnyttää sisällämme tuskaa. Me emme halua kohdata omaa tuskaamme, tai emme vielä kykene kohtaamaan sitä. Toiminnalliset rajat suojaavat meitä, mutta samalla ne voivat estää meitä paranemasta ja rakentamasta emotionaalisia rajoja.

Joskus sisällämme piilossa oleva tuska voi olla niin suuri, että me emme haluaisi katsoa sitä. Silloin me huolehdimme itsestämme asettamalla toiminnallisia rajoja. Niiden ansiosta me saamme rauhan ja voimme parantua. Mutta toiminnalliset rajat voivat myös pysäyttää paranemisen, jos me yritämme jatkuvasti estää tuskallisen kokemuksen nousemista sisällämme.

Äskettäin matkalla töistä kotiin tapahtui niin, että nuorukainen istui poikittain bussin penkillä kengät naapurin istuimella. Kun näin sen, sisälläni heräsi pieni viha. Kun tunnistin sen, kysyin itseltäni, missä minun emotionaaliset rajani vuotavat. Miksi tuo kokemus luikahti sisälleni? Muistin, kuinka lapsuudessa piti olla aina siisti, kuinka kaikkia sääntöjä piti kunnioittaa, kuinka paikkoja ei saanut sotkea, eikä millään saanut herättää huomiota tai paheksuntaa. Viha katosi heti. Nykyään kysyn usein, miksi jokin tunne luikahti sisälleni.

Toiminnalliset rajat ovat suhteellisen helppoja. Niiden ylläpitäminen saattaa vaatia jonkin verran vaivaa, mutta ne eivät vie meitä kohtaamaan sitä tuskaa, jonka takia me asetimme rajan. Emotionaalisten rajojen etsiminen vie meidät aina tuskan luokse. Me etsimme sitä, miksi jokin osamme reagoi kipeästi, ja miksi jokin asia luikahti sisäämme niin, että me huomasimme sen vasta kun se alkoi vaivata meitä. Emotionaalisten rajojen etsiminen on sen etsimistä, missä minä lopun ja toinen ihminen alkaa. Se tapahtuu meidän oman päämme sisällä. Se ei vaikuta meidän tekoihimme. Se vaikuttaa vain meidän kokemukseemme itsestämme ja maailmasta.

Selkeät emotionaaliset rajat tekevät meille mahdolliseksi olla asettamatta toiminnallisia rajoja. Kun minä tiedän, mikä on minun ja mikä muiden, voin tulla lähelle ja olla siinä rauhassa. Emotionaalisten rajojen etsiminen saa minut osallistumaan elämään ilman rajoja.

Toistuva suru           25. joulukuuta

Jotkut menneisyytemme tapahtumat voivat palata mieleemme yhä uudelleen. Meistä voi tuntua siltä, että niiden voima ei heikkene yhtään vuosien saatossa. Me emme tahtoisi niiden palaavan, mutta ne tulevat, katkaisevat meidän ilomme ja vievät meidät harmaaseen ja surulliseen tilaan.

Nuo tapahtumat ovat voineet olla tuskallisia yllätyksiä. Joku toinen olisi voinut selvitä niistä helposti. Mutta meille ne olivat menneisyytemme haavojen, vahingollisten selviytymiskeinojen, toteutumassa olevien unelmien ja omien luonteenpiirteidemme järkyttävä kohtaaminen. Jokin näytti olevan valmistumassa meitä varten, mutta se ei kuitenkaan tullut. Sen sijaan elämä näytti meille, kuinka pieleen asiat voivat mennä, ja kuinka meidän parhaat yrityksemme saivat aikaan vain entistä vaikeamman tilanteen.

Meidän menneisyydessämme on ollut tuskallisia tapahtumia. Kun me kohtasimme niitä, me kohtasimme ne omilla eväillämme. Menneisyytemme oli ehkä opettanut meille kummallisia ja vahingollisia selviytymiskeinoja, joita käyttämällä me saimme vain lisätyksi jo ennestään tuskallisten tapahtumien tuskaa. Me saatoimme ottaa kannettavaksi enemmän kuin oman osamme.

Noissa tapahtumissa meidän elämämme kaikki keskeiset elementit kohtasivat. Me melkein kosketimme omia unelmiamme. Ne nostivat meidän pelkomme, haavamme, häpeämme ja tuskamme esiin. Kaikki tapahtuman elementit tuntuivat kietoutuvan meidän unelmiimme ja puutteisiimme. Nuo tapahtumat nousevat meidän mieleemme yhä uudelleen, koska ne liittyvät syvästi niin moneen elämämme osaan. Ne ovat muistutuksia monesta asiasta, tunteesta ja asenteesta. Kun jokin niihin liittyvä tunne tai haava aktivoituu, sen mukana voi tulla muistoja meidän elämämme suurista suruista.

Meidän saattaa olla tarpeen surra epäonnistumista, mutta vielä tärkeämpää on nähdä sen kytkentä meidän persoonallisuuteemme haavoihin ja ominaisuuksiin. Jos me voimme, meidän on hyvä päästää tapahtumien kulusta irti ja vain kokea sitä, mitä me koemme, tietäen, että tuossa tapahtumassa monet meidän elämämme viivat leikkasivat. Ne vain sattuivat leikkaamaan sen kohdalla. Kaikki meissä oli valmiina ja odotti vain tuota tilannetta.

Kun toistuva suru tulee mieleesi, se ei ehkä niinkään ole muistutus tapahtumasta kuin sinusta itsestäsi. Jokin tapahtumaan liittyvistä monista linjoista on herkistynyt, ja se voi ilmaista herkistymisensä muiston kautta. Mieti kaikkia niitä karmasi viivoja, jotka kohtasivat toisensa ja loivat tapahtuman, joka palaa mieleesi yhä uudelleen. Tapahtuma ei ole tärkeä. Karman viivat ovat, sillä ne kertovat, millaisin eväin me tulimme tilanteeseen ja läksimme siitä pois. Jos muisto nousee mieleesi, sinun sisäinen lapsesi saattaa haluta näyttää sinulle jotakin noista viivoista. Älä keskity liiaksi katselemaan tapahtumaa. Sen sijaan tunne se, mitä sisäinen lapsesi antaa tunnettavaksesi. Muista, että katsot itseäsi, etkä tapahtumaa.

Sääntöjä           26. joulukuuta

Säännöt on tarkoitettu suojelemaan sen systeemin jatkuvuutta, johon sääntöjen laatija uskoo. Mitä hauraammaksi sääntöjen laatija kokee systeeminsä, sen lujempia säännöt ovat. Mutta vain todellisuuden kanssa ristiriidassa olevat systeemit ovat hauraita. Meidän vanhempamme eivät kenties pystyneet näkemään tai halunneet nähdä joitakin osia todellisuudesta. Voidakseen pitää silmänsä suljettuina omalta todellisuudeltaan, perheen todellisuudelta tai meidän todellisuudeltamme, he loivat sääntöjä ja pakottivat muutkin elämään niiden mukaan. He suojelivat omaa muuttumattomuuttaan ja oman systeeminsä muuttumattomuutta todellisuuden vääristämisen hinnalla.

Säännöt ovat myös osoitus asioista, joiden sääntöjen laatija kokee uhkaavan oman systeeminsä jatkuvuutta. Tämä uhka voi olla todellinen tai kuviteltu. Sen selvittäminen, onko uhka todellinen tai kuviteltu, vaatii systeemin katsomista avoimin silmin. Jos joku kokee systeeminsä hauraaksi, hän ei kykene arvioimaan sen sääntöjä, joiden tarkastelu edellyttäisi systeemin avointa tarkastelua. Sen sijaan hän torjuu välittömästi kaiken sääntöjen kyseenalaistamisen.

Me tulemme usein taustoista, joissa on ollut vahvoja sääntöjä. Nyt me haluamme muuttua ja kasvaa, ja sitä varten meidän on kyseenalaistettava niitä sääntöjä, jotka me olemme omaksuneet, ja joiden tarkoitus on suojella vahingollisen systeemin jatkuvuutta. Tätä varten meidän on ensin luotava itsellemme uusia sääntöjä, joiden turvissa me voimme kyseenalaistaa vanhoja. Me voimme oppia uusia näkökulmia ja käyttää positiivisia mielikuvia, jotka kumoavat vanhoja sääntöjä. Me saatamme välillä joutua kauhuun, kun huomaamme, kuinka väärien, kieroutuneiden ja vahingollisten sääntöjen keskellä olemme eläneet. Meidän ei enää tarvitse alistua kenenkään toisen sääntöihin eikä suojella kenenkään toisen ihmisen systeemin jatkuvuutta.

Kaikki tämä johtaa vähitellen säännöistä luopumiseen. Meidän tarkoituksemme ei ole luoda uutta systeemiä, jonka jatkuvuutta me sitten yrittäisimme suojella sääntöjen avulla. Meidän pyrkimyksemme on kasvaa ja muuttua, eikä säilyttää kerran keksimäämme systeemiä. Me emme enää suojele omaa systeemiämme todellisuudelta, sillä olemme nähneet, kuinka vahingollista se on. Kun todellisuus haastaa meitä, se sattuu. Nyt me uskallamme ottaa sattumisen vastaan tietäen, että meidän ei tarvitse suojella itseämme todellisuudelta. Me emme tarvitse apuvälineitä silmiemme sulkemiseen, vaan haluamme pitää ne auki silloinkin, kun me näemme jotakin, mitä emme vielä ymmärrä. Me lakkaamme alistumasta muiden sääntöihin ja lakkaamme myös luomasta niitä itsellemme.

Rajojen tuskallinen reuna           27. joulukuuta

Kun meidän rajamme ovat meille kussakin hetkessä oikeita ja sopivia, niillä on usein tuskallinen reuna. Meidän rajamme suojelevat meitä siten, että meillä on hyvä olla, ja että sisäisen lapsemme ei tarvitse mennä piiloon. Ne pitävät ulkopuolellaan sen tuskan, joka ei kuulu meille. Ne suojelevat meitä siltä. Mutta terveet rajat eivät ole muureja, jotka estäisivät meitä näkemästä ja ymmärtämästä, mitä muissa ihmisissä tapahtuu, mitä meissä tapahtuu, ja mitä rajojemme reunamilla tapahtuu.

Kun meidän rajamme ovat meille oikeita, ne pyrkivät laajentumaan silloin, kun se on meille hyväksi ja turvallista. Ne vetäytyvät ja nousevat korkeammiksi silloin, kun niiden on hyvä tehdä niin. Ne pyrkivät tunnistamaan sen, mikä ei kuulu meille. Ne ovat kuin etanan tuntosarvet, jotka pidentyvät ja kutistuvat tarpeen mukaan kohdatessaan jotakin tuskallista ja meille vahingollista. Rajojemme reuna on kosketuksissa tuskan kanssa ja elää sen kanssa.

Kun meidän rajamme ovat meille oikeita, me tiedämme, mitä niissä tapahtuu. Me saatamme mennä johonkin tilanteeseen rajat alhaalla ja sitten koemme, että meidän rajojemme sisälle yritetään tuoda jotakin, joka ei kuulu sinne. Tai me voimme itse yrittää houkutella rajojemme sisälle jotakin vahingollista. Me huomaamme, mitä tapahtuu, toteamme, että se ei kuulu meille, ja palautamme sen omistajalleen tai rajojemme ulkopuolelle. Tämä voi synnyttää meissä surua, pettymystä, kyllästymistä, vihaa, väsymistä, tai mitä tahansa muita tunteita. Samalla rajan asettaminen, tai oikeammin rajan eläminen tilanteen mukaan, synnyttää meissä iloa ja tyytyväisyyttä. Meidän sisäinen lapsemme astuu jälleen esiin. Rajan asettamisen jälkeen me alamme voida paremmin, vaikka siihen voi liittyä myös surua, tuskaa tai hämmennystä. Me saatamme kokea syyllisyyttä, koska meitä ei ole opetettu huolehtimaan itsestämme.

Kun meidän rajamme ovat tietoisia ja eläviä, niillä on usein tuskallinen reuna, mutta niiden sisällä on hyvä olla. Jos ne ovat liian matalia, me emme huomaa niiden reunaa, mutta meidän on paha olla. Jos ne ovat liian korkeita, niiden reuna ei ole tuskallinen, mutta niiden sisällä ei ole hyvä olla. Kun me kasvamme, meidän rajamme laajenevat ja tuskallinen reuna etääntyy kauemmas. Silti se ei lakkaa olemasta joskus tuskallinen, sillä mitä enemmän me paranemme, sitä herkemmiksi me tulemme. Samalla meidän lujuutemme, hyvyytemme, myötätuntomme ja hyvä olomme rajojen sisällä vahvistuvat. Meistä tulee lujia, mutta samalla herkkiä. Herkkyys ja lujuus säilyvät ja toimivat, kun meidän rajamme ovat herkkiä laajentumaan ja tarvittaessa nousemaan suojaavaksi muuriksi, joka taas katoaa rakkauteen. Kaikessa tässä rajat elävät sen tuskan kanssa, jolta ne suojelevat meidän herkkää sisintämme.

Ajatuskuvia           28. joulukuuta

Joskus me ajattelemme kovasti toista ihmistä. Ehkä hän vaivaa meitä. Ehkä hän on tuottanut meille iloa. Me kehittelemme ajatuksiamme ja luomme hänestä kuvan. Tämä kuva herättää meissä tunteita. Sitten me jatkamme ajatteluamme ja päädymme hieman toisenlaiseen kuvaan, ja se voi herättää meissä toisenlaisia tunteita.

Meidän kuvamme ajelehtii ja elää, ja koko ajan toinen ihminen on siitä täysin riippumaton. Yksikään meidän kehitelmämme ei muuta mitään toiseksi. Me leikimme omilla ajatuksillamme ja ahdistumme tai ilahdumme niistä. Me olemme luoneet toisesta ihmisestä mallin, mutta tämä malli on meidän hallussamme. Toinen ihminen ei ole koskaan meidän hallussamme.

Toinen ihminen on vain sitä, mitä hän on. Me emme tarvitse hänestä ainuttakaan kuvaa emmekä mallia. Hän on yhtä kuin hänen tekonsa tai tekemättä jättämisensä. Hän on sitä, miltä hän näyttää ja tuntuu. Hän ei ole sitä, mitä me ajattelemme hänestä.

On helppoa jäädä pyörittelemään toista ihmistä ajatuksissamme. Usein se on keino olla ajattelematta omia asioitamme ja kokematta omia tunteitamme. Jos me yritämme määritellä toista ihmistä antamatta hänen määritellä itseään sanoillaan, teoillaan ja tekemättä jättämisillään, me leikimme omilla ajatuskuvillamme. Se on tuskallista, sillä ajatuskuvat ovat voimattomia. Me kadotamme oman voimamme, eikä toisenkaan ihmisen voima ole läsnä ajatuskuvassa. Me saatamme eksyä hulluuksiin, joiden keskellä me ahdistumme voimattomuudesta.

Jos toinen ihminen ei ole läsnä, meillä on vain omat ajatuksemme hänestä. Ne voivat olla onnellisia tai surullisia muistoja. Usein ne ajelehtivat miten sattuu, ja meidän tunteemme voivat ajelehtia niiden mukana. Meidän ainoa todellinen voimamme on lakata ajattelemasta.

Ehkä suunnittelet hänelle yllätystä. Se on hyvin. Mutta jos yrität ennakoida ja määritellä häntä, leikit vain omilla ajatuksillasi. Jos ajatuksesi eivät anna sinulle rauhaa, sinun on ehkä tarpeen miettiä asioita riippuvuuden näkökulmasta. Oletko riippuvainen siitä, mitä hän ajattelee sinusta? Yritätkö saada jotakin tapahtumaan? Tunnista se, että leikit omilla kuvitelmillasi, ja että niillä ei ole mitään vaikutusta siihen, mitä toinen on. Niillä ei ole voimaa.

Sinun ajatuksillasi on toiseen ihmiseen valtaa vain silloin, kun ilmaiset ne hänelle. Silloin hän antaa sinun toiveillesi juuri sen verran valtaa kuin hän itse tahtoo. Hän ei siitä muutu toiseksi, mutta hän voi toimia toisin. Jos sinä olet hänelle tärkeä, hän saattaa toimia toisin mielellään. Jos et ole hänelle tärkeä, sille sinä et voi mitään, ja voit vain hyväksyä sen. Ole silti itsellesi tärkeä.

Kaikki tai ei mitään           29. joulukuuta

Meidän väärä itsemme ei osaa asettaa oikeita, toimivia ja terveitä rajoja. Se osaa asettaa vain muurin. Ja se osaa vain poistaa tuon muurin uuteen rajattomuuteen. Kun me toimimme muiden ihmisten odotuksista käsin tai hylätyksi tulemisen pelosta käsin, me toimimme väärästä itsestä käsin. Se osaa suhtautua vain "kaikki tai ei mitään" periaatteella. Me kuvittelemme tehneemme virheen ja pelkäämme sen paljastumista. Me nostamme muurin. Sitten me alamme pelätä, että muurimme aiheuttaa hylätyksi tulemisen. Me kauhistumme ja syöksymme toista ihmistä kohti ilman rajoja, jotta saisimme hänet jäämään ja arvostamaan meitä. Me saatamme poukkoilla toistuvasti etäisyyden ottamisesta hillittömään kaipaukseen sulautua toiseen ihmiseen.

Meidän todellinen itsemme, meidän sisäinen lapsemme, ei poukkoile elämässä. Hänellä on henkilökohtainen suhde elämään, ja hän tietää, että elämässä on tilaa koko asteikolle nollasta sataan. Hän ei toimi "kaikki tai ei mitään" periaatteen mukaan. Hän ei kauhistu muiden reaktioita omiin rajoihinsa. Hän asettaa rajoja oman hyvinvointinsa tähden. Ne suojelevat hänen iloaan ja hänen kykyään rakastaa. Rajat auttavat häntä rakastamaan sitäkin ihmistä, joka ei pidä meidän rajoistamme.

Meidän väärä, muiden odotuksille virittynyt itsemme ei piittaa siitä, miten me voimme. Se on kiinnostunut ainoastaan siitä, mitä muut ajattelevat. Sille on tärkeää olla pidetty ja "oikein" ymmärretty. Se etsii koko ajan vihjeitä ja poukkoilee niiden perässä. Se ei osaa elää meidän elämäämme, sillä se ei välitä siitä. Väärän itsen mukaan eläminen saa meidät voimaan yhä huonommin ja väsyttää meidät.

Jos me elämme "kaikki tai ei mitään" periaatteen mukaan, me poistumme silloin, kun emme saa kaikkea. Vain harvoin me saamme kaiken. Meille voi käydä niin, että tuo periaate ei lopulta anna mitään. Me koemme itsemme toistuvasti hylätyiksi ja epäonnistuneiksi, ja se voi saada meidät häpeämään itseämme ja pitämään itseämme piilossa entistä enemmän. Välttyäksemme tuskalta me tukahdutamme tunteemme ja alamme elää entistä enemmän muiden hyväksynnästä. Meidän poukkoilumme lisääntyy, ja elämästä tulee tyhjä ja tuskallinen kokemus.

Jos sinun rajasi poukkoilevat, niiden asettaja ei ehkä ole sinun sisäinen lapsesi. Rajojen asettaminen perustuu meidän omaan hyvinvointiimme. Vain meidän todellisella itsellämme on rohkeutta asettaa rajoja, jotka suojelevat meitä ja estävät meitä joutumasta yhä lisääntyvään "kaikki tai ei mitään" elämään. Tunnet oikeat rajat siitä, että pelonkin keskellä ne lisäävät sinun luottamustasi omaan kykyysi elää. Sinun rajasi ovat vain sinua varten. Muiden rajat ovat vain muita varten.

Eheyttävät ja vahingolliset rajat           30. joulukuuta

Vain meidän sisäinen lapsemme kykenee asettamaan eheyttäviä ja suojaavia rajoja. Ne auttavat häntä erottamaan sen, mikä on hänen oma asiansa ja mikä on toisen ihmisen asia, jota hän yrittää tunkea meidän vastuullemme, tai josta me yritämme itse ottaa väärää vastuuta. Sisäisen lapsemme asettamat rajat rajoittavat sitä, mikä koskettaa meidän elämäämme ja miten. Niiden ansioista hän saa elää vapaasti ja olla ottamatta turhia kuormia, jotka eivät kuulu hänelle. Nämä rajat eivät rajoita meitä, vaan tekevät meidät vapaiksi.

Väärän minän asettamat rajat ovat sen sijaan rajoituksia meille itsellemme. Sen moittivat sanat pyrkivät määrittämään, miten meidän tulisi käyttäytyä, ja miten meidän ei tulisi missään tapauksessa käyttäytyä. Se on niin mukautunut muihin ihmisiin, että se asettaa meille rajoja muiden ihmisten näkökulmasta. Nämä rajat vahingoittavat meitä lähes aina. Ne pienentävät meidän elämänpiiriämme ja saavat meidät katsomaan elämäämme muiden silmin. Ne asettavat meille stressaavia vaatimuksia. Kun väärä minä asettaa rajoja, ne ovat aina rajoituksia meille itsellemme. Sen rajat eivät suojaa meitä, vaan altistavat meidät vahingolliselle elämäntyylille. Väärän itsen asettamat rajat eivät anna lepoa parantua.

Meidän todellisen itsemme asettamat rajat eivät ole rajoituksia meille itsellemme. Ne ovat vapautuksia. Silti niiden asettaminen voi tuntua kipeältä, koska ne voivat johtaa tilanteeseen, jossa meidän tuskamme nousee esiin, jolloin me koemme sen. Mutta nämä rajat antavat meille tilaa myös voida huonosti, ja silloin me lepäämme. Terveet ja parantavat rajat ovat meidän omaa hyvinvointiamme varten, ja silloin ne tuntuvat aina jossakin kohdassa hyviltä.

Paraneminen kolmessa vaiheessa           31. joulukuuta

Me voimme jakaa paranemisen kolmeen osaan, joista käytän Charles Whitfieldin mukaan nimityksiä vaiheet 0, 1, 2 ja 3. Tietysti me voimme jakaa sen vaikka kuinka moneen osaan. Mutta tässä on yksi hyvin kuvaileva jako.

Vaihe 0 ei ole vielä paranemista, vaikka se voi pitää sisällään monia paranemiselta kuulostavia elementtejä. Me voimme puhua kivusta, tuskasta, ahdistuksesta, levottomuudesta, painajaisista, muistoista, ja monista vastaavista asioista. Mutta me puhumme niistä vältellen ja haluaisimme ohittaa ne. Me pidämme niitä haitallisina emmekä usko, että niistä voisi seurata jotakin hyvää. Me etsimme keinoja kestääksemme niitä, samalla toivoen, että ne menisivät pian ohi. Me koemme ne häiritsevinä ja ei-toivottuina tekijöinä. Me välttelemme niistä puhumista ja niiden käsittelyä, koska ne nostavat esiin epämiellyttäviä tunteita. Me yritämme muuttaa elämäämme ja keksiä ratkaisuja, joilla me voisimme välttää tunteidemme kohtaamisen. Tässä vaiheessa huomio keskittyy tuskan erilaisiin ilmenemismuotoihin ja siihen, kuinka jonkin tuskan ilmenemismuodon voisi saada "haltuun". Se auttaa vain selviämään hetken yli. Se ei paranna. Silti selviämistä ei pidä väheksyä. Kukaan ei voisi parantua, ellei selviäisi siihen asti, että alkaa parantua. Tähän vaiheeseen kuuluvat esimerkiksi termit tuska, hämmennys, sekaannus, avuttomuus ja turtuneisuus. Me emme vielä katso sisällemme, vaan yritämme muuttaa olosuhteita ja käyttäytymistä ja tehdä mitä tahansa, jolla saisimme olomme helpommaksi.

Vaiheessa 1 me kuljemme kohti tuskaa ja kipua. Se ei ole enää kauhea asia, vaan mielenkiintoinen. Me haluamme ymmärtää sitä. Me emme enää pelkää tunteiden kokemista ja alamme ymmärtää, että meidän on koettava ne, jotta tuskamme pääsee pois. Me emme kaipaa välitöntä helpotusta, sillä me emme enää usko siihen. Me lakkaamme taistelemasta ja alamme antautua. Me alamme saada kokemusta tuskan vastaanottamisesta ja työstämisestä. Tähän vaiheeseen kuuluvat sellaiset termit kuin riippuvuudet, pakkomielteet, persoonallisuushäiriöt ja turvalliset ihmiset. Me olemme lakanneet katsomasta tuskan erilaisia ilmenemismuotoja ja katsomme sen sijaan omaa sisäistä maailmaamme. Pimeydestä, kauhusta, riippuvuuksista ja kieroutumista on tullut mielenkiintoisia asioita, ja me koemme elävämme niiden keskellä jännittävässä ja rikkaassa maailmassa. Me näemme itsemme ja koko maailman uudella tavalla. Me opiskelemme ymmärtääksemme paranemisprosessia ja kuljemme omia tunteitamme kohti silloinkin kun ne ovat vaikeita. Meidän sisäinen maailmamme kiehtoo meitä, ja me koemme vapautuvamme paljosta tuskasta. Me käsittelemme syviä haavoja ja ajan saatossa luovumme omista riippuvuuksistamme. Tämä vaihe kestää tavallisesti puolesta vuodesta kolmeen vuotta.

Vaiheessa 2 suuri osa tuskaa on kadonnut ja me alamme kasvaa ihmisenä. Me alamme työstää omia ydinasioitamme, kuten "kaikki tai ei mitään"-ajattelua, häpeää, pelkoa, vihaa ja rajojen asettamista. Me työstämme mielemme liikkeitä ja näemme niissä paljon rikkautta. Me huomaamme, kuinka vaiheessa 0 käyttämämme selviytymiskeinot ovat vahingoittaneet meitä. Me vapaudumme, saamme luonnollisuutta ja rohkeutta, ja meidän Todellinen Itsemme alkaa kukoistaa. Me alamme kokea kuulumista ja löydämme Itsen, ja samaan aikaan paradoksaalisesti itsen merkitys vähenee. Ego alkaa kadota ja sen tilalle alkaa tulla itseä suurempi identiteetti, joka on myötätuntoinen, nöyrä ja rakastava, mutta silti luja. Vaihe 2 kestää keskimäärin kolmesta viiteen vuotta.

Vaihe 3 on ihmisyyden ja hengellisen kasvun aikaa. Se kestää lopun elämäämme. Paraneminen jatkuu myös, mutta erilaisella, laajemmalla ja hengellisemmällä pohjalla. Hengellisyys liittyy meidän suhteeseemme itseemme, muihin ihmisiin, elämään ja Jumalaan sellaisena kuin hänet käsitämme. Me kasvamme yli vastakohtien näkemään maailman, jossa tuska ja onni eivät ole eri asioita, ja jossa hyvyyttä ja pahuutta ei voida määritellä niillä yksinkertaisilla määritelmillä, joihin me olimme tottuneet. Meidän ymmärryksemme laajenee ja meihin syntyy suuri tila, jossa kaikki se, mikä on, saa tilan olla sitä, mitä se on. Me alamme nähdä elämän laajemmasta näkökulmasta – näkökulmasta, jossa mikään inhimillinen ei ole vierasta, torjuttavaa eikä vihattavaa. Me alamme ymmärtää, että kaikki voi parantua vain rakastamalla, ja että viha, torjunta, ja vastemielisyys olivat vain meidän pienen egomme reaktiota sisällämme olevaan käsittelemättömään levottomuuteen. Me alamme rakastaa ilman ehtoja, ja sen keskellä me ymmärrämme oman inhimillisyytemme rajoitukset ja puutteet, ja rakastamme itseämmekin ilman ehtoja. Me näemme Korkeamman Voimamme hyvyyden ja elämme hänen rakkautensa keskellä.

Meillä on edessämme hieno elämä. Paraneminen on upeaa. Se ei ole koskaan raskasta. Se, mistä me tulemme, voi olla raskasta, surullista ja surkeaa. Mutta se, mistä me tulemme, ei määrää sitä, mihin me menemme.