[an error occurred while processing this directive]

Omilla siivillä

Omilla siivillä

  1. tammikuu
  2. helmikuu
  3. maaliskuu
  4. huhtikuu
  5. toukokuu
  6. kesäkuu
  7. heinäkuu
  8. elokuu
  9. syyskuu
  10. lokakuu
  11. marraskuu
  12. joulukuu


   1   2   3   4   5
   6   7   8   9  10
  11  12  13  14  15
  16  17  18  19  20
  21  22  23  24  25
  26  27  28  29  30
  31

Lokakuu

Vähäpätöisyys           1. lokakuuta

Me vertaamme usein itseämme muihin ja muita itseemme. Tässä vertailussa joku on aina vähäpätöinen. Joku ei ole saavuttanut sitä mitä muut, joku ei ole yhtä trendikäs kuin muut, ja joku ei kehity samalla tavoin kuin muut.

Kun me vertaamme ihmisiä tällä tavoin, me olemme samaistaneet ihmisen ja hänen ulkopuolellaan olevat asiat. Me emme näe ihmistä, vaan me näemme ihmisen ikään kuin hän olisi työnsä, omaisuutensa, vaatteensa, harrastuksensa, politiikkansa, mielipiteensä, ajatuksensa, yhdistyksensä, ja niin edelleen. Me luulemme katsovamme itseämme, mutta me katsomme sitä, mihin me olemme samaistuneet. Me katsomme menneisyytemme saavutuksia tai epäonnistumisia, ja otamme ne osaksi omaa olemustamme. Me vertaamme autoja, koteja, ruokakalustoja, puhelimia, harrastuksia, ja luulemme vertaavamme itseämme toisiin ihmisiin. Me samaistumme omaisuuteemme, ystäviimme ja perheeseemme niin, että kuoleman hetkellä luulemme kadottavamme kaiken, emmekä suostu vain olemaan se, joka kuolee. Itsemme samaistaminen itsemme ulkopuolelle saa meidät tarrautumaan ja estää meitä olemasta vain se, joka tekee sitä mitä tekee. Jos hän kuolee, hän kuolee. Hän on se, joka kuolee. Yksinkertaisesti, selkeästi ja tarrautumatta. Se ei ole koskaan vähäpätöistä. Kuollessaan hän ei menetä mitään, vaan löytää siinäkin elämän.

Joissakin kulttuureissa kuolevan on tapana mennä puun alle odottamaan kuolemaa. Tämä voi olla länsimaisesta ihmisestä kummallista. Mutta juuri silloin hän on se, joka kuolee vapaasti ja tarrautumatta. Aivan niin kuin hän oli läsnä omassa elämässään, hän on läsnä sen päättymisessä. Tuntematon odottaa häntä, kuten niin monesti ennenkin. Koko hänen olemuksensa on valmis, eikä hän koe olevansa siihen vähäpätöinen. Muiden puhelimilla, autoilla ja saavutuksilla ei ole nyt merkitystä. Eikä hänen omillaankaan ole nyt väliä. Kaikki ne olisivat vain haitaksi, sillä nyt hän on se, joka ei tarvitse niitä.

Vähäpätöisyyden kokemukset ovat surua. Ne osoittavat meille myös, että samaistamme itsemme johonkin. Mutta jos silloin voimme ajatella olevamme se, joka vain kuolee, me löydämme sen, joka elää. Me löydämme ihmisen, joka ei ole koskaan vähäpätöinen, ja jolle mikään ei ole liian vähäpätöistä tullakseen kohdelluksi rakkaudella.

Pellolla on monenlaisia kasveja. Rukiin seassa kasvava saviheinä on pienikokoinen ja hento. Mutta onko se mitätön? Jos se astuisi itsestään ulos, ottaisi mittareita ja mittaisi itsensä ja rukiin ulkoapäin, se toteaisi olevansa vähäpätöinen pituudessa, paksuudessa ja painossa. Mutta jos se katselee maailmaa itsestään käsin, sisällään pysyen, se huomaa vain elävänsä. Se on läsnä omassa kasvamisessaan, veden imemisessä, ravinteiden kuljettamisessa ja yhteyttämisessä. Mikään niistä ei ole vähäpätöistä. Ja kun se kuolee, se kuolee. Kuoltuaan siitä tulee osa kaikkia muita kasveja.

Oppilaita ja mestareita           2. lokakuuta

Nuori opiskelija meni Zen–kouluun. Se ei ollut luostari, vaan enemmänkin pieni kylä, jossa oppilaat asuivat. Oltuaan siellä kaksi viikkoa hän kysyi mestarilta, koska opettaminen alkaa. Mestari sanoi sen alkaneen heti, kun oppilas muutti kouluun. Oppilas vastasi, ettei hän ollut oppinut vielä mitään. Mestari vastasi hymyillen, "sinä et ole vielä huomannut, mitä minä opetan".

Jokainen on meidän Zen-mestarimme. Meidän on vain huomattava, mitä hän opettaa. Ja me olemme mestari jokaiselle, joka haluaa oppia sen, mitä meidän olemassaolomme opettaa. Tälle me emme mahda mitään. Koko meidän elämämme on opetus. Me emme voi lakata olemasta opetus. Eikä kukaan voi estää meitä oppimasta hänen elämästään. Meidän tarvitsee vain huomata, mitä hän opettaa.

Ihanteet ja tapahtumat           3. lokakuuta

Me tarvitsemme ihanteita. Vai tarvitsemmeko? Ilman päämäärää me emme pääse minnekään. Tai oikeammin, ilman päämäärää me pääsemme aina jonnekin, mutta tuo jokin voi olla mitä tahansa. Me tarvitsemme ihanteita, mutta ne eivät saa tehdä meitä sokeiksi sille, mitä tapahtuu.

Me saatamme rakastaa eläimiä ja haluamme, että kaikilla eläimillä olisi hyvät olot. Tai me saatamme pyrkiä luomaan uudenlaista yhteiskuntaa. Me saatamme haluta, että muut alkaisivat luottaa Korkeampaan Voimaansa. Mutta jos me katsomme vain yhtä ihannetta, me voimme kadottaa todellisuuden ja sen tapahtumat, emmekä näe, että me saatamme toimia vahingollisesti. Jos joku on sairas, ja me järjestämme parantamistilaisuuksia, joissa rukoillaan sairaan puolesta ja samalla kielletään häntä menemään lääkäriin, me toimimme vahingollisen ihanteen yllyttämänä. Jos me vahingoitamme eläimiä ja omaisuutta eläinten rakastamisen nimissä, me toimimme vahingollisen ihanteen ajamana. Jos me pyrimme luomaan rakkaudellista yhteiskuntaa kahlitsemalla muita, meidän ihanteemme on tehnyt meidät sokeiksi. Jos yritämme auttaa muita, mutta olemme itse loppuun palaneita, me toimimme vahingollisen ihanteen piiskaamina.

Asiat ovat aina sitä, mitä ne näyttävät olevan. Vain se merkitsee, minkälaista jälkeä meidän ihanteemme saa meidät tekemään. Omien tekojemme katsominen avaa meidän silmämme. Vain se merkitsee, mitä tapahtuu. Millään muulla ei ole väliä. Se, mitä tapahtuu, kertoo, mihin suuntaan me olemme menossa. Jos emme halua katsoa sitä, ihanteemme on tehnyt meidät sokeaksi.

Jos meidän ihanteemme saa meidät syyttämään, halveksimaan tai tuomitsemaan itseämme, se on meille vahingollinen. Jos me ihannoimme rakkautta, mutta samalla moitimme itseämme siitä, että meillä ei ole rakkautta, me emme rakasta. Me emme näe sitä, mitä tapahtuu meissä itsessämme. Sen sijaan me katsomme tuota ihannetta ja sitä, mitä sen perusteella pitäisi tapahtua, ja syytämme itseämme siitä, että se ei tapahdu. Me syytämme itseämme siitä, mitä ei ole. Koska sitä ei ole, se ei ole todellisuutta. Meidän ihanteemme saa meidät katsomaan illuusiota todellisuuden sijaan, ja sitten se saa meidät syyttämään itseämme siitä, että illuusio ei ole totta.

Jokainen ihanne, joka saa minut halveksimaan itseäni, on minulle vahingollinen. Siitä ei ole minulle mitään hyötyä. Se raunioittaa minut. Se saa minut kääntämään silmäni pois siitä, mitä todella tapahtuu. Se tekee minut sokeaksi ja saa minut sokeana piiskaamaan itseäni. Se ei auta minua rakastamaan ketään, sillä se on vihan ja hyväksymättömyyden ilmentymä. Avaa silmäsi ja katso, mitä tapahtuu. Vain sillä on jotakin merkitystä. Se, mitä tapahtuu, on ihanteemme seuraus. Yhdelläkään ihanteella ei ole mitään muita seurauksia kuin se, mitä tapahtuu.

Tunteiden vastaanottaminen           4. lokakuuta

Parantuaksemme meidän tarvitsee vain ottaa tunteemme vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Me elämme niiden keskellä ja niiden kanssa. Me tyydymme niihin ja kestämme niitä. Me olemme nykyhetkessä ja tunnemme sen, miltä siinä tuntuu. Meidän ei tarvitse syyttää itseämme mistään eikä yrittää muuttaa itseämme mitenkään. Meidän ei myöskään tarvitse syyttää ketään muuta eikä mitään muuta. Meidän ei tarvitse yrittää keksiä selityksiä tunteillemme. Me vain tunnemme ne.

Meidän ei tarvitse yrittää keksiä, mistä ne tulevat. Ne kyllä kertovat meille, mistä ne tulevat, jos meidän on tarpeen tietää se. Usein meidän ei ole tarpeen tietää. Me tahtoisimme selityksiä sille, miksi meistä tuntuu joltakin. Mutta me tyydymme pinnallisiin selityksiin. Me saatamme ajatella, että tämä johtuu siitä, että tuo tapahtui. Mutta miksi se tapahtui, ja mikä sai sen syyn aikaan? Miksi tuo tapahtuma sai minut kokemaan sitä, mitä minä koin? Miksi se laukaisi juuri tämän tunteen eikä jotakin muuta? Jos me haluamme todellisen selityksen, meidän on mentävä ketju loppuun asti, ja ketjun päästä löytyy vain se, mitä Jumala on, mitä maailma on, ja mitä me olemme. Viimeinen vastaus on aina Rakkaus Ilman Kysymyksiä.

Meidän ei tarvitse kulkea ketjua loppuun asti, jotta löytäisimme Rakkauden, joka ei kysy mitään. Me voimme löydämme sen heti, kun otamme itsemme ja omat kokemuksemme vastaan ilman kysymyksiä. Silloin me olemme itsellemme Rakkaus Ilman Kysymyksiä. Meidän ei tarvitse selittää mitään. Me vain otamme vastaan. Heti kun me lähdemme kysymään kysymyksiä, me lakkaamme olemasta se rakkaus, joka ei kysy. Silloin meistä tulee rakkaus, joka odottaa selityksiä, ja se ei ole rakkautta ilman ehtoja.

Älä kysy mitään. Ota vain vastaan se, mitä koet. Silloin pysyt nykyhetkessä ja kestät sen läpi. Jos alat kysellä, katoat pois nykyhetkestä ja eksyt unelmiin. Vastaukset tulevat heti, kun ne ovat meille tarpeen. Usein vastaukset ovat erilaisia kuin olisimme kuvitelleet silloin, kun koimme surua tai tuskaa. Me näemme oikeat vastaukset sitten, kun olemme ottaneet itsemme vastaan. Juuri nyt meidän ei tarvitse yrittää ymmärtää mitään. Ymmärrys tulee aikanaan, ja se tulee itsestään. Se tulee seurauksena – vastaanottamisen ja hyväksymisen seurauksena. Se ei ole päämäärä eikä tavoite, vaan rakkaudessa eletyn elämän seuraus.

Elämisen apuvälineitä           5. lokakuuta

Me elämme keskellä ilmaa. Kun olosuhteet ovat normaalit, me emme kiinnitä meitä ympäröivään ilmaan mitään huomiota. Silti se auttaa meitä elämään. Se antaa meille happea ja ottaa hiilidioksidimme vastaan. Se auttaa meitä näkemään, koska se itse on näkymätön. Koska ilma on näkymätöntä, me näemme ympäristön selvästi, emmekä kiinnitä huomiota siihen, että katsomme kaikkea ilman läpi. Se kantaa äänet meidän korviimme, mutta se on itse hiljaa. Se kantaa tuoksut meidän nenäämme, mutta se ei itse tuoksu millekään.

Meidän ajatuksemme ja tunteemme ovat kuin tuo ilma. Kun ne ovat hiljaisia ja seesteisiä, ne auttavat meitä huomaamaan todellisuuden, mitä siinä tapahtuu, ja mitä se merkitsee meille. Me emme kiinnitä huomiota niihin itseensä, vaan ymmärrämme, että ne kertovat meille jostakin muusta. Juuri siksi, että me emme huomaa niitä, niiden välittämät viestit tulevat selkeinä perille, ja me ymmärrämme näkevämme maailman niiden läpi.

Mutta joskus ilma muuttuu toisenlaiseksi. Nousee kova tuuli, ja me joudumme kiinnittämään paljon huomiota siihen, että se ei kaada meitä. Tuuli ulvoo korvissamme niin kovasti, että me lakkaamme kuulemasta muita ääniä. Joskus me voimme joutua niin tiheään sumuun, että huomaamme vain sen, että emme näe. Yhtäkkiä ilma muuttuu näkyväksi ja estää meitä näkemästä. Se ei ole enää ainoastaan elämisen apuväline, vaan myös haitta. Kun nousee kova tuuli tai sumu, me lakkaamme kulkemasta selkä suorassa. Me hidastamme vauhtiamme. Me suojaudumme ja odotamme. Me tiedämme, että se menee ohi.

Toisinaan meidän tunteissamme tuulee kovaa. Joskus ajatuksemme ovat kuin tiheä sumu. Me emme näe emmekä pysty kulkemaan kuten ennen. Missään ei ole vikaa. Jos tunteissamme tuulee kovaa, meidän on hetken ajan pidettävä kiinni, jotta virtaus ei veisi meitä mukanaan. Meidän on keskityttävä tuuleen. Me emme voisi kulkea niin kuin ennen. Jos me yrittäisimme, me kaatuisimme. Jos meidän ajatuksemme ovat sumussa, meidän on tunnustettava, että me emme näe. Juuri nyt me emme voisi nähdä, vaikka yrittäisimme miten kovasti hyvänsä. Silmien siristely ja kiikarien käyttäminen eivät auta sumussa. Odottaminen auttaa. Selkeys tulee aikanaan.

On aikoja, jolloin meidän on keskityttävä tunteisiimme ja ajatuksiimme. Meidän on huomattava ne, sillä kieppuvat ajatukset ja voimakkaat tunteet estävät meitä näkemästä. Silti ne eivät ole vääriä. Ne kertovat meille, että olemme joutuneet olosuhteisiin, joissa tuulee kovaa ja näkyvyys on huono. Meidän on tarpeen elää sen mukaan, eikä yrittää jatkaa siten kuin toimisimme hyvällä säällä. Kun hyvä sää tulee, meidän ei enää tarvitse kiinnittää niihin huomiota. Mitä enemmän me voimme unohtaa omat ajatuksemme ja tunteemme, sen enemmän ne ovat elämisen apuvälineitä, jotka kertovat meille siitä, mitä tapahtuu ja missä me olemme.

Oppiminen           6. lokakuuta

Elääksemme tässä yhteiskunnassa me tarvitsemme monenlaisia taitoja ja kykyjä. Meidän on osattava käyttää yhä monimutkaisempia koneita, automaatteja ja laitteita. Meidän on osattava matematiikkaa, kieliä, tekniikkaa, ja niin edelleen. Meille puhutaan jatkuvasta oppimisesta ja elinikäisestä oppimisesta.

Tämä yhteiskunnan esittämä oppiminen on vain kapea osa elämää, eikä siitä ole meille kovin paljoa suoraa hyötyä. Usein sen tärkein hyöty on työpaikan saaminen ja siinä pysyminen. Me hyödymme taidoistamme vain siten, että saamme työtä ja toimeentulon, ja että osaamme käyttää ympäristössämme olevia laitteita. Se oppiminen, josta yhteiskunta puhuu, on lähinnä taitojen ja kykyjen kehittämistä, mikä on pieni osa oppimista.

Kun me valmistumme koulusta, meillä on monenlaisia taitoja ja kykyjä, jotka auttavat meitä selviämään. Mutta olipa koulutuksemme miten korkeatasoinen hyvänsä, me valmistumme raakileina kohtaamaan elämän. Meitä ei ole opetettu elämään itsemme kanssa. Me emme tiedä, mitä tehdä vihalle, rakastumiselle, hylkäämiselle ja hylätyksi tulemiselle. Meitä ei ole opetettu pitämään rajojamme, kunnioittamaan ja rakastamaan muita, ei kohtaamaan omaa puutteellisuuttamme eikä rikkinäisyyttämme. Me joudumme ymmällemme, kun kohtaamme häpeää, kuolemaa, omaa itsekkyyttämme, omia pelkojamme ja omia tuskallisia tunteitamme. Me ihmettelemme läheisyyttä, yhteen kuulumista, anteeksiantamista, antamista ja Jumalaa. Me hätäännymme sisältämme nousevien voimien edessä.

Meillä on joukko taitoja, jotka ovat tarpeellisia, mutta eivät läheskään elämään riittäviä. Jos meillä on kyky lentää hyppyrin nokalta pitkälle, me saamme kunniaa. Mutta kun tuo kyky katoaa siksi, että meille ei ole opetettu elämää, me saamme mennä. Yhteiskuntamme arvostaa pitkälle hyppäämistä, mutta ei sitä ihmistä, joka hyppää pitkälle. Jos meidän taitomme ruostuvat, joku toinen tulee tilallemme, ja me joudumme kohtaamaan elämän surun.

Meidän on opittava elämään itse. Meidän vanhempammekaan eivät tienneet, miten elää. Heillä oli kenties kykyjä ja taitoja, joita yhteiskunta arvosti, mutta kukaan ei ollut opettanut heitä elämään itsensä kanssa. Me kasvoimme heidän oppilainaan ja tämän yhteiskunnan oppilaina. Me halusimme tulla hyviksi ja yhteiskuntakelpoisiksi, tai sitten me olimme huomanneet systeemin järjettömyyden ja kapinoimme sitä vastaan. Kumpikaan tie ei opettanut meitä elämään rakastavasti itsemme kanssa.

Tämä itsemme kanssa elämään oppiminen on hiljaista, hapuilevaa, epävarmaa ja tuskallista. Sen keskellä meidät saatetaan todeta hetkeksi aikaa yhteiskuntaan kelpaamattomaksi, ja me lähdemme sairaslomalle, vaikka me olemme juuri alkaneet oppia jotakin olennaista ja syvää. Me kohtaamme jotakin, jonka tämä yhteiskunta on unohtanut. Meidän silmämme avautuvat näkemään jotakin, jonka olemassaolon me olemme tienneet kauan aikaa, mutta jolle meillä ei ollut sanoja. Me lähdemme matkalle tuntemattomaan. Me kohtaamme asioita, joita kukaan ei ollut opettanut. Me emme ainoastaan kehitä kykyjämme ja taitojamme, vaan meistä tulee uusi ihminen. Toisenlainen elinikäinen oppiminen on alkanut. Ja vaikka tekisimme vain pieniä arkipäivän asioita, me olemme luomassa uutta yhteiskuntaa, jossa ihmiset osaavat elää itsensä kanssa ja toistensa kanssa.

Hyväksyminen           7. lokakuuta

Hyväksyminen on suuri asia. Se on rakastamisen edellytys. Sen merkitys eheytymisessä, vapautumisessa ja elämän avoimuuden löytämisessä on suurempi kuin olen osannut ajatella. Ajattelin joskus, että hyväksyminen koskee itsemme hyväksymistä, olosuhteiden hyväksymistä ja muiden ihmisten hyväksymistä. Mutta me emme koskaan joudu menemään itseämme kauemmas. Olosuhteiden hyväksyminen on vain sitä, että me hyväksymme ne reaktiot, joita olosuhteet saavat meissä aikaan. Muiden ihmisten hyväksyminen on vain sitä, että me hyväksymme ne reaktiot, joita meissä tapahtuu ollessamme muiden kanssa. Meillä ei ole mitään muuta hyväksyttävää kuin itsemme ja omat reaktiomme.

Me olemme sidonnaisuutemme vankeja. Meidän kotimme, sen ihanteet, aatteellinen ympäristömme, uskonnollinen ympäristömme ja yhteiskuntamme ovat kasvattaneet meitä reagoimaan tietyllä tavalla tiettyihin asioihin. Jos olemme kasvaneet kodissa, jossa margariini otettiin rasiasta sileästi ja tasaisesti, sen näkeminen, että joku rohmuaa sitä miten sattuu, voi tuntua ikävältä. Jos olemme tottuneet puhumaan asioista yhdellä tavalla, ja toinen puhuu niistä eri tavalla, me voimme loukkaantua. Jos ajattelemme meille tärkeistä asioista yhtä ja toinen toista, me voimme ahdistua. Jos me tällöin ajattelemme, että meidän olisi hyväksyttävä toinen ihminen, me kerromme itsellemme olevamme oikeassa, ja että meidän olisi hyväksyttävä toisen väärä tapa elää, tai ainakin siedettävä sitä. Silloin me näemme väärin. Silloin me emme voi oppia emmekä muuttua. Me katsomme toista ihmistä sidonnaisuutemme läpi, pidämme kiinni omasta sidonnaisuudestamme ja yritämme sanoa, että toisenkin elämäntavassa on mahdollisesti järkeä. Se, mitä me itse puolustamme ja pidämme tärkeänä, on oman sidonnaisuutemme tulosta – kasvatuksen, koulutuksen, ystäväpiirin, uskonnon, yhteiskunnan, ja aatteellisen ilmapiirin tulosta. Se voisi aivan hyvin olla jotakin muuta.

Kun me katsomme omaa reaktiotamme, meidän näkökulmamme muuttuu. Kyse ei ole oikeasta eikä väärästä. Jos me sanoisimme omaa reaktiotamme oikeaksi, me rajaisimme todellisuuden sidonnaisuutemme pohjalta, emmekä voisi silloin nähdä oikein. Jos me sanoisimme omaa reaktiotamme vääräksi, me rajaisimme jälleen todellisuutta etukäteen. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa ottaa margariinia. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa puhua asioista. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa elää. Ei ole oikeita ja vääriä ajatuksia eikä tunteita. Ei ole oikeata ja väärää sidonnaisuutta – on vain sidonnaisuutta. Kun me otamme oman reagoimisemme vastaan, me voimme ymmärtää jotakin siitä sidonnaisuudestamme, joka sai reaktion aikaan. Kun annamme oman reaktiomme vain olla ja tutkailemme sitä hyväksyen, me voimme nähdä, miksi me reagoimme. Me voimme todeta, että olimme omaksuneet ennakkokäsityksiä, jotka rajasivat sitä, mitä voimme tehdä, kokea, ja ajatella.

On hyvä, että elämä haastaa meitä ja saa meidät reagoimaan. Se haastaa meidän ajatuksiamme ja uskomuksiamme niin kauan kuin ne ovat elämälle ahtaita. Jos kysymys olisi muiden hyväksymisestä, meissä itsessämme ei tapahtuisi perinpohjaista muutosta. Mutta kysymys on ainoastaan itsemme ja omien reaktioidemme hyväksymisestä. Hyväksyminen nostaa esiin sen, mikä meissä reagoi. Omien reaktioidemme hyväksyminen tuo meidän sisäisen maailmamme päivänvaloon ja näyttää sen selkeästi. Meillä ei koskaan tule olemaan mitään muuta hyväksyttävää kuin omat reaktiomme. Meillä ei ole mitään hyväksyttävää itsemme ulkopuolella. Kun me lakkaamme torjumasta, me voimme kasvaa rakkauteen. Me emme voi rakastaa mitään, minkä valtaa itseemme me haluamme heikentää, sillä silloin me pyrimme tekemään sen heikoksi. Heikentäminen ei ole rakastamista. Vahvistaminen on. Hyväksymisen kautta me tulemme itse vahvoiksi. Me lakkaamme säntäilemästä ja suuntaamme silmämme todelliseen vapauteen.

Impulsiivisuus           8. lokakuuta

Tämä yhteiskunta kehottaa meitä impulsiivisuuteen. Se sanoo, että hetken lapsena eläminen on impulsiivisuutta. Se kehottaa meitä ostamaan sitä, mikä mieleen juolahtaa ja vaihtamaan urheilulajista tai harrastuksesta toiseen. Se kehottaa meitä ilmaisemaan olemustamme koko kehollamme. Se kehottaa meitä elämään ilman pidäkkeitä. Mutta impulsiivisuus ei ole samaa kuin spontaanisuus.

Impulsiivisuus ei johda itsemme tuntemiseen. Se etäännyttää meitä itsestämme. Jos kuljemme kaupassa ja näemme kauniin laukun, me voimme haluta ostaa sen heti. Jos me olemme impulsiivisia, me ostamme sen heti. Jos me olemme spontaaneja, me tunnistamme, että meissä heräsi halu ostaa laukku. Halun esiin nouseminen on spontaanisuutta. Halu voi johtua siitä, että olemme surullisia ja haluamme lääkitä itseämme ostamalla itsellemme jotakin. Se voi johtua yksinäisyydestä, halusta tulla huomatuksi, kaipauksesta olla ihailtu, tai mistä tahansa muusta asiasta. Kun me otamme halun vastaan ja kuulemme sen viestin, me olemme spontaaneja. Me ymmärrämme, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, että me voimme ostaa laukun, tai että me voimme tehdä jotakin aivan muuta. Me kuulemme kaipauksemme ja opimme itsestämme jotakin. Jos me ostaisimme laukun välittömästi, me emme oppisi itsestämme mitään. Kenties me vain pakenisimme omien tunteidemme kokemista.

Impulsiivisuus on sitä, että raavin heti kun kutisee. Jos monta paikkaa kutisee, raavin monta paikkaa. Impulsiivisuus tekee meistä omien tunteidemme uhreja. Jos meissä on rikkinäisiä paikkoja ja tyydyttämättömiä kaipauksia, ne reagoivat herkästi ja synnyttävät voimakkaita tunteita ja kaipauksia, ja siten ohjaavat elämäämme. Sen sijaan, että me vain kokisimme tunnetta tekemättä mitään, me teemme jotakin, jotta meidän ei tarvitsisi kokea sitä. Me luulemme, että tunteille on tehtävä jotakin. Me raavimme heti.

Spontaanisuus antaa tunteen nousta. Se kuuntelee tunnetta ja haluaa kuulla sen viestin. Se ei raavi kutisevaa kohtaa. Sen sijaan se katsoo tuota kohtaa. Se istuu hiljaa sen kanssa ja kysyy, miksi se kutisee. Se arvostaa sisältä tullutta viestiä pyrkimättä saamaan sitä heti pois. Joskus spontaanisuus voi ola itsemme kurissa pitämistä väkisin, mutta itsekuri ei ole sen tarkoitus. Sen tarkoitus on ottaa vastaan ja ymmärtää. Sen tarkoitus on oppia kokemaan tunteita. Niille ei tarvitse tehdä mitään. Jos meidän olisi aina tehtävä jotakin, kun koemme tunteita, me emme voisi kokea niitä kovin paljoa. Mutta kun meidän ei tarvitse tehdä mitään, me voimme kokea monenlaisia tunteita. Se tekee meidät herkiksi. Silloin meidän ei tarvitse taistella, jotta emme kokisi jotakin tunnetta, ja jotta se ei pakottaisi meitä toimimaan.

Spontaanisuus luo välimatkaa tunteiden ja toiminnan välille. Silloin tunnemaailmamme voi tulla rikkaaksi. Spontaanisuus suojelee meitä haavojemme impulsiivisuudelta ja antaa meidän katsoa sisällemme. Se antaa meidän kuunnella muita ilman, että reagoisimme ennen aikojaan. Se antaa elämällemme syvyyttä ja tekee meidät kykeneviksi läheisyyteen. Meidän ei tarvitse keskeyttää toista ihmistä, vaan voimme odottaa ja kuunnella loppuun asti. Kun me olemme spontaaneja, tunteemme saavat virrata, ja me säilytämme silti valinnanvapautemme. Kun me olemme impulsiivisia, tunteemme ohjaavat meitä ilman valinnan vapautta.

Identiteetti           9. lokakuuta

Me näemme identiteetin usein joksikin tulemisena. Se voi olla edessäpäin, jolloin me pyrimme sitä kohti, tai takanapäin, jolloin me saatamme suhtautua menneisyyden saavutuksiin ikään kuin ne olisivat ominaisuuksiamme.

Meitä kehotetaan tulemaan joksikin. Usein tuo kehotus liittyy ammattiin tai ammatissa tarvittaviin taitoihin. Se ei ole siis kehotus tulla joksikin, vaan hankkia joitakin taitoja ja saada niistä kirjallinen vakuutus. Kun me saamme vakuutuksen siitä, että meillä on lääkärin tai insinöörin ammattiin tarvittavat taidot, olemmeko me tulleet joksikin? Kun me menemme naimisiin ja tulemme vaimoksi tai mieheksi, olemmeko me tulleet joksikin? Edellisessä tapauksessa yhteiskunnan asettama tai hyväksymä koulutuslaitos antaa meille todistuksen, että olemme hankkineet joitakin taitoja ja kykyjä. Jälkimmäisessä tapauksessa olosuhteet ovat muuttuneet siten, että olemme sitoutuneet jakamaan elämämme yhden ihmisen kanssa. Meissä itsessämme ei ole välttämättä tapahtunut yhtään mitään. Vain se kehys, jossa me elämme, on muuttunut.

Joksikin tulemiseen pyrkiminen saattaa heijastaa sitä, että me emme usko elämään itseensä. Me ajattelemme, että meidän on pyrittävä johonkin. Meidän on hankittava tarpeellisia taitoja, jos haluamme päästä toivomustemme mukaiseen ammattiin. Mutta me itse voimme tulla joksikin vain siten, että elämä muuttaa meitä. Se tapahtuu itsestään. Meidän ei tarvitse yrittää tulla joksikin. Me tulemme joksikin koko ajan. Se polku, jota me kuljemme, muokkaa meitä. Kukat, puut ja eläimet tulevat joksikin koko ajan. Ne kasvavat ja muuttuvat itsestään, eivätkä ne lakkaa muuttumasta niin kauan kuin ne elävät. Ne kasvavat ensin nopeasti, sitten niiden kasvu hidastuu ja ne vahvistuvat, kypsyvät, tuottavat hedelmän ja kuolevat. Ne osallistuvat elämän rytmiin. Kun meidän ei tarvitse koko ajan yrittää tulla joksikin, mekin voimme osallistua elämän rytmiin. Silloin me voimme hidastua, kypsyä, tuottaa hedelmää ja kuolla.

Me olemme se, joksi meidän polkumme on muokannut meidät. Meidän ei tarvitse tulla miksikään muuksi. Me emme voi tulla miksikään muuksi. Jos me tarvitsemme taitoja, me hankimme niitä, mutta emme erehdy luulemaan, että olemme yhtä kuin nuo taidot, tai että me olisimme tulleet joksikin ne hankittuamme. Noiden taitojen hankkimisen aikana me olemme aivan varmasti tulleet joksikin, mutta se jokin voi olla aivan muiden asioiden seurausta ja jotakin aivan muuta. Se on seurausta siitä elämästä, jota me olemme eläneet.

Hellyys           10. lokakuuta

Sisältäni nousi pitkästä aikaa hyvin rikkinäinen paikka. Se tuli hiljaa, arasti ja nöyrästi. Siinä ei ollut pelkoa eikä kauhua. Mutta vaikka se tuli hiljaa, se tuli vahvasti. Siinä oli jotakin niin arkaa, särkynyttä ja herkkää, että se otti minut kokonaan otteeseensa. Olisin hyvin voinut turvautua rooleihin, peittää sitä ja kieltää sen, mutta en tahtonut. Se teki minut niin araksi ja hiljaiseksi, että en osannut muuta kuin hymyillä muille ja tervehtiä arasti. Ihmettelin, mihin suuntaan paranemiseni oikein menee, kun huomasin, kuinka herkäksi, hiljaiseksi ja epävarmaksi olin tullut.

Muut varmasti ihmettelivät, mitä minulle oli tapahtunut. Niin minäkin. Mutta kun huomasin, että en silti pakene mitään, en yritä kontrolloida ketään, en torju enkä vahingoita ketään, minä halusin nähdä, mitä minulle tapahtuu. Jos tuo haava olisi tullut aikaisemmin, olisin kenties hävennyt sitä, omaa arkuuttani ja kummallista käyttäytymistäni. Mutta nyt minä kestin sen. Annoin sen muovata käyttäytymistäni, jotta näkisin, mikä se oli. Minä olin hyvin arka, surullinen ja herkkä. Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että näin tuon paikan arkuuden ja herkkyyden, minä en halunnut ajaa sitä pois enkä kävellä sen yli.

Tuo paikka oli se paikka, johon hellyys uppoaa. Se on paikka, jota pysähtyminen, silmiin katsominen, koskettaminen ja pehmeästi puhuminen koskettavat. Se on paikka, joka ottaa hellyyden vastaan ja jota hellyys koskettaa. Se oli rikki. Se oli aivan hajalla. Jos olisin turvautunut rooleihin ja sen yli kävelemiseen, se olisi jäänyt arkuudessaan piiloon. Mutta nyt se on alkanut eheytyä. Olen vieläkin melko herkkä, mutta aavistelen, että tuo paikka on se, josta levossa oleva vahvuus tulee. Sen kohtaaminen on tehnyt minut onnelliseksi. Olen huomannut ja muistanut, että lapsuudessani tällainen hellyys oli tuntematon. Lapsena en voinut avata sydäntä turvallisesti ilman, että minun olisi pitänyt olla valmis juoksemaan karkuun minä hetkenä tahansa. En voinut avata sydäntäni luottaen siihen, että se otetaan vastaan ja sitä ymmärretään ja lohdutetaan. Tuo paikka oli hyvin arka ja rikkinäinen, mutta se on myös paikka, joka tekee elämän syvästi elämisen arvoiseksi.

Tullessaan hitaasti esiin se muovasi minua kaltaisekseen niin, että saatoin ottaa sen vastaan silläkin uhalla, että minua pidetään kummallisena. En enää pelännyt sitä, että minua pidetään kummallisena, ja niinpä se saattoi tulla esiin. En vielä tiedä, mitä kaikkea se tuo tullessaan, mutta se on tuonut jo paljon. Kun otin sen arkuuden vastaan, oma arkuuteni väheni paljon.

Ne kohdat itsessämme, jotka me otamme vastaan rakastaen, muuttuvat rakkaudeksi. Rakastamisen tuskan kautta niistä tulee rakkautta, ja hyväksymisen tuskan kautta niistä tulee hyväksyntä. Sen tähden ne, jotka kestävät omaa tuskaansa rakastaen ja hyväksyen, kasvavat rakastamisessa ja hyväksymisessä koko ajan.

Odottaminen           11. lokakuuta

Joskus me olemme tilanteessa, jossa emme millään tahtoisi olla. Me panikoimme, mietimme kuumeisesti, odotamme muutosta, ja olemme levottomia. Me tunnemme rikkinäisyytemme hyvin vahvasti. Me odotamme jotakin, joka helpottaisi oloamme. Me odotamme, että joku tekisi jotakin tai lakkaisi tekemästä jotakin.

Saattaa hyvinkin olla tarpeen, että me teemme jotakin. Mutta sillä ei ole kiire. Jos me tuollaisessa tilanteessa toimimme paniikistamme käsin, yleensä ei hyvä seuraa. Kun me olemme ahdistuneita, me näemme vain yhden ratkaisun. Yleensä sekään ei ole hyvä ratkaisu. Jos me miettisimme loppuun asti, me voisimme huomata, että se ei auttaisi meitä kuin hetken yli. Jos meidän on pakko tehdä jotakin, saattaa olla hyvä tehdä jotakin aivan muuta – jotakin, joka ei liity tuon ongelman ratkaisuun millään tavalla. Sekin voi auttaa meitä hetken yli.

Ratkaisu syntyy siitä, että me otamme itsemme vastaan. Me koemme ne tunteet, joita emme tahtoisi millään kokea. Niillä on hyvä syy olla olemassa. Jos ne ovat ylivoimaisia, ne kertovat hyvin todennäköisesti jostakin muusta kuin käsillä olevasta ongelmasta. Nykyhetki synnyttää harvoin ylivoimaisia tunteita. Mitä vahvempia meidän tunteemme ovat, ja mitä vähemmän me todella tarvitsemme elääksemme sitä asiaa, johon ne liittyvät, sitä varmemmin ne ovat emotionaalisia muistoja jostakin kaukaa. Meidän on hyvä kysyä itseltämme, onko tuo asia elämän jatkumisen edellytys. Jos se on, me teemme jotakin. Jos se ei ole, me odotamme ja koemme tunteemme.

Me saatamme kaivata jotakin, johon tuo asia näyttäisi olevan vastaus. Silti se voi olla vastaus vain nykyhetken tarpeisiin. Se ei voi enää olla vastaus menneisyytemme täyttymättömiin tarpeisiin. Joskus menneisyyden tyhjiksi jääneet tarpeet tulevat sellaisella voimalla, että me haluaisimme ne pois. Mutta ne voivat mennä pois vain siten, että me suremme sen, että ne ovat jääneet täyttymättä. Me odotamme, otamme itsemme vastaan ja kestämme omaa oloamme. Vasta sitten me olemme vapaita toimimaan nykyhetkessä siten, että emme yritä saada muita ihmisiä täyttämään menneisyytemme pimeitä kohtia. He eivät voi enää täyttää niitä, ja jos me yrittäisimme saada heidät tekemään niin, me ripustaisimme heidän päälleen mahdottoman kuorman, joka synnyttäisi lopulta vain vihaa ja katkeruutta. He voivat kyllä auttaa meitä kohtaamaan menneisyyttämme, mutta vain jos me itse otamme siitä vastuun.

Mielenkiintoista           12. lokakuuta

Jos me haluamme ymmärtää todellisuutta, meidän on unohdettava jako hyvään ja pahaan, toivottuun ja ei–toivottuun, miellyttävään ja ei-miellyttävään. Kun me katsomme todellisuutta ja sitä mikä on, sen tulee olla vain mielenkiintoista. Se voi olla vastenmielistä, mutta olkoon se myös mielenkiintoista. Se voi olla miellyttävää, mutta olkoon sekin mielenkiintoista. Se voi olla hyvää tai pahaa, mutta kun haluamme ymmärtää, meidän on katsottava sitä vain mielenkiintoisena.

Me tahtoisimme torjua sen pahan mikä on, ja saavuttaa jotakin hyvää, mitä ei ole juuri nyt. Sekin on mielenkiintoista. Se ei ole hyvää eikä pahaa – se on vain mielenkiintoista. Jos meidän silmämme haluavat välttää jotakin, tai jos meidän ajatuksemme eivät tahtoisi myöntää jotakin, me emme voi nähdä sitä. Jos meidän silmämme tahtovat hakeutua jotakin kohti, ne tahtovat samalla kääntyä pois jostakin muusta. Voi hyvin olla, että meidän on käännyttävä pois jostakin ja kohti jotakin, mutta sen aika on vasta sitten, kun olemme ensin katsoneet täysin neutraalisti sitä, mikä on nyt.

Ystäväni kertoi, kuinka hänelle palasi vatsaan puristus, joka oli tuttu hänen paranemisensa alkuajoilta. Hän paneutui pitkälleen sohvalle ja kuunteli sitä. Hän ei yrittänyt saada sitä pois eikä mennä sitä karkuun. Hän vain kohdisti mielenkiintonsa siihen. Se oli hänestä mielenkiintoinen. Pian hänelle alkoi tulla hyvä olo. Ei siksi, että ahdistus olisi kadonnut, vaan siksi, että se oli hänestä mielenkiintoinen. Kun hän huomasi, kuinka hän vain tarkkaili sitä, hän alkoi kokea iloa. Samalla hän myös ymmärsi jotakin tunteistaan ja omista kokemuksistaan.

Meidän ongelmamme tulevat usein siitä, että emme halua katsoa silloin, kun jokin ei tunnu hyvältä. Tai jos jokin tuntuu hyvältä, me menemme mukaan vain hyvän olon tunteen tähden. Niin kauan kuin me reagoimme, me emme näe. Me emme katso todellisuutta, vaan omaa reaktiotamme. Me pelästymme tai ihastumme sen mukaan, miten me koemme oman reaktiomme. Sitten me alamme katsoa ympärillemme ja etsiä syitä kokemuksellemme itsemme ulkopuolelta. Me otamme omat reaktiomme vastaan kysymättä niiden alkuperää ja oikeellisuutta nykyhetken tapahtumiin nähden. Mutta meidän on turha etsiä syitä ennen kuin kuulemme reaktiomme viestin. Vasta kun me otamme viestin vastaan, me voimme ymmärtää, mitä meissä tapahtui. Jos me torjumme tai unohdamme viestin, me emme ymmärrä sitä. Tuo viesti ei ole hyvä eikä paha. Se on vain mielenkiintoinen, sillä se kertoo jotakin meistä itsestämme.

Rakkaus           13. lokakuuta

Meillä voi olla rakkaudesta monenlaisia ajatuksia ja määritelmiä. Mutta mikään niistä ei ole sama kuin rakkaus. Ajatelkaamme esimerkkinä pelkoa. Me voimme kuvailla pelkoa monin sanoin. Me voimme antaa siitä erilaisia määritelmiä. Me voimme jakaa pelon hyvään ja pahaan pelkoon. Mutta itse pelon kokemuksesta nuo määritelmät eivät kerro. Vasta se, joka pelkää, tietää, mitä pelko on. Pelon tunne ja sen kokeminen on pelkoa. Se on pelkoa, vaikka antaisimme sille minkälaisen nimen tahansa. Ainutkaan määritelmä ei muuta kokemustamme toiseksi. Se ei tarvitse nimeä. Kun me olemme itse kokeneet pelkoa, me tunnistamme sen välittömästi, olipa siitä käytetty nimi mikä hyvänsä. Oma kokemuksemme on se, joka ratkaisee. Me emme tarvitse yhtään määritelmää tietääksemme, miltä meistä tuntuu. Nimen antaminen tai vaihtaminen ei muuta meidän kokemustamme toiseksi. Ajatus pelosta ei ole pelkoa.

Rakkaus on samankaltainen. Rakkaus on se kokonaiskokemus, jonka me tunnemme silloin kun rakastamme. Kirjoitin joskus, että rakkauteen ei liity tuskaa, vaan että tuska syntyy riippuvuuksista. Mutta niin kauan kuin me olemme epätäydellisiä ihmisiä, me rakastamme riippuvuuksiemme ja haavojemme kanssa. Rakkautta ei voida jakaa osiin eikä erottaa tuosta kokonaiskokemuksesta. Kun me rakastamme haavoinemme, johonkin kohtaan meissä sattuu. Rakkaus on rakastamista sattumisesta huolimatta ja sen kanssa. Jos johonkin haavaamme sattuu, me emme voi rakastaa ilman sattumista. Jos rakastaminen tuottaa meille onnea, me rakastamme onnen kanssa. Rakkaus on kaikki ne tunteet ja kokemukset, jotka liittyvät meidän rakastamistoimintoomme. Se on kokonaisuus, jota ei voida pilkkoa.

Vaikka minulla olisi auton täydellinen määritelmä, minä en silti voisi avata tuon määritelmän ovea, istua siihen ja ajaa sillä kotiin. Avatakseni auton oven minä en tarvitse ainuttakaan auton määritelmää. Kun ajan autoa, en välitä määritelmistä mitään. Määritelmillä ei ole mitään väliä, sillä ne ovat heikkoja. Ne eivät auta meitä silloin, kun me tarvitsemme apua eniten. Silloin, kun me olemme hajoamispisteessä, kaikki määritelmät pakenevat. Vain oma kokemuksemme jää, ja se ohjaa meitä. Mutta kun olemme kokemuksen kautta ymmärtäneet, mitä rakastaminen on, me pystymme rakastamaan silloinkin, kun olemme murtua sen alla.

Mitä enemmän me haluamme määritellä, sen kauempana me olemme itse kokemuksesta. Ajatus jostakin ei ole sama kuin se jokin. Määritelmään turvautuminen saa meidät katsomaan nimilappua. Mutta mikään nimi ei muuta toiseksi sitä, mille nimi on annettu. Vain se ratkaisee, mitä meissä tapahtuu. Se, joka rakastaa, ei anna sille nimeä. Hänen ei tarvitse ajatella, onko se jonkin teorian mukaan rakkautta vai ei, sillä hän vain tekee niin kuin tekee ja kokee niin kuin kokee. Rakkaus on se suuri, monimutkainen ja ristiriitainen kokonaiskokemus, jossa me elämme.

Kun me haluamme antaa toisen elää omana persoonanaan samalla hillittömästi toivoen, että hän tekisi jotakin tai ei tekisi jotakin, me rakastamme keskellä omaa ristiriitaamme. Me itkemme, toivomme, vihaamme, pelkäämme ja samalla rakastamme – tai oikeastaan juuri sillä kaikella me rakastamme. Rakkaus on tuo sotkuinen kokonaistoiminto, jossa me rakastamme omana itsenämme. Se pakenee kaikkia määritelmiä, sillä sitä ei voida pyydystää pysyvään muotoon. Kun mikä tahansa osa meissä muuttuu, rakastamisemme muuttuu, sillä jokainen meidän osamme on tavalla tai toisella mukana rakastamisessamme. Rakastamiseen kuuluu koko persoona kaikkine kokemuksineen, ja siksi rakastaminen pakenee määritelmiä. Mutta me tunnistamme sen heti.

Arkuus           14. lokakuuta

Meidän elämässämme ei ollut hellyyttä silloin, kun olisimme kaivanneet sitä kaikkein eniten. Sen sijaan meille tarjottiin rajojemme yli käyvää "hellyyttä" silloin, kun emme olisi tahtoneet. Tällä hellyyden puuttumisella ja väkisin tarjoamisella on hyvin surullinen ja läpitunkeva seuraus: arkuus.

Olin kuunnellut jonkin aikaa kipua, joka liittyi siihen, että en saanut hellyyttä silloin, kun olisin kaivannut. Tämä teki minut herkäksi huomaamaan hellyyden ihmisissä ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Se nosti pintaan samaan aikaan surua ja iloa. Jokin aika sitten keskustelin hyvin ymmärtäväisen naisen kanssa, joka on kohdellut minua hellästi koko ystävyytemme ajan. Kun me keskustelimme, kiinnitin huomiota muutamaan liikkeeseen, joita tein puhuessani. Tämä oli ohimenevä huomaaminen, ja keskustelu jatkui normaalisti. Keskustelun loputtua lähdin kävelemään ja palautin liikkeet mieleeni. Ne muistuttivat minua eräästä tuntemastani arasta ihmisestä. Pysähdyin kuin salaman iskusta, kun koko tietoisuuteni tuntui aukeavan.

Sieltä tuli valtava arkuuden tunne. Se kiertyi tuohon kaivatun hellyyden puuttumiseen. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni, kun huomasin, mitä oli tapahtunut, ja kuinka olin elänyt kuin perhosen toukka kotelossa, koko ajan varoen, että minua ei vihattaisi. Tuo arkuus ei ollut pelkoa. Se oli väistämistä silloin, kun pelkäsin olevani tiellä tai häiriöksi. Se oli sulkeutumista ja jäykistymistä. Se oli sisimpäni ja spontaanisuuteni piilottamista silloin, kun oli olemassa riski tulla kohdelluksi julmasti. Joskus aiemmin se oli saanut minut panikoimaan.

Tuo arkuuden tunteen esiin nouseminen tuntui välittömästi hyvältä. Koin koko ruumiini vapautuvan ja muuttuvan rennommaksi. Koin madaltuvani ja kasvattavani juuria maahan. Koin kuuluvani entistä syvemmin ja rauhallisemmin. Nytkin tuo arkuus on tunteena sisälläni, mutta se tuntuu edelleen hyvältä – ja myös surulliselta.

Kun en ollut vielä tunnistanut arkuutta tunteena, se oli piilossa. Se ei sillä kadonnut, vaan koin sitä tiedostamattani. Vetäydyin ja yritin olla siten, että en olisi kenellekään häiriöksi. Se esti minua olemasta lähellä muita. Pelko hylätyksi tulemisesta oli suuri. Olin mieluummin yksin kuin otin riskin, että joku suuttuisi minulle, niin että tuo arka hellyyttä kaipaava pikkulapsi joutuisi piiloutumaan. Se jäykisti minun ruumistani ja liikkeitäni.

Nyt tuo tunne on tietoisuudessani, ja voin kokea sitä. Se vain on, eikä kontrolloi minua enää. En ole muuttunut taikaiskusta, vaikka sen voima on vähentynyt paljon. Tulee varmasti vielä hetkiä, jolloin tuo tunne nousee, mutta se saa nousta. Se saa olla sisälläni vapaana, ja siten se voi purkautua pois. Tämän kirjoitettuani menen taas itkemään. En lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka pitkälle paraneminen voi jatkua, ja kuinka hienoksi elämä voi tulla.

Uusia askelia           15. lokakuuta

Olen jälleen vanhassa tutussa paikassa: askelten alussa. "Myönsimme voimattomuutemme muihin ihmisiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään. Olimme täysin valmiit antamaan Jumalan poistaa kaikki nämä luonteemme vajavuudet. Nöyrästi pyysimme Jumalaa poistamaan vajavuutemme."

Tämä paikka on jo niin tuttu, että siihen tuleminen tuntuu kotiin tulemiselta. Minun keinoni ovat käytetyt. Voin asettua lepoon Korkeamman Voimani syliin ja katsoa, kuinka tulen muutetuksi. Voin vain luottaa siihen, että hän on tuonut minut tähän paikkaan. Siihen on hyvä luottaa. Minulla ei ole muuta keinoa kuin olla tämän vajavuuteni kanssa ja hyväksyä se, millaista polkua olen tullut. Se, mikä on ollut minun osani, on jättänyt minuun jälkensä. Ilman noita jälkiä minä en olisi minä. Ja se, mitä minusta tulee, on jotakin, jonka voin ottaa vastaan tässä hetkessä tietämättä, mitä se on seuraavassa hetkessä.

Murtuminen on hyväksi. Sen ei tarvitse olla rikki menemistä, Se voi olla elämän hallinasta irti päästämistä ja putoamista johonkin, johon on hyvä pudota. Kun putoan Jumalan käsivarsille, putoan Hellyyden ja Rakkauden syliin, jossa ei tarvitse pelätä haavoitetuksi tulemista. On hyvä lakata yrittämästä silloin, kun siitä ei ole mitään hyötyä. On hyvä saada vain olla minä kaikkine vajavuuksineni, paikassa, jossa on suuri rauha.

Pysäyttävä arkuus           16. lokakuuta

Arkuus ei ole kauhea tunne silloin, kun me olemme tietoisia sen olemassaolosta. Mutta jos emme ole, se voi pysäyttää meidät kokonaan. Suuri arkuus tulee suurista asioista. Jokin meissä haluaisi elää odottamansa asian, keskeneräisen unelman, tai jonkin muistamansa kokemuksen niin kovasti, ettei se uskalla tehdä mitään, mikä voisi hajottaa hauraan odotuksen tai karkottaa sen pois. Se toivoo niin kovasti jonkin tapahtuvan, ettei se uskalla tehdä mitään, ettei tuo tulevaisuuden unelma katoaisi. Se ei uskalla kysyä mitään, sillä se pelkää, että vastaus on kieltävä. Se takertuu epätoivoisesti menneisyyteen, tulevaisuuteen, unelmiin, ja menneisyyden henkiin herättämiseen.

Arkuus ja vetäytyminen ovat toimintatapoja. Melkein muistan lapsuudessani tehneeni valinnan olla arka. Se ei ollut yksi päätös, vaan pidemmän ajan kuluessa syntynyt oivaltaminen. Olin silloin noin kolmen vuoden ikäinen. Omalla päätökselläni minusta tuli arka lapsi. Monet lapsuuden arat muistot ovat tulleet esille. Muistan, kuinka uusi isäni osti lennokin rakennussarjan ja sanoi, että tekisimme sitä yhdessä. Katselin, kun hän rakensi sitä yksinään ja toivoin kovasti, että hän pyytäisi minut mukaan. Mutta en uskaltanut kysyä, sillä kieltävä vastaus olisi ollut liian tuskallinen. Jokin minussa aavisti vastauksen olevan kieltävä. Kysymättömyys piti yllä sitä toivoa, että hän pyytäisi minua joskus mukaan. Kun lennokki oli valmis ja kaapin päällä, minä katselin sitä ja ajattelin, että vielä joskus me rakentaisimme lennokkia yhdessä. Minulle jäi keskeneräinen unelma. Noita keskeneräisiä unelmia oli paljon.

Kodin ilmapiiri oli kuin hauras lasipallo. Tai oikeammin ne unelmat, joita minulla oli, olivat hauraita. Ympäröivä todellisuus antoi viitteitä, että jokin saattaisi olla mahdollista, mutta se ei koskaan tehnyt niitä mahdollisiksi. Tuskallisen, yksinäisen ja laiminlyödyn todellisuuden keskellä unelmat pitivät minua hengissä. Ne antoivat toivoa. Mutta jos olisin tarttunut niihin kiinni ja kysynyt, koska ne toteutuvat, olisin ehkä saanut kuulla, että ei koskaan. Se olisi ollut liian tuskallista. Mieluummin odotin, enkä halunnut tehdä mitään, mikä olisi rikkonut unelmien hauraan olemassaolon. Arkuuteni syntyi suurista toiveista, joiden pelkäsin karkaavan pois, jos tekisin virheen. Mieluummin toivoin salaa ja hiljaisesti kuin olisin ollut kokonaan ilman toivoa.

Aikuisen arkuus on luonteeltaan samanlainen. Se ei ilmene pienissä asioissa. Se ilmenee niissä asioissa, jotka ovat minulle kaikkein tärkeimpiä. Jotkut niistä ovat vain lupauksia siitä, mitä voisi olla, tai mitä olisi voinut olla. Jotkut ovat muistoja hetkistä, jotka ovat menneet, mutta joiden kokemuksia jäin kaipaamaan. Arkuus uskoo, että ne voisivat vielä tulla uudelleen, mutta jos pyydän, saan kuulla, että ne eivät tule. Toivo katoaisi.

Jos noita toiveita ei olisi, arkuutta ei olisi. Arkuus paljastaa, että en osaa elää nykyhetkessä ja ottaa vastaan sitä, mitä siinä on. Se osoittaa, että jokin minussa kaipaa, että nykyhetkessä olisi jotakin, jota siinä ei ole. On ollut hienoa tunnistaa noita kaipauksia ja ymmärtää, että ne ovat liian raskas lasti nykyhetkelle. Ne estävät minua virtaamasta nykyhetken keskellä. Arkuus syntyy suurista muistoista, joita haluaisin kokea uudelleen tai suurista toiveista, joiden haluaisin toteutuvan, mutta pelkään, että jos teen jotakin, ne katoavat. Nuo toiveet ovat emotionaalisesti haavoitetulle lapselle suuria, sillä hän uskoo turvallisuutensa ja toivonsa olevan niissä. Silti ne ovat elämän kannalta usein merkityksettömiä. Tämän tunnistaminen on ollut hienoa. Nykyhetkeni alkaa jo nyt virrata toisella tavalla.

Suuret toiveet           17. lokakuuta

Sanotaan, että lapsena syyllistetyt aikuiset pelkäävät haavoittuvuutta ja oman sisimpänsä näkymistä. Mutta sille on hyvä syy. Ehkä me pelkäämmekin hauraiden unelmiemme menettämistä. Ne eivät ole mitään pikku unelmia, vaan niitä, jotka antavat meille elämisen toivon. Toivoin kovasti, että uusi isäni rakentaisi lennokkia minun kanssani. Todellisuus ei näyttänyt siltä, mutta hän oli itse sanonut, että se saattaisi olla mahdollista. Se oli minun mahdollisuuteni samaistua häneen ja saada kokea olevani mies. Mutta jos ottaisin sen puheeksi ja pyytäisin, karmea todellisuus saattaisi paljastua.

Arkuus ei tule pienistä asioista. Se tulee niistä, jotka ovat meille emotionaalisesti kaikkein suurimpia toiveita, mutta joiden toteutuminen on epävarmaa. Me pidämme toivetta hengissä, mutta emme uskalla tehdä mitään, sillä se voisi kuolla. Sen tähden arkuuden voittaminen ei tule sitä vastaan taistelemisesta, vaan unelmien tunnistamisesta. Kun ne muuttuvat tietoisiksi, me voimme alkaa edistää niitä tai päästää niistä irti. Silloin arkuudella ei ole enää mitään syytä olla.

Nykyhetkessä asiat ovat siten kuin ovat. Arkuus osoittaa, että me toivoisimme kovasti, että nykyhetki olisi toisenlainen, tai että tulevaisuus olisi toisenlainen. Se osoittaa myös, että me luulemme olevamme voimattomia unelmiemme suhteen. Me olemme kuin pieni lapsi, jonka isä voi sanoa, että hän ei halua rakentaa lennokkia lapsen kanssa, eikä pikku poika voisi sille mitään. Mutta me emme ole enää lapsia.

On monia asioita, joiden suhteen me olemme voimattomia. Me olemme voimattomia muiden ihmisten suhteen. Me voimme pyytää jotakin, mutta niin kauan kuin ajattelemme elämämme olevan sen varassa, että pyyntömme toteutuu, me emme uskalla pyytää emmekä tehdä mitään. Me odotamme uhrin asemassa. Tästä uhrin asemasta me emme pysty tulemaan suoraan pois. Mutta me voimme nähdä, että me emme tarvitse sitä, mitä luulemme tarvitsevamme, ja minkä menettämistä me pelkäämme. Arkuus auttaa meitä tunnistamaan ne suuret toiveet, joiden takia me haluaisimme kontrolloida nykyhetkeä, mutta emme uskalla. Arkuus tekee meistä itsemme ja toiveittemme uhreja, sillä se uskottelee meille, että toiveet ovat meidän elinehtomme. Minun on ollut helppo luopua toiveista, joihin olin takertunut ja jotka tekivät minut pelokkaaksi ja voimattomaksi. Voin vaikuttaa moniin asioihin, mutta uskallan vaikuttaa vasta sitten, kun en pidä hengissä toivetta, jonka eteen en uskalla tehdä mitään. Silloin minun voimani palaa minulle takaisin.

Ymmärtäminen           18. lokakuuta

Mikä tahansa asia voidaan ymmärtää vain kun sitä katsotaan täysin neutraalisti ja kylmäverisesti. Meillä ei saa olla mitään toiveita siitä, miltä sen tulisi näyttää ja mitä tulisi paljastua. Miellä ei saa olla mitään pelkoja siitä, mitä me joutuisimme näkemään ja mistä kenties luopumaan. Me saamme ahdistua, mutta meidän ei tule antaa tuon ahdistuksen estää meitä katsomasta ja menemästä loppuun asti. Jos mikä tahansa saa meidät toivomaan tai pelkäämään jonkin löytämistä, me emme kykene katsomaan.

Tämä koskee myös arkuutta. Kun me haluamme ymmärtää arkuuden toimintamekanismeja, me emme saa pelätä sitä, mitä me voisimme nähdä. Ainoastaan kylmäverinen katsominen voi avata ne silmiemme eteen niin, että me näemme, mitä tapahtuu. Silloin me huomaamme, että arkuus on vain oire jostakin muusta. Se osoittaa kohti jotakin, joka on meille emotionaalisesti hyvin tärkeää ja samalla sellaista, että me olemme mielestämme sen suhteen voimattomia.

Yksi arkuuden toimintamekanismeista on sellaiset keskeneräiset unelmat, jotka olivat hetken aikaa mahdollisia, mutta jotka eivät kuitenkaan toteutuneet. Niissä oli jotakin emotionaalisesti niin tärkeää, että haluaisin vielä pitää niitä mahdollisina, vaikka mikään ei puoltaisi sitä, että ne olisivat mahdollisia. Silti en tahtoisi kadottaa toivoa niiden toteutumisesta. Oli tietenkin hieman surullista heittää nuo toiveet pois. Mutta se oli vapauttavaa. Mitä syytä minulla olisi enää olla arka? Minulla ei ole mitään menetettävää, vaan ainoastaan vastaan otettavaa. Miten raikkaasti nykyhetki virtaakaan! Olen jälleen onnellisempi ja vapaampi kuin ennen.

Me emme voi herättää kuollutta menneisyyttä. Ei ole mitään keinoa, jolla me voisimme saada sen tapahtumaan uudelleen. Jotkut menneet kokemuksemme ovat saattaneet olla sellaisia, että me tahtoisimme kokea ne uudelleen. Se saattaa olla mahdollista tai mahdotonta. Aikanaan ne tulivat itsestään. Ne antoivat meille jotakin, joka nyt saa meidät katsomaan menneisyyteen ja pelkäämään, että ne eivät toistuisi, mutta samalla toivomaan, että ne sittenkin toistuisivat. Ne ovat keskeneräisiä unelmia, mutta kuolleita unelmia. Vain niiden kuoleman hyväksyminen päästää meidät pois arkuudesta. Kun me tulemme kokonaan takaisin nykyhetkeen, meidän voimamme palaa meille. Kun meillä ei ole pelkoa minkään menettämisestä, me emme tarvitse arkuutta minkään säilyttämiseen. Arkuus pyrkii säilyttämään jotakin, jonka säilymistä me toivoisimme, mutta emme uskalla koskea siihen, ettei se hajoaisi.

Keskeneräiset unelmat           19. lokakuuta

Huonosti toimivat perheet elävät keskeneräisten unelmien keskellä. Jokin saattaisi olla mahdollista, jos me lapsina osaisimme sanoa oikeat sanat, tehdä oikeat teot, ja keksiä oikeat ratkaisut. Kuitenkin meidän voimamme on hyvin vähäinen ja me olemme ailahtelevien aikuisten armolla. Jos he päättävät jotakin, sanovat jotakin ja tekevät jotakin, se tapahtuu. Me lennämme sivuun, emmekä pysty pieninä ihmisinä vaikuttamaan mihinkään. Meidän voimamme on vähäinen ja perheen emotionaalinen tasapaino on uhkaavan herkkä.

Me emme toivo kovin ihmeellisiä asioita. Me toivomme pientä onnen hetkeä, rauhaa ja sitä, ettei meidän tarvitsisi aina pelätä. Asioista, jotka ovat muille lapsille aivan tavallisia ja joihin heidän ei tarvitse kiinnittää huomiota, tulee meille isoja unelmia. Me haluaisimme saada sen, mikä on muille normaalia elämää. Me unelmoimme tavallisesta elämästä, mutta unelmamme siitä on jäänyt keskeneräiseksi.

Keskeneräiset unelmat onnellisesta elämästä ovat jääneet syvälle. Rikkinäisten perheiden lapsina me olemme usein herkkiä, ja tavallisen elämän näkeminen koskettaa tätä herkkää kohtaa niin paljon, että me pelkäämme rikkovamme sen, jos teemme jotakin. Meidän keskeneräiset unelmamme ovat suuria ja herkkiä. Mutta ne ovat myös rikkinäisen kodin tuotteita, ja niiden mukana kuljettaminen saa meidät toistamaan kotimme emotionaalista maisemaa. Me emme tarvitse noita unelmia – emme ainakaan vanhassa tutussa muodossa. Elämä antaa meille sen, mitä se antaa, vaikka meillä ei olisi mitään unelmia. Niin kauan kuin unelmamme jäädyttävät meitä, ne ovat vahingollisia. Meidän on päästettävä irti keskeneräisistä unelmista, jotka perustuvat lapsuuden haavoihin. Silloin me voimme löytää nykyhetkessä läsnä olevia unelmia. Se antaa meille voimamme takaisin – tai oikeastaan me saamme sen ensimmäistä kertaa.

Elämä ei ole niin herkkä, että se menisi rikki, jos me kajoamme siihen. Nyt me olemme aikuisia, emmekä voimattomia pikkulapsia. Mutta me emme voi saada omaa voimaamme takaisin ennen kuin uskallamme ottaa aikuisuutemme vastaan. Sitä varten meidän on luovuttava lapsuuden keskeneräisistä unelmista. Ne ovat kauniita ja herkkiä, ja niissä on paljon surua. Ne tekivät meidät aikanaan siksi herkäksi ihmiseksi, joka me nyt olemme. Tämä herkkyys on jätettävä hetkeksi sivuun ja annettava rakkaiden unelmien mennä. Arkuus osoittaa ne meille. Kun ne ovat menneet, meidän ei tarvitse enää pelätä särkyvämme, kun odotamme jotakin.

Unelmoiva yhteiskunta           20. lokakuuta

Keskeneräiset unelmat eivät ole pelkästään rikkinäisten perheiden kasvattien osa. Ne ovat merkittävä tämän yhteiskunnan käyttövoima. Tarvitsee vain lukea muutama juorulehti, katsoa muutama elokuva, ja kuunnella muutama laulu. Vain harvan ihmisen käyttövoima on nykyhetkessä virtaaminen. Sen sijaan vastaan tulee keskeneräisiä unelmia, kuolleita unelmia, ja täyttymässä olevia unelmia, jotka kestävät vain ohikiitävän hetken. Kommentoin seuraavassa yhtä laulua:

Jos vain vielä voit, tule luo
Ilon elämään kerran sinä toit
Se uudestaan mulle suo

Kokemus onnen hetkestä, joka oli kerran läsnä ja totta. Nyt se on poissa, mutta halu kokea se uudelleen on jäänyt.

Ei soida voi enää sydän, se on onneton
Kuin pysähtyis se kipuihin niin viiltäviin

Kipu ei ole siitä onnen hetkestä, joka oli. Sehän oli onnellinen tuokio. Kipu on siitä, että jokin syvä kokemus katosi, eikä se yrityksistä huolimatta ole toistunut.

Mun sielussain muisto nyt vain sun kuvas on
Ja kaivaten mä katselen tähtiin kiiltäviin

Kuva ei ole kuitenkaan muisto vain. Se ei ole saanut kuolla pois mennäkseen niiden tapahtumien joukkoon, jotka eivät enää koskaan palaa. Jos se olisi saanut kuolla, tuon hetken onnellisuus olisi paljastunut. Mutta nyt se on keskeneräinen tuskallinen unelma, joka perustuu onnelliseen muistoon. Kummallista. Mutta niinhän monet minunkin kirjoittamani runot ja aiemmat tekstini sanovat. Ilon hetkestä tuli tuska. Ei näin pitäisi käydä.

Meidän unelmamme sitovat meidät menneisyyteen. Yksikään unelma ei saa meitä katsomaan tulevaisuuteen, sillä ne ovat menneiden kokemusten, tunteiden ja ajatusten tuotteita. Sen tähden unelmille kuoleminen ei ole kuolemista tulevaisuudelle. Se on kuolemista menneisyydelle, jotta tulevaisuus olisi vapaa. Yksikään unelma, jonka me osaamme unelmoida, ei ole muuta kuin menneisyyden henkiin herättämistä – ehkä hieman toisessa muodossa. Ainoastaan unelmille kuoleminen voi saada meidät ottamaan vastaan jotakin aivan uutta, jota emme olisi ikinä keksineet ajatella. Unelmissaan tämä yhteiskunta katsoo menneisyyteen ja kehottaa meitä katsomaan sinne kanssaan. Kun me annamme unelmien kuolla, me lakkaamme toivomasta menneisyyden toistumista ja käännämme silmämme tulevaisuuteen. Se on onnellinen vapaus.

Onnelliset ajatukset           21. lokakuuta

Ihmettelen, kuinka nopeasti arkuus lähti pois. Kun se nousi pintaan, olin jo mielessäni valmistautunut hitaaseen ja kipeäänkin muutokseen. Mutta oloni on kevyt, vapaa ja onnellinen. Tulen uuteen päivään ilman unelmia ja suuria toiveita, raikkaana, seesteisenä ja valmiina virtaamaan sen mukana. Askeleet ovat kevyitä ja hymy on herkässä.

Yhden merkittävän asian olen tässä oppinut: onnellisuuden ajatteleminen on onnellista. Jos onnellisuuden ajatteleminen tuntuu tuskalliselta, me emme silloin ajattele onnellisuutta, vaikka luulisimme tekevämme niin. Onnellisuuden ajatteleminen on silloin väline, joka pitää hengissä tuskallista muistoa tai keskeneräistä unelmaa. Tuskan tunteen olisi oltava meille merkki siitä, että me ajattelemme tuskaa emmekä onnellisuutta. Jollei se herätä meitä, me luulemme, että onnellisuus on tuskallista – tai että sen odottaminen ja muisteleminen ovat tuskallista. Ei se niin ole. Onnellisuuden ajatteleminen on aina onnellista, olipa onnellisuus sitten tässä hetkessä, menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Usein onnellisuus on vain väärä nimilappu, jonka me annamme tuskalle.

Asiat ovat sitä, miltä ne tuntuvat, mitä ne vaikuttavat ja mitä ne saavat aikaan. Jos jokin, mitä me sanomme onnellisuudeksi, saa olomme tuskaiseksi, me olemme antaneet asialle väärän nimen. Onnellisuus on vapaa ja virtaava. Sillä ei ole mitään tekemistä keskeneräisten unelmien kanssa, sillä ne ovat menetyksen, surun ja onnettomuuden ilmauksia. Onnelliset ajatukset ja tunteet ovat onnellisia. Ne eivät ole koskaan tuskallisia.

Paranemisen työkalu           22. lokakuuta

Keskeneräiset unelmat ja niiden tunnistaminen on yksi paranemisen työkaluista. Jos minulle on tullut ikävä olo, olen kysynyt itseltäni, mikä keskeneräinen unelma minulla on. Niitä on ollut paljon. Jotkut olivat selkeitä ja tunnistettavia. Toiset olivat epämääräisiä toiveita koskien sitä, miten ihmisten tulisi suhtautua toisiinsa, mitä odotan muilta, millainen haluaisin olla, ja mitä haluaisin saavuttaa. Keskeneräisten unelmien tunnistaminen ja niiden tietoinen pois paneminen on ollut äärimmäisen vapauttavaa. En olisi enää osannut odottaa, että voisin vielä elää tällaisen uuden vapautumisen murroksen. Olen taas kerran kokenut, että paranemiselle ei ole rajoja. Elämä on jotakin paljon suurempaa kuin se elämä, jonka me kuvittelemme tuntevamme.

Keskeneräisten unelmien perään haikailu on melko suomalainen piirre. Populaarimusiikin tutkijat ovat kiinnittäneet tähän huomiota jo pitkään. Ei tarvitse kuunnella kuin ruotsalaista musiikkia, niin ero on selvä. Jos ruotsalaiset laulavat onnesta, se on iloinen asia, olipa se sitten takana, kohdalla tai edessä. Kun suomalaiset laulavat onnesta, he laulavat surullisesti ja melankolisesti. Me uskomme syvästi, että jos olemme liian onnellisia, onni katoaa. Ja kun se on kadonnut, me emme osaa olla iloisia siitä, että se oli meillä hetken aikaa. Sen sijaan me kuolemme siitä tuskasta, että se ei ole meillä nyt.

Me olemme sen yhteiskunnan tuotteita, minkä keskellä me olemme kasvaneet. Niin kauan kuin yritämme parantua yhteiskunnan vahingollisen viitekehyksen sisällä, me olemme jumissa. On ollut hienoa vapautua onnen vastaanottamiseen ilman, että haikailisin sen perään, kun se on mennyt. Se on oikeaa onnellisuutta ja iloa. Se on elämän virtaamisessa kulkemista. Kuinka hienoa sisäinen vapautuminen onkaan!

Muiden auttaminen           23. lokakuuta

Mitä me voisimme tehdä, kun muiden vahingollisen käyttäytymisen näkeminen tuntuu tuskalliselta? Tuntuu pahalta katsoa, kun ihmiset kohtelevat kanssakulkijoitaan huonosti. Mikä olisi hyvä tapa auttaa muita?

Vastaukseni siihen on melkein aina sama. Niin kauan kuin muiden käyttäytyminen toisiaan kohtaan synnyttää meissä tuskaa, meidän on kohdattava oma tuskamme. Jos meidän motiivimme auttaa muita on oman tuskamme vähentäminen, yleensä käy huonosti. Me olemme silloin tyytyväisiä mihin tahansa ratkaisuun, joka saa meidän oman tuskamme vähenemään. Me emme edes kysy, onko se hyvä ja oikea ratkaisu muille. Yrittäessämme vähentää omaa tuskaamme pyrkimällä muuttamaan muiden käyttäytymistä me voimme tehdä heille väkivaltaa. Ei niin, että tekisimme sen tarkoituksella. Oma tuskamme tekee meidät sokeiksi näkemään sitä, mitä muissa tapahtuu. Me yritämme oikeasti vain helpottaa omaa oloamme.

Tämä ei tietenkään toimi. Muut voivat kyllä muuttaa käyttäytymistään, mutta mitä sitten? Voivatko he sen jälkeen paremmin? Vai piilottavatko he vain tekonsa meiltä? Meidän vastuullamme on parantaa itsemme ja olla ystävällisiä muille. Se, ovatko muut ystävällisiä muille, on heidän asiansa. Me voimme kyllä auttaa heitä, mutta vasta sitten, kun emme yritä vähentää sillä omaa tuskaamme emmekä paeta pahaa oloamme. Silloin me yleensä huomaamme, että meidän on tarpeen tehdä vain vähän ja yksinkertaisia asioita.

Taisteluita           24. lokakuuta

Jokaisella ihmisellä on oma taistelunsa. Muut voivat taistella erilaisin keinoin kuin me, ja he voivat taistella meiltä piilossa. He saattavat hävetä omaa heikkouttaan. Mutta aivan varmaa on se, että he käyvät omaa taisteluaan.

Kenties he eivät tiedä käyvänsä sitä. Mekään emme aina tienneet, mikä oli meidän taisteluamme, mikä oli muiden taistelua, ja mikä oli meidän taisteluamme muiden kanssa. Me saatoimme ajatella, että elämä vain on tällaista. Me toimimme niin hyvin kuin osasimme, pystyimme ja jaksoimme. Mikään meidän taistelussamme ei ollut väärää. Omassa ristiriidassamme me haavoitimme itseämme ja muita, ja joskus sanoimme, että ei meillä mitään taistelua ole.

Nyt me tiedämme, että meillä oli. Ja että kaikki se oli meidän omaa taisteluamme. Silti me saatamme helposti unohtaa, että muilla on oma taistelunsa, jonka keskellä he saattavat kuvitella taistelevansa myös muita vastaan. Mutta kukaan ei taistele muita vastaan eikä edes itseään vastaan. Jokainen yrittää pärjätä itsensä kanssa ja omien tunteidensa kanssa niillä eväillä ja keinoilla, joita hänen kasvuympäristönsä on antanut. Heillä ei voisi olla muita keinoja, ja niillä, mitkä heillä on, he tekevät parhaansa.

Me voimme kertoa, että on myös toisenlaisia keinoja, mutta me tulemme kuulluiksi vasta sitten, kun rakastamme niitä, joille me kerromme. Tämä ei ole sitä, että me rakastaisimme omia tunteitamme heitä kohtaan. Omien tunteidemme tutkiminen voi erehdyttää meidät rakastamaan omia tunteitamme sen sijaan, että katsoisimme ihmisiä, jotka ovat edessämme. Kun he saavat olla meidän edessämme ja taistella siten kuin taistelevat, me katsomme heitä oikein. He eivät taistele väärin. He eivät ole koskaan taistelleet väärin. Kun me katsomme toista ihmistä edessämme, hän on koko se polku, jota pitkin hän on tullut eteemme.

Päätöksiä           25. lokakuuta

Joskus me yritämme tehdä elämää suurempia päätöksiä. Me haluaisimme päättää, missä asumme lopun elämäämme, mitä teemme työksemme lopun elämäämme, mitä me opiskelemme ja mihin ammattiin me valmistumme. Me haluaisimme päättää enemmän kuin on meidän vallassamme.

Tällaisia päätöksiä tehdessämme me ahdistumme. On aivan luonnollista ahdistua, kun päätöksen lopputulos ei ole meidän vallassamme. Meidän mielemme ahdistuu, kun se yrittää ratkoa asiaa vastoin tyyneysrukousta. Me voimme päättää, mitä me teemme tänään. Sekään ei ole kokonaan meidän vallassamme. Mutta se on paljon enemmän meidän vallassamme kuin se, mitä me teemme ensi vuonna.

Jos me ahdistumme päätöstä tehdessämme, me saatamme yrittää päättää vastoin tyyneysrukousta. Meillä ei ole ehkä valtaa päättää sitä, mitä tahtoisimme päättää. Me voimme elää tämän päivän parhaan tietämyksemme mukaan, mutta jos me yritämme suunnitella ensi vuoden varmuudella loppuun asti, me emme pysty siihen. Meidän mielemme kykenee tekemään päätöksiä rauhassa silloin, kun meidän vallassamme on toteuttaa päätös. Muussa tapauksessa me yritämme päättää liian suurta asiaa. Tämän päivän eläminen parhaalla tavalla tuo meille parhaan tulevaisuuden ihan itsestään.

Ongelmia ja vääriä ongelmia           26. lokakuuta

Meillä voi olla monenlaisia ongelmia ja huolia. Me yritämme ratkaista jotakin mieltämme vaivaavaa asiaa, mutta se ei tunnu ratkeavan. Silloin on aika kysyä, onko se ongelma vai kuviteltu ongelma. Todellisen ja kuvitellun ongelman välillä on helposti tunnistettava ero. Kuviteltuun ongelmaan ei ole ratkaisua. Ei ole mitään, mitä me voisimme tehdä ja minkä jälkeen asia olisi hoidettu.

Me voimme ratkaista kuvitellun ongelman vain kuvittelemalla. Me emme voi tehdä sille nykyhetkessä mitään. Me emme voi ryhtyä toimenpiteisiin sen ratkaisemiseksi. Kenties me emme halua, uskalla tai kykene. Se on vain meidän mielessämme ja siten meidän tekemisemme ulkopuolella. Me voimme ratkaista sen vain kuvitellen erilaisia vaihtoehtoja, mutta mielikuvitusratkaisu ei tuo meille rauhaa, sillä se ei ratkaise mitään. Kuvitellut ongelmat ovat myös keino kieltää todellisuus. Ne ovat muuri, jonka me asetamme itsemme ja maailman väliin, jotta me voisimme pitää mahdotonta mahdollisena – tai mahdollista mahdottomana.

Ainoa ratkaisu on lakata yrittämästä ratkaista kuviteltua ongelmaa. Usein siihen kuuluu välähdyksenomainen tajuaminen, että ongelmamme johtuu asioiden kieltämisestä. Sitten me haluamme edelleen kieltää. Jos hyväksyminen olisi helppoa, me emme tarvitsisi tuota ongelmaa. Se suojaa meitä, mutta sen antama suoja on yhtä heikko kuin silmien sulkeminen. Mutta me saatamme tarvita silmien sulkemista hetken aikaa.

Lopulta meidän on hyväksyttävä se tilanne, missä me olemme. Sekään ei tule säilymään. Epävarmuus ei ole ongelma. Se on elämän olennainen osa. Epävarmuus ei ole aina mukavaa. Mutta hyväksyminen palauttaa meidän voimamme meille takaisin, ja me voimme keskittyä oikeisiin ongelmiin. Niin kauan kuin meidän huolemme liittyvät varmuuden lisäämiseen, me emme opettele elämään. Elämisen uskallus ei tule varmuudesta, vaan tietämättömyyden vastaanottamisesta. Kun me suuntaamme ponnistelumme varmuuden lisäämisen sijasta odottamattoman hyväksymiseen, me avaudumme elämän rikkaudelle ja spontaaniudelle.

Me emme koskaan kuole epävarmuuteen. Mutta me voimme kuolla niihin ponnisteluihin, joilla me yritämme synnyttää varmuutta maailmaan, joka elää, muuttuu, katoaa ja syntyy uudelleen koko ajan.

Omakohtaisuus           27. lokakuuta

Me olemme kuulleet kertomuksia surusta, yksinäisyydestä, kärsimyksestä, ikävästä ja tuskasta. Me olemme lukeneet niistä. Tämän kaiken perusteella me olemme muodostaneet mielikuvan siitä, mitä suru tai yksinäisyys ovat. Me puhumme niistä ikään kuin me tietäisimme, mitä ne ovat. Mutta me emme tiedä ennen kuin yksinäisyys tulee meitä kohti kuin varjo, tai ennen kuin tuska ja kärsimys lähestyvät meitä kuin paksu sumu. Se, mistä me puhuimme äsken kuin jostakin asiasta, on nyt edessämme odottavana kokemuksena.

Silloin meillä on mahdollisuus ymmärtää ilman sanoja, arvovarauksia ja mielipiteitä, mitä tuska on tai mitä suru on. Tai me voimme paeta sitä juuri ennen kuin se saavuttaa meidät, jolloin se jää mielipiteeksi – joksikin, joka on edelleen kokemuksemme ulkopuolella. Pakeneminen on helppoa. Tarvitaan vain pilleri, pullo, uskomus, teoria tai mielipide – mikä tahansa muu kuin kipeä vastaanottaminen.

Mielipiteisiin pakeneminen on helppoa. Uskomuksiin pakeneminen on helppoa. Älyllistämiseen pakeneminen on helppoa. Siis hetken aikaa. Sitten ne potkivat takaisin. Pakeneminen ei tee vapaaksi eikä pelottomaksi.

Sinä voisit puhua minulle monista asioista. Voisit puhua minulle pitkään. Mutta jos minä vain kuuntelisin sinua, tulisi hetki, jolloin olisit sanonut kaikki mielipiteesi ja uskomuksesi. Tulisi hetki, jolloin mielipiteesi loppuisivat. Tuosta hetkestä, kun sinulla ei ole enää ainuttakaan mielipidettä, alkaa omakohtainen tietäminen. Vasta sitten, kun olet kohdannut surun tai minkä tahansa asian niin, että sinulla ei ole siitä mielipidettä, vaan tunnet sen hiljaisuudessa, sinulla on siitä todellista sanottavaa.

Tuohon paikkaan ei ole helppo tulla. On pelottavaa kokea, kuinka se hetki lähestyy, jolloin mielellä ei ole enää mitään sanottavaa. Mitä sitten tulisi? Sen jälkeen tulee Suuri Hiljaisuus. Tuo Hiljaisuus olet sinä itse. Hiljaisuudessa edessäsi on maailma, josta olet siihen asti vain puhunut. Et ole puhunut edes tuosta maailmasta, vaan niistä ajatuksistasi, jotka ovat korvanneet sen. Et ole myöskään tuntenut puhujaa, jonka olennainen elementti on kokeminen hiljaisuudessa. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. En voisi kuvitella Jumalan liikkuvan maan päällä mieli koko ajan selittäen. Jumala liikkuu hiljaisuudessa.

Pakenija tarvitsee mielipiteitä ja määritelmiä. Hän tarvitsee jotakin, jonka avulla paeta omakohtaista hiljaisuudessa tapahtuvaa elämän kohtaamista. Toinen ihminen käy hyvin, varsinkin jos häntä uhkaa suru, yksinäisyys, tuska tai pelko. Silloin pakenija voi muodostaa niistä mielipiteitä, joiden avulla hän pystyy eristämään sekä itsensä että autettavan niiden vastaanottamisesta ja elämän kohtaamisesta. Jos kuka tahansa on vaarassa joutua aitoon surun, tuskan tai yksinäisyyden kokemukseen, auttaja rientää estämään sen tapahtumista – sillä hän pakenee juuri tuota kokemusta. Tämä auttaja on aina ensimmäisenä ja viimeisenä paikalla, sillä hänen on varmistettava, että hän ei näe mielen tyyntä kokemista kenessäkään toisessa. Se on hänelle suuri uhka. Hän ei osaa olla tilanteessa, jossa toinen kohtaa elämän tuskaa vailla mielipiteitä, torjuntaa ja selityksiä. Hän on aluksi mielellään mukana, mutta kun hän huomaa, että toinen menee mielipiteitä ja teorioita syvemmälle, hän lakkaa kestämästä. Pakenija tarvitsee mielipiteitä, joiden avulla hän voi puhua surusta ilman, että joutuisi katsomaan sitä silmiin. Hän ei voi tulla sinun luoksesi ilman, että hän toivoisi, että sinulla olisi jo helpompi olo. Se on sinulle vahingollista, ellet osaa pitää rajojasi.

Se, joka tuntee surun omakohtaisesti, katsoo sitä mielellään silmiin. Hän voi olla hiljaa toisen lähellä, eikä hänen tarvitse yrittää nostaa toista pois surusta tai yksinäisyydestä. Hänen ei tarvitse sanoa mitään lohduttaakseen itseään. Suru, yksinäisyys, tuska ja kärsimys eivät tarvitse sanoja eivätkä siten myöskään selityksiä. Niitä ei tarvitse välttää eikä paeta. Niihin ei liity mielipiteitä, eivätkä ne siksi voi olla puolesta tai vastaan. Ne vain ovat. Niiden hiljainen kokija kestää mitä tahansa, sillä kestäminen katoaa silloin, kun ei ole mitään kestettävää. On vain sanaton ja hiljainen seesteisyys.

Etsiminen vai torjuminen           28. lokakuuta

Me sanomme joskus etsivämme rauhaa, kun itse asiassa haluamme vain torjua rauhattomuutta. Me sanomme etsivämme lepoa, kun haluamme vain torjua levottomuutta. Silloin me emme etsi mitään – me haluamme vain pois jostakin. Me haluamme torjua jotakin. Jos me haluamme torjua rauhattomuutta, me suhtaudumme siihen pois työntäen, aggressiivisesti. Kun me suhtaudumme aggressiivisesti, me emme voi kulkea polkua, joka veisi rauhaan. Mikään prosessi ei johda toiseen prosessiin. Aggressiivinen ja torjuva prosessi johtaa aggressiivisuuden lisääntymiseen. Itsemme ja oman kokemuksemme torjuminen johtaa itsemme torjumiseen. Ei ole rakkautta hyväksymisen ja myötätunnon ulkopuolella. Vain hyväksyvä ja myötätuntoinen prosessi voi johtaa hyväksymisen ja myötätunnon lisääntymiseen. Kumpikaan niistä ei synny torjumisen kautta.

Kun me pyrimme kohti rauhaa, meillä ei ole mitään syytä välttää rauhattomuutta. Kaikki se, mitä meidän tarvitsee ymmärtää, on meidän edessämme ilmiselvänä. Koko maailma kertoo meille koko ajan kaiken, mikä meidän on tarpeen tietää. Kun se lähestyy meitä rauhattomuuden kautta, sillä on meille jotakin sanottavaa rauhasta. Me emme voi löytää rauhaa niin kauan kuin pakenemme rauhattomuutta. Mutta kun katsomme rauhattomuutta, me huomaamme, että se puhuu meille siitä, miksi me olemme rauhattomia.

Sisäisessä paranemisessa ei ole vastakohtia. Rauha ja rauhattomuus ovat yksi ja sama asia vain eri kulmista katsottuna. Vastaanottamalla rauhattomuuden me löydämme rauhan. Tutkimalla rauhattomuutta me kerromme itsellemme, että me etsimme jotakin. Pakenemalla rauhattomuutta me kerromme itsellemme, että me emme etsi mitään, vaan tahdomme ainoastaan pois jostakin. Pois itsestämme ja omasta kokemuksestamme. Jos me olemme rauhattomia, meillä on siihen hyvä syy. Tämän syyn vastustaminen ei auta meitä.

Jos hälinä ja meteli kiusaavat meitä, me emme näe, mitä tapahtuu. Me kuulemme jotakin, jokin meissä reagoi siihen vastemielisesti, ja sitten me kiusaannumme omasta reaktiostamme. Me emme enää kuule hälinää, vaan oman reaktiomme ja vastustamisemme. Mutta kun me kuuntelemme hälinää omasta reaktiostamme huolimatta, me huomaamme, että meillä ei ole mitään syytä rauhattomuuteen. Silloin me voimme kääntyä katsomaan omaa reaktiotamme, ymmärtää sitä, ja lakata reagoimasta hälinään. Hälinän vastustaminen ei anna meille siitä rauhaa, sillä vastustaminen lisää rauhattomuutta. Hälinästä häiriintymisen kautta maailma näyttää meille jotakin häiriytymättömyydestä. Mutta me löydämme opetuksen vasta sitten, kun emme pakene jotakin sen vastakohtaan. Maailma opettaa meitä näennäisten vastakohtien kautta, kun me lakkaamme torjumasta niitä ja otamme vastaan sen opetuksen, mitä ne kertovat vastakohdastaan. Silloin me huomaamme, että maailma opettaa meitä koko ajan juuri niistä asioista, joita me luulemme siitä puuttuvan. Rauhattomuus ei ole rauhan puuttumista, vaan opetusta rauhan luonteesta. Ota vastaan vastakohtien opetus.

Ei mitä vaan miten           29. lokakuuta

Kun me katselemme itseämme, omia tuntemuksiamme, reaktioitamme, tai ympärillämme olevaa maailmaa ja sen reaktioita, kysymys ei ole koskaan siitä, mitä me löydämme. Kysymys on aina ja vain siitä, miten me suhtaudumme löytämäämme. Jos me näemme jotakin, se on olemassa ja siis osa todellisuutta. Vaikka me löytäisimme vahingollisen, vastemielisen tai mielestämme väärän reaktion, se on olemassa ja siis todellinen. Me voimme nähdä vain jotakin, joka on olemassa. Me emme koskaan löydä mitään, mitä ei ole olemassa. Paranemisen yhteydessä me näemme usein asioita, joita me emme tahtoisi nähdä. Me olemme mielellämme katsoneet kivoja asioita ja ohittaneet kaikki vähemmän kivat. Mutta ohittaminen ei poista niitä. Nyt me alamme katsoa kaikkia asioita riippumatta siitä, miltä ne tuntuvat.

Meidän tehtävämme on rakastaa todellisuutta ja sitä, mitä me siinä näemme. Torjuminen ei muuta todellisuutta toiseksi. Sen sijaan se estää meitä katsomasta alkuvaikutelmaamme syvemmälle itse asiaa. Hyvin harvoin me pelästymme mitään asiaa. Me pelästymme omaa reaktiotamme siihen, sillä tämä yhteiskunta on opettanut meille, että jotkut asiat tulee torjua ja kieltää. Mutta niin ei tule tehdä. Minkään torjuminen ei ole meille hyväksi. Me osaamme kyllä välttää vahingollisia asioita, vaikka emme torjuisi niitä.

Kysymys ei ole siitä, mikä jokin asia on, vaan miten me suhtaudumme siihen. Sisäinen eheytyminen ei ole ulkoisten asioiden muuttamista, vaan sisimpämme muuttumista. Se on sopusoinnun löytämistä todellisuuden kanssa, eli sen kanssa, mitä on. Sen tähden meidän tulee katsoa ennen kaikkea sitä, mikä meidän suhtautumisemme on. Meillä on hyvät syyt suhtautua siten kuin suhtaudumme. Todellisuutta välttelevä yhteiskunta ja illuusioissa elänyt kasvuympäristömme ovat opettaneet meitä etsimään yhtä ja torjumaan toista. Ne ovat opettaneet meitä lajittelemaan todellisuutta. Mutta todellisuus ei ole lajiteltavissa. Se on yksi. Rauha ja kuuluminen syntyvät todellisuuden kohtaamisesta rakastaen. Rakastaminen ei tarkoita sitä, että me tyytyisimme siihen, että todellisuus on joiltakin osin vahingollista. Mutta vahingollisen muuttaminen ja parantaminen ei vaadi sitä, että me torjuisimme vahingollisen. Jos me vihaamme jotakin, se ei muutu sillä paremmaksi. Ainoastaan meidän olomme on kurja. Jos me rakastamme sitä, mitä äsken vihasimme, meidän mahdollisuutemme parantaa sitä eivät ole yhtään heikommat – päinvastoin. Hyväksymisen ja rakastamisen kautta me voimme muuttaa maailmaa toiseksi. Se muuttuu sen prosessin kaltaiseksi, millä me yritämme muuttaa sitä.

Reagoimisia           30. lokakuuta

Joskus jokin meidän osamme reagoi hyvin kipeästi. Silloin meistä voi tuntua, että me emme ole mitään muuta kuin tuo kipeä osa. Tällaisessa tilanteessa me voimme luulla olevamme kokonaan huono, epäonnistunut, masentunut tai pelokas. Me saatamme ajatella, että paranemisemme ei ole johtanut mihinkään, tai että me taistelemme loppuikämme samojen asioiden kanssa. Me voimme alkaa torjua ja pelätä.

Silloin on tärkeää muistaa, että vain osa meitä reagoi. Tuolla osalla on siihen hyvät syyt. Meissä on aina kaksi osaa: aikuinen, joka elää nykyhetkessä, ja haavoitettu sisäinen lapsi, joka kuljettaa mukanaan menneisyyden avoimia haavoja. Kun lapsi reagoi voimakkaasti, aikuisemme saattaa mennä siihen mukaan ja luulla, että se, mitä nykyhetkessä tapahtuu, on syy niihin tunteisiin, joita me koemme. Ylivoimaiset kokemukset liittyvät lähes poikkeuksetta menneisyyden haavoihin, joista jokin nykyhetkessä muistuttaa meitä.

Tällaisessa tilanteessa lapsella on hyvät syyt kokea sitä, mitä hän kokee. Aikuisen tehtävä on hoitaa tilanne kotiin. Kun jokin sinussa reagoi, muista, että vain osa sinua reagoi, ja että voit rakastaa tuota osaa. Silloin osa sinusta pysyy nykyhetkessä ja kykenee rakastamaan, ja selviät niistä tilanteista, joita elämä antaa eteesi. Jokaiseen sinun reaktioosi on hyvä syy. Mikään vastentahtoinen reaktio ei tule koko mielestä, vaan jostakin sen osasta, joka ei osaa vielä olla rauhassa.

Etsimisen loppuminen           31. lokakuuta

Joskus ajattelin, että etsimiseni loppuisi siihen, että löytäisin jotakin, joka täyttäisi etsimisen. Mutta niin ei käynyt. Etsimiseni loppui kyllä, mutta ei löytämiseen. Se loppui sen ymmärtämiseen, että ei ole mitään etsittävää. Kaikki on jo tässä. Se on ollut siinä koko ajan. Koskaan ei ollut tarvetta etsiä mitään. Ei tarvinnut muuta kuin ottaa se vastaan.

Etsimiseni aiheutui siitä, että en halunnut ottaa vastaan sitä, mikä oli koko ajan tulossa kohti. Se yritti joskus tulla niin kovaa, että vaati suuria ponnistuksia katsoa muualle. Se, mitä luulin etsimiseksi, oli pakenemista, eikä pakeneminen voi päättyä muuhun kuin karkuun juoksemisen loppumiseen. Tavallinen elämä sisältää kaiken. Se tulee arjessa vastaan. Joskus se tulee vastaan niin suurella voimalla, että me emme tahtoisi kohdata sitä. Mutta sen tehtävä on tulla vastaan niin kauan, että otamme sen vastaan. Silloin me huomaamme, että meillä ei ollut mitään etsittävää. Me olisimme halunneet katsoa jonnekin muualle kuin siihen, mikä on suoraan edessämme.

Nyt me osaamme katsoa suoraan. Me osaamme katsoa lähelle. Ja mitä lähemmäs me katsomme, sen selvemmin me huomaamme, että kaikki on ollut siinä koko ajan; vain odottaen, että me huomaisimme sen. Meillä ei ole mitään löydettävää. Ei mitään uutta. Kaikki meidän elämämme rakennusosat ovat olleet läsnä koko ajan. Me emme ottaneet niitä vastaan, sillä me luulimme, että ne ovat huonoja osia. Silti vain ne olivat olemassa. Meidän kuvitelmamme eivät olleet oikeaa elämää. Kun etsiminen loppuu, loppuvat myös kuvitelmat siitä, että meillä olisi jotakin löydettävää.

Ainoa, mitä meidän tulee löytää, on omat silmämme. Kun me avaamme ne ja katsomme tarpeeksi lähelle, etsiminen lakkaa. Zen-opettajat käyttävät tästä nimitystä Zenin tuoksun katoaminen. Se, joka ajattelee etsimisen olevan mystistä ja Zenin olevan jotakin suurta ja ihmeellistä, haisee Zenille. Tämä haju pöllähtää esiin silloin tällöin ja peittää alleen todellisuuden. Mutta kun Zen lopulta löytyy, se löytyy tässä ja nyt – ihan tavallisessa elämässä. Läsnä oleminen löytyy siitä, että kaikki on niin kuin on, että kaikki on aina ollut niin kuin on ollut, ja tulee aina olemaan niin kuin se tulee olemaan. Kun me huomaamme olevamme läsnä, me lakkaamme yrittämästä pois. Erillisyys katoaa.