[an error occurred while processing this directive]

Omilla siivillä

Omilla siivillä

  1. tammikuu
  2. helmikuu
  3. maaliskuu
  4. huhtikuu
  5. toukokuu
  6. kesäkuu
  7. heinäkuu
  8. elokuu
  9. syyskuu
  10. lokakuu
  11. marraskuu
  12. joulukuu


   1   2   3   4   5
   6   7   8   9  10
  11  12  13  14  15
  16  17  18  19  20
  21  22  23  24  25
  26  27  28  29  30
  31

Helmikuu

Pimeys          1. helmikuuta

Pimeys on pelottavaa. En tarkoita päivänvalon puutetta, vaan mielen pimeyttä. Valoa ei näy missään, ja me kuvittelemme olevamme eksyksissä. Emme tiedä mikä on ylös ja alas, tai mikä on eteenpäin ja taaksepäin. Emme tiedä, liikummeko mihinkään.

Mutta kaikessa pelottavuudessaan pimeyden ei tarvitse viedä meitä paniikkiin. Joskus matkamme kulkee pimeän läpi, vain tullaksemme uudenlaiseen valoon. Tuossa pimeydessä me eksymme ja olemme yksin. Pimeys on sitä varten, että me huomaisimme, ketä ja mitä me todella olemme. Noina hetkinä me olemme eksyksissä keskellä universumia – tai ainakin me koemme niin. Mutta eksymiset antavat meille kompassin, johon me voimme luottaa. Meidän olemassaolomme vahvistuu ja löytää pohjan, joka kestää silloinkin kun valo vähenee. Rakkaus ja vahvuus syntyvät yksinäisyydessä ja tilanteissa, joissa kukaan toinen ei voi olla meidän apunamme. Näissä hetkissä meistä tulee tien tuntijoita. Me voimme opastaa muita pimeyden läpi. Me olemme olleet siellä ja voimme kertoa, että siellä ei ole mitään vahingollista. Se voi olla pelottavaa, mutta ei vahingollista.

Ihminen, joka elämänvoima syntyy takertumisesta toisiin ihmisiin, ei ole vahva. Yksin oleminen pimeydessä on kauheaa, koska se osoittaa meille meidän turvamme heikkouden. Mutta juuri se on pimeyden tehtävä. Suuri osa meidän voimaamme syntyy keskellä pimeyttä. Siellä syntyy luottamus. Siellä me opimme olemaan kiirehtimättä, kun suunta ei ole selvillä. Pimeyden keskellä syntyy lepo, jolle päivänvalo on lasten leikkiä. Tultuamme pois pimeydestä me emme enää pelkää kulkea valossa. Me emme pelkää silloinkaan, kun polkumme alkaa kaartua kohti pimeää. Astuessamme pimeyteen me tiedämme astuvamme seikkailuun, jossa luottamuksemme ja sisäinen rauhamme syvenevät. Ja me tiedämme, että pimeys ei kestä loputtomiin. Me tiedämme myös, että valo ei kestä loputtomiin. Me uskallamme silti elää.

Sisäinen rauha          2. helmikuuta

Sisäinen rauha tulee sisältäpäin. Se ei perustu siihen, mitä ympärillämme on, vaan siihen, mitä sisällämme on. Sen juuret ovat meissä ja Korkeammassa Voimassamme. Se säteilee meistä ja muuttaa ympärillämme olevan rauhattomuuden rauhaksi siten, että me emme ehdi edes huomata sen rauhattomuutta.

Meidän sisällämme on syvä meri, jonka suuret syvyydet ovat levossa. Tuuli saa joskus sen pinnan väreilemään, mutta pinnan jokainen aalto tietää olevansa samaa vettä kuin syvällä hiljaisuudessa liikkumatta lepäävä vesi. Syvä Liikkumaton tietää olevansa yhtä pinnan kimaltelevan hyppelyn kanssa. Kaikessa on tasapaino, harmonia, jossa tuulen aikaansaamat vireet ovat täydellisesti sopusoinnussa Suuren Hiljaisuuden kanssa. Suuri Hiljaisuus syvällä ei käske pinnan aaltoja olemaan hiljaa, eivätkä pinnan aallot saa syvyyttä myllertämään. Kumpikin saa voimansa toisesta, sillä ne kykenevät olemaan oma itsensä vain vastakohtaisen olemassaolonsa kautta.

Ellei suuria syvyyksiä ja sen hiljaisuutta olisi, meidän olisi varottava pieniäkin tuulenvireitä, etteivät ne sotkisi koko vettä ja tekisi sitä levottomaksi. Ellei pinnan vireitä olisi, vesi olisi kuollut, eikä se olisi tuulen aikaansaamassa hiljaisessa liikkeessä, joka vaihtaa vettä pinnan ja syvyyksien välillä. Syvyyden rauha olisi aina syvällä eikä se pääsisi koskaan esiin. Me emme edes tietäisi, että se on siellä. Tuulenvireet ja niiden aikaansaamat laineet tuovat syvyydet esiin. Niiden kautta sisäinen rauhamme pääsee esiin, kunnes syvä hiljaisuus taas rauhoittaa pinnan.

Jos me koemme itsemme rauhattomiksi, se johtuu siitä, että osa meitä on yhteydessä rauhaan, josta käsin me voimme nähdä rauhattomuuden. Kun siis koet itsesi rauhattomaksi, älä kiinnitä huomiota siihen rauhattomuuteen, jonka näet, vaan siihen rauhaan, mistä käsin näet sen.

Rakkautta ei tarvitse odottaa          3. helmikuuta

Aina välillä me unohdamme, että rakkautta ei tarvitse etsiä eikä odottaa. Se alkaa heti, kun katson peiliin ja sanon "kiitos". Se alkaa heti, kun koen tunteeni ja sanon "kiitos". Se alkaa heti, kun katson toista ihmistä ja sanon "kiitos". Se alkaa heti, kun katson toisen ihmisen tekoja, sanoja, etsimistä, löytämistä, ja mitä tahansa hänen kauttaan maailmaan tullutta asiaa ja sanon "kiitos".

Rakkaus on ne keinot, joita me käytämme. Rakkaus ei ole päämäärä, sillä se elää vain nykyhetkessä. Rakkaus ei ole asia, jonka ilmestymistä me voisimme odottaa. Rakkaus ei ole jotakin, jota me voisimme saavuttaa. Rakkaus on se, mikä tapahtuu juuri nyt. Me voimme eheytyä sen vaikutuksesta, ja eheytyessämme meidän mielemme muuttuu rakkauden kanssa samansuuntaiseksi. Jos katson peiliin ja sanon "kiitos", minussa voi herätä monenlaisia tunteita. Jotkut tunteet yhtyvät kiitokseen ja ovat mukana rakastamisessa. Toiset tunteet eivät osaa yhtyä kiitokseen, vaan kyseenalaistavat ja torjuvat sen. Ne osoittavat, että meidän kaikki ajatuksemme eivät vielä tunne rakkautta.

Jotkut kohdat meissä eivät haluaisi olla kiitollisia omasta olemassaolostamme, jonkun toisen olemassaolosta, hänen teoistaan tai hänen tekojensa puuttumisesta. Nuo yksinäiset kohtamme kaipaavat paljon rakkautta ja hyväksyntää. Ne kyseenalaistavat rakkauden, mutta rakkaus ei kyseenalaista niitä. Rakkaus ottaa ne vastaan, kuuntelee niitä ja antaa niiden olla. Se osoittaa noille ajatuksille, että niillä ei ole mitään pelättävää. Rakkaus ei hyökkää niitä vastaan. Se ottaa ne vastaan. Se ei yritä kieltää eikä piilottaa niitä. Sen sijaan rakkaus näkee niiden yksinäisyyden, epävarmuuden, arkuuden ja surullisuuden. Rakkaus näkee, kuinka nuo kohtamme eivät uskoisi olevansa tarpeeksi hyviä. Sitten se osoittaa niille, että ne ovat tarpeeksi hyviä. Ne voivat olla rikki, mutta ne ovat hyviä.

Rakkaus on kiitollinen jokaisesta, joka etsii rakkautta, vaikka etsiminen olisi kuinka haparoivaa hyvänsä, ja vaikka se olisi erilaista kuin minun etsimiseni. Jos me etsimme rakkautta vaikka kuinka vähän hyvänsä, se ohjaa meidät rakastamaan. Aikanaan se tuo meidät hetkeen, jossa me sanomme "kiitos". Silloin tuo "kiitos" voi osoittaa meille, että olemme hämmentyneitä rakkauden edessä. Kiitos herättää meissä toisenlaisia tunteita kuin olimme kuvitelleet. Kun me rakastamme ja koemme samalla mielestämme kummallisia tunteita, ne osoittavat, että käsityksemme rakkaudesta on kummallinen. Kun sanomme sillekin "kiitos", me olemme hyvällä tiellä, jossa rakkaus tulee suuremmaksi joka päivä.

Me emme vielä tunne rakkautta. Tämä ei ole pelottava asia, vaan lupaus rakkauden tuntemisesta ja elämän muuttumisesta. Se on lupaus elämän rikkaudesta ja suuresta Kiitoksesta, joka kestää elämämme loppuun asti. Kiitos tästä liikennemerkistä. Kiitos tästä kadulle pudonneesta lehdestä. Ja tästä kärpäsestä.

Positiiviset mielikuvat          4. helmikuuta

Positiiviset mielikuvat ovat tärkeitä, mutta yksinään ne eivät johda mihinkään. Se "positiivinen ajattelu", jota usein esitellään, on lähinnä mielen pakottamista. Se on varjojemme kieltämistä ja niiden työntämistä syvemmälle. Se ei johda lepoon eikä kokonaiseksi tulemiseen, vaan jakautumiseen ja ajatusten pakonomaiseen hallintaan. Se ei johda paranemiseen.

Oikeat positiiviset mielikuvat vievät meitä kohti varjojamme, niiden kohtaamiseen ja niistä irti päästämiseen. Ne kertovat meille, että varjomme eivät ole yhtä kuin me. Ne kertovat meille, että me voimme kohdata häpeällisimmätkin kohtamme. Ne auttavat meitä tunnistamaan oman häpeämme ja ymmärtämään, että se ei ole yhtä kuin me. Ne antavat meille rohkeuden kohdata häpeämme samalla kun ne kertovat, että meillä ei ole mitään hävettävää. Ne auttavat meitä näkemään, että me olemme koko ajan eläneet parhaan kykymme mukaan. Me olemme hyviä.

Oikeat positiiviset mielikuvat johtavat itsemme syvempään hyväksymiseen. Ne eivät torju mitään eivätkä paina pois mitään. Ne antavat kaiken tulla. Ne antavat voimaa ja rohkeutta. Ne muuttavat levottomuuden levoksi. Ne kertovat meille jotakin perimmäistä meistä itsestämme. Samalla ne ovat vain hetken ajatuksia, jotka aikanaan saavat kuolla pois. Ne ovat tie mieleen, jossa niitä ei tarvita. Ne ovat hetken väline, työkalu, jonka avulla me lopulta pääsemme niistä irti. Ne johtavat meidät mieleen, joka vain on, ja jonka olemassaolo ei riipu siitä, mitä se ajattelee ja kokee.

Yksi minulle tärkeä mielikuva on ollut seuraava: kaikki se ei ole hävettävää, mitä minä häpeän. Se myöntää, että minä häpeän. Samalla se tunnustaa, että minä saatan hävetä asioita, jotka ovat osa tavallista elämää ja ihmisyyttä.

Mielikuvat ovat vain sanoja, osoittimia, jotka osoittavat johonkin muualle kuin itseensä. Mielikuva ei ole itsetarkoitus, vaan sen tarkoitus on siinä, mitä se osoittaa. Oikeat mielikuvat osoittavat meille oman ihmisyytemme ja inhimillisyytemme. Ne ohjaavat meidän mieltämme aitouteen ja levolliseen kuulumiseen. Tuo lepo ei tarvitse enää mielikuvia, sillä mieli itse lepää.

Muut saavat olla          5. helmikuuta

Meidän ei tarvitse ottaa osaksemme toisten ihmisten vihaa, häpeää, katkeruutta, eikä heidän mielensä ailahteluja. Lapsena me tunsimme usein, että vanhempiemme tunteet riippuivat meidän käyttäytymisestämme, ja että me saatoimme kontrolloida sitä, mitä he tunsivat. Me ajattelimme, että käyttäytymällä tietyllä tavalla, sanomalla tai tekemällä jotakin, vanhempiemme olotila – siis myös meidän olomme – tulisi paremmaksi.

Mutta ihmisten tunteet ovat heidän omiaan. Heidän levottomuutensa, katkeruutensa ja vihansa ovat heidän omiaan. Samoin heidän ilonsa. Me emme voi pelastaa heitä heiltä itseltään. Heidän tunteensa ovat heidän vastuullaan, ja jos he eivät osaa kohdata niitä, he voivat viskellä niitä ympäriinsä. Meidän ei tarvitse ottaa niitä vastaan, sillä ne eivät ole meidän tunteitamme. Me voimme antaa niiden mennä ohitsemme tai lävitsemme. Me huomaamme ne, tunnistamme ne siksi, mitä ne ovat, ja annamme niiden mennä. Me kunnioitamme itseämme yksilöinä kieltäytymällä ottamasta vastaan muiden viskelemiä tunteita.

Me voimme välittää heistä, mutta me emme voi pelastaa heitä heidän omalta tuskaltaan. Jos he eivät ota sitä itse vastaan, me emme voi pakottaa heitä kohtaamaan sitä. Se ei kuulu myöskään meille. Me voimme ymmärtää, että he etsivät vielä omaa paranemistaan, ja parasta, mitä me voimme tehdä auttaaksemme heitä, on jatkaa omaa paranemistamme. Vasta sitten kun kykenemme kohtaamaan heidät ottamatta heidän tunteitaan omien tunteidemme sekaan, me kykenemme auttamaan heitä. Siihen asti me lepäämme heidän lähellään, ja tämän levon me löydämme antamalla heidän olla. Silloin me annamme myös itsemme olla.

Katso kun tunteet lentävät ja anna niiden roiskua. Älä tartu niihin. Jos et voi olla tarttumatta tai vastustamatta, mene pois. Mutta älä vihaa, sillä viha saa aikaan vain lisää vihaa. Meidän ei tarvitse taistella muita vastaan. Me olemme heidän puolellaan. Jos he eivät halua kohdata jotakin itsessään, sen pakottaminen tekisi meistä heidän vihollisiaan. Me olemme heidän puolellaan, kun hyväksymme heidät, annamme heidän olla, ja kun säilytämme oman lepomme. Silloin me olemme myös itsemme puolella.

Tietomme on vajavaista          6. helmikuuta

Se, minkä me tiedämme nyt, katoaa pois. Minkä kirjoitan nyt, voi olla huomenna turhaa ja tarpeetonta. Me emme tiedä täydellisesti, emmekä koskaan tiedä täydellisesti. Meidän ei tarvitse tietää täydellisesti. Me tarvitsemme uskoa ja rakkautta, jotka elävät sen tiedon varassa, jonka me kunakin hetkenä tiedämme. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään.

Tämä on vastapaino informaatioyhteiskunnalle. Me haluaisimme tietää kaiken tiedettävissä olevan ja ajattelemme, että ongelmamme johtuvat tiedon puutteesta. Mutta vaikka me tietäisimme tulevat tapahtumat ja voisimme ennustaa jokaisen valinnan seuraukset tarkasti, se ei tekisi meistä onnellisia. Se voisi tehdä meidän elämämme helpommaksi, mutta se ei tekisi sitä enemmän elämisen arvoiseksi. Viisauden perässä juostessamme me unohdamme epätäydellisen ihmisyyden. Rakkaus ei arvioi ihmisiä sen mukaan, mitä he tietävät. Tieto ei ole rakkauden korvike. Ei myöskään voima siirtää vuoria käskemällä. Tiedon ja voiman avulla me voisimme saada aikaan hienoja näytöksiä, ja muut voisivat sanoa, että meillä on yliluonnollista voimaa. Mutta sanoisivatko he, että me rakastamme heitä? He tulisivat pyyntöineen meidän luoksemme, mutta miten me valitsisimme, mitkä niistä me täyttäisimme? Jos kaksi ihmistä pyytäisi keskenään ristiriitaista asiaa, mitä me sanoisimme?

Elokuvan Hämähäkkimies lopussa sankari sanoo, "suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun". Sitten hän kävelee pois rakkaussuhteesta elääkseen yksinäisyydessä. Tieto ja voima ovat välttämättömiä, mutta yksinään ne eivät riitä. Ilman tietoa me emme voisi tehdä taloja, tietokoneita, emmekä juuri mitään. Ilman voimaa me emme saisi aikaan mitään. Tieto ja voima tekevät meidän elämämme helpommaksi, mutta ne eivät tee sitä elämisen arvoiseksi. Rakkaus tekee, usein ilman tietoa, ja monesti yksinkertaisten sanojen ja eleiden vaatimattomalla voimalla.

Rakkaus pysyy. Tieto katoaa, korvautuu toisella ja häipyy pois. Rakastaminen vaatii uskallusta elää ja toimia myös epävarmuuden ja voimattomuuden keskellä. Rakkaus ottaa askeleita silloinkin kun se ei tiedä, ja nimenomaan silloin. Siksi se voi elää ainoastaan vapaudessa. Me emme tiedä, mitä muut tekevät, ja miten me koemme sen. Me emme tiedä, mitä me itse teemme sen seurauksena. Rakkaus ei katoa tiedon puuttuessa. Me tarvitsemme rakkautta epävarmuuden keskellä. Kun kaikki muu on hukassa, rakkaus näyttää suunnan luotettavasti.

Turhat aikomukset          7. helmikuuta

Meidän elämämme oli täynnä turhia aikomuksia, jotka eivät koskaan toteutuneet. Monet meistä aikovat, mutta eivät tee sitä, mitä he aikovat. Vanhempiemme reaktiot meitä kohtaan olivat usein vain aikomuksia. He antoivat meidän ymmärtää, että he suunnittelivat tekevänsä meidän kanssamme jotakin, mutta vain harvoin, jos koskaan, aikomukset toteutuivat. Me opimme ajattelemaan, että aikominen kuuluu elämään. Aikakauslehdet ovat täynnä ihmisten aikomuksia. Me ajattelemme asioita, jotka eivät ole kunnossa elämässämme, ja aiomme tehdä niille jotakin. Ehkä me teemme listan. Kaoottisten perheiden lapset tekevät usein listoja, mutta turhaan. Ne eivät toteudu. Ne ovat hetken valo, joka sammuu taas pois. Ne saavat meidän olomme vain huonommaksi.

Aikomukset luovat illuusioita. Kun kiinnitämme huomiomme hetkeksi johonkin ja ajattelemme tehdä sille jotakin, me saatamme kokea, että olemme jo tehneet jotakin. Ainakin me ajattelimme sitä. Me suunnittelimme hetken, tai vietimme "laatuaikaa" jonkin asian tai ihmisen parissa. Mutta syyllisyys on harvoin laadukkaan tuloksen alkuunpanija. Huonosta omastatunnosta ei tule laadukasta aikaa.

Turhat aikomukset ovat itsepetosta, asian puolittaista myöntämistä, ja huonon omantunnon lääkitsemistä. Me kasvoimme itsepetoksen keskellä – vanhempiemme itsepetoksen. He puhuivat ja aikoivat, mutta mikään ei muuttunut. Muuttuminen olisi ollut vaarallista. Jos yksi ihminen muuttuu, hän muuttaa koko sitä systeemiä, jonka osa hän on. Perheemme tasapaino oli muutenkin liian herkkä. Turhat aikomukset, jotka eivät toteudu, osoittavat meille, että me emme tunne itseämme emmekä omaa mieltämme. Me näemme oman olotilamme vain puoliksi. Kaikkien addiktioiden voima on kieltämisessä: "jonakin päivänä aion muuttua". Tämä ei ole myöntämistä. Se on kieltämistä. Se on oman voimattomuutemme kieltämistä. Jos me myöntäisimme, me toteaisimme olevamme voimattomia muuttumaan ja tekisimme johtopäätökset. Me emme tekisi listaa. Me menisimme ensimmäiseen askeleeseen. Se olisi todellisen muutoksen alku.

Kun me paranemme, turhat aikomukset loppuvat. Me opimme tuntemaan itseämme ja omia resurssejamme. Jos aikamme tai energiamme ei riitä johonkin, me emme "aio" sitä. Jos me taas haluamme tehdä jotakin, me teemme sen. Me emme "aio", vaan me teemme. Me voimme myös unelmoida asioista, mutta tietäen, että niiden aika ei ole vielä tullut. Jos me koemme voivamme ottaa pienen askeleen unelmaamme kohti, me otamme sen. Aikomisen illuusio katoaa, sillä se on vain illuusio. Se on harhakuva. Se ei koskaan muuta mitään. Turha aikominen osoittaa meille kuitenkin hyvän asian: oman voimattomuutemme. Kun me myönnämme sen, me lakkaamme aikomasta sitä, mikä ei onnistu, ja alamme tehdä sitä, mikä onnistuu.

Heijastuksia          8. helmikuuta

Me etsimme joskus hienoja asioita ja hienoja paikkoja. Jotkut meistä menevät erityisiin rakennuksiin, toiset erämaahan, ja jotkut tuijottavat kynttilän liekkiin. Toiset hakeutuvat ryhmiin tai suurten opettajien ja vahvojen persoonallisuuksien luo. Meillä on omat tärkeät esineemme ja omat tapamme olla elämän peruskysymysten äärellä. Me etsimme jotakin Suurta, ja katselemme itsemme ulkopuolelle, jos sitä näkyisi jossakin.

Mutta kaikki se, mitä sydämemme houkuttelee meidät katsomaan ja kohtaamaan, on sen omaa heijastusta. Meidän sydämemme vie meidät noihin paikkoihin siksi, että se haluaa nähdä itsensä. Me emme menisi noihin paikkoihin, elleivät ne merkitsisi meille jotakin. Meidän sydämemme vie meitä niihin, koska ne ovat sille tärkeitä jo nyt. Se näkee niissä itsensä. Jos ne eivät merkitsisi sille mitään, niillä ei olisi vetovoimaa. Niiden merkitys ei johdu siitä, mitä ne itsessään ovat, vaan siitä, mitä meidän sydämessämme on. Ne ovat heijastuksia meidän sisältämme, ja se antaa niille merkityksen tunnun.

Todellinen Suuruus on sisällämme. Todellinen kauneus ja hyvyys ovat sisällämme. Meidän kaipauksemme osoittavat sen meille. Jos me emme tietäisi, mitä suuret asiat ovat, meillä ei olisi suuria kaipauksia. Joskus ne ovat piilossa tuskan, kivun, vihan ja pettymysten alla, mutta jos ne ovat meille arvokkaita, me kaivamme ne esiin. Ne eivät tule meihin meidän ulkopuoleltamme. Ne tulevat sisältämme. Korkeamman Voimamme edessä me myönnämme voimattomuutemme, Rakkauden edessä rakkaudettomuutemme ja Totuuden edessä valheemme. Me tarvitsemme paikkoja ja välineitä. Me tarvitsemme muistutuksia ja mielikuvia. Me tarvitsemme jotakin, jota me voimme katsoa, kun päämäärä on konkreettisen katseen tavoittamattomissa.

Korkeampi Voimamme tekee paljon puolestamme. Suuren Tekijän edessä me voimme olla tekemättä. Silloin me huomaamme, että me emme ole Voima, emme Rakkaus, emme Totuus, emmekä Tekijä. Silti me olemme kaikkea sitä. Matka meidän omaan voimaamme on matka sydämeemme. Joskus paikat, ajat ja esineet ovat osa matkaa, mutta lopulta ne ovat vain heijastuksia siitä, mitä me olemme. Ne auttavat meitä ymmärtämään itseämme ja osoittavat, millainen meidän sydämemme on. Ne ovat peilejä, jotka heijastavat meille takaisin oman sydämemme. Kun me tiedämme näkevämme niissä itsemme, niihin on hyvä katsoa.

Rakkaus luo oman voimansa          9. helmikuuta

Usein me ajattelemme, että jos meillä olisi enemmän voimaa, me voisimme rakastaa enemmän. Mutta mihin me tarvitsisimme enemmän voimaa? Onko meidän pakotettava jotakin tapahtumaan?

Rakkaus tekee nykyhetkessä sitä, mitä se tekee. Se on nykyhetkessä sellaisenaan. Se ei koskaan voisi olla jossakin muualla, jossa tulokset olisi jo puristettu esiin. Rakkaus on sitä, kuinka minä suhtaudun asioihin nykyhetkessä. Se ei ole sitä, kuinka minä voisin suhtautua asioihin, jos aika tai olosuhteet olisivat erilaisia. Me emme voi rakastaa tulevaisuudessa. Kun tulevaisuus tulee, se on vain uusi nykyhetki. Jokaisessa nykyhetkessä vahvakin rakkaus on heikko, sillä se on haluton käyttämään voimaa. Rakkauden voima tulee antautumisesta sille, mikä on. Kontrollointi vaatii voimaa, mutta rakkaus ei. Rakkaus voi joskus saada aikaan suuria tekoja, mutta nekin nousevat nöyryydestä, antautumisesta ja itsestämme luopumisesta. Rakastaminen voi olla vaikeaa, mutta se ei vaadi voimaa. Se voi vaatia pelon voittamista, mutta ei voiman käyttöä.

Vahvuutemme auttavat meitä rakastamaan, mutta heikkouksiemme ja varjojemme kautta me löydämme yhteyden muihin ihmisiin. Kun olemme hyväksyneet varjomme, me ymmärrämme, että me voisimme olla jokainen ihminen, jonka näemme. Kun näemme jonkun tekevän sellaisia tekoja, joita me ennen halveksimme, me ymmärrämme, että voisimme toimia juuri samoin, ainakin sopivissa olosuhteissa. Me alamme tuntea myötätuntoa muita kohtaan, ja heidän käyttäytymisensä lakkaa ärsyttämästä meitä. Meidän varjoistamme tulee ovia rakkauteen, ja me ymmärrämme, kuinka suuri rakkauden voima sisältyy niihin.

Heikkoudet ja varjot ovat rakkauden ja myötätunnon välineitä. Kun ne synnyttävät rakkauden, vahvuudet voivat seurata, mutta entisten varjojemme kesyttäminä. Varjomme olivat asioita, joita me emme hyväksyneet itsessämme emmekä muissa. Ne kiinnittivät meidän huomiomme itseemme ja siten estivät meitä rakastamasta. Kun löydämme rauhan varjojemme kanssa, me löydämme rauhan kaikkien ihmisten edessä. Silloin me löydämme rakkauden. Niin kauan kuin yritämme olla erilaisia tai parempia kuin olemme, me emme ole vapaita rakastamaan itseämme emmekä muita. Me voimme kohdata muissa vain sen, minkä me kohtaamme itsessämme. Jos me emme kykene kohtaamaan jotakin itsessämme, hylkäämme sen muissakin, emmekä kykene auttamaan heitä kohtaamaan omia vaikeita piirteitään. Me emme tarvitse voimaa, mutta me tarvitsemme hyväksymistä, anteeksiantoa ja lepoa. Tämä kaikki tulee meille itsestään, kun me lakkaamme taistelemasta sitä vastaan. Joskus taistelemattomuus vaatii meiltä enemmän kuin taisteleminen. Mutta vaikka se vaatii enemmän, se kuluttaa meitä vähemmän.

Merkityksiä          10. helmikuuta

Me näemme monissa asioissa, ominaisuuksissa ja tapahtumissa usein paljon enemmän merkityksiä kuin niissä itsessään on. Joillekin meistä korttipakka, pullo, epäjärjestys, sormella osoittaminen, tahra seinässä tai repeämä seinäpaperissa voivat tuoda mukanaan kotimme olosuhteita ja tunteita. Toisissa meistä äänensävyt tai katseet voivat saada aikaan vahvoja reaktioita.

Sama koskee meidän ajatuksiamme. Lapsuudessamme jotkut ajatukset saattoivat olla kiellettyjä, häpeällisiä ja torjuttuja. Jonkin asian mainitseminen saattoi saada aikaan sekasortoisen reaktion, sillä se muistutti vanhempiamme jostakin, jota he eivät halunneet muistaa. Kun me muistutimme heitä siitä, he eivät tienneet, kuinka suhtautua siihen. Jotkut tunteet eivät olleet sallittuja, ja niiden ilmaiseminen saattoi johtaa siihen, että meidät syyllistettiin.

Vaimollani oli yksi sana, joka laukaisi minussa vahvan reaktion. Tuo sana oli "tarpeeksi". Jos meille oli tulossa vieraita, ja olin lähdössä kauppaan, hän saattoi muistuttaa, kuinka monta henkeä oli tulossa, ja sanoa "osta tarpeeksi". Minä vihastuin siitä, ettei hän mielestäni luottanut minuun ja minun harkintakykyyni.

Lapsuudessa minulla ei ollut tarpeeksi. Häpesin rahattomuutta, lelujen vähyyttä ja ruokapöydän yksinkertaisuutta. Häpesin epäjärjestystä, rikkinäisiä huonekaluja ja niiden alkeellisia korjauksia. Häpesin omia vaatteitani ja urheilukenkien puuttumista. Ihailin muiden lasten koteja ja heidän tavaroitaan.

Sana "tarpeeksi" muistutti minua tästä kaikesta, vaikka ymmärsin sen vasta, kun vaimoni jälleen kerran sanoi "tarpeeksi". Suutuin, mutta riitelyn sijaan aloimme keskustella kohtuuttomasta reaktiostani. Silloin se iski tietoisuuteeni rajusti monien lapsuuden muistikuvien kanssa. Nyt tuo sana ei enää nosta vihaa. Sen sijaan se nostaa esiin surun itseäni ja lapsuuteni olosuhteita kohtaan. Se nostaa esiin lapsuuden kodin rikkinäisyyden. Se muistuttaa siitä, että aikuisten ansaitsema raha virtasi kodin ohi heidän omien haavojensa lääkitsemiseen. Se nostaa esiin rakkauden ja myötätunnon. Sanasta "tarpeeksi" on tullut minulle hyvä sana. Se myös yhdistää minua ja vaimoani. Kun hän sanoo sen, hän tietää koskettavansa minua syvältä. Kun minä sanon sen, hän tietää, mitä se merkitsee minulle.

Menneisyyden heijastuksia          11. helmikuuta

Me näemme menneisyytemme kautta kaiken, mihin me katsomme. Jos pidämme lasia kädessämme, me tiedämme oman kokemuksemme kautta, onko se luja vai helposti särkyvä. Kun katsomme toista ihmistä, me näemme hänet oman menneisyytemme kautta. Kun näemme uuden ihmisen, me tulkitsemme hänen käyttäytymistään oman menneisyytemme kautta. Hänen äänenpainonsa, ilmeensä ja eleensä saavat merkityksen siksi, että menneisyydestämme löytyy vihjeitä niiden tulkitsemiseen.

Tämä on sekä hyvä että huono asia, mutta se on huono vain, jos me emme tunnista sitä. Me olemme perimämme tulosta, mutta me olemme myös menneisyytemme tulosta. Me olemme sitä mitä me olemme, koska meillä on omanlaisemme menneisyys. Me voimme olla myös vapaita menneisyydestämme, mutta vain, jos menneisyydessämme on ollut irti pääseminen ja paraneminen. Tässäkin me olemme tulleet menneisyytemme kautta siksi mitä me olemme – vapaiksi, koska menneisyydessämme on ollut vapautuminen.

Me voimme oppia paljon itsestämme katsomalla menneisyyteemme. Usein me haluaisimme niin kovasti olla toisenlaisia, että emme pysähdy katsomaan sitä, mitä me olemme nyt, tai miten asiat ovat nyt. Mutta me voimme muuttaa vain sen, minkä otamme totena vastaan. Jos emme näe jotakin, me emme voi muuttaa sitä. Silloin se jää muuttumaan itsekseen, ja asiat yleensä pyrkivät muuttumaan kohti kaaosta.

Tuskallisten asioiden ajatteleminen on tuskallista. Menneisyyteen katsominen ei aina houkuttele meitä. Mutta me emme parane kokemalla epämääräistä menneisyyteen liittyvää ahdistusta. Me paranemme muistamalla menneisyyden yksityiskohtaisesti ja oppimalla ymmärtämään, mitä sen sisältämät olosuhteet, tapahtumat ja teot ovat saaneet meissä aikaan. Kun me muistamme tapahtumia, me ymmärrämme, miksi me reagoimme niin kuin reagoimme. Ajatuksiimme ja tunteisiimme tulee järkeä. Niissä on aina ollut järkeä. Me vain emme ole tienneet sitä.

Emotionaaliset muistot tekevät jotkut asiat, ihmiset, ominaisuudet ja tapahtumat meille rakkaiksi. Toiset ne tekevät tuskallisiksi. On tärkeää osata erottaa omat tunteemme silloin, kun katsomme jotakin, johon ne eivät suoraan liity. Silloin me voimme välttää menneisyytemme tunteiden heijastamista niihin. Menneisyydestä vapautuminen ei ole menneisyyden emotionaalinen vallan lakkaamista. Se on menneisyyden emotionaalisen vallan tunnistamista. Sitten me korvaamme vahingollisen vallan rakentavalla. Me voimme muuttaa vain sitä, minkä me ensin näemme ja sitten ymmärrämme. Jos me emme näe tai ymmärrämme väärin, meidän muuttumisyrityksemme ovat turhaa ja tuskallista ponnistelua. Jos me olemme ponnistelleet muuttuaksemme, mutta ilman tulosta, voisi kenties olla aika hyväksyä jotakin, mitä emme tahtoisi hyväksyä.

Yrittäminen          12. helmikuuta

Joskus me yritämme kovasti päästä eteenpäin. Me haluaisimme olla parempia kuin olemme. Me näemme vaivaa tullaksemme toisenlaiseksi, jotta kaikki olisi hyvin. Mutta kaikki on nyt hyvin. Meidän ei tarvitse yrittää niin kovasti. Me olemme tulleet siksi mitä me olemme, koska olemme eläneet niin kuin olemme eläneet. Me olemme mielestämme tehneet virheitä, emmekä haluaisi enää tehdä niitä. Mutta me näemme virheet nyt selkeästi siksi, että olemme menneet niistä läpi. Me emme nähneet niitä aikaisemmin, mutta nyt me näemme ne niin kirkkaasti, että luulemme tehneemme virheen, emmekä enää halua toistaa niitä.

Oman elämämme kulkeminen on avannut meidän silmiämme. Kun me olimme noissa tilanteissa, me toimimme niin hyvin kuin pystyimme. Mutta niistä seurasi jotakin, mitä me emme halunneet. Me emme olisi voineet silloin nähdä toisin. Silloinkin me halusimme vain hyvää. Sama pätee edelleen. Vieläkin on asioita, joita emme näe selkeästi, mutta me emme aina opi näkemään selkeästi varomalla, yrittämällä ja vetäytymällä piiloon. Oppitunteja tulee edelleen. Yrittäminen voi olla yksi oppitunti, jonka kautta me opimme, että ei tarvitse yrittää niin kovasti.

Tai sitten me saatamme oppia, että meidän tulisi yrittää enemmän. Kun me olimme lapsia ja nuoria, me saatoimme luulla, että meillä oli vain vähän valtaa perheeseemme. Kenties me kasvoimme uskomaan omaan voimattomuuteemme. Me emme luota siihen, että meidän kannattaisi yrittää. Mutta tämä on väärä uskomus. Lapsilla on aina paljon valtaa aikuisiin – erityisesti vanhempiinsa. Meillä oli paljon valtaa, mutta vanhempamme eivät pitäneet siitä. He hiljensivät meidät jyräämällä. Mitä enemmän he jyräsivät, sitä suurempi valta meillä oli heihin. Silti he uskottelivat meille, että meillä ei ole valtaa. Se on valhe.

Ihmisyyteen kuuluu vajavaisuus. Siihen kuuluu se, että joskus yritämme hirveästi, joskus emme uskalla edes ajatella yrittämistä, ja joskus syöksymme vahinkoon ikään kuin se kutsuisi meitä. Kaiken tämän keskellä Korkeampi Voimamme näkee meistä läpi. Hän katsoo meitä hymyillen ja sanoo "sinun ei tarvitse yrittää niin kovasti", tai "yritä vielä vähän".

Tyyneysrukous kuuluu "Jumala, Anna minulle tyyneys hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, Rohkeus muuttaa ne jotka voin, Ja viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan". Se puhuu kahdesta asiasta: yrittämisestä ja viisaudesta. Meidän on tarpeen yrittää. Meidän on tarpeen olla yrittämättä. Meidän on hyvä oppia, kumpaa tehdä, ja sitten tehdä se rohkeasti. Mutta ei sokeasti. Tilanteet opettavat meitä. Kun me huomaamme tehneemme "virheen", me saamme viisautta. Silloin me yritämme. Tai lakkaamme yrittämästä. Tyyneys on seurausta siitä, että me tiedämme, kumman valita. Usein me tiesimme jo, mutta emme uskaltaneet luottaa omaan intuitioomme.

Anteeksianto          13. helmikuuta

Anteeksi antaminen ei sisällä tuomitsemista, vaikka se liittyy virheestä puhumiseen. Se, joka antaa anteeksi, myöntää, että virhe on tehty. Mutta anteeksiantaja ei jää siihen, että hän toteaisi olleensa oikeassa ja sanoisi toisen olleen väärässä. Hän ei nosta itseään tekojen arvioijaksi. Hän ei heitä toiselle päin naamaa sitä, että toinen on tehnyt "pahasti". Sen sijaan, että hän arvioisi rikosta ja jäisi katsomaan sen laatua, hän katsoo ratkaisua. Anteeksi antaminen ei ole koskaan ongelma. Se on aina ongelman ratkaisu. Samalla hetkellä kun anteeksiantaja myöntää, että toinen on "syyllinen", hän unohtaa sen. Teon laadulla ei ole merkitystä anteeksiantamisessa, eikä sitä katsota. Sen sijaan katsotaan vain vapautumista siitä, mihin ei enää tarvitse katsoa.

Anteeksi antamisen julistaminen ilman, että toinen pyytää anteeksi, on usein enemmänkin tuomitsemista ja virheen osoittamista kuin siitä vapauttamista. Jos me kesken keskustelun sanomme "annan sinulle anteeksi sen, että eilen sanoit minulle niin", me syyllistämme toista. Me osoitamme, että toinen ei edes älyä pyytää anteeksi. Tekisimme viisaammin, jos sanoisimme pahoittaneemme mielemme sen takia, mitä toinen sanoi. Jos hän pyytää anteeksi, me annamme anteeksi. Jos hän ei pyydä anteeksi, me annamme anteeksi, mutta hiljaisuudessa. Meille riittää se, että me tiedämme itse antaneemme anteeksi.

Me emme voi antaa toiselle hänen kunniaansa takaisin julistamalla anteeksiantoa ennen aikojaan. Sillä me riistämme hänen mahdollisuutensa löytää itse oman kunniansa. Me otamme ihmisiltä pois heidän oman päätöksensä. Se on huolehtimista eikä rakastamista.

Meidän on hyvä antaa anteeksi, jotta emme keräisi vihaa ja katkeruutta. Meidän on myös tarpeen ilmaista omat tunteemme, mutta vain omat tunteemme. Meidän ei tule arvioida toista ihmistä eikä hänen motiivejaan. Me puhumme vain omasta puolestamme, ja hän puhuu omasta puolestaan. Jos hän ei pyydä anteeksi, me emme puhu hänen puolestaan ikään kuin hän olisi pyytänyt anteeksi. Näin Jumalakin suhtautuu meihin. Jos me tunnustamme syntimme, hän antaa ne anteeksi. Aloite on meillä, mutta anteeksianto on niin varma, että se on jo etukäteen annettu rikoksesta riippumatta. Jumala ei edes puhu rikoksesta mitään, koska rikoksen laadulla ei ole merkitystä anteeksiantamisen yhteydessä. Sitä ei katsota eikä siitä puhuta. Anteeksianto tekee rikoksen mitättömäksi. Rikos myönnetään tapahtuneeksi, mutta samalla hetkellä katse käännetään muualle, ja kun se käännetään takaisin, ei ole enää mitään nähtävää.

Rakkauden runsaus          14. helmikuuta

"Jumala on rakkaus" on tuttu sanonta. Mutta mitä se tarkoittaa? Voimmeko kääntää sen toisin päin ja sanoa "rakkaus on Jumala?

Ajattele Jumalaa ympyränä (vaikka Jumala on ääretön). Tässä ympyrässä ei ole yhtään kohtaa, joka ei sisältäisi rakkautta. Ympyrä on täytetty rakkaudella. Sitten ajattele rakkauden ympyrää ja aseta se Jumalan ympyrän päälle. Rakkauden ympyrässä ei ole ainuttakaan pullistumaa, joka olisi Jumalaympyrän ulkopuolella. Ympyrät yhtyvät täydellisesti. Niinpä kun sanomme "Jumala on rakkaus", sanomme "Jumala on Jumala", tai "rakkaus on rakkaus", tai "rakkaus on Jumala". Itse asiassa me emme sano yhtään mitään, sillä sanomme "yksi on yksi". Lisää tähän vielä ympyrän äärettömyys, ja sinulla on hämärä käsitys Jumalasta ja Rakkaudesta.

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi... Koska Jumala on olemassa, hän antoi. Kyse ei ole siitä, että Jumala olisi valinnut antamisen. Hänellä ei ollut, mistä valita. Hän ei kamppaillut itsensä eikä antamisensa kanssa, kahdesta syystä. Ensinnäkin hän on Yksi, jossa ei ole sisäisiä ristiriitoja. Toiseksi, hänen mieleensä ei koskaan juolahtanut olla antamatta. Hänellä ei ollut vaihtoehtoa – ei aavistustakaan toisin toimimisesta. Hän ei koskaan ajatellut rakastaa vähemmän tai enemmän. Tällainen ajatus on Jumalalle täysin vieras. Rakkaus ei tunne sanoja vähemmän tai enemmän. Se tuntee vain yhden sanan: kaikki. Se tuntee vain yhden sanan: runsaus.

Mutta me emme voi sanoa "Jumala on meidän käsityksemme rakkaudesta". Meidän käsityksemme rakkaudesta ei täytä Jumalan ympyrää. Me olemme rajallisia ja omanlaisiamme. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi. Meidän olemukseemme kuuluu, että meidän kaksi ympyräämme – me itse ja meidän rakkautemme – on tarkoitettu olemaan yhtenevät. Meidän päämäärämme ihmisinä on kasvaa pois sanoista vähemmän ja enemmän, ja oppia tuntemaan sanat kaikki ja runsaus. Me opimme tuntemaan rakkautta Jumalan Rakkauden runsauden kautta, kunnes lakkaamme sanomasta "siksi, että rakastan" ja alamme sanoa "siksi, että olen olemassa". Meistä tulee ihmisiä, joilla ei ole vaihtoehtoa. Meistä tulee, eikä se ole meidän työtämme. Se on Hänen työtään, sillä hän ei voi ajatella sitä toisin.

Kaikki se, mitä meissä on, voi olla rakkauden palveluksessa. Asiat, joita me ennen häpesimme, loistavat muiden ominaisuuksiemme joukossa, ja niiden kautta me voimme rakastaa syvästi ja inhimillisesti. Yksikään meidän pullistumamme ei ole rakkauden ympyrän ulkopuolella. Rakkaus, joka ei tunnusta heikkoutta, ei ole ihmisten rakastamista. Rakkaus, joka sisältää heikkouden, antaa ihmisten – sekä rakastajan että rakastetun – olla ihmisiä.

Antaminen          15. helmikuuta

Todellinen antaminen päästää lahjasta irti. Jos me annamme lahjan, mutta jäämme mielessämme vahtimaan, että sitä käytetään "oikein", olemme vain orjuuttaneet sekä itsemme että lahjan saajan. Antaminen luopuu lahjasta sillä hetkellä kun se vaihtaa omistajaa. Kaikki muu orjuuttaa – itseämme ja toista.

Sama koskee tekojamme. Jos me teemme mielestämme "hyvän" teon tai palveluksen, palautteen odottaminen on orjuuttamista. Jos me jäämme kaipaamaan palautetta tai meistä tuntuu siltä, että meitä ei arvosteta, voi olla hyvä miettiä, ketä varten me oikein teimme tuon teon. Mutta meidän on kyettävä näkemään totuus molemmin puolin. Toinen henkilö saattaa olla itsekäs, eikä osaa tai huomaa antaa palautetta. Itsekkyydellä en tarkoita moraalista itsekkyyttä, sillä esimerkiksi tuska, häpeä ja pelko tekevät itsekkäiksi. Se, joka kokee niitä, haluaa suojella itseään, ettei hänen tarvitsisi kokea niitä enempää.

Me voimme kokea pettymyksen myös, jos pyrimme miellyttämään muita tai vahvistamaan omaa itsetuntoamme tulemalla antamisemme kautta "tärkeäksi" tai huomatuksi. Se ei toimi. Se vain sitoo meidän itsetuntomme entistä lujemmin itsemme ulkopuolelle ja tekee sen riippuvaiseksi siitä, mitä muut sanovat tai tekevät. Se saa meidän itsetuntomme peilaamaan muiden käyttäytymistä. Se tekee meidän itsetunnostamme muutunnon. Siksi me emme syytä ketään, petyimmepä mistä syystä tahansa. Me vain huomaamme ja koemme huomiomme synnyttämät tunteet. Ehkä opimme jotakin itsestämme tai toisesta.

Me voimme olla iloisia antajia, kun jo ennen antamista tai sen suunnittelua päästämme irti. Silloin me olemme vapaita ja lahjan saaja on vapaa.

Sotkukerroin          16. helmikuuta

Sotkukerroin kuvaa sitä osaa elämästämme, joka sekaisin, kaaoksessa, muutoksessa, väärin, myöhässä, tai muutoin hallitsematon. Jos sotkukerroin on 10%, se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että 10% kodin pinta-alasta on sekaisin, unohdan 10% tapaamisista, maksan 10% laskuista myöhässä, 10% ihmissuhteistani on kaaoksessa, 10% ruuasta epäonnistuu, 10% ajasta minulla on väärät vaatteet päällä, ja 10% ajasta olen väärässä paikassa.

Jos luulen, että sotkukertoimeni voi olla 0%, olen haihattelija ja täydellisyyden tavoittelija. Minulla on jatkuva stressi. Joskus saatan luulla onnistuvani pitämään sotkukertoimeni nollassa. Mutta täydellisyyden tavoittelussani näen elämän kapeasti ja vääristyneesti. Monet elämän alueet, joille olen sokea, ovat kaaoksessa. Jos yritän kontrolloida elämää, ainoa, mikä tapahtuu, on se, että elämä alkaa kontrolloida minua. Minusta tulee pölynpyyhkimisautomaatti, joka alkaa piipittää heti, kun jossakin näkyy pölyä. Kotini voi näyttää siistiltä, mutta minä itse ohjaudun kaoottisesti pölyn mukaan. Yrittäessäni saavuttaa täydellisyyden minä menetän vapauteni kokonaan. Käyttäytymiseni muuttuu sataprosenttisen ennustettavaksi.

Jos elämäni sotkukerroin on jatkuvasti 50% tai yli, minä elän yhtä lailla stressissä. Elämäni on lähes kaaoksessa, ja suuri osa energiaani kuluu päälle kaatuvien asioiden hoitamiseen. Koen olevani voimaton elämäni suhteen.

Mitä yksinkertaisemmat elämän olosuhteet ovat, sen pienempi sotkukerroin voi olla. Se saattaa joskus laskea jopa pariin prosenttiin. Mutta elämän muuttuessa monimutkaisemmaksi tai haastavammaksi meidän saattaa olla tarpeen antaa sotkukertoimen nousta lyhytaikaisesti jopa 70 prosenttiin. Kun lapsi sairastuu, puoliso kuolee, talo palaa, me joudumme työttömäksi tai ystävä jättää, me emme jaksa. Meidän on löysättävä joksikin aikaa – joskus päiviksi, joskus kuukausiksi tai jopa vuosiksi.

Sotkukerroin kuvastaa myös elämän muuttumista. Jos se on pieni, elämäni saattaa olla rutinoitunutta, eikä siinä ole paljoa uutta. Muutos aiheuttaa aina sotkua. Jatkuvasti liian suuri sotkukerroin voi kuitenkin kuvastaa sitä, että me olemme kaaoksessa, mutta emme muutoksessa. Me emme pidä voimaamme itsellämme. Elämän ja muutoksen merkki saattaakin olla sotkukertoimen vaihtelu elämäntilanteiden mukaan.

Kohtaamisia          17. helmikuuta

Kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa, he kohtaavat kumpikin omasta maailmastaan käsin. Kuinka kohtaaminen voi yleensä olla mahdollista?

Monesti se ei ole. Jos kumpikin puolustaa ja torjuu, kohtaamista ei ollut, tai se oli vihamielisyyden leimaama. Molemmat vakuuttuivat siitä, että toinen oli väärässä. Tässä he ovat aivan oikeassa. Molemmat olivat väärässä.

Me voimme kohdata toisen ihmisen – todella kohdata – vain siinä, missä meidän ei tarvitse puolustaa, eikä siten kiinnittää huomiotamme itseemme. Tämä ei tarkoita sitä, että me olisimme tuulten ajeltavissa ja samaa mieltä kaikkien kanssa. Se tarkoittaa sitä, että olemme samanarvoisia muiden kanssa ja he meidän kanssamme. He ajattelevat tavallaan ja me tavallamme, ja niin saa olla. Silti molemmat kuuntelevat toista. Toisen ajatukset voivat olla meille kysymyksiä. Jokainen ele ja äänensävy voi olla kysymys. Me emme torju suoralta kädeltä, vaan uskallamme kysyä – itseltämme ja toiselta.

Silti meidän ei tarvitse miettiä kysymyksiä koko ajan. Muutoin emme voisi keskittyä olemaan toisen kanssa. Kysyminen tarkoittaa vain sitä, että ajatus saa tulla läpi. Se voi olla jokin, mitä toinen sanoo, tai jokin reaktio, joka kiinnittää huomiomme. Elämä sanoo meille "katso tätä". Jokin asia voi tulla tajuntaamme hiljaa hiipimällä, tai se voi tulla salamaniskun lailla. Ne tulevat, kun me olemme valmiit ottamaan seuraavan askeleen. Ne tulevat levosta käsin eivätkä yrittämisestä käsin. Kun yritämme, me elämme sen mukaan, minkä olemme jo ennen yrittämistä päättäneet tärkeäksi. Silloin me saatamme jättää huomiotta todellisuuden hiljaisen kutsun. Kun me olemme levossa, me voimme nähdä.

Joskus kohtaaminen voi näyttää meille, että puolustimme, tai mitä me puolustimme. Se on myös kohtaamisten tarkoitus. Se on osoitus siitä, että me olimme niin avoimia, että huomasimme oman puolustamisemme. Silloin kohtaaminen tekee sen, mitä sen pitääkin tehdä. Me opimme tuntemaan itseämme, ja me olemme siinäkin levossa. Me emme yritä tulla joksikin, mitä emme ole, vaan löytää itsemme ja myöntää olevamme sitä, minkä me löydämme. Sen jälkeen muutos tapahtuu itsestään ja levosta käsin.

Surullisuus          18. helmikuuta

Meidän elämämme kantava voima tulee usein hiljaisuudesta ja hiljentymisestä omien arpiemme äärelle. Me saamme koskettaa niitä ja tuntea niiden läsnäolon. Me saamme hiljaisesti antaa niiden olla ja parantua itsestään samalla kun ne vapauttavat niihin varastoitunutta surua. Sen kautta me löydämme itsemme kokonaisena ihmisenä, haavoitettuna ihmisenä, ja ihmisenä joka on myös itse haavoittanut itseään.

Arjen keskellä me saatamme unohtaa pysähtymisen itsemme äärelle. Kun asiat alkavat sujua, me saatamme kuvitella, että elämän voima tulee vahvuuksistamme. Me voimme unohtaa herkät kohtamme. Mutta herkät kohtamme ovat niitä, joiden rakastava hoitaminen luo todellisen voiman. Se antaa meille voiman, joka ei kadota herkkyyttä omien ja muiden ihmisten tarpeiden suhteen. Se pitää meidän silmämme auki ja auttaa näkemään muiden herkät kohdat. Me opimme kohtaamaan niitä samalla tavoin, hellästi ja ohimennen, tekemättä niistä suurta numeroa. Me voimme auttaa muitakin pysähtymään ja koskettamaan hellästi kipeitä kohtiaan.

Kasvamisella harjoituksen kautta on oma aikansa, kuten myös hiljaisella itsemme kohtaamisella. Toinen ilman toista pysäyttää kasvumme. Kun ne ovat yhdessä, herkkyys saa ohjata voimaamme, eikä meidän tarvitse pelätä sen lisääntymistä. Siitä tulee voima joka ei särje, vaan parantaa – hellästi ja kuitenkin lujasti.

Tuskastuminen          19. helmikuuta

Tuskastuminen itseemme tai elämään on usein merkki siitä, että emme hyväksy itseämme tai olosuhteitamme. Me saatamme toivoa muuttuvamme nopeammin kuin muutumme, tai että olosuhteet muuttuisivat nopeammin tai toiseen suuntaan. Tuskastuminen osoittaa meille, että olemme menettäneet herkkyytemme. Tuskastuminen osoittaa, että me emme hyväksy itsessämme niitä tuntemuksia, joissa elämme. Me toivoisimme olevamme toisenlaisia, pidemmällä ja vapaampia. Me olemme kenties panneet toivomme olosuhteiden tai itsemme muuttumiseen, mutta kohtaan, jonka suhteen me olemme voimattomia. Silloin tapahtuu vain yksi asia: meistä tulee sen uhreja. Meistä tulee oman torjumisemme uhreja.

Näinä hetkinä meidän on hyvä katsoa sisäänpäin. Me tarvitsemme luvan olla sitä mitä me olemme – surullinen, pettynyt, vihainen, epätoivoinen, tai mitä tahansa. Tuskastuminen kehottaa meitä pysähtymään ja hyväksymään itsemme sellaisina kuin olemme ja olosuhteemme sellaisina kuin ne ovat. Meidän on hoidettava ensin sisäinen maailmamme. Sitten me voimme alkaa hoitaa olosuhteita rauhassa ja ilman tuskastumista.

Tuskastumisen hetket ovat usein irti päästämisen hetkiä. Me saatamme joutua hyvästelemään jotakin, joka ei enää ole, tai jota ei vielä ole. Todellisuus ei ole sitä, mitä me haluaisimme sen olevan. Me emme tahtoisi kohdata luopumisen kipua. Me emme itse ole sitä, mitä me haluaisimme olla. Mutta siitä huolimatta me pysähdymme itsemme äärelle. On OK olla hiljainen, surullinen, pettynyt tai masentunut. Vain hyväksymällä itsemme me näemme sen, mitä me olemme, ja missä me olemme. Kun me annamme sisäisen lapsemme itkeä itkunsa, hän alkaa jälleen hymyillä, ja me saamme kokea hänen riemunsa nousevan itsestään. Silloin meidän sydämemme hymyilee meille, sillä me rakastimme sitä toivomatta, että se olisi ollut toisenlainen. Tuskastumisen tehtävä on johtaa meitä itsemme, elämämme ja olosuhteidemme hyväksymiseen. Kun me olemme hyväksyneet, me voimme tehdä jotakin.

Tuskastuminen on seurausreaktio. Ensin tulee häpeä, suru, pelko tai pettymys. Jos me emme kuuntele sitä, tuskastuminen seuraa. Me emme voi muuttaa mitään, minkä olemassaoloa me emme ensin myönnä todeksi. Ellemme myönnä jotakin todeksi, meillä ei ole edes halua muuttaa sitä, eikä varsinkaan nähdä vaivaa muutoksen eteen. Miksi me muuttaisimme jotakin, jonka olemassaoloon me emme usko? Joskus meidän on myönnettävä todeksi, että me emme halua myöntää jotakin todeksi. Silloin me tulemme askeleiden alkuun. Me olemme voimattomia, ja ainoastaan Korkeampi Voimamme voi poistaa heikkoutemme.

Vetäytymisiä          20. helmikuuta

Paranemisemme aikana meidän sydämemme ympäriltä kuoriutuu monia kerroksia pois. Monet kovuudella, lujuudella, kieltämisellä ja torjunnalla sisällemme kätketyt keskeneräiset asiat tulevat esiin yksi kerrallaan. Niiden hennot idut paljastuvat. Joskus me säikähdämme uutta herkkää kohtaa ja luulemme, että paranemisemme on ottanut askeleen taaksepäin. Me vetäydymme suojellaksemme itseämme.

Joskus on hyvä vetäytyä suojelemaan heikkoa itua, jonka kasvu on aluillaan, tai joka jatkaa kasvamistaan pitkän tauon jälkeen. Se on kenties ollut sisällämme monien kuorien suojaamana. Me huomaamme rikkinäisen ja kesken jääneen ominaisuutemme, seksuaalisuutemme, vilkkautemme, leikkisyytemme tai rakkautemme. Me emme ehkä vielä tiedä kuinka hoitaa tuota hentoa tainta. Meidän ei tarvitse vielä tietää. Se kasvaa itsestään, kun annamme sen olla valossa ja suojelemme sitä. Me saatamme tuntea häpeää, joka on ollut piilossa sisällämme. Me saatamme haluta itkeä, huutaa tai vain olla poissa.

Meissä voi olla herkkiä kohtia, joita olemme suojanneet ympäristön uhkia vastaan paksuilla kuorilla. Paranemisen aikana me avaamme kuoriamme ja löydämme noiden herkkien kohtien herkkyyden. Niiden aktivoituminen on merkkiä paranemisesta ja sirpaleidemme löytymisestä. Ne ovat merkkejä siitä, että meihin on kasvamassa uusi herkkyys ja uusi voima. Näissä tilanteissa meidän on joskus hyvä vetäytyä suojaamaan hentoa itua, kunnes me alamme luottaa sen voimaan ja kasvamiseen. Joskus on hyvä olla hiljaa. Hiljaisuudessa kasvaa eheys, joka avaa meille vilkkauden ja uskalluksen.

Kuoren avaaminen          21. helmikuuta

Joskus me vetäydymme kuoreemme, kun tulemme haavoitetuksi. Jotakin odottamatonta tapahtuu, ja se sattuu. Meidän unelmamme tai sydämemme särkyy. Me katsomme sisäänpäin ja taaksepäin. Me reagoimme kutistamalla maailmamme niin pieneksi, että voimme turvallisesti kontrolloida sitä. Me lakkaamme katsomasta ihmisiä silmiin, puhumasta heille ja ilmaisemasta itseämme. Me saatamme kieltää ruokahalun, kaipauksen, odotuksen, pettymyksen tai suuren erehtymisen. Me emme enää uskalla luottaa muuhun kuin itseemme. Me ajattelemme, että mitä pienempi maailmamme on, sen paremmassa turvassa me olemme.

Se on totta. Mutta on myös totta, että kuoressa on yksinäistä olla. Se voi estää myös parantavaa kättä koskettamasta meitä. Yhtä totta on, että kuorta ei voi avata väkisin. Se suojelee haavaa, joka on vielä auki. Me avaamme kuortamme vähän kerrassaan, turvallisen ihmisen tai turvallisten ihmisten lähellä.

Mutta ennen kaikkea meidän on oltava itsellemme turvallisia ihmisiä. Me katsomme avoimin silmin itseämme ja omaa koteloamme, ja hyväksymme sen rakkaudella. Se haavoitettu ihminen, joka on vetäytynyt kuoreensa, ei kaipaa syyttämistä, kiirehtimistä, eikä nolaamista. Me saamme levätä kuoremme sisällä. Meidän ei tarvitse työntää sitä vielä auki. Me saamme kutsua muita koskettamaan kuortamme ja hyväksymään sen. Ja me saamme avautua niin hitaasti ja varoen kuin uskallamme. Kun rakastamme itseämme silloinkin kun olemme kiinni, avauduttuamme me olemme täynnä sitä rakkautta, jota laitoimme tuohon suljettuun kuoreen.

Malleja          22. helmikuuta

Vanhempani erosivat ollessani parin vuoden ikäinen. Minä jäin äidilleni, ja hän opetti minut vihaamaan isääni. Murrosiän jälkeen suhteeni isääni eheytyi, ja ennen kuin isäni kuoli, sain hetken rakastaa häntä. Mutta en tiennyt, että olin sisäistänyt mallin, joka tulisi ohjaamaan elämääni yli neljäkymmentä vuotta: Aikuiset miehet ovat pahoja, ja aikuiset naiset vihaavat heitä syystä. Aikuiset miehet ratkaisevat ongelman poistamalla oman pahuutensa paikalta, eli lähtemällä pois.

Osasin käsitellä konflikteja jonkin verran. Olin osallistunut ihmissuhde-, parisuhde- ja kommunikaatiokursseille. Osasin käyttää ymmärtämispalautteita ja kysymyksiä. Osasin sovitella. Mutta jos joku nainen vihjasikin jotakin omasta pahuudestani, salatuista motiiveista, tai mistä tahansa persoonani "pahasta" ominaisuudesta, tämä malli laukesi. Raskaat tunteet vyöryivät päälleni. Menin lukkoon. Otin syyt niskoilleni ja läksin pois. Jätin monta rakasta ihmistä, koska olin liian paha olemaan heidän lähellään. Särjin sydämeni monta kertaa. En osannut enää palauttaa suhdetta, koska pahan poissa pitäminen oli suurempi rakkauden ilmaus kuin takaisin tuleminen. Tai jos en pystynyt lähtemään pois, sulkeuduin, jotta en aiheuttaisi enempää pahaa.

Tämän toteaminen oli sekä kauhistavaa että vapauttavaa. Se oli vapauttavaa, koska tiesin, että jo pelkkä tunnistaminen poistaisi mallilta paljon valtaa. Kauhistavaa se oli siksi, että huomasin, kuinka paljon vahinkoa olin tehnyt. Menneitä ihmissuhteita en osaa surra. Mutta suren niitä suhteita, jotka ovat vielä edes suhteiden riekaleita, sillä en tiedä mitä tehdä. Tiedän myös, että minun ei tarvitse juuri nyt miettiä sitä. Kaikkein ensimmäiseksi minun on kohdattava oma suruni ja rakastettava sitä ihmistä, joka on näin haavoittanut itseään ja kävellyt pois rakastamiensa ihmisten luota. Suren myös sitä pikkupoikaa, joka oli väistämättä kasvamassa aikuiseksi mieheksi. Olin väistämättä tulossa pahaksi.

Me olemme omaksuneet lapsuudessamme monia elämän malleja. Meidän selviytymiskeinojemme varasto rakentuu niille. Monet niistä ovat hyviä ja toimivia. Mutta kaikki eivät. Ne, jotka eivät toimi, aiheuttavat meille stressiä. Ne saavat meidät toimimaan ensin itseämme vastaan ja sitten yrittämään selvitä siinä tilanteessa, johon ne johtavat. Me luulemme toimivamme hyvin, vaikka kehitämme tilanteesta entistä vahingollisempaa.

Me emme mahda käyttäytymisellemme mitään ennen kuin mallimme tulevat tietoisiksi. Me voimme muuttaa vain sen, minkä me tiedämme ja hyväksymme. Jos me yritämme muuttaa jotakin, jonka me vain luulemme olevan totta, mikään ei muutu, sillä mitään muutettavaa ei oikeasti ole. Usein me emme näe, mikä on totta. Ja jos näemme, me emme millään tahtoisi sen olevan totta. Me olemme voimattomia monien oman elämämme mallien suhteen. Me olemme voimattomia kaiken sen suhteen, mitä me emme näe selkeästi. Elämän tehtävä on näyttää se meille. Ja kun se sitten näyttää meille jotakin, me kauhistumme nähdessämme selkeästi.

Itsestämme huolen pitäminen          23. helmikuuta

Yksi surullisimmista läheisriippuvuuden piirteistä on se, että me emme kykene pitämään itsestämme huolta. Läheisriippuvuus on vahingollinen elämänasenne. Se pysäyttää meidän identiteettimme kehittymisen. Se saa meidät ylireagoimaan ulkopuolellamme oleviin asioihin ja alireagoimaan sisällämme oleviin asioihin. Se saa meidät toistamaan niitä käyttäytymismalleja, jotka me opimme lapsena. Jos meistä tai jostakin muusta perheenjäsenestä ei välitetty, me emme välitä itsestämme. Jos meitä satutettiin tai me näimme jotakuta satutettavan, me satutamme muita. Nämä kaikki ovat malleja. Ne ovat itsestämme huolta pitämättömyyden malleja.

Me katselimme, kuinka äiti piti huolta kaikista muista paitsi itsestään. Me katsoimme isän juovan itsensä hengiltä. Me näimme, kuinka isämme pilkkasi tytärtään julmasti. Me katsoimme, kuinka isä teki väkivaltaa äidille. Me koimme, kuinka vanhempamme ylittivät meidän yksityisyytemme rajat yhä uudelleen ja uudelleen.

Mitä on huolen pitäminen? Mitä se tarkoittaa? Ajattele sitä hetken. Mitä on se, kun joku pitää huolta jostakin? Ajattele kaikkia niitä pieniä seikkoja, jotka sisältyvät huolen pitämiseen ja välittämiseen.

Meitä ei opetettu pitämään itsestämme huolta. Me emme nähneet ketään, joka olisi rakastavalla tavalla huolehtinut omasta hyvinvoinnistaan ja ollut sitten läsnä muille. Jos me olimme surullisia, meille annettiin karkkia tai limsaa, ja niin me opimme lääkitsemään itseämme sokerilla. Tai meille annettiin uusi lelu, jotta huomiomme kääntyisi pois omista tunteistamme. Nyt kun me olemme surullisia, me lääkitsemme itseämme ostelemalla tai jollakin muulla addiktiolla. Se auttaa meitä hetken, mutta me emme opi suremaan, ja elämämme muuttuu pikkuhiljaa raskaammaksi ja surullisemmaksi.

Mutta me voimme oppia. Me voimme mennä 12 askeleen kokoukseen tai ystävämme luo ja sanoa "Minä olen surullinen. Mitä sinä teet silloin, kun olet surullinen?" Me voimme lukea. Me voimme kävellä tai istua järven rannalla. Me voimme katsoa linnun lentävän. Me voimme olla hiljaa. Me voimme mennä ravintolaan tai konserttiin, vaikka yksin.

Me opimme pitämään itsestämme huolta, kun kuuntelemme omia tunteitamme, ja kun kyselemme, mitä muut tekevät silloin, kun he kokevat samoja tunteita. Me voimme alkaa parantua vasta kun alamme kohtaamaan omia tunteitamme. Jos me keksimme keinon saada huomiomme muualle, me emme pidä itsestämme huolta, vaan ohitamme itsemme. Eivät meidän vanhempamme pitäneet meistä huolta sillä, että he saivat meidän huomiomme pois suruistamme. He helpottivat sillä omaa oloaan, sillä hekään eivät tienneet, kuinka olisivat kohdanneet omat surunsa.

Jälleenrakentaminen          24. helmikuuta

Kun elämä kuorii kerroksia sydämemme ympäriltä ja nostaa uusia haavoja parannettavaksi, vastaan taistelemisen ja hyväksymisen jälkeen seuraa pysähtyminen. Jos olen jotakin oppinut paranemisesta, se on kiireettömyys ja rakastaminen. Me olemme saattaneet viettää vuosikausia reagoiden vahingollisen mallin mukaan, ja yhtäkkiä se on näkyvillä. Me olemme tyhjän päällä, emmekä tiedä miten mennä eteenpäin. Paranemisprosessin alussa olin usein kauhuissani tällaisessa tilanteessa. Nyt siihen joutuminen synnyttää rakkautta ja lämpöä itseäni kohtaan ja sisäistä lastani kohtaan.

Sisäinen lapsemme on paitsi paranemisemme päämäärä, myös sen tärkein väline. Meidän tarvitsee vain rakastaa häntä ja hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, ja hän parantaa itse itsensä. Kun me otamme hänet vastaan, hän tarttuu kädestämme kiinni ja sanoo "katso, minä näytän sinulle ihmeellisen maailman". Meidän ei tarvitse ruveta etsimään suuntaviittoja eikä murehtia sitä, mitä me emme vielä ole. Me emme voisi nähdä sitä. Me emme vielä tiedä, mitä meistä tulee. Eikä meidän tarvitsekaan. Me pysähdymme nykyhetkessä itsemme äärelle. Jos me alamme hosua, sisäinen lapsemme saattaa vetäytyä uudelleen piiloon. Hosuminen vie meitä yleensä väärään suuntaan, koska hosumme vielä omasta rikkinäisyydestämme käsin. Meidän ei tarvitse pelätä sitä, mitä meidän sisällämme on. Me olemme kestäneet sen jo. Mutta nyt se tulee esiin, ja me näemme, mistä me olemme tulossa. Se, mistä me tulemme, ei kerro, mihin me menemme. Me emme osaa vielä aavistaa, millainen vapaus paranemisen mukana tulee.

Jälleenrakentaminen alkaa sillä hetkellä kun me pysähdymme. Sitä tapahtuu koko ajan, sillä se on sisällä tapahtuvaa paranemista, tunteidemme ja ajatustemme uudelleen järjestäytymistä. Aikanaan se näkyy myös ulospäin. Silloin me huomaamme, kuinka paljon olemme muuttuneet.

Havainto – tulkinta – tunne          25. helmikuuta

Usein me ajattelemme, että asiat, tilanteet, ajatukset tai ihmiset saavat meidät tuntemaan jotakin. Mutta tunne ei seuraa havaintoa suoraan. Havainto saa merkityksen vasta, kun me tulkitsemme sen ja peilaamme sen omia ajatuksiamme, muistojamme, odotuksiamme ja uskomuksiamme vasten. Tulkinta synnyttää tunteen, mutta joskus tämä prosessi on niin nopea, että me emme huomaa tekevämme tulkintaa. Usein negatiivisen tunteen taustalla on uskomus "en ole tarpeeksi hyvä" tai "en ole tarpeeksi". Alitajuinen ajatusketjumme voi olla esimerkiksi seuraavanlainen:

Olisin halunnut vain olla hyvä.
Hän ei pidä siitä mitä sanoin.
Tein taas virheen.
Hän ei pidä minusta.
Hän halveksii minua.
En osaa kommunikoida välittämistä.
En osaa rakastaa.
Minun pitää olla kaukana ihmisistä.
Olen typerys.
Minun pitää piilottaa sydämeni.
Sydämeni on ruma.
Minä olen ruma.
En ole edes oikea ihminen.

Me reagoimme tähän ajatusten ja tunteiden ketjuun eri tavoin. Jotkut vetäytyvät. Jotkut hyökkäävät. Kumpikin reaktio johtuu turvattomuuden kokemuksesta. Jos me kokisimme olevamme turvassa, hyviä ja rakastettavia, meidän ei tarvitsisi vetäytyä eikä hyökätä. Me voisimme olla turvallisesti levossa ja avoimesti läsnä.

Me emme koskaan voi muuttaa tunteitamme. Se on mahdotonta, ja koska mahdoton on tuomittu epäonnistumaan, me koemme epäonnistuvamme sitä yrittäessämme. Tunteet syntyvät itsestään, mutta ne syntyvät vasta tulkintojemme jälkeen. Jos koemme olomme kurjaksi, meidän on koettava tunteemme. Sitten me voimme mennä pidemmälle. Tunteemme voivat ohjata meitä näkemään tulkintojamme. Kun olemme kirjoittaneet tulkintamme paperille rivi riviltä, juuri sellaisina kuin ne nousivat esiin, ja kun olemme kokeneet kaikki niihin liittyvät tunteemme, me palaamme takaisin tulkintoihimme ja korvaamme ne rakastettavilla, hyvillä ja kauniilla:

Hän katsoi minua tuollainen ilme kasvoillaan. Tämä on havainto, enkä voi muuttaa sitä.
Olisin halunnut vain olla hyvä. Hieno juttu, minä välitän hänestä ja monista muista.
Hän ei pidä siitä mitä sanoin. Kaikkien ei tarvitse pitää minun sanoistani. Sitä paitsi en tarkistanut, mikä hänen ongelmansa oli ja mikä asenteensa minua kohtaan oli.
Tein taas virheen. On OK tehdä virheitä. En tee aina virheitä. Tämä oli tilaisuus oppia. Muutkin tekevät virheitä, enkä ole vastuussa heidän virheistään.
Hän ei pidä minusta. Tämä on oletus, jonka voin tarkistaa. Kaikkien ei tarvitse pitää minusta. Monet pitävät minusta. Minä pidän itsestäni.
Hän halveksii minua. Olen hyvä vaikka joku halveksisi minua. En tiedä mitä hän ajatteli, koska en kysynyt.
En osaa kommunikoida välittämistä. Osaan kommunikoida välittämistä monille ihmisille. Kommunikoin välittämistä myös hänelle, mutta ehkä tavalla, joka ei sopinut hänen tunteisiinsa tuossa hetkessä. Hänellä saattoi olla omia ongelmia, joista hän ei halunnut puhua minulle.
En osaa rakastaa. Minä osaan rakastaa monia ihmisiä. Minä välitän myös hänestä. Hänellä saattaa olla ongelmia itsensä kanssa, mutta silti välitän hänestä.
Minun pitää olla kaukana ihmisistä. Monet viihtyvät minun lähelläni. Jos joku ei pidä minusta, hän saa mennä kauas, mutta minun ei tarvitse paeta ketään. Saan paeta, jos en koe olevani turvassa. Olen hyvä.
Olen typerys. Olen ihminen, joka rakastaa ja välittää. Saan oppia välittämään enemmän itsestäni. Olen toiminut viisaasti monissa tilanteissa. Tämänkin jälkeen olen viisaampi.
Minun pitää piilottaa sydämeni. Monet haluavat nähdä sydämeeni. Minun sydämeni on kaunis ja rakastava. Se voi olla arka, mutta se saa tulla esiin turvallisten ihmisten keskellä.
Sydämeni on ruma. Sydämeni on hyvä, rakastava ja kaunis. Siinä on haavoja, mutta nekin ovat hyviä ja kauniita. Minä olen ihana ihminen.
Minä olen ruma. Monet katsovat ja kuuntelevat minua mielellään. Minä saan näyttää juuri siltä miltä näytän. Minä olen minä. Jos joku ei pidä minun katsomisestani, hänen ei tarvitse katsoa.
En ole edes oikea ihminen. Minä olen aito, tunteita tunteva ja rakastava ihminen. Minä rakastan itseäni ja monia muita. Yritän ehkä määritellä itseni muiden kautta enkä itseni kautta. Minä olen minä, rakastettava, kaunis, hyvä ja oikea ihminen.

Tämän kautta me voimme huomata, miten kovia, julmia ja säälimättömiä me olemme itseämme kohtaan. Kun tunteemme alkavat syöksyä alaspäin, me menetämme kaiken objektiivisuutemme. Pinnalla olevan tunteen takana on usein joukko uskomuksia, jotka löytyvät vain kirjoittamalla ne rivi riviltä. Mutta kirjoita uudet ja terveet uskomuksesi vasta, kun olet saanut hieman etäisyyttä tilanteeseen. Silloin et enää ole itsesyytösten kierteessä, vaan voit katsoa tilannetta selkeämmin. Kun tämä prosessi on tullut tutuksi, se tulee pienellä harjoituksella automaattiseksi. Silloin me voimme käyttää sitä välittömästi ja katkaista syöksykierteen jo ennen kuin se alkaa.

Itsetunto          26. helmikuuta

Heikko itsetunto pyörii kahden asian oravanpyörässä: kritiikki ja vaatimukset. Kritiikki on ehdotonta ja vaatimukset ovat epärealistisia. Esimerkiksi tunneketjun purkaminen voi sisältää seuraavat elementit:

Hän katsoi minua tuollainen ilme kasvoillaan.
Olisin halunnut vain olla hyvä.
Hän ei pidä siitä mitä sanoin.
Tein taas virheen. kritiikki
Hän ei pidä minusta. kritiikki
Hän halveksii minua. kritiikki
En osaa kommunikoida välittämistä. kritiikki
En osaa rakastaa. kritiikki
Minun pitää olla kaukana ihmisistä. vaatimus
Olen typerys. kritiikki
Minun pitää piilottaa sydämeni. vaatimus
Sydämeni on ruma. kritiikki
Minä olen ruma. kritiikki
En ole edes oikea ihminen. kritiikki

Kritiikkimme on julmaa, eikä siinä ole tilaa kompromisseille. Vaatimukset ovat ehdottomia ja sellaisia, joita emme haluaisi asettaa kenellekään toiselle. Itsetunnon paraneminen näkyy siinä, että kritiikkimme julmuus vähenee ja vaatimuksemme muuttuvat realistisemmiksi. Siihen kuuluu myös se, että lakkaamme kritisoimasta itseämme siitä, että kritisoimme itseämme väärin.

Mitä huonompi itsetunto meillä on, sen kovempia vaatimuksia me asetamme, ja sitä todennäköisempää on, että emme saavuta niitä. Jos me vaadimme virheetöntä elämää, saamme hyvän syyn kritisoida itseämme. Me olemme ihmisiä, ja ihmisten kuuluu tehdä virheitä. Muuttuminen ja paraneminen on hidasta ja tuskallista, sillä muutoin me olisimme jo muuttuneet ja parantuneet. Silti me emme haluaisi ottaa vastaan prosessin hitautta, vaan kritisoimme itseämme siitä, että emme ole jo siellä, missä emme edes voisi olla.

Me pidämme itse huonoa itsetuntoa yllä kahdella keinolla. Ensimmäinen on kritiikin ja vaatimusten kehä. Me luulemme auttavamme itseämme sen avulla tekemään oikeita asioita ja välttämään vääriä. Jos me saavuttaisimme asettamamme päämäärät, ehkä voisimme pitää itseämme arvokkaina!

Toinen keino on riippuvuussuhde toiseen ihmiseen, asiaan, aineeseen tai käyttäytymiseen. Me annamme voimamme pois ja siirrämme vastuun itsemme huolenpidosta toisille. Me emme kohta enää uskalla ottaa ainoatakaan askelta itse. Me lakkaamme luottamasta itseemme. Kumpikin keino vahingoittaa itsetuntoa ja hidastaa omaa kasvuamme.

Sisällemme katsominen avaa meille tien eteenpäin. Omien tunteidemme kokeminen ja ajatusketjujemme tunnistaminen vie meitä eteenpäin. Mutta itsemme kohtaaminen pykälää syvemmältä ei ole helppoa. On vaikea nähdä. Ja näkemisen jälkeen on vaikea hyväksyä. Me joudumme ehkä hyväksymään jotakin, jota emme haluaisi hyväksyä. Mutta jos me halveksimme sitä, mikä meissä kuitenkin on, me osoitamme itsellemme, että emme pidä itseämme arvossa. Ne teot, joita me teemme itsellemme, ovat paljon vahvempi viesti kuin ne ajatukset, joita me ajattelemme itsestämme. Tekomme määräävät sen, mitä me päädymme lopulta ajattelemaan. Jos me edes yritä hyväksyä sitä, mitä me näemme itsessämme, me emme ole kiinnostuneita itsemme rakastamisesta.

Meidän itsetuntomme ei ole erillinen saareke, jota me voisimme hoitaa muusta elämästämme riippumatta. Ellemme kunnioita itseämme teoillamme, meillä ei voi olla hyvää itsetuntoa. Ellemme kunnioita omia ajatuksiamme ja tunteitamme, olivat ne mitä hyvänsä, meillä ei voi olla hyvää itsetuntoa. Jos hyväksymme tunteemme ja opettelemme ottamaan niitä vastaan, olivatpa ne mitä hyvänsä, kukaan ei voi estää itsetuntomme paranemista. Me olemme ja tunnemme tunteemme. Me olemme, vaikka tuntisimme mitä hyvänsä. Meidän tunteemme eivät vaikuta meidän arvoomme.

Mielen selityksiä          27. helmikuuta

Mielellä on suuri halu ymmärtää ja selittää kaikkea. Se työskentelee koko ajan ja yrittää sovittaa havaintojaan omaan maailmanmalliinsa. Mieli ei halua antaa maailman vain olla, vaan se haluaa keksiä kaikelle selityksiä. Tämä on tarpeetonta. Monet selitykset eivät ole ainoastaan turhia, vaan myös virheellisiä. Joskus mieli hakee selityksiä väkisin, eikä se anna meille rauhaa ennen kuin se keksii sopivan selityksen ja tarkoituksen jollekin havaitsemalleen.

Zen–mieli antaa maailman olla. Se ei pyri etsimään selitystä, vaan näkee kaiken sellaisenaan. Asiat tapahtuvat riippumatta siitä, minkä selityksen me annamme niille. Ne eivät tarvitse meidän selityksiämme. Mekin tarvitsemme niitä paljon vähemmän kuin luulemme. Me toimimme itsestään ja spontaanisti, vaikka emme selittäisi yhtään mitään. Kun me olemme täysin läsnä, selitykset lakkaavat. Me näemme ihmisten tekevän monia asioita, ja huomaamme, ettei meidän tarvitse selittää niitä. Me vain katsomme ja annamme asioiden tapahtua. Ne tapahtuvat ilman selityksiämme. Maailma virtaa ja meidän mielemme on levossa sen keskellä. Me emme tarraudu tapahtumiin.

Tämä on yksi mielen paradokseista: jotta se voisi olla läsnä, sen on ensin otettava etäisyyttä. Jotta se voisi löytää Tarkoituksen, sen on päästettävä irti tarkoituksen etsimisestä. Silloin se löytää tarkoituksensa omasta olemassaolostaan ja osallistumisestaan elämään. Kun se lakkaa selittämästä elämää, se alkaa elää. Vasta kun se ymmärtää, että maailma vain tapahtuu, se ymmärtää olevansa osa kaiken tapahtumista. Kun me ymmärrämme, että ihmiset vain kuljeskelevat, me voimme antaa heidän mennä niin vapaasti, ettei yksikään kuljeskelu tarraudu mieleemme. Silloin mielemme on levossa, ja se voi valita mihin se haluaa tarrautua. Se voi valita myös päästää siitä irti silloin kun se haluaa.

Kun kone yskii          28. helmikuuta

Jos automme moottori alkaa yskiä tai varoitusvalot syttyvät, me tiedämme missä vika on: meidän autossamme. Jos tiedämme, mitä tehdä, me avaamme automme konepellin ja yritämme ymmärtää, mitä on tapahtunut. Jos emme tiedä, me viemme automme korjaamolle. Mutta läheisriippuvat eivät tee näin. Kun meidän koneemme alkaa yskiä, me alamme availla muiden ihmisten konepeltejä ja etsiä vikaa niiden alta. Kun meidän varoitusvalomme syttyvät, mielenkiintomme kohdistuu heti muualle. Mitä minun pitäisi hänessä korjata? Miten minun pitäisi olla jotta hän muuttuisi? Me yritämme saada omat varoitusvalomme sammumaan säätämällä jotakuta toista.

Tai sitten me nostamme konepeltimme pystyyn, annamme jakoavaimen jollekin toiselle ja sanomme "korjaa" – olipa vika itsessämme tai toisessa. Me luulemme olevamme voimattomia olosuhteiden ja muiden ihmisten uhreja. Todellisuudessa meillä on paljon valtaa siihen ihmiseen, jolle me sanomme "korjaa".

Me elämme kuvitellen, että oma moottorimme on kunnossa ja että me tiedämme, mikä on oikein meille itsellemme ja kaikille muille. Tai sitten me emme uskalla tietää mitään. Silloinkaan me emme ole kunnossa. Molemmissa tapauksissa ratkaisu löytyy, kun käännämme avainta ja katkaisemme virran. Hiljaisuus. Pysähdys. Muut ajavat ohi. Me annamme moottorin jäähtyä, jotta voimme edes alkaa tutkia sitä polttamatta käsiämme. Hätäiset pysähdykset eivät auta. Vaikka emme edes tietäisi mitä tehdä, me voimme tehdä aina yhden asian: pysähtyä, antaa muiden ajaa omaa ajoaan, ja alkaa ihmetellä. Vasta kun olemme pysähtyneet, me voimme edes alkaa ajatella omaa moottoriamme. Kuinka olen huoltanut sitä? Minkälaista polttoainetta olen antanut sille? Osaanko tehdä itse jotakin, tarvitsenko korjauskäsikirjan vai kenties asiantuntijan apua?

Mitä kauemmin me odotamme ennen kuin pysähdymme ja katsomme omaa moottoriamme, sitä enemmän vikoja siihen voi tulla. Lopulta vikoja on niin paljon, että meillä ei ole hajuakaan siitä, kuinka me päädyimme jonnekin, tai miksi me lakkasimme pääsemästä mihinkään. Silloin me olemme vaikeuksissa. Onko vika kaasuttajassa? Vai kytkimessä? Kenties se onkin virranjakajassa? Tai katalysaattorissa?

Me emme tiedä mitä tehdä, jos emme katso omaa moottoriamme. Me emme osaa erottaa tärkeitä ja vähemmän tärkeitä oireita. Me tartumme kaikkeen tai emme mihinkään. Mutta jos avaamme oman konepeltimme ja tutustumme omaan moottoriimme, me löydämme levon ja luottamuksen. Me tiedämme, mihin sivuääniin ja varoitusvaloihin on syytä reagoida heti, ja mitkä voivat odottaa. Me tiedämme, että jokaisen kohdan ei tarvitse kiiltää, että jostakin saa tihkua öljyä ja jossakin saa olla ruostetta. Ja jossakin ei saa taas olla yhtään löysää. Kun me tiedämme, me luotamme. Avaa oma konepeltisi. Se on sinun vastuullasi. Muut eivät ole. Etkä sinä ole muiden vastuulla.

Rakkaus antaa vapauden          29. helmikuuta

Yksi rakkauden hienoimpia piirteitä on vapaus. Rakkaus jättää muut ihmiset vapaiksi eikä yritä rajoittaa heitä. Se antaa muiden tehdä omat päätöksensä, kasvaa omat kasvunsa, ja löytää omat elämänsä omalla tavallaan ja vauhdillaan. Se antaa meidän kasvaa omalla tavallamme. Ihmisten rajoittaminen ja pakottaminen eivät ole rakastamista, vaan epävarmuuden synnyttämää halua kontrolloida heitä ja elämää.

Muut voivat tehdä asioita, jotka satuttavat meitä, ja silloin me voimme joutua tekemään uusia valintoja ja asettamaan uusia rajoja. Kenties me saamme opetuksen irti päästämisessä ja itseemme luottamisessa. Me voimme myös kertoa, mitä me tunnemme heidän valintojensa seurauksena. Mutta heidän valintansa ovat heidän omiaan, ja he tekevät ne itse. He valitsevat itse myös sen, mitä he tekevät, kun me kerromme omista tuntemuksistamme. Rakkaus antaa heidän tehdä omat valintansa, tehdä omat virheensä, ja oppia omat oppituntinsa.

Kun me annamme muille vapauden, mekin löydämme vapauden olla oma itsemme, hyväksymättä kenenkään yrityksiä kontrolloida meitä. On surkeaa katsoa, kuinka ihmiset pyristelevät meidän kontrollointiyrityksissämme, ja upeaa katsoa, kuinka he loistavat vapaudessa. Kun me annamme muille vapauden, me opimme myös huomaamaan herkemmin, milloin meitä yritetään kontrolloida.

Rakkaus ei ainoastaan anna vapautta. Se myös ottaa sen silloin, kun se tarvitsee sitä. Ilman vapautta rakkaus kuolee. Jotta me voisimme rakastaa, meidän on huolehdittava omasta vapaudestamme. Silloin me opimme tietämään, mitä vapaus on ja miltä se tuntuu. Vapaudessa me voimme alkaa rakastaa.