[an error occurred while processing this directive]

Omilla siivillä

Omilla siivillä

  1. tammikuu
  2. helmikuu
  3. maaliskuu
  4. huhtikuu
  5. toukokuu
  6. kesäkuu
  7. heinäkuu
  8. elokuu
  9. syyskuu
  10. lokakuu
  11. marraskuu
  12. joulukuu


   1   2   3   4   5
   6   7   8   9  10
  11  12  13  14  15
  16  17  18  19  20
  21  22  23  24  25
  26  27  28  29  30
  31

Tammikuu

Pieniä ja suuria asioita          1. tammikuuta

Jos me haluamme rakentaa talon, me hankimme piirustukset ja sitten noudatamme niitä, kunnes talo on valmis. Me tiedämme, mitä me haluamme, millainen se tulee olemaan, ja mitä meidän on tehtävä. Me sitoudumme tavoitteisiin ja suunnitelmiin. Suurin osa työstämme on etukäteen selvillä.

Ihmisenä kasvaminen on usein toisenlaista. Me emme kasva valmiiden suunnitelmien ja piirustusten kautta. Me kasvamme usein sellaisten tilanteiden kautta, joita emme tahtoisi millään liittää suunnitelmiimme. Kun me paranemme, meidän mielemme laajenee, vapautuu, uudistuu ja muuttuu. Vuoden päästä meidän mielemme on toisenlainen. Me emme vielä tiedä, minkälainen, emmekä me siksi pysty suunnittelemaan sen muuttumista etukäteen. Paranematon mieli ei pysty kuvittelemaan parantunutta mieltä. Se ei osaa laatia oikeita suunnitelmia. Se ei tiedä, minkälaiseksi tulla.

Kasvaminen ei ole sitoutumista pitkiin suunnitelmiin. Se ei ole suurten lupausten tekemistä. Se on suuren lupauksen keskellä elämistä. Suuretkin asiat koostuvat pienistä paloista. Ne muodostavat kokonaisuuden yhdessä. Elämä koostuu vuosista, päivistä, tunneista, minuuteista, ja joskus sekunneista. Pienikin hetki voi muuttaa elämän kokonaan uudeksi. Hetken merkitys ei ole sen pituudessa, vaan sen seurausten suuruudessa.

Me emme muutu hetkessä. Pieni hetki voi kääntää meidän suuntamme, ja me voimme kääntyä äkisti, mutta kääntymisen jälkeen me olemme vielä sama kuin äsken. Suuntamme vain on toinen. Kääntymisen jälkeen me alamme kipuilla uuden ja vanhan suunnan välisessä jännitteessä. Ajan oloon me muutumme, uusi suunta tulee helpommaksi kulkea, ja vanha jää taakse. Suuri muutos koostuu monista pienistä askelista. Jotkut askeleet me otamme mielellämme, ja toisia me emme tahtoisi ottaa millään. Joskus me joudumme ottamaan askeleita juuri silloin, kun vähiten tahtoisimme ottaa niitä. Silloin me otamme lyhyitä ja varovaisia askeleita.

Vain kulkemalla me voimme päästä perille. Jos me pyrimme vaikeista paikoista pois mahdollisimman nopeasti, ne eivät avaudu meille. Me emme haluaisi sivupolkuja mukaan suunnitelmiimme. Silti jokainen niistä on Elämän antama. Niiden kautta me huomaamme, että suunnitelmamme ja karttamme ovat vajavaisia. Ne täydentyvät hetki hetkeltä, ja usein vasta silloin, kun me huomaamme olevamme jossakin, joka ei ollut meidän kartallamme.

Me huomaamme joka viikko monta kertaa, että elämä ei mene suunnitelmien mukaan. Tai ehkä se sittenkin menee. Odottamattomat käänteet kuuluvat mielenkiintoiseen tarinaan. Ne ovat hyvän Kirjoittajan merkki. Yksinään ainoakaan tapahtuma ei ole odottamaton eikä odotettu. Se on vain tapahtuma. Vasta kun se sijoitetaan muiden tapahtuminen joukkoon ja keskelle odotuksiamme, se on odottamaton tai odotettu – vai onko sittenkään? Kenties se on Kirjoittajan huolellisesti paikoilleen sijoittama.

Tarpeeksi hyvä          2. tammikuuta

Kun me kohtaamme muita ihmisiä, mitä meidän tunteemme, kokemuksemme ja reaktiomme kertovat meille itsestämme? Kertovatko ne, että olen tarpeeksi hyvä juuri nyt, ja juuri tässä? Kertovatko ne, että muut ovat tarpeeksi hyviä? Vai kertovatko ne puutteellisuudesta, häpeästä ja vajavuudesta? Jos me pelkäämme puutteellisuutemme paljastumista, me torjumme, ja muut voivat luulla sitä välinpitämättömyydeksi tai vihaksi. Jos me emme koe itseämme tai toista ihmistä tarpeeksi hyväksi, se näkyy ja tuntuu. Vaikka yrittäisimme kätkeä tunteemme, ne näkyvät pienissä seikoissa. Ihmiset ovat herkkiä poimimaan tunteita ja heikkoja viestejä.

Toisen ihmisen kohtaaminen on meille aina tilaisuus kuunnella, ei vain häntä, vaan myös itseämme. Mikä on tuo epämukava tunne, pelko, häpeä, tai halu saada hänet sanomaan jotakin tai tekemään jotakin? Mikä on tuo ilon, rakkauden ja kuulumisen tunne? Mitä tärkeämpi joku on meille, sen syvemmin hän koskettaa meitä ja voi auttaa meidät joko paranemaan haavoistamme tai huomaamaan, kuinka paljon me olemme parantuneet.

Meidän tunteemme ovat meidän omiamme. Ne nousevat meidän taustastamme, tulkinnoistamme, odotuksistamme ja haavoistamme – meistä itsestämme. Jos me koemme jotakin, se johtuu siitä tiestä, minkä me olemme kulkeneet, ja mitä me olemme nyt sen seurauksena. Tunteelle on aina syy, ja joskus syy on menneisyydessä. Kohtaamiset kertovat meille usein enemmän itsestämme kuin toisesta ihmisestä. Uskallammeko kuunnella, tietäen joskus kuulevamme vain itsemme?

Jokaisessa kohtaamisessa Elämä on paikalla. Se auttaa meitä kohti vapautta, jossa vanhojen haavojen ja historian painolastit jäävät taakse. Kaikilla menneillä kokemuksillamme oli aikansa ja tarkoituksensa. Joskus niiden muistot ovat vielä raakileina sisällämme. Silloin me koemme ne vaikeina. Tämä vaikeus kulkee mukanamme, kunnes me otamme ne vastaan. Muut ihmiset ja elämän tilanteet muistuttavat meitä keskeneräisistä oppitunneista, kunnes me myönnymme niiden edessä. Jos kohtaamisemme herättelevät vastustusta, me emme todennäköisesti vastusta toista ihmistä, vaan jotakin itsessämme. Jokin voi vielä olla särkynyttä, surullista tai tuskallista. Sen kohtaaminen voi viedä meidät hetken kestävään suruun, ahdistukseen, tuskaan ja kauhuun – ja sitten vapauteen. Pakeneminen ja torjuminen saattavat joskus houkutella meitä, mutta ne vain vaimentavat. Ne eivät paranna. Itsemme ulkopuolelle katsominen ei paranna. Meidän ei tarvitse nyt tehdä mitään muuta kuin hyväksyä, että kohtaamisemme kertovat meistä itsestämme jotakin. Elämä puhuu koko ajan. Kun me kuuntelemme, vaikka kuinka vähän, sen opetukset tulevat omiksemme.

Elämän rytmi          3. tammikuuta

Elämä on vaihtelua. Vuodenajat vaihtuvat. Päivät ja yöt tulevat ja menevät. Ihmiset tulevat ja menevät. Me nauramme ja itkemme. Me liitymme, kuulumme hetken ja menemme pois. Meillä on hyviä päiviä ja huonoja päiviä, hyviä kuukausia ja huonoja kuukausia, hyviä vuosia ja huonoja vuosia. Kaikki muuttuu. Meidän ruumiillamme on luonnollinen rytminsä, samoin päivillä, viikoilla, kuukausilla ja vuosilla. Seuraammeko me elämän sykettä? Vastustammeko sitä, olemmeko passiivisesti mukana vai otammeko sen omaksemme?

Elämän rytmissä mukana oleminen koostuu monista pienistä asioista ja muutamista suurista. Pienet asiat eivät ole yhtään vähäisempiä mahdollisuuksia rakastaa itseämme kuin suuret. Olen alkanut nauttia elämän vaihtelusta. Minulla on kaksi kosmetiikkakokoelmaa – toinen arkipäiviä ja toinen viikonloppuja varten. Lauantaina pehmeä tuoksu kertoo minulle viikonlopun alkaneen ja rentouttaa koko olemukseni. Maanantaiaamuna energinen tuoksu valmistaa minut viikon töihin. Ne ovat vain minua itseäni, omia aistejani ja omaa mieltäni varten. Se on pieni asia, jota ilman voisin hyvin olla, mutta silti se tuntuu hyvältä. Jotkut elämän rytmissä mukana olemisen tavat voivat olla yksinkertaisia, mutta silti tärkeitä.

Joskus meillä on huono päivä, koska olemme valmistaneet sen itsellemme. Me valvoimme myöhään, vaikka tiesimme, että meidän olisi lähdettävä työmatkalle aikaisin aamulla. Joskus me olemme taas valmistaneet itsellemme hyvän päivän.

Mutta usein kyse ei ole meidän toimistamme. Hyvät ja huonot päivät vain tulevat. Pesukone alkaa vuotaa. Kenkä hajoaa, ja me kaadumme kadulla. Auto roiskuttaa kuravettä päällemme. Työkaveri sairastuu, ja me joudumme paiskimaan paljon töitä. Puhelin katoaa juuri, kun odotimme tärkeää puhelua. Kun huono päivä tulee, meidän ei tarvitse joutua paniikkiin. Kun hyvät päivät tulevat, meidän on turha uskoa, että ne jatkuisivat loputtomiin. Hyvillä ja huonoilla päivillä on vaihtelunsa.

Paranemisella on myös oma luontainen rytminsä. Siinä on pitkiä jaksoja ja lyhyitä jaksoja. Jos luemme 12 askelta yhdeltä istumalta, me näemme kuinka ne sisältävät yhden pitkän muutoksen. Mutta kun elämme niitä todeksi, me saatamme palata lähtöruutuun monta kertaa viikossa. Askeleilla on oma rytminsä, ja jokaisella askeleella on oma luontainen rytminsä. Kasvaminen vaihtelussa elämiseen on osa paranemista.

Vapaus tehdä virheitä          4. tammikuuta

Pakatessani laukkua lentokentällä pudotin lasipullon lattialle. Se meni kappaleiksi, ja sen vahvasti tuoksuva sisältö virtasi pitkin lattiaa. Päästin vapautuneen naurun, pakkasin kassini loppuun kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja läksin etsimään siivoojaa. En löytänyt siivoojaa heti, joten menin läheisen kaupan kassalle, kerroin särkeneeni pullon ja kysyin, mistä voisin löytää siivoojan. Kassa hymyili ystävällisesti ja soitti siivoojan paikalle.

Siivooja tuli ja minä näytin hänelle särkyneen pullon ja sotkun. Kun hän oli siivonnut sen, nyökkäsimme kumpikin toisillemme ja hymyilimme. Koko ajan olin täysin levossa ja minulla oli hauskaa. Nolostumisesta ei ollut tietoakaan, enkä hävennyt enkä pelännyt muiden ihmisten katseita. Ne olivat aika ihmetteleviä, mutta minulle jäi tunne, että muut ihmettelivät enemmänkin minun iloisuuttani ja sitä, että minua ei hävettänyt yhtään.

Koko tapahtumasta jäi hauska muisto. Olin vapautunut ja koin tilanteen huvittavana. Häpeästä ei ollut jälkeäkään. Minulle se oli osoitus kasvusta vapauteen. Pari vuotta aikaisemmin olisin ollut lukossa ja kauhuissani. Nyt minä nautin itsestäni ja olostani koko tilanteen ajan, erityisesti siksi, että tämä tilanne osoitti minun kasvaneen paljon. Olen kiitollinen siitä, mitä tapahtui. Olen kiitollinen itsestäni.

Me olemme paranemassa. Me tiedämme, että asiat menevät joskus pieleen. Me olemme OK silloinkin, kun asiat eivät suju niin kuin olimme suunnitelleet, kun olemme epätäydellisiä, ja kun teemme virheitä. Odottamattomat elämän tapahtumat osoittavat meille tietä paranemiseen. Ne osoittavat myös, kuinka paljon me olemme jo parantuneet.

Elämän paras lahja          5. tammikuuta

Elämän paras lahja meille on se, että meidän on hyvä olla. Mutta elämä ei anna sitä ulkoapäin, vaan sisältäpäin, sillä me olemme elämä itse. Olosuhteet voivat tehdä meidän elämämme helpommaksi, mutta ne eivät anna meille hyvää oloa. Hyvä olo tulee sisältäpäin. Se tulee, kun me teemme sitä, mikä tuottaa meille hyvää oloa. Me emme välttämättä tee sitä, mikä tuottaa meille helpotusta, vaan sitä, minkä me tiedämme itsellemme oikeaksi. Joskus me emme jaksa muuta kuin etsiä helpotusta, mutta silloinkin meillä voi olla hyvä olla.

Tämä yhteiskunta pyrkii opettamaan meille, että me emme saisi kokea oloamme hyväksi. Se sanoo, että me olemme itsekkäitä, jos meillä on hyvä olla. Se sanoo, että meidän on ansaittava paikkamme tekemällä. Mutta kenenkään ei tarvitse ansaita mitään paikkaa. Mitään ansaittavaa ei ole. Kun me uskallamme kokea hyvää oloa ja tehdä asioita, joista meillä on hyvä olla, me voimme antaa saman lahjan muille. Heti kun me luovumme tästä oikeudesta, me asetamme saman vaatimuksen muille: heidänkin on luovuttava hyvästä olostaan. Mutta miksi he luopuisivat siitä? Siksi, että meillä olisi hyvä olla, kun he tekevät palveluksiaan meille.

Uhrautuminen on seurausta puutteellisuuteen uskomisesta: jos jollakin muulla on hyvä olla, minä kärsin siitä. Mutta sellaiset ihmiset, joilla on hyvä olla, tietävät, että hyvä olo on parasta, mitä he voivat antaa muille. Onnelliset ja tyytyväiset ihmiset levittävät onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Tyytymätön ihminen ei kykene herättämään tyytyväisyyttä kenessäkään.

Jos ajattelet saavasi hyvää oloa luopumalla hyvästä olostasi, toimit itseäsi vastaan. Hyvä olo syntyy vain kokemalla hyvää oloa. Se ei synny keräämällä pahaa oloa. Ainoa syy haluta kokea pahaa oloa ja kärsimystä on, että me kuvittelemme sen olevan meille hyväksi. Joissakin yhteisöissä voi olla niin, että me lunastamme paikkamme kärsimällä. Mutta sellainen paikka ei ole meille hyväksi. Tällaiset yhteisöt ovat meille vahingoksi. Meidän ei koskaan tarvitse lunastaa omaa paikkaamme, sillä se on meillä koko ajan. "Lunastaminen" tarkoittaakin usein sitä, että me pyrimme jonnekin muualle kuin omaan paikkaamme.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei meidän tulisi yrittää. Jos me lakkaamme yrittämästä, meillä ei yleensä ole hyvä olla. Meillä on unelmia ja toiveita, ja niiden saavuttamiseksi meidän on ponnisteltava. Kun unelmamme ovat meille oikeita, meidän on hyvä olla ponnistelujemme keskellä. Me saamme edistymisestämme iloa ja tyydytystä. Me emme kärsi. Me emme koe uhrautuvamme. Sen sijaan me olemme tyytyväisiä. Jokin alkaa olla pielessä vasta silloin, kun me emme osaa kokea oloamme hyväksi ilman yrittämistä ja uhrautumista.

Me olemme tottuneet elämään raskaissa oloissa. Me saatoimme ansaita perheemme hyväksynnän kärsimällä. Mutta se oli vahingollista. Nyt me tiedämme, että hyvä olo on hyvää oloa. Se, että meidän on hyvä olla, on kaikkein paras kiitos, mitä me voimme koskaan Jumalalle antaa. Se kertoo hänelle, että hänen rakkautensa on saanut ilmiasun meidän elämässämme, ja että me olemme ymmärtäneet hänen rakkautensa oikein. Meillä itsellämme on valta valita hyvä olo tai huono olo. Me valitsemme hyvän olon, kun teemme sitä, mikä tuottaa meille hyvää oloa, ja lakkaamme tekemästä sitä, mistä me kärsimme. Tähän ei liity minkäänlaista mystiikkaa. Tässä suhteessa elämä on yksinkertaista ja suoraviivaista. Meillä on hyvä olla, kun meillä on hyvä olla.

Jokaisella ihmisellä on tarinansa          6. tammikuuta

Jokaisella ihmisellä, jonka me kohtaamme, on oma tarinansa. Se on kertomus seikkailuista, saavutuksista ja suruista. Se voi olla kertomus löytämisestä, kohtaamisesta, jättämisestä, jätetyksi tulemisesta tai muusta suuresta asiasta. Se on tarina selviytymisestä. Jotkut ovat selviytyneet hiljaisesti ja toiset vaatimalla oman osansa lähes väkisin. Jotkut ovat tulleet hiljaisiksi katsojiksi, ja toiset äänekkäiksi ottajiksi. Jokaisessa ihmisessä me näemme sen polun jäljet, jota pitkin hän on tullut luoksemme.

Myös meillä on oma tarinamme. Se on kertomus tuskasta, sen läpi kulkemisesta, antautumisesta elämälle ja toivon ja levon löytämisestä. Meidän ei enää tarvitse kantaa itseämme vaan elämä kantaa meitä. Me selvisimme. Me saatamme olla hiljaisia katsojia tai äänekkäitä puhujia. Me olemme sitä, mitä meidän kuuluukin olla. Meidän tarinamme on kertomus rakkaudesta. Me olemme kokonaisia, kun kunnioitamme omaa tarinaamme sellaisena kuin se on. Me saamme olla siitä ylpeitä – ei kerskaillen vaan tyytyväisessä nöyryydessä.

Anna oman tarinasi näkyä. Se on sellaisenaan paras mahdollinen kertomus rakkaudesta, hyväksymisestä ja hyvyydestä. Se on kaikkein houkuttelevin sellaisenaan – mitään osaa korostamatta ja mitään osaa vähättelemättä. Se on kertomus ihmisyydestä ja ihmisestä. Se on kertomus sinusta kokonaisena ihmisenä. Me emme kerro omaa tarinaamme selittämällä, vaan olemalla oma itsemme. Ylimääräisiä sanoja ei tarvita. Me kerromme oman tarinamme, rakkauden ja hyväksynnän tarinan, vain elämällä. Se on paljon enemmän kuin sanat.

Luota itseesi          7. tammikuuta

Parhaimmat hetkemme ovat usein niitä, jotka tulevat antautumisen ja odottamisen jälkeen. Me olemme päästäneet irti ja etsineet itseämme, ja vihdoin universumi antaa meille jotakin, jota olemme odottaneet kauan. Se ei saata olla juuri sitä, mitä olemme odottaneet, vaan erilainen vastaus odotuksiimme. Kuitenkin se koskettaa meitä syvältä ja me ymmärrämme, että se on hyvä vastaus. Se ei ainoastaan anna sitä mitä me toivoimme, vaan paljon enemmän, ja se näyttää suuntaa jonnekin kauemmas.

Suurimmat pettymyksemme johtuvat usein siitä, että olemme luottaneet muihin enemmän kuin itseemme. Me olemme unohtaneet itsemme ja seuranneet muiden neuvoja ja odotuksia, vain huomataksemme, että se mitä saimme, ei ollutkaan meitä varten. Anna tällaisten tilanteiden vahvistaa luottamustasi siihen, että sinä itse tiedät. Sinun oma tiesi saattaa olla erilainen kuin muiden, mutta vain se vastaa sinun sydämesi kutsuun. Sinun tiesi saattaa kääntyä metsään, kun muut kulkevat pellon laitaa, mutta vain se vie metsän toiselle puolelle. Jos sydämesi kutsuu sinua sinne, se on sinun paikkasi. Sydämesi halua ei voi tyydyttää antamalla sille jotakin muuta kuin mitä se toivoo, eikä antamalla sille vähemmän kuin mitä se toivoo. Sillä ei ole kiirettä saada keskeneräistä, vaan se jaksaa odottaa saadakseen täydellistä. Luota siihen, että sydämesi ei halua mitään sellaista, jota se ei voisi saada. Sinun sydämesi on sinun elämäsi lähde. Se on elämän antama ja elämän kanssa sopusoinnussa. Se on ollut sinun kanssasi koko sinun elämäsi ajan. Mikään osa sinun elämästäsi ei ole siltä salassa – ei ainoakaan kaipaus, ei pieninkään huokaus eikä suru. Se tietää itse, mitä sinun elämäsi tarvitsee. Luota siihen, äläkä kuuntele muiden sydämiä, sillä ne ohjaavat heitä. Heidän sydämensä eivät tunne sinua. Sinun sydämesi on sinua varten.

Ilo          8. tammikuuta

Oikea ilo tulee sisältämme. Se tulee meidän elämänkokemuksestamme ja osoittaa, että olemme löytäneet oman paikkamme yhdessä hetkessä tai koko elämässä. Siihen voi liittyä myös muita ihmisiä, mutta silloinkin kokemus on sama: me olemme löytäneet jotakin meitä itseämme varten. Joskus me annamme muille ihmisille, mutta silloinkin ilo tulee siitä, että me olemme löytäneet oikean antamisen. Me olemme antaneet jotakin, joka lisääntyy, kun sitä annetaan. Ilo on sellainen. Rakkaus, viisaus ja lempeys ovat sellaisia. Hyväksyntä on sellainen.

Muut ihmiset eivät voi antaa meille yhtä syvää iloa kuin se, joka tulee meistä itsestämme. He voivat vaikuttaa siihen, mutta syvin ilo kumpuaa omasta sydämestämme. Sydämemme lahjoittaa sen meille, kun me olemme kuunnelleet ja seuranneet sitä. Se on seurausta meidän omasta suhteestamme Elämään. Se on Elämän puhetta meille, kun se toivottaa meidät tervetulleeksi aarrekammioonsa, jossa on vain meille varattuja aarteita. Joskus se voi johdattaa meidät vaikeakulkuisia polkuja pitkin salattuun kammioon, jota kukaan muu ei ole päässyt vielä näkemään, ja nuo aarteet ovat kaikkein kauneimpia. Me tiedämme kaikki vaarat, jotka kohtasimme, ja lopulta huomaamme, että aarre oli sen arvoinen. Se on varattu vain meille, eikä kukaan toinen voi sitä viedä. Se jää sydämeemme ja tuottaa iloa pitkän aikaa, ja me tiedämme, että meillä on syviä Elämän salaisuuksia. Ne ovat kauniita koruja, joiden me voimme sopivissa tilaisuuksissa antaa välkehtiä. Ne ovat Elämän lahja maailmalle meidän kauttamme. Kun me annamme tätä lahjaa muille, me saamme samalla itsellemme yhtä elämän suurimmista lahjoista.

Oma voimamme          9. tammikuuta

Jos joku yrittää saada meidät mukaansa käyttämällä häpeää, syyllisyyttä tai vihaa, meidän ei tarvitse reagoida. Me voimme tunnistaa vahingollisen systeemin ja antaa sen vain olla. Meidän ei tarvitse nousta sitä vastaan, sillä silloinkin me reagoimme siihen. Meille riittää se, että tunnistamme yrityksen kontrolloida meitä. Meidän oma voimamme ei nouse taistelusta jonkun toisen systeemiä vastaan, vaan siitä, että emme tartu siihen mitenkään.

Oma voimamme ei näy taistelussa muita vastaan, vaan taidossa olla taistelematta. Se ei kuluta meitä eikä muita. Meidän ei tarvitse reagoida kaikkiin yrityksiin, joilla muut koettavat saada meitä toimimaan siten kuin he tahtoisivat. Heidän yrityksensä saavat valua hukkaan, eikä meidän tarvitse edes näyttää heille, että me huomasimme ne.

Oman voimamme omistaminen tarkoittaa myös sitä, että osaamme olla käyttämättä voimaa silloin kun se ei ole tarpeen. Soturi, joka kantaa miekkaa tupessa, on yhä soturi. Hänelle riittää se, että hän osaa käyttää miekkaa tarpeen vaatiessa. Kukaan ei halua palkata soturia, joka huitoo joka puolelle, vaan soturin, joka tietää, mitä on tarpeen tehdä, ja mitä ei ole hyvä tehdä. Jos joku yrittää tarttua meistä lujasti kiinni, meidän ei aina tarvitse alkaa taistella. Riittää, kun väistämme otteen.

Joskus me voimme vain seisoa lujasti paikoillamme, ja joskus meidän on tarpeen puolustaa rajojamme. Kun me emme ylireagoi, me emme kuluta itseämme emmekä toista ihmistä. Silloin meidän voimamme voi asettua lepoon heti, kun sitä ei enää tarvita.

Ei tarvitse odottaa          10. tammikuuta

Meidän ei tarvitse odottaa elämää tapahtuvaksi. Kaikki, mikä on meille hyväksi, tulee meitä vastaan, vaikka emme keskittyisikään odottamaan sitä. Meillä saattaa olla suuria toiveita. Me voimme odottaa kovasti jotakin tai jotakuta. Mutta odottaminen ei nopeuta asioiden tapahtumista. Odottamiseen keskittyminen estää meitä elämästä tätä päivää. Levoton odottaminen voi kutsua meitä luottamaan elämään ja Korkeampaan Voimaamme – että hän antaa ajallaan meille sen, mitä me odotamme. Tai sitten hän antaa jotakin muuta. Odottaminen ei muuta tulevaisuutta toiseksi. Levoton odottaminen voi osoittaa, että olemme sitoneet onnellisuutemme johonkin ulkopuolellamme olevaan. Levottomuus on kutsu lepoon. Se on kutsu päästää irti ja ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on tällä hetkellä.

Levottomuus ja odottaminen voivat johtua tunteista, joita me emme uskaltaisi tai haluasi kokea. Me saatamme pelätä, että asiat eivät sujukaan siten kuin tahtoisimme, mutta kanavoimme pelkomme odottamiseen. Me saatamme pelätä ottaa riskejä ja odotamme, että toinen tekisi sen puolestamme. Joskus me saatamme odottaa vain siksi, että emme usko pystyvämme tekemään mitään.

Meidän ei tarvitse keskittyä odottamaan. Se tapahtuu, mikä tapahtuu, ja se tapahtuu riippumatta siitä, odotammeko vai emme. Lopputulos voi olla odotustemme mukainen, tai sitten ei. Se voi tuottaa meille iloa tai surua. Odottaminen ei muuta lopputulosta toiseksi. Se muuttaa vain nykyhetken toiseksi. Kun me lakkaamme odottamasta ja tulemme takaisin tähän hetkeen, me kohtaamme tunteemme. Silloin me saatamme huomata, että odottamiseen keskittyminen johtuu tunteiden välttämisestä tai siitä, että emme luota itseemme. Meidän on hyvä lakata odottamasta ja parantaa omat haavamme. Samalla kun me parannamme omia haavojamme, me odotamme. Vaikka me tekisimme mitä tahansa muuta, odottaminen tapahtuu. Se tapahtuu itsestään.

Keskittynyt odottaminen voi sokeuttaa meitä niin, että näemme vain yhden oven, jonka aukeamista me toivomme. Se estää meitä olemasta spontaaneja ja astumasta toisenlaisesta ovesta. Odottaminen estää meitä ottamasta elämää vastaan. Se on usein merkkiä siitä, että me yritämme kontrolloida tapahtumia, jotka eivät ole meidän vallassamme. Tutki odottamistasi ja mieti, ovatko asiat sinun vallassasi vai jonkun muun. Jos ne ovat sinun vallassasi, tee mitä voit tai odota levossa. Jos ne eivät ole, voit ainoastaan päästää irti ja elää omaa elämääsi. Me emme tule yhtään valmiimmaksi huomista varten keskittymällä odottamaan. Me tulemme valmiimmaksi elämällä omaa elämäämme joka päivä. Eikä odottaminen lakkaa siihen. Odottaminen tapahtuu itsestään silloinkin, kun me emme keskity siihen.

Ei tarvitse yrittää niin kovasti          11. tammikuuta

Meillä on oma tilamme ja oma paikkamme, vaikka emme yrittäisikään niin kovasti. Ei ole tarpeen saada kaikkien hyväksyntää eikä miettiä jokaista elettä ja sanaa niin tarkkaan. Yrittäminen kiinnittää meidän huomiomme itseemme. Se estää meitä näkemästä ja kuulemasta muita – ei pelkästään niitä sanoja, joita he sanovat, vaan heidän sydäntään. Yrittäminen estää myös muita näkemästä meidän sydäntämme.

Me saatamme yrittää, koska pelkäämme virheiden tekemistä. Me ajattelemme, että emme ole tarpeeksi hyviä ellemme ponnistele, yritä muuttua, parantua tai kasvaa. Yrittäminen toimii usein tarkoitustaan vastaan. Kun me keskitymme johonkin, moni muu asia jää huomaamatta. Sitä paitsi me yritämme usein väärin. Yrittäminen jo sinänsä voi olla osoitus siitä, että me teemme jotakin, joka ei ole meille hyväksi, jonka aika ei ole vielä tullut, tai jonka aika on jo mennyt. Jos me lakkaamme yrittämästä, me saatamme saada uuden näkökulman. Liika yrittäminen voi karkottaa muita pois läheltämme. Jos muut näkevät meissä ihmisen, joka hyväksyy epätäydellisyytensä ja virheensä, he voivat luottaa siihen, mitä he näkevät. Yrittäminen näkyy. Aitous näkyy. Aitous voi olla "erilaista". Sen hyväksyminen ei estä meitä kasvamasta, vaan tekee kasvamisen helpommaksi.

Kun muut näkevät meissä ihmisen, joka on epätäydellinen ja tekee virheitä, hekin saavat luvan olla sitä. Kun me lakkaamme yrittämästä niin kovasti, me voimme alkaa kuulua elämään ja maailmaan. Joskus me yritämme, koska pelkäämme, häpeämme, tai tahtoisimme olla parempia. Mutta jos koko ajan yritämme olla parempia minkä hyvänsä mittapuun mukaan, meidän on alettava katsoa itseämme eri tavalla. Ehkä meille ei koskaan annettu lupaa olla epätäydellisiä ja epäonnistua. Meillä on lupa sotkea, hosua, tehdä virheitä ja korjata niitä. Se on aina ollut meillä. Jotkut ovat ehkä onnistuneet vakuuttamaan meille, että niin ei ole, mutta he ovat väärässä.

Jos emme tahtoisi lakata yrittämästä, meidän on ehkä parannuttava jossakin muussa kohtaa. Jos me yritämme näyttää toisenlaiselta, meidän ongelmamme saattaa olla häpeä. Se ei parane yrittämällä. Eikä moni muukaan asia. Kun me lakkaamme yrittämästä, me voimme nähdä toisen kohdan, jossa me pääsemme eteenpäin helpommin. Meidän oppituntimme saattavat tulla meille eri järjestyksessä kuin olimme ajatelleet.

Et ole esine jonkun suunnitelmissa          12. tammikuuta

Me voimme olla mukana monen ihmisen suunnitelmissa. Jo ennen syntymäämme me olimme niissä mukana. Meidän syntymämme saattoi olla toivottu ja odotettu tapahtuma tai ikävä takaisku. Jonkun suunnitelmat saattoivat mennä pieleen raskauden alkaessa. Kenties meitä odotettiin ilolla. Me saatoimme syntyä vanhempiemme toiveiden mukaisena, tai me saatoimme olla väärää sukupuolta. Lapsina me onnistuimme usein pilaamaan muiden suunnitelmia, ja vanhempamme saattoivat kommunikoida sen meille selkeästi.

Me olemme ihmisiä emmekä esineitä, joiden siirtämistä ja käyttämistä muut valmistelevat. Meillä saattaa olla tehtäviä, jotka muut suunnittelevat puolestamme, emmekä voi aina valita, mitä teemme työksemme tai millaisissa oloissa teemme sen. Mutta kaikki muu on meidän omaamme. Me olemme ihmisiä ja inhimillisiä. Me koemme omat tunteemme, ja ne ovat meille joka hetki oikeita. Meidän ilomme ja surumme ovat meidän omiamme. Me reagoimme tilanteisiin omalla tavallamme, eikä kukaan saa odottaa, että me reagoisimme tietyllä tavalla. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa yhtään meidän reaktioistamme vääräksi. Kenelläkään ei ole oikeutta toivoa, että me olisimme toisenlaisia. Mutta heillä on aina oikeus pyytää, että me toimisimme toisin. Ja meillä on aina oikeus myöntää tai kieltää.

Muut voivat haluta hyötyä meidän vahvuuksistamme, ja me olemme vapaita antamaan niitä kenelle tahdomme. Mutta jotkut yrittävät saada vahvuutemme haltuunsa käyttämällä hyväksi heikkouksiamme. Sen sijaan, että he ymmärtäisivät heikkouksiamme ja auttaisivat meitä kasvamaan, he tarttuvat niihin ja yrittävät niiden avulla vääntää meitä mukaansa suunnitelmiinsa. He eivät pyydä apuamme suoraan. He eivät ehkä halua kuulla mahdollista kieltävää vastausta. Silloin me olemme heille väline jonkin saavuttamiseen. Tähän meidän ei tarvitse suostua. Me pidämme kiinni ihmisarvostamme. Me pidämme siitä kiinni tavalla, joka ei vie muiltakaan heidän ihmisarvoaan.

Me olemme nöyriä ja palvelemme muita, kun koemme sen itsellemme oikeaksi. Me valitsemme itse. Sellaisessa toiminnassa mukana oleminen, johon meidät yritetään sitoa heikkouksiemme avulla, ei auta meitä, vaan vahingoittaa meitä. Se tekee meistä esineitä ja vie meidän ihmisyytemme. Meidän suunnitelmamme toteutuvat vapaudessa. Jos koet, että sinua kontrolloidaan, olet vaarassa menettää oman sydämesi. Se voi olla osoitus siitä, että jotkut eivät arvosta sinun vapauttasi. Se voi olla osoitus siitä, että et itse arvosta omaa vapauttasi. Se voi johtua myös siitä, että sinä vain luulet muiden haluavan kontrolloida sinua. Ehkä jokin sinun herkkä kohtasi ylireagoi nykyhetken tapahtumiin. Sinun reaktiosi on kyllä itsellesi oikea, mutta sen sanoma on toisenlainen: se näyttää sinulle omaa haavaasi, jotta parantaisit sen.

Mitä enemmän me löydämme omaa arvoamme, sitä pikemmin me poistumme kontrolloivista systeemeistä ja elämme omaa elämäämme vapaina ihmisinä. Toisinaan me voimme valita olla mukana vapaasta tahdostamme ja vain olla piittaamatta kontrolloinnin yrityksistä. Olemalla vapaita me pidämme huolta siitä, että muutkin voivat olla vapaita.

Lapsi aikuisen vaatteissa          13. tammikuuta

Vaikka olisimme parantuneet useiden vuosien ajan, joskus tulee hetkiä, jolloin me reagoimme haavoitetun lapsemme iästä käsin. Me saatamme näyttää aikuisilta, mutta meidän tunteemme ovat viisivuotiaan tunteita. Meidän seitsenvuotiaamme voi olla tilanteessa, jossa hänen pelkonsa ja kauhunsa nousevat esiin, tai tilanteessa, jossa hän toivoisi pääsevänsä äitinsä tai isänsä syliin. Hän voi saada meidät etsimään sitä halausta, jota me emme koskaan saaneet, tai sitä isän tai äidin hellää kosketusta, jonka me vielä muistamme. Me voimme kokea suunnatonta hylätyksi tulemisen pelkoa tai kaiken yli menevää hellyyden kaipuuta.

Me voimme oppia tunnistamaan nuo hetket ja antamaan niiden tulla. Me emme mahda mitään niille tunteille, jotka nousevat sisältämme. Olisi väärin yrittää mahtaa niille jotakin. Meidän on annettava niiden tulla ja katsottava niitä. Ainoastaan hyväksymällä ne ja tunnistamalla ne siksi, mitä ne ovat, me voimme ottaa niiltä vallan pois. Ne saattavat kehottaa meitä tekemään jotakin tai olemaan tekemättä jotakin, mutta ne ovat usein vääriä kehotuksia. Meidän ei tarvitse. Riittää, kun me tunnistamme viisivuotiaan kaipauksen ja annamme hänen tunteidensa tulla tietoisuuteemme. Hän auttaa meitä paranemaan, ei vaatimalla, että me reagoisimme hänen tunteisiinsa, vaan että me vakuuttaisimme hänelle, että hän on turvassa. Meille saattaa olla vahingoksi etsiä hellyyttä viisivuotiaan tavoin. Saatamme huomata olevamme tilanteissa, joissa meidän aikuisemme ei toivoisi olevansa.

Aikuisina me voimme hoitaa sisäistä lastamme oikein, luottamuksella ja rakastavasti. Mutta se edellyttää, että uskallamme kokea hänen tunteensa ja vastata niihin pehmeästi, vakuuttavasti ja hyväksyen – lempeinä aikuisina, jonka sisältä viisivuotiaan suuret silmät joskus ihmettelevät maailmaa. Muut voivat auttaa meitä, mutta he voivat auttaa meitä vain rakastamalla sitä aikuista, joka me nyt olemme. He voivat antaa meille rakkautta, joka saa meidät ymmärtämään, että sisäinen lapsemme ei ole vastuussa meidän elämästämme. Meidän aikuisemme on. Silloin sisäisen lapsemme kokee olonsa turvalliseksi. Hänen ei tarvitse olla vastuussa, eikä hänen kuulu olla vastuussa. Se vapauttaa hänet elämään, kokemaan ja muistamaan.

Jos sisäinen lapsesi tuntemukset yllättävät sinut, älä käske hänen olla hiljaa, äläkä myöskään häpeä häntä. Anna hänen olla lapsi, ja vaikka joissakin tilanteissa luovuttaisitkin valtasi hänelle, älä syytä häntä siitä. Vakuuta hänelle, että sinä olet hänen turvansa. Sinä olet hänen paras turvansa, koska sinä tunnet hänet paremmin kuin kukaan muu.

Kunnioitus          14. tammikuuta

Me kunnioitamme muita kunnioittamalla heidän rajojaan. Me kohtelemme heitä siten kuin he haluavat tulla kohdelluiksi. Vaikka haluaisimme tehdä "hyvää" jollekulle toiselle, me emme voi ylittää sitä, mitä hän antaa meidän tehdä. Mutta me voimme kunnioittaa häntä ainoastaan kunnioittamalla myös itseämme: me emme tee mitään enempää, kuin minkä koemme itsellemme oikeaksi. Joku saattaa yrittää houkutella meitä käyttäytymään tavalla, joka vahingoittaa häntä tai meitä itseämme. Kunnioitus asettaa rajat. Rakkautta ei tässä tarvita. Kunnioitus riittää. Rakkaus tulee vasta kunnioituksen jälkeen.

Pakonomaiset käyttäytymismallit vahingoittavat ihmisiä. Ne auttavat hetkeksi unohtamaan tuskan ja kivun, mutta pitkällä tähtäimellä ne vain lisäävät pahaa oloa ja aiheuttavat vahinkoa. Joskus toisen ihmisen kunnioittaminen voi saada hänet vihastumaan meille, koska emme "auta" häntä jatkamaan vahingollista elämää. Mutta me voimme luottaa omaan sydämeemme. Meidän ei tarvitse kertoa, miksi me teemme jotakin, tai miksi emme tee jotakin. Me kykenemme olemaan hiljaa vain, kun kunnioitamme itse itseämme. Silloin me voimme tehdä sitä, minkä tiedämme itsellemme oikeaksi, vaikka toinen ei arvostaisikaan sitä. Me ansaitsemme parhaan, ja muut ansaitsevat parhaan. Jokainen etsii omaa täyttymystään. Niin mekin teimme ja teemme edelleen. Ilman addiktiomme tuomaa turvaa me emme olisi selvinneet. Joku saattaa vielä tarvita omaa turvaansa.

Nyt me yritämme parantua menneisyytemme aiheuttamista ongelmista ja haavoista. Mikään meidän elämässämme ei olisi voinut olla toisin. Mikään ei voisi nyt olla toisin. Kunnioitus antaa muiden löytää itse oman polkunsa. Se vahvistaa meitä pitämään oman polkumme. Kun me kunnioitamme itseämme, me tiedämme, miltä kunnioitus tuntuu ja mitä se saa aikaan. Silloin me tahdomme ja voimme kunnioittaa muita.

Mikä on normaalia?          15. tammikuuta

Me olemme kasvaneet ympäristössä, jossa mikään ei ollut normaalia. Me teimme jotakin ja saimme siitä vaihtelevaa palautetta sen mukaan, mitä vanhempamme kulloinkin tunsivat. Ainoa, mikä oli normaalia, oli ennustamattomuus. Aikuisinakin me saatamme arvailla asioita, jotka ovat muille elämän tavallisia seikkoja. Muut osaavat erottaa erilaisten ihmissuhteiden tasot, mutta meille saattaa olla vaikeaa hahmottaa niitä. Me voimme pyrkiä läheisiin suhteisiin tilanteissa, joihin se ei kuulu, tai emme päästä muita lähellemme, kun se olisi meille hyväksi.

Jokaisessa paikassa ja ympäristössä on ihmisiä, jotka haluavat olla meitä lähellä ja ihmisiä, jotka haluavat pitää etäisyyden. Jotkut haluaisivat olla ystäviämme myös työpaikalla tai harrastuksissa. Toiset haluaisivat käyttää meitä hyväkseen, emmekä me ehkä tiedä, mikä on mitäkin. Me olemme tottuneet mukautumaan. Me voimme tuoda ihmissuhteisiimme sen kotimme epänormaaliuden, jonka keskellä me kasvoimme. Työpaikka on toinen koti, myös siinä mielessä, että sen ihmiset alkavat melko pian muistuttaa meitä lapsuutemme vääristyneistä äiti– ja isäsuhteista, tai suhteista veljiimme ja siskoihimme. Usein me toteutamme pitkäaikaisissa suhteissa niitä käyttäytymismalleja, joiden keskellä me kasvoimme. Me voimme antaa muille liian suuren vallan elämäämme. Me voimme antaa heidän tulla liian pitkälle. Joku voi heijastaa meihin omia käsittelemättömiä haavojaan.

Jokainen ihmissuhde on opetus ja kasvumahdollisuus normaaliuteen – omaan normaaliuteemme, joka voi olla erilainen kuin muiden normaalius, mutta itsellemme oikea. Joskus oppiminen voi olla niin vaikeaa, että me emme tahtoisi katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat. Me pakenemme oppimismahdollisuuksiamme jossitteluun. Jos voisin tehdä näin... Jos hän sanoisi niin... Jos voisin vakuuttaa häntä... Jos saisin tämän tehtyä oikein... Jossittelu on merkkiä siitä, että emme uskalla kohdata itseämme, tai että me yritämme muuttaa asioita, joihin meillä ei ole valtaa. Me saatamme kuvitella, että emme uskalla kohdata toista henkilöä, mutta me pelkäämme vain kohdata jotakin itsessämme.

Me emme ehkä juuri nyt jaksaisi kohdata sitä. Sen kohtaaminen voi sattua. Se voi riisua meistä jotakin, jota me olemme aina halunneet olla. Meitä hermostuttaa mennä johonkin, olla jossakin tai kohdata jotakin. Tällaisissa tilanteissa me joudumme myöntämään, että emme olleetkaan sitä, mitä me kuvittelimme olevamme. Me tahtoisimme olla jotakin muuta. Se on vain "jos". Se joutaa pois, ja kun se on mennyt, sen alta löytyy levossa oleva ihminen, jonka ei enää tarvitse sanoa "jos". Se, mikä on, on todellista ja pysyvää. Se, mikä on todellista ja pysyvää, on normaalia.

Voin löytää oman opettajani          16. tammikuuta

Me olemme kenties vannoneet, että emme halua koskaan olla samanlainen kuin äitimme tai isämme tai joku muu meille tärkeä ihminen. Meillä ei ollut sankareita, tai jos oli, he olivat etäisiä. Me kunnioitimme heitä, mutta me myös pelkäsimme heitä. Silti heissä oli jotakin suurta ja ihailtavaa. He huomasivat meidät. Me odotimme ja jännitimme heidän kohtaamistaan. Kun me kasvoimme, he jäivät pois. Elämässämme ei enää ollut ketään, joka olisi ollut meille ihailtavan aikuisen malli.

Aikuisinakin me voimme etsiä omia sankareitamme, joissa on jotakin ihailtavaa. Me voimme myöntää tarvitsevamme esimerkkiä. Me tarvitsemme oppaan, joka ymmärtää, että haluamme oppia silloinkin kun taistelemme yhtä oppituntia vastaan. Me tarvitsemme jonkun, joka ymmärtää, kun yritämme ja epäonnistumme yhä uudelleen. Jos hän ei ymmärrä, me saatamme joutua toteamaan, että emme haluakaan olla hänen oppilaansa. Oppiminen edellyttää turvallista ympäristöä ja sitä, että meidän ei tarvitse miellyttää tullaksemme hyväksytyksi.

Joskus me voimme oppia myös seuraamalla etäämpää. Se on meidän oman harkintakykymme käyttöä. Me näemme ja kuulemme muiden ihmisten käyttäytyvän keskenään, ja otamme opiksemme. Meidän on kuitenkin muistettava, että näemme vain yhden episodin. Koko tarinan valossa tilanne saattaa olla toinen kuin miltä se näyttää.

Jos me löydämme oman sankarimme, näemme koko tarinan nousevan alusta alkaen. Luultavasti meillä on paljon enemmän aihetta ihailuun ja oppimiseen kuin olisimme uskoneet. Oikeat sankarit haluavat tehdä toisistakin sankareita ja voittajia. Mutta kaikilla on myös puutteensa. Sankarit ovat sankareita puutteineenkin, ja juuri se tekee heistä ihmisiä. He eivät teeskentele olevansa enempää kuin ovat, eikä meidänkään tarvitse teeskennellä. Oikeat sankarit näkevät meidän piilossa olevan sankarimme, sillä he tietävät laulajan lailla, että oomme sankareita kaikki, sankareita elämän.

Itsen tunteminen          17. tammikuuta

Me voimme tuntea itsemme vain todellisen itsemme kautta. Mutta tämä tunteminen ei tarkoita tuntemista samassa mielessä kuin me voimme tuntea toisen ihmisen. Me olemme sisällä itsessämme, emmekä voi nähdä itseämme ulkopuolelta. Sen sijaan me huomaamme itsemme tuntemisen siitä, että meidän elämäämme tulee rauha.

Meidän väärä itsemme ei tunne meitä. Se ei tiedä, mitä me olemme. Koska se ei tiedä, mitä me olemme, se ei myöskään tiedä, mitä me haluamme. Koska se ei tunne meitä, se ei tiedä, mikä on meille hyväksi ja mikä vahingoksi. Se on täysin hämmennyksissä meidän suhteemme. Silti se väittää tietävänsä, millaisia meidän pitäisi olla. Se painostaa ja uhkailee meitä. Mutta se ei tiedä, mitä meidän tulisi olla. Se on muodostanut käsityksensä muiden ihmisten palautteiden ja meidän kaaoksemme perusteella. Mutta jos muiden käsitykset ovat lähtöisin heidän väärästä itsestään, ne eivät ole sen vakaampi perusta. Jos he eivät tunne itseään, he eivät tiedä, mikä olisi heille hyväksi. Silloin he eivät voi kertoa meille, miten me voisimme tulla tuomaan sen.

Meidän väärä itsemme voi ainoastaan ripustautua yhteen asiaan tai muutamiin asioihin. Se valitsee ripustautumisensa kohteet yhtä kaoottisesti kuin kaiken muunkin. Kun se on ripustautunut niihin, se orjuuttaa itsensä. Se ei voi antaa meille vapautta, sillä se ei tunne sitä. Se kaipaa lujaa kiinnekohtaa, ja luja kiinnekohta on vapauden menetys.

Koska meidän väärä itsemme etsii vapautta orjuuttamalla itsensä, sen käyttäytyminen on ristiriitaista, levotonta, hämmentävää ja hajottavaa. Se näkee vapauden jossakin, ja sitten orjuuttaa itsensä siihen. Mitä lujemmin me takerrumme väärään itseen, sitä enemmän se saa aikaan vain rauhattomuuden lisääntymistä.

Paranemisen ja eheytymisen myötä meidän takertumisemme väärään itseen vähenee. Meidän kiinnekohtamme alkaa olla Jossakin. Me emme osaa aina sanoa, missä se on, mutta silti me koemme sen. Se tulee yhtä aikaa sisältäpäin ja ulkoapäin. Tämä kiinnekohta on niin suuri, että me pysymme siinä ilman takertumista. Me huomaamme, että se riittää, vaikka emme kiinnittäisi siihen erityistä huomiota. Se kulkee meidän mukanamme ja on kaikessa, mitä me teemme. Se ei ole jotakin, jonka me voisimme tuntea, vaan pikemminkin jotakin, joka tuntee meidät. Se on meidän todellinen itsemme, ja samalla se on jotakin suurempaa. Vai olisiko meidän todellinen itsemme jotakin suurempaa kuin olemme ajatelleet?

Vakavuus          18. tammikuuta

Lapsena olin usein vakava ja hiljaa. Leikin usein yksin – jos sitä saattoi sanoa leikkimiseksi. Kasvoin yksinäisiin harrastuksiin. Perheessämme emme keskustelleet paljoakaan, ja yhteinen aika rajoittui lähinnä käytännön asioiden hoitamiseen. Me emme leikkineet yhdessä emmekä varsinkaan nauraneet ja pitäneet ääntä. Olimme hiljaa ja vakavia. Emme tienneet, miten muilla meni, emmekä edes tienneet, miten itsellämme meni. Tämä oli normaalia elämää. Luulin, että muutkin elivät niin.

Aikuisenakin pakenin usein näkymättömyyteen. Ajattelin, että en halua häiritä muita. Siitä tuli elämän malli – eikä vain tullut, sillä se oli se elämä, jonka olin oppinut. Alkoholistien lapset ajattelevat usein olevansa erilaisia ja häiriöksi. Me kasvoimme siihen, että elämä on vakavaa, sillä äitimme ja isämme olivat vakavia ja huolten painamia. Leikkiminen vaatii hulluttelua ja arjesta irti päästämistä. Tähän ei kodissamme uskallettu mennä, sillä kaikki pelkäsivät, että arki hajoaisi, jos päästäisimme siitä irti ja lakkaisimme olemasta vakavia. Kun muut lapset heittäytyivät hulluiksi leikeissään, me tunsimme jonkin pidättelevän meitä. Me olimme mukana, mutta emme kokonaan.

Mutta nyt mikään meidän elämässämme ei katoa, jos päästämme irti vakavuudesta. Meidän vakavat ajatuksemme eivät pidä elämää kasassa. Tapahtumat tapahtuvat samalla lailla, olimmepa vakavia tai iloisia. Ainoa, mikä estää meitä, on sisäinen ääni, joka sanoo: "jos alat hullutella, jotakin kauheaa tapahtuu tai sinua rangaistaan". Leikkimielisyys tuntuu raskaalta, mutta se ei johdu siitä, että se olisi ikävää. Jokin sisällämme pelkää, että me emme osaa. Me saatamme kokea, että joku pistää meidät heti ruotuun ja syyllistää meitä. Mutta ketään sellaista ei enää ole. Meidän ei tarvitse enää olla hiljaisia ja näkymättömiä.

Kun raskaat tilanteet tulevat ja muistuttavat meitä kodin vakavasta ilmapiiristä, me voimme tunnustaa, että vanhempamme olivat liian vakavia. Mutta meidän ei ole hyvä tehdä väkivaltaa sisäiselle lapsellemme. Me voimme keksiä sellaisia tapoja leikkiä, jotka sopivat meille. Me voimme ottaa vaahtokylvyn, hypellä kotona, osallistua yhteislauluihin, mennä pelaamaan tai huutamaan matsiin, valmistaa herkullisen sunnuntaiaamiaisen tai riehaantua lasten kanssa. Me voimme lukea sarjakuvia tai katsella lasten leikkejä. Hassuttele ja pidä ääntä, mutta tee se turvallisesti. Poikkea rutiineista tavalla, joka tuntuu turvalliselta, ja josta sinä itse nautit. Ja kun seuraavan kerran mielesi tekee tuomita ne, jotka hassuttelevat ja pitävät meteliä, muista, että he ovat onnekkaita. Heidän ei tarvinnut kasvaa vakavuudessa.

Alkoholistien lapset valehtelevat paljon          19. tammikuuta

Alkoholistien lapset ovat oppineet valehtelemaan – tai ei oikeasti valehtelemaan, vaan miellyttämään muita. Meille totuus – varsinkaan pienissä asioissa – ei ole ollenkaan niin tärkeää kuin se, että joku saa kuulla jotakin, mistä hän pitää, mitä hän odottaa kuulevansa, tai mistä hän ei ainakaan syyllistä meitä. Meidän kodissamme asioita selitettiin monin tavoin. Vieraalle ei aina kerrottu asioita niin kuin ne olivat. Vanhempamme saattoivat selittää, miksi isämme tai äitimme ei tullut töihin tai unohti hoitaa jonkin asian. Me kuuntelimme vieressä ja tiesimme, että asiat eivät olleet niin. Mutta me huomasimme, että sillä selviää monista tilanteista. Joskus sillä jopa saa ihmisten arvostuksen, ja mikä voisi olla sen hienompaa.

Meidän isämme tai äitimme saattoivat antaa lupauksia kalastusmatkoista, sirkukseen menemisestä tai lennokin rakentamisesta yhdessä. Mutta lupausten lunastamiselle tuli esteitä. Lupaukset siirtyivät, kunnes ne lopulta liukenivat pois. Usein me tiesimme, että selitykset eivät olleet totta. Mutta me halusimme kuitenkin uskoa niihin ja toivoimme, että isä tulisi ja rakentaisi lennokkia kanssamme. Me emme uskaltaneet ajatella totuutta, vaan koimme turvallisemmaksi ja toiveikkaammaksi uskoa asioita, joiden me kuitenkin tiesimme olevan valhetta. Me ajattelemme vieläkin usein samoin, ja ajattelemme että muutkin kokevat niin. Me ajattelemme, että hekin turvautuvat mieluummin hetken illuusioon kuin totuuteen. Mutta se ei ole niin. Jotkut, kuten toiset alkoholistien lapset, ottavat tällaiset valheet vastaan positiivisesti, koska hekin pelkäävät totuutta. Mutta useimmat eivät.

Monet valheistamme ovat niin pieniä, että niillä ei ole käytännön merkitystä kenellekään. Ne ovat toisten miellyttämistä. Kun huomaat valehdelleesi, älä pelkää valhetta, ellei se ole muuta kuin pikkuasia. Mutta pelkää sitä, miten syvässä muiden miellyttäminen on. Ota se vapautumisesi lähtökohdaksi. Tutustu oman valehtelusi kautta siihen, miten olet oppinut miellyttämään muita tavalla, joka samalla estää sinua olemasta heitä lähellä. Et voi olla lähellä ihmistä, jolle valehtelet. Me emme halunneet olla liian lähellä isää tai äitiä. Me toivoimme, että he olisivat olleet lähellä meitä, mutta halusimme kuitenkin säilyttää yhteisen illuusion ja samalla etäisyyden. Me emme uskaltaneet kertoa pettymystämme vanhemmillemme. Me menetimme paljon, sillä juuri heidän olisi pitänyt olla tukemassa meitä kaikissa pettymyksissämme.

Kun valehtelet, katso itseäsi ilman syyttämistä, ja huomaa se lapsuutesi kodin ilmapiiri, joka kulkee valehtelun mukana. Valehtelu nostaa esiin lapsuuden voimattomuuden ja toivottomuuden. Huomaatko, kuinka suurta epätoivoa se kuljettaa mukanaan? Sitä ei enää tarvita. Anna valehtelusi johdattaa sinut kohtaamaan itsessäsi oleva muiden miellyttäjä ja parantamaan se. Valehtelu opettaa meille itsestämme paljon, ja se on hyvä. Kun huomaat valehdelleesi, älä jää kauhistelemaan sitä. Katso sen taakse. Sieltä löytyy kipeä ja yksinäinen kohta, jonka paraneminen on vielä kesken.

Läsnä toisen ihmisen kanssa          20. tammikuuta

Kun me olemme levossa ja läsnä nykyhetkessä, voimme todella kuunnella toista ihmistä – ei vain hänen asioitaan, vaan koko ihmistä. Hämmästyn yhä uudelleen sitä viestien rikkautta, jota ihmiset lähettävät toisilleen joka hetki. Kun meidän ei tarvitse suojata itseämme nykyhetkeltä ja toiselta ihmiseltä, meidän ei tarvitse kiinnittää huomiota itseemme. Silloin meidän koko huomiomme on toisessa ihmisessä. Me huomaamme, kuinka jotkut sanat lähtevät helposti, toiset taas haparoiden ja pakottamalla. Me huomaamme heidän kasvojensa ja silmiensä liikkeet ja heidän äänenpainojensa vaihtelut. Me huomaamme myös, ovatko he läsnä nykyhetkessä, vai askaroivatko heidän ajatuksensa tai tunteensa jonkin muun asian kanssa. Me huomaamme, tulivatko he kohtaamaan meitä meidän itsemme takia, hoitamaan jonkin asian, oman pahan olonsa ajamina, tai vain saadakseen olla jonkun kanssa.

Monet ihmiset luovat ympärilleen tilan, josta he ikään kuin työntävät jotakin pois. He hallitsevat omaa välitöntä läheisyyttään. He määrittävät, mikä saa tulla siihen, ja mikä saa mennä siitä ulos. Heillä voi olla hyvin pysyvä kuva todellisuudesta, ja jos jokin ei sovi siihen, he eivät kiinnitä siihen minkäänlaista huomiota. He eivät piittaa siitä, ja jos oma viestisi sattuu sellaiselle alueelle, et koe tulevasi kuulluksi – korkeintaan hämmästellyksi. Tunnen vain muutamia ihmisiä, jotka ikään kuin vetävät todellisuutta puoleensa. He ovat läsnä ja avoimia joka tilanteessa. Ollessaan toisen ihmisen kanssa heidän ei tarvitse rajata sitä, mikä tulee heitä kohti, vaan he vetävät kaikkea puoleensa. He virittäytyvät toisen ihmisen tunnelmaan lähes välittömästi. Heidän kanssaan on hyvä ja levollista olla.

Kun me olemme itse läsnä, kohtaamiset ovat rikkaita. Lävitsemme kulkee koko ajan suuri määrä viestejä, jotka kertovat toisesta ihmisestä ja itsestämme. Tällaisen kohtaamisen jälkeen meistä tuntuu siltä, että me opimme toisesta – hänestä itsestään, eikä vain hänen asioistaan – jotakin. Samoin me huomaamme oppineemme itsestämme jotakin uutta. Me muistamme tällaiset kohtaamiset kirkkaasti ja niistä jää hyvä kuva, vaikka ne olisivat käsitelleet ikäviäkin asioita. Me kohtasimme toisen ihmisen, emmekä vain hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään. Kohtaaminen ei ollut kahden ajatusrakennelman kohtaaminen, vaan kahden sielun kohtaaminen. Se kertoi, mitä toisessa todella tapahtui. Tämä on mahdollista silloin, kun me emme pelkää.

Omat lahjamme          21. tammikuuta

Meillä kaikilla on omat unelmamme ja lahjamme. Joistakin me puhumme avoimesti ja joitakin me pidämme piilossa. Vanhempamme ovat saattaneet pitää niistä joitakin negatiivisina ja sellaisina, jotka häiritsivät heidän elämäänsä. Ympärillämme voi olla ihmisiä, jotka eivät arvosta sitä, mitä me teemme tai haluaisimme tehdä. He voivat arvostella tekemisiämme tai kohauttaa olkapäitään asioille, jotka innostavat meitä. Me olemme ehkä tottuneet luopumaan helposti ja alistumaan hiljaisuuteen ja tavallisuuteen.

Mutta jokin sydämessämme voi houkutella meitä uuteen. Se voi olla arka ajatus, jolle me emme vielä tahtoisi uskaltaa antaa tilaa. Se voi olla jotakin, josta me unelmoimme salaa. Se on jotakin, jonka me näemme edeltäkäsin suurena, kauniina ja ihailtavana. Anna sen nousta esiin, ensin arasti kysellen ja ympärilleen katsoen. Siitä ei tarvitse puhua. Monet sisäisen lapsemme unelmat ovat alussa niin heikkoja, että kovin paljoa arvostelua ei tarvita, kun me lakkaamme uskomasta niihin. Ole vielä hetki hiljaa unelmistasi. Kohtalon ääni on usein kova, kun kutsumuksen ääni on alussa aina hiljainen.

Kun kutsumus alkaa puhua, se puhuu aina ensin kysymysmerkin kanssa. Mutta jos kutsumus ei pääse esiin, vain kohtalo jää jäljelle. Kohtalo saa meidät toistamaan sitä, mitä on ennen ollut.

Paranemisemme aikana me olemme päästäneet irti menneisyydestämme, ja nyt edessämme on tulevaisuus – oma kutsumuksemme. Se voi olla mitä tahansa, mutta jos se nousee oman sydämesi halusta, se ei ole sinulle liian vaatimatonta eikä liian haastavaa. Jos sydämesi kutsuu sinua johonkin, anna sille myöten. Aloita pienestä. Osta jotakin, joka muistuttaa sinua unelmastasi, mene johonkin, tee jotakin. Jos se on todellinen unelma, voit aina tehdä jotakin, joka vie sinua sitä kohti. Voit laittaa rahaa säästöön. Voit ostaa kirjan. Voit harjoitella jotakin taitoa. Mutta jos et voi tehdä edes yhtä pientä asiaa nyt, sinun unelmasi saattaa olla päiväuni tai pilvilinna. Kaikki meidän toiveemme eivät ole unelmia.

Älä suunnittele liikaa. Me olemme tottuneet suuriin suunnitelmiin, jotka eivät kuitenkaan toteutuneet. Lähde vain liikkeelle ja tee jotain pientä, itseksesi ja salaa. Sinä seuraat silloin omaa sydäntäsi etkä muiden ääniä. Jos se on kutsumuksesi, se vahvistuu hiljaa ja hiljaisuudessa. Aikaa myöten se löytää oman muotonsa.

Raskaat tunteet          22. tammikuuta

On aikoja, jolloin me kuljemme suruihin ja raskaisiin tunteisiin vaipuneina. Iloa ei ole missään. Me kuljemme kauniissa maisemissa tai elämän riemun keskellä, mutta se ei osu meihin. On hyvä vain olla hiljaa. Muiden riemu tuntuu vaikealta, varsinkin jos se tulee liian lähelle. Sitten jotakin pientä tapahtuu. Lapsi katsoo meitä hymyillen, me huomaamme jotakin kaunista, tai meidän mielemme vain avautuu. Yhtäkkiä me huomaamme kadottaneemme hetken riemun. Me huomaamme olevamme menneisyytemme muistoissa ja tunteissa. Jokin meissä sävähtää ja me huomaamme, miten kovasti haluaisimme olla hetkessä, uteliaita, ja huolta vailla. Mutta ei. Ajatus siitä tuntuu kipeältä ja surulliselta.

Anna noiden hetkien olla muistutuksia siitä, kuinka paljon sisälläsi on vielä surua. Sano itsellesi myös, että niin ei tarvitse aina olla. Mutta älä tee itsellesi väkivaltaa. Sinulla on oikeus olla surullinen niin kauan kuin se on tarpeen. Sinulla on oikeus miettiä raskaita asioita ja puhua niistä niin kauan kuin on tarpeen. Sinä saat olla raskaassa olossasi, mutta sen keskellä voit myös muistaa, että se loppuu aikanaan. Suru ei tule siitä, mihin me olemme menossa. Se johtuu siitä, mistä me olemme tulossa.

Joskus meidän on tarpeen surra kauan. Mutta joskus me olemme voineet tarrautua suruun niin kovasti, että meistä tuntuu siltä, että me kuolisimme, jos surumme otettaisiin meiltä pois. Se ei ole enää suremista, vaan menneisyyteen jäämistä. Me voimme olla niin kiintyneitä johonkin menneisyydessämme, että emme haluaisi päästää siitä irti.

Jos sinulla on tuo halu säilyä samanlaisena, tuo itsen katoamisen pelko surullisen minän katoamisen mukana, tunnista se. Sitten anna sen vain olla. Tunnista samalla, kuinka jokin sisälläsi haluaisi olla hetken lapsi, elävä, utelias ja touhukas. Vai haluaisiko? Ehkä sittenkin jokin sinussa vastustaa sitä. Se osa sinua on kiinnittynyt suruihisi. Sille et voi nyt mitään. Eikä edes tarvitse. Sen myöntäminen riittää.

Sillä hetkellä kun huomaat, mihin identiteettisi on kiinnittynyt, tuo sidos katkeaa. Se saattaa alkuun olla vain hetken poissa, sillä identiteetti luulee kuolevansa aina, kun sen pohjaa aletaan kyseenalaistaa. Pyydä Korkeampaa Voimaasi antamaan sinulle muistutuksia elämän riemusta. Hän haluaa viedä sinut iloon, mutta hän tekee sen rikkomatta sinua. Sinä löydät uuden ilon, joka kestää, ja jonka säilyminen ei vaadi ponnistuksia sinun puoleltasi. Joka kerta kun egon kiinnittymisen sidos katkeaa, se päästää vanhasta identiteetistään irti hieman syvemmältä. Sinä tarvitset iloa, elämän rikkautta ja riemua. Sinä et lakkaa olemasta, jos mielesi surut katoavat pois.

Oman elämämme eläminen          23. tammikuuta

Me voimme elää vain omaa elämäämme. Joskus me yritämme muuttaa muiden ihmisten elämää tai parantaa koko maailmaa. Kun me olemme kiireisiä ja huolehdimme muista, me saatamme paeta omaa tuskaamme. Jokin meissä saattaa ajaa meitä levottomasti, emmekä me osaa pysähtyä. Me ajattelemme, että jos maailma muuttuu ja muut muuttuvat, kaikki on hyvin.

Mutta ei. Jos yritämme parantaa maailman ennen itseämme, me teemme kaiken huonosti. Maailmasta ei tule hyvää emmekä mekään parane. Kuinka me voisimme auttaa maailmaa kohtaamaan oman tuskansa, ellemme osaa itse kohdata omaamme? Kuinka me voisimme osoittaa muille tietä iloon, jos he ovat meidän ilomme?

Meistä voi tuntua siltä, että jokin tunne vaatii meitä tekemään jotakin. Mutta tunteet eivät vaadi tekemään mitään. Tunteet vaativat sitä, että me tunnemme ne. Jos me emme tiedä, kuinka kokea tunnetta, me voimme ajautua tekemään levottomasti kaikenlaista. Mutta riittää, että me koemme tunteemme keskellä omaa normaalia elämäämme. Jos meidän on siivottava, me siivoamme ahdistuneina ja sydän rikki. Me silitämme vaatteemme tuntien tuskaa. Me petaamme petimme suurissa suruissa. Me annamme tietoisuutemme kertoa tunteemme meille. Se riittää. Me rukoilemme ja viemme asiamme Korkeammalle Voimallemme. Välillä me istumme hiljaa tunteidemme kanssa.

Me emme anna ikävienkään tunteiden viedä huomiotamme pois itsestämme. Niillä on asiaa meille, sillä ne kertovat meistä itsestämme. Me kuuntelemme niiden puhetta tietäen, että ainoa keino, jolla me mahdamme niille jotakin, on kokea ne siinä, missä olemme: työmme ääressä, harjan varressa, auton istuimella tai polvistuneina rukoukseen. Jos löydämme rohkeuden kohdata oman tuskamme ilman hosumista, me tiedämme kuinka auttaa muita. Mutta jos yritämme "auttaa" muita oman tuskamme ajamina, me emme tiedä vielä mitään.

Minun mielipaikkani raskaiden tunteiden kokemiseen on joskus ollut olohuoneen sohvalla polvillani. Joskus seisoin meren äärellä ja katsoin kaukaisuuteen. Toisinaan istuin lattialla liikkumatta. Nyt minulla ei ole enää ollut raskaita tunteita.

Etsi oma mielipaikkasi ja -aikasi. Tee siitä itsellesi paranemisen paikka, jossa koet tunteesi. Tee siitä paikka ja aika, jossa saat levon.

Oma muotomme          24. tammikuuta

Me olemme voineet tottua siihen, että muut muotoilevat meitä. Me olemme joustavia. Pienenä meillä oli kenties vain vähän tilaa, emmekä me oppineet olemaan jonkin muotoisia. Vieläkin me voimme miettiä, miltä joku haluaa meidän näyttävän, tai miten hän toivoisi meidän käyttäytyvän. Usein meillä on varaa olla joustavia, mutta joskus me voimme mennä liian pitkälle. Silloin me menetämme jotakin itsestämme. Me emme näytä siltä, mitä me todella olemme. Me luovumme siitä, mitä me haluamme ja mikä olisi meille hyväksi.

Meidän muotomme on kuin lasimaalaus ikkunassa, jota muut katselevat ulkopuolelta. Päivän valossakin se voi välkehtiä hienosti, mutta sen todellinen kauneus paljastuu silloin, kun ympärillä on pimeää ja ikkunan sisäpuolella palaa valo.

Muiden miellyttämisen teot eivät välkehdi. Ne eivät loista edes niille, joita me yritämme miellyttää, sillä he eivät näe niissä mitään uutta. He näkevät niissä vain omat tutut toiveensa. Vain meidän oman sydämemme luomukset voivat loistaa, välkehtiä ja houkutella.

Me emme maalaa tuota ikkunaa älyllämme. Me maalaamme sen sydämellämme. Me maalaamme sen ihmisyydellä, usein rikkinäisyydellä, ja joskus eheydellä. Me maalaamme sen haparoivin käsin ja aroin vedoin. Elämän muotoja ei maalata väkisin, ei voimalla eikä tukahduttamalla. Ne maalataan hiljaisuudessa, jossa me katselemme omaa sydäntämme ja piirrämme sitä, mitä me näemme. Nuo muodot häikäisevät yksinkertaisuudella ja kauneudella, ja kaikkein eniten silloin, kun ulkona on pimeää. Tuon valon ei tarvitse olla kirkas, jotta se saisi ikkunan syttymään kauneuteen. Meidän valomme kirkastuu hitaasti, välillä tummuen ja taas uudelleen leimahtaen. Tämä valo on sydämemme valo, ja meidän lasimaalauksemme on kaunis.

Jokaisella on oma lasimaalauksensa. Vain meidän omat siveltimen vetomme kirkastavat meidän maalauksemme värejä.

Hieno ihminen          25. tammikuuta

Millainen on hieno ihminen? Muistele hetki jotakuta hienoa ihmistä. Lähes poikkeuksetta he me muistelemme jotakuta, joka heijastaa aitoa ihmisyyttä. Hänen ei tarvitse olla ehjä ihminen, mutta hän on itsensä kanssa sopusoinnussa. Hän saattaa olla muiden edessä arka ja hiljainen, mutta tarpeen tullen hänestä löytyy rohkeutta. Hän pysähtyy meidän eteemme ja näkee meidät. Hänen edessään me saamme olla levossa, hiljaisesti ja yrittämättä.

Me emme tule hienoksi ihmiseksi kovalla yrittämisellä. Me tulemme hienoksi ihmiseksi nöyrtymällä. Me tulemme hienoksi ihmiseksi kohtaamalla oman vajavaisuutemme ja antamalla sen olla. Meidän ei tarvitse peitellä omaa rikkinäisyyttämme, sillä kun muut näkevät sen, hekin saavat olla rikkinäisiä. He saavat luvan erehtyä ja yrittää uudestaan. Meidän älymme ei tee meistä hienoja, vaan meidän sydämemme. Meidän kuoremme ei tee meistä hienoja, vaan meidän läpinäkyvyytemme. Meistä tulee hienoja ihmisiä, kun hyväksymme itsemme kokonaan – senkin osan, joka omasta mielestämme ei ole erityisen hieno. Eikä meidän tarvitse odottaa kauaa. Kun me olemme levossa, olemme jo hienoja ihmisiä. Kun meidän ei enää tarvitse teeskennellä, annamme muiden nähdä lävitsemme. Kun teemme virheen, myönnämme sen ja aloitamme nöyrästi alusta, kauniimpaa ihmistä ei ole.

Meidän todelliset piirteemme vievät meidät hienoon ihmisyyteen – eivät ne, joita meillä mielestämme pitäisi olla. Pitäisi ei saa aikaan mitään. Jokainen pitäisi on illuusiota eikä jätä jälkeä meihin. Me olemme vain sitä, mikä on todellista. Me emme koskaan elä todeksi ainuttakaan pitäisiä. Se ei edes ole pitäisin tarkoitus. Pitäisin tarkoitus on rankaista ja tuottaa pahaa oloa. Se ei saa meitä elämään todeksi mitään. Mutta hyväksyminen ja rakkaus voivat saada meidät elämään todeksi monta asiaa.

Sinä et voi tehdä itsestäsi hienoa ihmistä. Sinä voit vain ottaa sisälläsi olevan hienon ihmisen vastaan. Kun otat sen vastaan, huomaat, että se oli siellä koko ajan. Silloin huomaat myös, että se ei tarvinnut ainuttakaan pitäisiä.

Avoimuus          26. tammikuuta

Elämä ympärillämme virtaa koko ajan. Se tulee meitä vastaan, joskus kysyen, joskus melkein määräten. Elämän virta on koko ajan täynnä. Siinä on komiikkaa, surua, tuskaa, syntymistä, kuolemista, liittymistä ja eroamista. Mikään ei pysy samanlaisena. Ihmiset muuttuvat ja tilanteet muuttuvat.

Joskus me yritämme pysyä. Mielemme, ajatuksemme tai tunteemme yrittävät säilyä. Me olemme kuin raskas auto, joka tahtoisi jatkaa kulkuaan kun tie sen alla mutkittelee, tai kuin karille juuttunut vene, joka pysyy samassa paikassa, vaikka moottori käy.

Meillä voi olla pysyviä käsityksiä muiden ajatuksista ja heistä itsestään. Meillä voi olla pysyviä käsityksiä itsestämme, elämästä, paranemisesta tai haavoitetuksi tulemisesta. Meillä voi olla menneisyyteen juuttuneita toimintamalleja. Ne jäykistävät elämäämme. Ne tekevät meistä hitaita kääntymään. Ne tekevät meistä hitaita ottamaan vastaan. Me yritämme pysyä, ja usein se, missä me yritämme pysyä, on harhakuva elämästä. Se ei pidä paikkaansa. Jos pysyminen on raskasta, se voi johtua siitä, että elämä ympärillä ei pysy. Kun kuorma-auton lava on täynnä hiekkaa, se on raskas ohjattava. Vaikka miten yrittäisit, se ei käänny kevyesti. Ne säännöt ja uskomukset, joita meidän sekasortoinen perheemme opetti, ovat raskas lasti. Mutta me olemme niin tottuneet raskauteen, että emme huomaa niitä kovin helposti.

Me opimme melko vähän katsomalla menneisyyteen. Jos elämme nykyhetkessä silmät auki, valmiina ensin hyväksymään omat ajatuksemme ja tunteemme, ja sitten kyseenalaistamaan ne, me voimme oppia itsestämme ja elämästä paljon enemmän. Kun automme menee suoraan silloin kun tie kääntyy, me huomaamme, että jokin ei ollut niin kuin luulimme. Ensin meidän on hyväksyttävä se, että olemme ojassa. Sitten me voimme alkaa tutkia, miksi olemme ojassa. Emme yhtään aikaisemmin.

Elämäntilanteet herättelevät meidän tunteitamme, ja joskus meidän on myönnettävä, että tunteemme nousevat menneisyyden painolastista eivätkä nykyhetken tapahtumista. Jos me lakkaamme asettamasta kysymysmerkin elämän tapahtumien perään ja asetamme sen itsemme, ajatustemme ja tunteidemme perään, me löydämme vapauden muuttua. Silloinkin me joskus kapinoimme, mutta emme elämää vastaan, vaan siksi, että on niin vaikeaa katsoa itseämme ja hyväksyä.

Me voimme päästää veneemme karilta. Silloin maisemat vaihtuvat. Me saatamme pelätä, kun tutut ajatukset ja reaktiot alkavat osoittautua vääriksi tai jopa vahingollisiksi. Mutta se on kasvamista. Se on muuttumista. Silloin me olemme keskellä nykyhetkeä ja otamme vastaan sen opetuksia. Vain nykyhetki ja kokemuksemme sen keskellä voivat opettaa meitä. Joka kerran, kun me huomaamme jotakin, me huomaamme vain siksi, että olemme nykyhetkessä. Me voimme huomata vain katsoessamme nykyhetkeen.

Luottamus          27. tammikuuta

Jotakin tapahtui meille kauan sitten. Se tapahtui monta kertaa. Se sattui. Me suojelimme itseämme ainoalla tavalla, jonka me osasimme. Me lakkasimme luottamasta. Tai sitten meidän ei tarvinnut koskaan viedä roskia, siivota huonettamme, eikä laittaa ruokaa. Me luulimme selvinneemme helpolla, kunnes läksimme kotoa ja huomasimme, että vanhempamme eivät opettaneet meitä elämään. Me lakkasimme luottamasta.

Monet meistä ovat pettyneet. Kun me kaipasimme hellyyttä ja rakkautta, niitä ei tullut. Kun me kaipasimme viisautta ja neuvoja, niitä ei ollut. Me yritimme yksin, jotta olisimme tunteneet olomme turvalliseksi. Me vain emme tienneet yrittäneemme. Me luulimme, että vika oli meissä. Mutta yrittäminenkään ei riittänyt kovin pitkälle. Jossakin vaiheessa elämä murtui ja me menetimme luottamuksemme. Me olemme yrittäneet saada luottamuksemme takaisin ja löytää elämän uudelleen sellaisena, kuin me tunsimme sen. Mutta elämä oli jo työntänyt meidät siitä pois. Me emme enää voineet palata luottamaan. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää opetella uudelleen elämään parhaamme mukaan.

Me etsimme ja mietimme, kehen voisimme luottaa. Me kaipasimme jotakin, johon kiinnittyä. Me yritimme löytää kehystä, johon me voisimme kuulua, joka antaisi meille pysyvyyttä, ja jossa me olisimme jotakin. Mutta me löysimme itsemme monesti tuon kehyksen ulkopuolelta. Me toistimme oppituntejamme. Me taistelimme niitä vastaan, mutta vihdoin me opimme luottamaan oman sydämemme ääneen.

Meidän kehyksemme on meissä itsessämme. Me voimme luottaa suoraan elämään itseensä, eikä epäsuorasti muiden ihmisten kautta. Meidän ei tarvitse etsiä heidän vahvistustaan olemassaolollemme. Kun muut ihmiset ja elämä tuntuvat katoavan altamme, se ei ole rankaisu. Elämä kasvattaa meitä ja opettaa meitä luottamaan itseemme. Se antaa meille vahvuutta. Se kehottaa meitä kääntämään katseemme kohti omaa sydäntämme. Kun me katsomme sisäämme, me löydämme henkilökohtaisen suhteen elämään – suhteen, jossa muut eivät ole välikätenä. Silloin mikään ei hajoa altamme. Me säilymme ja meidän elämämme säilyy. Me löydämme voimaa, ja voimamme on parantavaa. Se on parantavaa, koska meidän ei tarvitse haalia muita ihmisiä allemme kannattelemaan meitä. Meidän ei tarvitse muotoilla heistä perustuksia elämäämme, vaan he saavat vapaasti tulla ja mennä. He saavat vapauden olla oma itsensä. Silloin heidänkin luottamuksensa voi puhjeta kukkaan, ja he saavat kukkia niin kuin haluavat, ja silloin kun haluavat. Silloin heille riittää se, että heidän luottamuksensa kannattelee heitä itseään. Sen ei tarvitse enää kannatella meitä. Kun me uskallamme luottaa, muutkin alkavat luottaa.

Rakkaus on vapaa          28. tammikuuta

Et voi kontrolloida rakkautta. Sen yrittäminen on kuin raivoaisit ruusulle ja pyytäisit sitä avautumaan nopeammin, paremmin tai eri tavalla. Et voi kontrolloida muiden ihmisten rakkautta yrittämällä miellyttää heitä. Jos heidän rakkautensa on olemassa, se on sitä sinusta riippumatta. Jos sitä ei ole, et voi sitä heissä synnyttää. Muut rakastavat sinua omalla tavallaan. Jos se on erilainen kuin toivoisit, se ei tarkoita sitä, etteivät he rakastaisi sinua kaikella, mitä heissä on.

Muiden ihmisten rakkaus on heidän omansa. Se asuu heidän sydämessään ja se kasvaa tai vähenee heidän elämänsä mukana. Sinulla ei ole siihen osaa eikä arpaa.

Muut eivät voi kontrolloida sinun rakkauttasi heitä kohtaan. He voivat vastustella sinua pelkojensa, häpeänsä tai vain oman tahtonsa kautta, mutta he eivät pääse sinun sydämeesi. Jos rakastat, niin rakastat. Sinä rakastat omalla tavallasi. Sama koskee muita ihmisiä. Et voi pyytää heitä avautumaan ja kasvamaan eri tavalla kuin he kasvavat. Elleivät he rakasta sinua, sinun on turha pyytää sitä. Jos he rakastavat sinua, et mahda sille mitään. He ovat ruusuja, ja he avautuvat omalla tavallaan. Jos yrität avata heitä väkisin, revit heitä rikki. Anna heidän avautua vapaudessa, ja silloin voit nähdä jotakin kaunista. Näet kasvamisen, avautumisen ja luomisen ihmeen. Näet ihmeen, joka voi tapahtua vain vapaudessa. Silloin voit joutua olemaan vain sivustakatsojana. Mutta ilman vapautta et näkisi avautumisen ihmettä.

Hetki reagoida          29. tammikuuta

Ennen kun aloimme parantua, me emme useinkaan tienneet, mihin me reagoimme. Jotakin tapahtui, ja sisällämme syntyi tunne. Me reagoimme siihen salamannopeasti. Reaktiolla ei välttämättä ollut mitään tekemistä tapahtuman todellisen sisällön kanssa, tai sen kanssa, mitä joku sanoi tai oli sanomatta. Me vain koimme tilanteessa jotakin, reagoimme omaan kokemukseemme, ja kuvittelimme sen olevan osa tuota tilannetta.

Paranemisen myötä me opimme kiinnittämään huomiota siihen, mitä tapahtuu. Alussa me olemme voimattomia muuttamaan omaa käyttäytymistämme, eikä se ole edes tarpeen. Tärkeää on vain huomata, mitä tapahtuu. Me emme arvostele sitä, mitä tapahtuu. Me vain huomaamme. Paranemisen jatkuessa me alamme tunnistaa tunteemme ja koemme niitä ilman, että meidän olisi välittömästi reagoitava niihin. Syntyy lyhyt hetki, jonka aikana me hoksaamme, mitä sisällämme tapahtuu. Tässä hetkessä me voimme valita reagoida tai vain antaa tunteen olla sisällämme sellaisenaan. Ensin tuo hetki on salamannopea, mutta siinäkin me koemme pienen valaistumisen: ikään kuin tajuntamme laajenisi ja me näkisimme hetken ajan selkeästi. Tunteiden ja reaktioiden välitön yhteys alkaa katketa. Ajan oloon tunteet muuttuvat vain tunteiksi, eivätkä ne vaadi meitä tekemään mitään. Me vain huomaamme ne. Me voimme aina palata mielessämme tilanteeseen jälkikäteen ja tunnistaa, mitä siinä tapahtui, miltä meistä tuntui, ja mitä haavoja se kosketti.

Lopulta me annamme tunteidemme vain olla. Mitä enemmän haavamme paranevat, sitä enemmän tunteemme kertovat meille, mitä nykyhetkessä todella tapahtuu. Nykyhetki saa levon ja muuttuu rikkaaksi, sillä vain levossa me ehdimme nähdä sen rikkauden. Tunteistamme tulee herkät. Ne kertovat meille paljon. Sisäinen maailmamme muuttuu rikkaaksi ja saa virrata vapaasti. Me emme enää tarvitse tuota lyhyttä hetkeä pannaksemme itsemme kuriin, koska ei ole mitään kuriin laitettavaa. Me elämme avoimesti ja spontaanisti. Tämä avoimuus lähtee tuossa lyhyessä hetkessä tehdystä valinnasta antaa tunteiden vain olla. Se vapauttaa meidän tekomme. Ne lakkaavat olemasta reaktioita ja muuttuvat valinnoiksi.

Vahvuus          30. tammikuuta

Vahvuus ei ole voiman käyttöä, ei torjumista eikä kontrolloimista. Se ei ole herkkyyden puutetta eikä intuition puutetta. Vahvuus, joka yrittää pitää itseään yllä torjumalla jotakin, on vain torjunnaksi naamioitunutta heikkoutta. Se johtaa herkkyyden menettämiseen, sillä me emme voi olla herkkiä sille, mitä me torjumme.

Oikea vahvuus on kykyä olla reagoimatta. Se antaa sisäisten viestiemme tulla ja mennä. Se hyväksyy ne kaikki. Tällaisessa vahvuudessa me olemme herkkiä kaikelle, mitä ympärillämme tapahtuu ja mitä meissä tapahtuu. Me emme torju mitään. Me vain katsomme todellisuutta. Sisäinen maailmamme on rikas ja vapaasti virtaava. Meidän ei tarvitse etsiä merkkejä eikä signaaleja muilta ihmisiltä, jotta osaisimme elää omaa elämäämme. Silti me huomaamme heidän lähettämänsä signaalit. Ne kertovat meille omat tarinansa, mutta me olemme vapaita niistä.

Tällainen vahvuus saa meidät hyväksymään muut sellaisina kuin he ovat, sillä heidän signaalinsa eivät ole uhkia meille. Meidän ei tarvitse olla mukana heidän pyrkimyksissään eikä vastustaa niitä, ja he saavat vapaasti toteuttaa omaa tahtoaan. Tällainen vahvuus asettaa rajat luonnostaan, halveksimatta ja syyttämättä. Tällainen vahvuus ei ole kuluttavaa vaan voimia antavaa ja luovaa. Se ei ole voiman käyttöä, vaan omana itsenämme olemista. Se ei tarvitse itsekuria, sillä ei ole mitään kuritettavaa. Kun me emme reagoi, meidän ei tarvitse tehdä mitään. Ja jos päätämme tehdä jotakin, meidän ei tarvitse alkaa heikentää muita, jotta kokisimme olevamme vahvoja.

Zen–mieli          31. tammikuuta

Zen–opettajat ovat usein kuvanneet valaistunutta mieltä peiliksi. Jos tulee kukka, se heijastaa kukan. Kun kukka katoaa, mieli antaa sen mennä pois eikä heijasta enää mitään. Jos tulee kaunista, mieli heijastaa kauneuden. Jos tulee rumaa, mieli heijastaa rumuuden. Kaikki saa mennä ja tulla eikä mieli takerru mihinkään. Kaikki heijastuu sellaisuudessa, ilman vääristäviä tulkintoja, suoran nykyhetkessä tapahtuvan kokemuksen kautta. Kun kokemus on poissa, se on poissa, ja se saa mennä.

Mutta tämä ei tarkoita sitä, että Zen–mieli olisi passiivinen. Jos se haluaa tarttua, se tarttuu koko olemuksensa voimalla. Jos se haluaa tarttua kukkaan, koko mieli muuttuu valtavaksi kukaksi. Mutta se voi antaa tuon kukan kadota jäämättä kaipaamaan sitä. Sen ei tarvitse jäädä menneisyyteen, sillä se elää suuressa levossa ja luottamuksessa. Se on huomannut, että se on olemassa samalla tavoin, vaikka se ajattelisi mitä hyvänsä. Sen todellisuus on riippumaton siitä, mitä se ajattelee itsestään ja omista ajatuksistaan.

Koko maailmankaikkeuden perusolemus on yrittämättömyys. Kaikki tapahtuu itsekseen, yrittämättä, ja aina kohti suurinta lepoa. Muutoksen olemus on lepo eikä pakottaminen. Asiat muuttuvat siksi, että muuttuminen on luonnollista ja helpompaa kuin pysyminen. Meidän mielemme ponnistelee useimmiten siksi, että se tahtoisi pysyä. Usein muutosta etsiessämme me olemme jo kuvitelleet lopputuloksen. Se voi olla jonkin muuttumista, mutta ei mielen muuttumista. Mieli muuttuu silloin, kun se tulee tilaan, jota se ei ole aikaisemmin pystynyt kuvittelemaan. Se on pelottavaa. Siksi todellinen muutos tuntuu uhkaavalta. Me luulemme, että meidän identiteettimme muuttuisi, jos meillä olisi toisenlainen mieli.

Zen–miestä on kuvattu seuraavasti: Kun hän menee veteen, värähdystäkään ei synny. Kun hän menee metsään, ruohokaan ei heilahda. Hänen mielensä on rauhassa ja sopusoinnussa kaiken kanssa. Hänen mielensä ei halua jättää jälkeä mihinkään. Se haluaa aistia kaiken koskematta mitään. Jos jokin ei jätä jälkiä, sen oltava pehmeä ja taipuisa. Tällainen mieli kohtaa elämän avoimena, haluten ottaa vastaan eikä kontrolloida.

Zen–mieli on harvoin täydellinen peili, eikä sen tarvitse olla sitä ollakseen Zen–mieli. Siinä voi olla kohtia, jotka heijastavat vääristäen ja kohtia, jotka pyrkivät takertumaan. Mutta Zen–mieli antaa noiden kohtien olla sellaisuudessaan. Se ei takerru niihin. Ne ovat osa peiliä, eikä peili taistele niitä vastaan. Se ei yritä olla toisenlainen. Ajan saatossa nuokin kohdat pienenevät ja kirkastuvat.