[an error occurred while processing this directive]

Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Itsen vihaaminen - ja hyväksyminen

"Jos en halua sitä mitä sinä haluat, yritä olla kertomatta minulle, että minun haluni on väärä.

Tai jos uskon toisin kuin sinä, odota edes hetki ennen kuin korjaat näkemyksiäni.

Tai jos minun tunteeni on pienempi kuin sinun, tai suurempi, kun olosuhteet ovat samat, yritä olla pyytämättä, että kokisin vahvemmin tai heikommin.

Tai jos toimin niin kuin sinä itse suunnittelisit oman toimintasi, tai jos toimin toisin, anna minun olla.

Edes pieneksi hetkeksi en pyydä sinua ymmärtämään minua. Sen aika on vasta sitten, kun lakkaat yrittämästä muuttaa minua itsesi kopioksi.

Saatan olla puolisosi, vanhempasi, lapsesi, ystäväsi tai työtoverisi. Jos sinä sallit minulle yhdenkin haluni, tunteeni, uskomukseni, tai tekoni, sinä avaudut itsellesi, niin että jonakin päivänä nämä minun kummallisuuteni eivät näytäkään niin vääriltä. Ne saattaisivat lopulta näyttää sinusta oikeilta - minulle. Minun sietämiseni on ensimmäinen askel minun ymmärtämisessäni. Ei niin, että pitäisit minun teitäni oikeina sinulle, vaan että et enää ärsyynny etkä pety minuun minun näennäisen merkillisyyteni tähden. Ja ymmärtäessäsi minua, sinä saattaisit päätyä arvostamaan minun erilaisuuttani, ja sen sijaan että yrittäisit muuttaa minua, haluaisitkin säilyttää erilaisuudet ja jopa hoitaa niitä."

Näin alkaa David Keirseyn ja Marilyn Batesin kirja Please Understand Me.

Erilaisuudet. Miksi ne kiusaavat meitä? Miksi me kiusaannumme muista? Miksi me kiusaannumme itsestämme? Miksi me emme voisi vain hyväksyä muita ja itseämme, ja niin kaikki olisi hyvin. Vai olisiko?

Hyväksyminen on aivan erilainen olotila kuin hyväksymättömyys. Hyväksymisen tilassa ei ole tarpeen tehdä yhtään mitään. Siinä on vain hyvyys, lämpö ja lepo. Se mikä on, saa olla, ja mitä ei ole, sitä ei kaivata. Se on kauheaa. Kuinka minä sitten voisin tulla paremmaksi? Kuinka tuo toinen sitten voisi tulla paremmaksi? Se on kauheaa siksi, että minä en usko olevani hyvä. Enkä suostu uskomaan, että kukaan toinenkaan olisi hyvä, järkevä ja oikeassa - ellei hän sitten luovu järjettömyyksistään ja muutu kaltaisekseni - mutta minähän en edes itse kelpaa itselleni. Mikä tämän järjettömyyden taustalla oikein on? Miksi minä en saa kelvata itselleni, ja miksi en saa hyväksyä itseäni itselleni oikeana ihmisenä?

Tämän kirjoituksen taustana ovat monet Zen-opettaja Cheri Huberin kirjat, ennen kaikkea There is Nothing Wrong with You - Going Beyond Self-Hate. Kirjoitan kuitenkin omista kokemuksistani, joista jotkut ovat Huberin herättämiä, joillekin hän on antanut selkeän ilmaisun, ja toiset ovat minun oman polkuni sisältöä. Tämä artikkeli on jatkoa kirjalle Parantaja, paranna itsesi, joka oikeastaan päättyi lauseeseen "Parantaja on se, joka ei tee mitään, ja tällä hän tekee enemmän kuin millään teolla voidaan saada aikaan". Näin on siksi, että rakkauden ja hyväksymisen jälkeen ei ole tarpeen tehdä yhtään mitään. Kaikki vain on hyväksyttyä ja rakastettua - siis juuri niin kuin pitää olla. Tämä on myös yksi hyväksymisen kriteeri: yritänkö muuttaa jotakin, jotta kokisin oloni helpommaksi? Yritänkö muuttaa itseäni, jotta kokisin oloni helpommaksi? Toki minä voin yrittää muuttaa monia asioita, jos teen sen rakkaudesta, eli luopumalla hyväksymättömyydestä. Jos rakastan, haluan rakkauteni kohteen kukoistavan ja kohtelen rakkauteni kohdetta täydellisen hyväksynnän rakkaudella, hellyydellä ja hoivalla - ehdottoman hyväksynnän ja rakkauden keinoilla. Tämä kaikki on mahdollista. Mutta sitä ennen meidän on mentävä vielä yhden hirvittävän kauhun läpi.

1. Itsen vihaaminen on addiktio

Olin päästänyt irti tuskallisesta addiktiosta. Sen jälkeen olin kohdannut toisen riippuvuuden - riippuvuuden ulkoisista asioista - siitä millaisen vaikutuksen teen, miltä näytän, mitä sanon, mitä oppia edustan, mitkä ovat arvoni, mitä omistan ja en omista, ja millainen jälki minun elämästäni jää. Olen päästänyt ja päästämässä yhä enemmän irti tästä kaikesta, ja se on johtanut hyvään lepoon ja yhä lisääntyvään elämästä nauttimiseen.

Sen jälkeen vastassa oli vielä yksi ja kaikkein kauhein addiktio - itseni vihaaminen. Tämä addiktio eroaa muista siten, että muut addiktiot kohdistuvat itsemme ulkopuolisiin asioihin tai ihmisiin, mutta itsemme vihaaminen on kokonaan sisäinen addiktiivinen prosessi. Nyt näen sitä kaikkialla ja kaikissa ihmisissä, sillä yhteiskuntamme kasvattaa meidät siihen. Se kasvattaa meidät kurittamaan itse itseämme ja yrittämään entistä kovemmin, sillä muutoin me emme kelpaa kenellekään - kaikkein vähiten itsellemme. Se opettaa meidät vihaamaan itseämme ja uskottelee meille, että paras kasvun motiivi on julmuus itseämme kohtaan. Se sanoo meille näin:

Epäonnistun - koen olevani huono, mutta tiedän että voin yrittää jotakin tullakseni paremmaksi
Yritän kovemmin - keksin keinon parantaa itseäni ja koen oloni paremmaksi
Väsyn ja tuskastun - huomaan että sisäinen kokemukseni ei sittenkään muuttunut
Epäonnistun uudelleen - palaan alkuun, ja olen päättänyt yrittää vielä kovemmin

Itsemme vihaaminen saa meidät kokemaan olomme sekä paremmaksi että huonommaksi. Parempi olo kestää hetken aikaa, ja korvautuu sitten yhä lisääntyvällä huonouden kokemuksella. Kaikki addiktiot toimivat näin - ne kääntävät ensin hetkeksi silmämme pois tuskallisesta asiasta, kun me keksimme keinon katsoa muualle, ja sitten alkuperäinen tuska palaa entistä kovempana. Itsemme vihaaminen on prosessi; täydellinen addiktioprosessi joka pyörii sisällämme. Epäonnistumisen jälkeen se saa meidät ensin kokemaan itsemme paremmaksi, kun teemme päätöksen yrittää kovemmin. Me keksimme tavan parantaa itseämme epäonnistumisen jälkeen. Epäonnistuminen voi olla suuri tai pieni tai kuviteltu - sen koolla ei ole mitään väliä. Ei edes sillä, huomasi joku sen vai ei. Se voi olla esimerkiksi "vain" alemmuuden tunteen kokeminen. Sen jälkeen me teemme päätöksen luottaa itseemme ja panostaa itseemme yhä kovemmin. Me alamme kehittää itseämme. Me koemme olomme paremmaksi. Sitten me huomaamme, että emme kuitenkaan muuttuneet. Me alamme kokea olomme huonommaksi. Me tyhjennämme itsemme ja väsymme, vain palataksemme taas alkuun. Kierroksen jälkeen emme suinkaan ole kasvaneet rakkaudessa itseämme kohtaan, vaan julmuudessa, halveksimisessa ja lyömisessä. Me emme kohdanneet tuskallisen asian tuskaa. Me emme katsoneet sitä kohtaa, johon sattuu, vaan keksimme ratkaisun yrittää painaa se piiloon keskittymällä johonkin muuhun. Kaikki addiktiiviset prosessit toimivat näin.

Itsen vihaaminen ei ole asenne.
Se on vahingollinen prosessi.

Ja koska se on prosessi, se voidaan päättää. Tämän prosessin päättäminen ei ole helppo, sillä se johtaa meidät jonnekin sinne, missä me määrittelemme itsemme ihmisenä. Se johtaa meidät hirmuiseen pelkoon, sillä itsemme vihaamisen tarkoitus on peittää juuri tämä pelko. Tämä pelko on: Minä en ole tarpeeksi hyvä. Kukaan ei ole kertonut meille, että me olemme tarpeeksi hyviä, ja että mitään ei tarvitse tehdä, jotta me olisimme tarpeeksi hyviä. Sen sijaan meille on kerrottu, että jos yritämme oikein kovasti, me voimme pitää huonommuutemme piilossa. Mutta miten me voisimme pitää sen piilossa, ellemme olisi itse selvillä siitä? Siksi se ei tule antamaan meille koskaan rauhaa, ennen kuin lakkaamme kuuntelemasta sen ääntä ja uskomasta siihen.

Tämän prosessin tarkoitus ei ole rakastaa itseämme, vaan tuhota itsemme. Sen tehtävä on lukita itsemme ja estää itseämme tulemasta omaksi itseksemme. Tuomarin ääni ei ole rakastava. Sille ei kelpaa mikään. Jos menen kutsuille, se sanoo minulle näin: "Ole hiljaa äläkä puhu typeriä". Jos olen sitten hiljaa, se sanoo: "Olet passiivinen. Kukaan ei kiinnostu sinusta".

Mitä tahansa teen, se löytää aihetta moittia minua.
Tämä on sen ainoa tarkoitus.

Jos kuuntelemme, mitä sanomme itsellemme, me huomaamme, että me emme kerro rakkauden, lohdutuksen, lämmön ja ilon sanoja. Rakastava ääni sanoisi: "Sinä teit hienosti. Juttelit sen ihmisen kanssa ja ymmärsit häntä". Tai se sanoisi: "Teit hyvin kun olit läsnä ja kuuntelit muita".

Jos haluan oppia juoksemaan, voin hankkia valmentajan. Hän voi sanoa minulle esimerkiksi näin: "Katso nyt tuota paitaasi. Ei sillä voi juosta. Sinun askelluksesi on surkeaa. Mitkä tanssikengät sinulla oikein on? Etkö osaa hankkia kunnon juoksukenkiä? Sinun ruumiinrakenteesi ei kerta kaikkiaan sovi juoksemiseen. Mitä tuo sinun juomasi on? Sinusta ei tule mitään. Parempi olisi kun et olisi aloittanut."

Tämä henkilö ei halua minun koskaan juoksevan.

Toinen valmentaja voi sanoa: "Se meni hienosti. Juoksit ensimmäisellä kerralla tosi hyvin. Muutaman kerran jälkeen voidaan katsoa, jos keksisimme sinulle kengät joissa on ilo juosta. Ja kun kelit kylmenevät, voimme etsiä kevyen mutta lämpimän puvun. Niillä ei ole vielä mikään kiire, tärkeintä on vain se, että juoksit hienosti. Ja juoksusi vielä kevenee kun lihaksesi vahvistuvat ja painosikin jopa laskee. Anna mennä".

Tämä henkilö haluaa minun juoksevan.

Kun aloitan juoksemisen, olen tarpeeksi hyvä. Kun otan ensimmäisen juoksuaskeleen, minä olen siihen tarpeeksi hyvä ja voin olla siitä iloinen. Olen aivan varma, että harjoitus tekee minut paremmaksi juoksijaksi, mutta minun ei tarvitse moittia itseäni siitä, että otin juuri ensimmäiset askeleet. Juuri siihen minä olen juuri nyt tarpeeksi hyvä. Minä en tarvitse yhtään moitetta, jotta juoksisin paremmin. Eikä minun edes tarvitse juosta paremmin, jos nautin siitä jo nyt.

Kumpi ääni haluaa minun oikeasti nauttivan elämästä? Kumpi ääni haluaa minun oikeasti luottavan itseeni? Kumpi ääni oikeasti rohkaisee minua? Kumpi ääni rakastaa minua oikeasti? Ja kumpi ääni haluaa tappaa kaiken iloni, kunnes minusta ei ole enää mihinkään? Mieti, ja tunnistat valheen. Sen jälkeen on vain yksi vaihtoehto: astua siihen kauhuun, jossa sinä et voi tehdä itsellesi mitään, jotta tulisit paremmaksi ihmiseksi. Tai oikeastaan voit: voit lakata tappamasta sitä aitoa ja oikeaa ihmistä, jota itseviha yrittää pitää piilossa, koska se ei ole koskaan saanut lupaa astua esiin juuri sellaisena kuin se on.

Jos meidän valmentajamme toimisi niin kuin tuo ensimmäinen henkilö, me pyrkisimme eroon hänestä - viimeistään silloin, kun hän olisi saanut olomme niin kurjaksi, että me emme enää jaksaisi. Vaikka hän kuinka vakuuttaisi tekevänsä kaiken meidän parhaaksemme, hän ei tee niin. Eikä hän saisi meitä koskaan innostumaan ja nauttimaan juoksemisesta. Ja kuinka hirvittävän julma ja tuhoisa meidän sisäinen valmentajamme usein onkaan! Sen lisäksi hänkin vakuuttaa toimivansa meidän parhaaksemme. Ja hän vakuuttaa sormeaan heristäen, että jos menisimme toisenlaisen valmentajan luo, meistä ei tulisi mitään. Hän pelottelee meitä, mutta hänen pelottelunsa on verho. Se toimii vain niin kauan kuin uskomme siihen.

Minä en tarvitse yhtään vihaa tullakseni paremmaksi.
Rakkauskin voi muuttaa minua.
Mutta minun ei tarvitse tulla paremmaksi.

Onko se totta? Eikö minun tarvitse tulla paremmaksi?

Vihaan itseäni, koska haluan että kaikki olisi hyvin.
Olen siis hyvä.
Eikä minun tarvitse muuttua.
Minun tarvitsee vain lakata vihaamasta.

Mutta kuinka voin tehdä sen?

2. Myötätunto

Itsen vihaaminen on surullista. Se ei ole hyvä eikä paha, ei oikein eikä väärin, sillä se on niitä kaikkia. Se on hyvä, sillä se osoittaa meille halumme olla hyvä. Se on paha, sillä se yrittää tehdä meistä hyviä olemalla itsellemme paha. Se on oikein, sillä se osoittaa meille todellisuuden. Se on väärin, sillä se pyrkii kieltämään osoittamansa todellisuuden. Se on surullista - ja iloista, sillä se kertoo meille hyvin paljon asioita, jos me hyväksymme sen ja suhtaudumme siihen myötätuntoisesti. Itse asiassa meissä on kaksi paikkaa, jotka molemmat ovat suuren myötätunnon, hyväksynnän, lempeyden ja rakkauden arvoisia.

Ensimmäinen paikka on tuo haavoittunut kohta jota itseviha vihaa. Jossakin meidän sisällämme on herkkä, kaunis ja unelmoiva kohta, joka pettyy maailmaan tai itseemme. Jos joku sanoo meille pahasti, me petymme, sillä tuo kohta toivoisi maailman olevan hyvä, ystävällinen ja ymmärtäväinen paikka. Jos me kohtaamme pettymyksen, tuo kohta kertoo meille, että me toivoisimme maailman olevan sellainen, ettei kenenkään tarvitsisi pettyä. Jos me emme juokse niin nopeasti tai pitkälle kuin haluaisimme, tuo kohta kertoo meille, että me toivoisimme olevamme parempia. Tämä kohta meissä on hieno, mutta se on arka ja herkkä. Se on niin herkkä, että se reagoi aina ensimmäisenä. Tämä kohta on osoitus meidän hyvyydestämme, kauneudestamme ja unelmistamme. Me löydämme sen aina, kun kysymme itseltämme, mihin unelmaan me petyimme.

Toinen kohta on vielä rikkinäisempi ja arempi. Se pelkää hylätyksi tulemista niin paljon, että se on valmis tekemään mitä tahansa, jotta me emme tulisi hylätyiksi. Se on valmis piiskaamaan meitä loputtomiin, sillä se on aivan kauhuissaan. Eräs opettaja pyysi kerran ryhmäänsä lausumaa ääneen itsevihan sanoja, ja ryhmä vastasi: "Minusta ei ole mihinkään - minä en osaa - kukaan ei välitä minusta - minun on turha yrittää - minä en jaksa - minä epäonnistun aina - kukaan ei edes katso minuun - minä mokaan aina - puhun aina typeryyksiä - pilaan kaiken - ja niin edelleen". Sitten opettaja kertoi, kuinka ryhmäläiset muuttuivat näin puhuessaan pienemmiksi. Heidän äänensä oheni, muuttui pelokkaan lapsen kaltaiseksi, ja he menivät kasaan.

Itsevihan ääni on pienen pelokkaan lapsen ääni.
Se on suuren myötätunnon arvoinen.

Meidän on tunnistettava, että tuo julma piiskuri on hirveän peloissaan, jotta häntä ei hylättäisi. Itsevihan ääni ei kaipaa tulla kohdelluksi vihalla, vaan myötätunnolla ja rakkaudella. Sillä on hyvät syynsä olla olemassa. Sillä on erittäin hyvät syynsä olla olemassa, sillä kukaan ei ala kohdella itseään julmasti, ellei hän vältä sillä vielä suurempaa julmuutta. Sillä oli aikanaan hyvä tehtävä suojella meitä, mutta nyt se on tarpeeton. Me voimme huomata sen tarpeettomaksi, kun katsomme sen taakse. Siellä ei ole mitään.

Jos sanomme itsevihalle "näytä se hirmuinen kauheus",
se ei voi näyttää meille mitään.

Mutta se on hirmuisen ovela ääni. Heti kun me alamme antaa sille myötätuntoa, ja tunnustaa sen rikkinäisyyden, se alkaa taas syyttää meitä. Vaikka antaisimme sille täydellisen rakkauden osoituksen, se kehottaisi meitä lopettamaan pelleilyn ja sanoisi, ettei tämä johda mihinkään. Sen ainoa valta on pelottelussa, ja sen ainoa keino on pelotella niin kovasti, ettemme vain katsoisi sen taakse. Me löytäisimme sen takaa vain kyyristyneen ja kauhistuneen pikkulapsen. Siksi meidän ei tule vihata sitä, ei vaatia selityksiä, eikä kysyä miksi-kysymyksiä. Meidän tulee vain ymmärtää, että tällä haavoittuneella kohdalla on hyvät syynsä sanoa meille mitä tahansa, jotta emme paljastaisi tuota pikkulasta.

Silti me emme saa hylätä sitä. Myötätunto ja rikkinäisten kohtien tunnustaminen ovat meidän keinomme olla piittaamatta siitä. Meidän on otettava askel ylemmäs ja nähtävä nämä molemmat rikkinäiset kohtamme. Meidän on katsottava pettymyksemme taakse ja nähtävä se unelma, kauneus ja hyvyys, joka käynnisti ensin surumme, ja sitten se rikkinäinen kohta, joka pelkäsi tulevansa hylätyksi, jos emme yritä vielä kovemmin, ja joka alkoi piiskaamaan meitä, jotta me yrittäisimme vielä kovemmin.

Kun me alamme antaa näille kohdille myötätuntoa, itseviha alkaa heti syyttämään meitä teeskentelystä. Se sanoo, että me emme kykene rakastamaan, että tämä on typerää, ja että se ei johda mihinkään. Mutta kun me rakastamme, me emme koskaan teeskentele. Rakastaessamme me olemme uskollisia aidolle itsellemme ja sille unelmoivalle kohdalle joka pettyi. Itseviha pelkää tulevansa hylätyksi ja menettävänsä otteensa meistä. Se alkaa kiristää otettaan ja on valmis sanomaan meille mitä tahansa, jotta se ei jäisi yksin. Me emme hylkää sitä. Me vain sanomme sille, että se saa puhua niin paljon kuin haluaa, mutta me emme usko sitä. Pian me saamme huomata, kuinka me alamme vapautua siitä.

Yhdelläkään äänellä, joka ei puhu myötätuntoisesti
ei ole minulle mitään tärkeää sanottavaa.

Myötätuntoinen ei ole samaa kuin kohtelias ja hillitty. Käsitteet kohtelias ja hillitty liittyvät itsevihaan, sillä ne lähtevät siitä, että minun on kontrolloitava itseäni, jotta pahuuteni ei näkyisi. Myötätuntoinen ääni voi nuhdella minun ajatuksiani ja tekojani joskus hyvinkin kovasti, mutta se ei koskaan kyseenalaista minun omaa arvoani. Myötätuntoinen ääni ei epäile minun kykyäni tehdä sitä, mitä se kehottaa minua tekemään. Kovakaan myötätuntoinen ääni ei ole masentavaa eikä turruttavaa, vaan elämää ja elämänhalua synnyttävää. Se ei väsytä minua, vaan rohkaisee minua.

Itsevihan ääni ei rohkaise, vaan masentaa ja lyö. Se on hyvin surullista. Juuri silloin, kun me kaipaisimme eniten hellyyttä ja rakkautta - kun koemme oman vajavaisuutemme, se hakkaa meitä lujimmin. Jos voisimme astua edes hetkeksi itsemme ulkopuolelle, me näkisimme surullisen hahmon, joka on kokenut suuren pettymyksen, ja piiskaa itseään sillä. Nähdessämme toisen ihmisen tällaisessa tilassa me tahtoisimme syleillä häntä ja sanoa "ei tarvitse enempää". Me haluaisimme astua rauhoittamaan häntä.

Tuo pieni lapsi meissä on niin pahasti särkynyt, että pettyessämme elämään hän alkaa hakata meitä. Tämä on hyvin, hyvin surullista. Tuo pieni lapsi ansaitsee suuren myötätunnon. Ja yhtä suuren myötätunnon ansaitsee se, ketä hän lyö. Me voimme löytää tämän myötätunnon, kun astumme itsevihan sisältä ulos. Mutta tällöin me otamme toisen tärkeän askeleen: me astumme nykyhetkeen. Itseviha elää vain menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se ei ota nykyhetkeä vastaan. Se pahoittelee menneisyyttä tai suunnittelee ja pelkää tulevaisuutta. Se ei ole läsnä tässä maailmassa.

Meidän ei tule kuunnella, mitä tuo ääni sanoo, mutta meidän on todettava, että se on olemassa. Meidän ei tule yrittää kieltää sitä, sillä silloin me yrittäisimme kieltää kokemuksemme todellisuuden. Jos se sanoo minulle "Et juokse tarpeeksi hyvin", minun ei tule uskoa sitä, eikä myöskään yrittää kieltää sitä sanomalla, "Kyllä minä juoksen tarpeeksi hyvin". Meidän on vain todettava myötätuntoisesti, kuinka surullista on, että jokin sisällämme halveksii meitä. Se keksii aina jotakin, millä halveksia. Jos me alamme väittää sitä vastaan, me olemme jo nielleet koukun. Me alamme kiinnittää siihen huomiota, ja tämä on juuri se mitä se toivoo. Sen ei tarvitse muuta kuin saada meidät kiinnittämään huomionsa itseensä, ja hetkessä se vääntää meidät mukaansa hullunmyllyynsä. Heti jos me alamme puolustautua, hyökätä tai liittoutua itsevihan kanssa tai sitä vastaan, me olemme tarttuneet siihen. Silloin me näemme vain sen mitä se tarjoaa meille. Tätä se toivoo.

Kun me kuulemme itsevihan äänen,
meidän ei tule kuunnella mitä se sanoo,
mutta meidän on todettava sen olemassaolo.

Kun itseviha sanoo minulle "Olet tosi typerä", minulla on useita vaihtoehtoja. Jos uskon sitä, uskon valheen, sillä kuten jäljempänä näemme, kaikki mitä se sanoo, perustuu valheeseen. Mutta sen valheen tukena ovat koko tämän yhteiskunnan meille antama kasvatus ja ajatusmallit. Me olemme toisinaan aivan avuttomia sen valheen ja painostuksen edessä.

Jos en usko sitä ja alan väittää vastaan, alan puolustaa totuutta valhetta vastaan. Sinänsä se ei ole vahingollista - se on vain täysin turhaa. Mutta vahingollista on se, että alan käydä riitaa itseni kanssa, eikä tämä riita pääty sovintoon koskaan. Minä olen reagoinut hyökkäysenergiaan ja olen antanut sen synnyttää sisälläni lisää hyökkäysenergiaa. Emmekä me voi edes voittaa itsevihan syytöksiä, sillä niitä tulee kerros kerrokselta lisää. Jos en ala taistella sitä vastaan, se sanoo minua luuseriksi. Jos alan taistella, se moittii minua sisäisestä levottomuudesta. Jos onnistun painamaan sen alas, se haukkuu minua herkkänahkaiseksi, helposti provosoituvaksi ja kovaksi. Toistaiseksi riittää tieto - ja kokemus - siitä, että sillä ei ole muuta tarkoitusta kuin syyttää meitä. Mitä ikinä teen, se syyttää minua. Se syyttää minua, vaikka tekisin ensin yhdellä tavalla ja sitten päinvastaisella tavalla. Kun me alamme katsoa miten se vaihtaa näkemyksiään, se ei enää kuulosta niin uskottavalta...

Kolmas tapa reagoida on huomata sen surullisuus, että jokin meissä lyö meitä silloin, kun kaipaisimme rakkautta. Silloin me kuulemme lyöjän äänen ja myönnämme sen olevan olemassa, mutta emme kuuntele mitä se sanoo. Me katsomme itseämme ikään kuin ulkopuolisena, ja näemme surullisen näyn. Me näemme suuren myötätunnon ja rakkauden arvoisen näyn. Me näemme ihmisen, joka vihaa itseään. Emmekö me haluaisi kertoa, että kaikki on hyvin, ja että ei ole tarvetta kuulla mitä tuo ääni sanoo.

Jos voisin olla myötätuntoinen itselleni siksi,
että vihaan itseäni,
minä rakastaisin itseäni.

Me näemme itsemme vihaamisen surullisuuden heti kun astumme vähän kauemmaksi itsestämme. Silloin kaksi asiaa muuttuu: vihan lisäksi kuvaan on astunut myötätunto, enkä enää kuule mitä viha sanoo. Tietysti kuulen, sillä muutoin en tietäisi että se vihaa, mutta minä en välitä siitä mitä se sanoo. Heti kun lakkaamme välittämästä siitä, mitä tuo ääni sanoo, ja tunnustamme sen vain äänenä, me löydämme myötätunnon. Ja silloin me huomaamme, että meidän ei tarvitse uskoa mitä tuo ääni sanoo.

Rakkaus hyväksyy todellisuuden, sillä se ymmärtää, että mitään muuta ei ole kuin todellisuus. Osa todellisuutta on, että meissä on ääni joka vihaa meitä. Mutta kaikki, mitä tuo ääni sanoo, on valhetta. Jotta hyväksyisin todellisuuden, minun on tunnustettava tuon äänen olemassaolo, mutta annettava sen sanojen liukua ohitseni. Silloin minä olen todellisuudessa. Silloin hyväksyn kaiken sen, mitä minussa on, jopa tuon äänen. Silloin rakastan itseäni ehdottomalla rakkaudella. Hyväksyminen on sitä, että annan sen olla mikä on, enkä yritä luoda sitä, mitä ei ole.

3. Mistä itseviha puhuu?

Itsen vihaamisen ainoa tarkoitus on kieltää todellisuus. Siksi se ei kerro sanaakaan totta, ja sen jokainen sana on valhetta. Sen keskeinen ja ainoa sanoma on

Minä en tahtoisi ottaa vastaan sitä ihmistä joka minä olen.

Se on totta mikä minä olen. Se mitä minä en ole, ei ole totta. Tässä itsemme vihaaminen tekee meille arvokkaan palveluksen: se paljastaa meille, mitä me olemme. Mutta se yrittää saman tien peittää sen, sillä se ei halua ottaa sitä vastaan. Se ei halua ottaa sitä vastaan siksi, että me kuvittelemme olevamme jotakin muuta. Itsemme vihaaminen riisuu meidät kuvitelmista, ja siksi sen äänen tunnistaminen on tarpeellista. Mutta kun olemme kuulleet sen äänen, meidän ei tule kuunnella sitä hetkeäkään kauempaa, koska se alkaa heti moittia sitä, mitä se näki, ja yrittää peittää sitä haukkumisen alle. Meidän on siksi tunnistettava sen ääni ja katsottava rakastavasti sitä ihmistä, jonka se osoitti meille.

Itseviha yrittää kertoa meille, että se mitä me olemme, on huono, epäonnistunut ja kurja. Se huutaa meille, että on väärin olla surullinen, hiljainen ja pelokas. Se karjuu meille, että meidän pitäisi tietää. Me emme saisi olla epävarmoja. Me emme saisi olla ujoja. Me emme saisi millään olla sitä mitä me olemme, sillä kaikki se on kelvotonta. Sitä paitsi kaikki muut muka tietävät, ovat varmoja, lujia, aina oikeassa, eivätkä he tee koskaan virheitä.

Me emme ole täällä muuttuaksemme, jotta tulisimme hyväksytyiksi.
Me olemme täällä hyväksyäksemme sen ihmisen, joka me olemme.

Me emme koskaan pety tulevaisuuteen. Tulevaisuus ei koskaan tuota meille iloa. Me emme koskaan ole onnellisia tulevaisuudessa. Sillä tulevaisuudessa ei ole mitään. Me voimme pettyä ainoastaan nykyhetkeen. Ainoastaan jokainen nykyhetki voi tuottaa meille surua tai iloa. Tulevaisuus on vain pakeneva varjo, joka ei koskaan petä meitä eikä koskaan tee meitä iloisiksi. Sitä ei ole. Sitä ei koskaan tule olemaan. Kun se tulee, se on vain uusi nykyhetki.

Mitään muuta ei ole kuin nykyhetki, ja se miten maailma tapahtuu jokaisessa nykyhetkessä. Jos me petymme nykyhetken todellisuuteen, me kuvittelimme, että olisi ollut toisenlainen todellisuus, joka olisi tapahtunut toisella tavalla. Mutta tämä on illuusio. Se on kuviteltu maailma. Se on haavetta ja valhetta. Itseviha ottaa jonkin näistä illuusiomaailmoista, tai yleensä monia niistä, ja alkaa lyödä meitä sillä, että illuusio ei ollut totta. Se ottaa valheen, ja syyttää meitä siitä, että illuusio ei ollut totta. Me takerrumme kuviteltuihin maailmankaikkeuksiin, joiden jumalina me olisimme halunneet olla. Jokainen nykyhetki paljastaa meille, että on vain yksi todellisuus. Se on hienoa ja hyvin niin kauan, kuin voimme hyväksyä sen ja luopua illuusioista. Mutta jos kuvittelemme, että olisimme voineet ohjata nykyhetkeä miten tahdomme, me koemme väistämättä epäonnistuvamme, sillä me emme voi. Me emme voi kontrolloida edes sitä, miten me koemme nykyhetken. Me emme koskaan voi.

Jokainen nykyhetki avautuu tavalla,
johon me voimme vaikuttaa vain hyvin vähän,
ja jossa me emme voi kontrolloida edes sitä,
miten me koemme sen.

Jokainen nykyhetki on yllätys. Meidän tunteemme siinä ovat yllätys. Itseviha sanoo, että meidän pitäisi voida kontrolloida sekä tapahtumia että omia tunteitamme. Se pyytää meiltä siis mahdottomia. Tämän takia se ei voi olla koskaan tyytyväinen, teimmepä mitä tahansa ja koimmepa mitä tahansa. Itse asiassa se siis sanoo:

Minä en haluaisi ottaa vastaan todellisuutta.

Koska se kieltäytyy ottamasta vastaan todellisuutta, se ei voi perustella omaa olemassaoloaan muulla kuin valheella. Sen valhe tulee kaukaa, siitä ajatuksesta että jos käyttäytyisin toisin, vanhempani tai muut tärkeät ihmiset rakastaisivat minua. Se sanoo siis, että jos käyttäytyisin toisin, voisin kontrolloida muita ihmisiä ja heidän asenteitaan minua kohtaan. Itsen vihaamisen taustalla on aina pelko. Oikeastaan sen taustalla on kauhu. Mikään muu kuin kauhu ei riitä synnyttämään meissä niitä kokemuksia, joita itsemme vihaaminen synnyttää. Mutta itseviha ei halua katsoa tätä kauhua. Se haluaa kääntää katseensa pois nykyisyydestä joko menneisyyden murehtimiseen tai tulevaisuuden pelkäämiseen. Me voimme jäädä nykyhetkeen, kun emme lähde seuraamaan sen ajatuksia, vaan koemme omat tunteemme.

Jos en hyväksy nykyhetken todellisuutta,
vika on nykyhetken todellisuudessa
tai niissä mittareissa joilla mittaan sitä.

Voin valita kumman vain. Jos valitsen sen, että nykyhetken todellisuus on väärä, ja yritän saada sen toisenlaiseksi, minulla on kaksi ongelmaa:

  1. Yritän muuttaa nykyhetken maailmaa ja kokemustani siitä.
  2. En voi kontrolloida nykyhetken maailmaa enkä kokemustani siitä.

Jos valitsen sen, että minun on vain hyväksyttävä nykyhetki, minulla on yksi ongelma:

  1. En voi kontrolloida nykyhetken maailmaa enkä kokemustani siitä.

Voin yrittää kontrolloida virtaavaa nykyhetkeä kaikin voimin, mutta mitään ei tapahdu. Voin yrittää kontrolloida sitä yrittämällä tehdä jotakin entistä kovemmin tai rajoittamalla itseäni entistä kovemmin. Onnistunkin omasta mielestäni siinä ajoittain, kunnes totean että kokemukseni palaa takaisin. Ajatukseni palaavat siihen, mitä olisi voinut olla, ja miten se ei ollutkaan niin. Kokemukseni tulevat takaisin. Ne palaavat takaisin siksi, että niiden tehtävä on johtaa minut itseni luokse siitä huolimatta, että yritän mennä itseäni karkuun.

Jokainen ääni joka syyllistää minua,
rajoittaa minua
tai väsyttää minua,
on itsevihan ääni.

Jokainen ääni, joka estää minua olemasta se virtaava ihminen, joka minä olen, on itsen vihaamisen ääni. Se sanoo, että jokin minussa on pahaa, puutteellista, virheellistä, ja sitä on siis rajoitettava tai se on piilotettava. Jokainen ääni, joka haluaa salata minusta jotakin, on itsen vihaamisen ääni. Mutta voinko päästä siitä eroon?

Jokaisessa nykyhetkessä maailma tapahtuu niin kuin tapahtuu,
ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät,
minä koen sen kaiken niin kuin koen,
enkä voi millekään näistä yhtään mitään.
Itseviha sanoo, että minun pitäisi voida.

Jäljelle jää siis vain yksi vaihtoehto: hyväksyminen.

4. Hyväksyminen

Mitä minun on siis hyväksyttävä? Minun on hyväksyttävä oikeastaan vain yksi asia: minä en voi kontrolloida ainuttakaan nykyhetkeä. Eikä mitään muuta ole. Menneisyyttä ei ole. Tulevaisuutta ei ole. On vain nykyhetkien sarja. Minä en siis voi kontrolloida mitään. Mutta voin silti elää.

Hyväksymisen vaikeus ei ole helpoissa asioissa.
Se on niissä, joita en haluaisi millään ottaa vastaan.

Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että minuun ei sattuisi. Silloin minun ei tarvitsisi hyväksyä eikä taistella hyväksymisen kanssa. Silloin minä osaisin jo hyväksyä automaattisesti. Ongelma ei ole koskaan niissä asioissa, jotka minä osaan jo ottaa vastaan, vaan niissä asioissa, joita en tahtoisi millään ottaa vastaan.

Sen tähden suuri hyväksyminen ei tapahdu arjen keskellä. Se ei tapahdu siinä tilanteessa, joka oli minulle liian vaikea. Se tapahtuu hiljaisuudessa jälkikäteen. Minä tuon tuskallisen asian omaan hiljaisuuteeni, ja se tekee minun hiljaisuuteni ensin levottomaksi. En tahtoisi, että asiat ovat näin. En tahtoisi kokea näin. Mutta en mahda sille mitään. Ne ovat nyt näin. Minä koen nyt näin. Minä taistelen sitä vastaan, enkä haluaisi tätä ollenkaan. Pikku hiljaa minä kuitenkin annan todellisuudelle luvan olla juuri sitä mitä se on, ja hiljaisuuteni tulee takaisin. Joskus tuo hiljaisuuden palaaminen voi kestää kauan. Mutta jos hyväksyn, se palaa. Minä pääsen takaisin lepoon. Ja vasta sitten kun olen hyväksynyt, alan huomata, että en voi kontrolloida, mutta voin vaikuttaa. Voin ehkä päättää tehdä jotakin, tehdä oman osani, mutta mikään ei takaa, että lopputulos olisi haluamani. Voin tehdä haluamani teon, ja vain sen. Voin suunnitella oman tekoni, mutta en sen aiheuttamaa lopputulosta. Minä en voi kontrolloida.

Jos taas en hyväksy todellisuutta, minun hiljaisuuteni ei palaa. Sen sijaan minä alan jatkuvasti miettiä, kuinka voisin muuttaa asiat. Minun mieleni ei palaa siihen, miten minä voin juuri nyt ja miten asiat ovat juuri nyt. Minun mieleni ei palaa nykyhetkeen, vaan on pahoittelemassa menneisyyttä tai suunnittelemassa tulevaisuutta. Minun leponi ei palaa. Minä alan piiskata itseäni. Minä alan rajoittaa itseäni. Minä alan väsyttää itseäni.

Hyväksyminen on sitä,
että voin tuoda hiljaisuuteeni minkälaisen metelin tahansa
ja sitten tiputtaa sen pois.

Minä huomaan, että minun ajatusteni ei tarvitse tarrautua enää tuohon meteliin. Sen jälkeen minä nousen ylös ja olen ottanut vastaan todellisuuden. Silloin minä huomaan, että ei ole mitään asiaa, jota minun olisi pakko ajatella. Vain minun hiljaisuuteni jää. Minun ei tarvitse takertua mihinkään, ja kaikki minun ympärilläni saa olla juuri niin kuin se on. Olen jälleen nykyhetkessä, ja nykyhetki minun sisälläni on levossa.

Hyväksymisen ensimmäinen askel on luvan antaminen sille, että maailma on niin kuin se on. Tämä ei oikeastaan ole vielä edes hyväksymistä, vaan todellisuuden myöntämistä. Varsinainen hyväksymisen askel on se, että minä hyväksyn sen, minkälaisen reaktion todellisuus herättää minussa. On hyvin surullista, jos minun kokemukseni todellisuudesta on pelkoa tai kauhua. On hyvin surullista, jos minun kokemukseni todellisuudesta on surua tai levottomuutta, sillä minä itse olen osa tätä samaa todellisuutta.

Hyväksyminen on sitä, että otan vastaan omat reaktioni,
sillä ne ovat sitä, mikä minä olen.

Minä en löydä itseäni menemällä pääni sisään. Minä löydän itseni katsomalla sitä, miten minä reagoin kaikkeen. Jos vetäydyn pääni sisään, voin kuvitella olevani vaaleanpunainen lohikäärme. Mutta kun katson omia reaktioitani ja sitä, miten maailma peilaa minua, huomaan että en ole vaaleanpunainen lohikäärme. Minä opetan itseäni omilla reaktioillani. Minä kerron itselleni koko ajan omilla tunteillani, ajatuksillani, teoillani ja sanoillani, mikä minä olen. Eikä minun tarvitse yrittää ymmärtää sitä. Minun tarvitsee vain ottaa se vastaan.

Roger Whittaker laulaa laulussa New World in the Morning, "I can feel a new tomorrow coming on, and I don’t know why I have to make a song" (Voin tuntea uuden huomisen tulevan, enkä tiedä miksi minun on tehtävä laulu). Hän näkee itsensä siinä, että hänen on tehtävä laulu. Hän ei tiedä, eikä hänen tarvitse tietää, miksi niin on. Mutta hän tietää, että niin on, kun hän huomaa, mitä hänen on tehtävä. Hän ei näe sitä kaivautumalla omiin ajatuksiinsa päänsä sisällä, vaan siinä, että hänen on tartuttava kynään ja paperiin ja alettava kirjoittaa. Hän katsoo sitä, mitä hän tekee. Ja kuinka kevyesti hän sen laulaakaan! Hän ohittaa sen aivan täydellisenä itsestäänselvyytenä.

Minä en tiedä, miksi minulla on palo kirjoittaa näitä juttuja. Tiedän vain, että niin on, ja näen itseni siinä mitä teen. Olen joskus yrittänyt ymmärtää ja olen keksinyt monenlaisia selityksiä - sekä hienoja että vähemmän hienoja. Mutta nyt en välitä niistä tippaakaan. Minä palan sille, että tutkin näitä asioita, että opin uutta, että menen yhä syvemmälle, että olen tutkimusmatkailija, ja että tätä tehdessäni olen aivan suunnattoman seikkailun riemun keskellä. Olen elossa ja valtavassa riemussa, joskus lähes pakonomaisen etsimisen halun ajamana, ja joskus äärettömyyden pysähtyneen tyyneyden, hiljaisuuden ja nöyryyden keskellä. Minulla ei olisi mitään näistä, ellen olisi antanut itselleni lupaa olla sitä mitä olen, haluta sitä mitä haluan, ja kirjoittaa sitä mitä haluan ja milloin haluan. Enkä tekisi tätä yhtään, jos vaipuisin pääni sisään ja yrittäisin ymmärtää itseäni siellä, näkemättä sitä, mitä minä olen tässä maailmassa ja miltä minun oma osallistumiseni maailmaan tuntuu. Tällä kaikella kerron itselleni, mikä minä olen.

Minä näen itseni siinä, että minuun sattuu asiat, jotka eivät satu toisiin ollenkaan, ja että en piittaa yhtään asioista, jotka saavat toiset aivan kauhuihinsa. Mutta yhden asian olen ymmärtänyt: minä en ole pelkästään se nykyhetkessä oleva minä, jonka muut näkevät - minä olen koko se polku, jota pitkin olen tullut tähän nykyhetkeen. Sisäinen paraneminen ja oman itseni hyväksyminen ei ole vain sitä, että nykyhetken minäni ajatukset muuttuisivat äkisti toisiksi. Se on sitä, että koko polku paranee ja tulee rakkauden palvelukseen. Koko minuuteni eheytyy. Minun on hyväksyttävä koko polku, ja kaikki se, mitä se on tehnyt minulle. Ja katso, ihme tapahtuu! Koko polku alkaa loistaa. Sen jokaikinen osa alkaa säteillä olemassaolon riemua. Lopulta huomaan, että se työnsi minut vastaansanomattomalla tavalla juuri siihen, mitä minä olen tällä hetkellä.

Minä olen koko se polku, jota pitkin olen tullut nykyhetkeen.
En hyväksy vain nykyhetkessä olevaa ilmentymää,
vaan koko polun, sillä minä olen tuo polku itse.

Jos olisin halunnut tehdä jotakin, mutta en uskaltanut, ja voin hyväksyä oman reaktioni moittimatta itseäni, olen saavuttanut paljon. Silloin hyväksyn sen, että minussa on jotakin vielä vahvempaa kuin haluni uskaltaa. Jos voin kääntää katseeni itseeni ja omaan polkuuni, voin ymmärtää, että sille on hyvät syynsä. Kun ymmärrän, että kyse ei ollut vain siitä ihmisestä, joka ei uskaltanut nykyhetkessä, vaan kaikesta siitä, mitä hän on joskus ollut, voin suhtautua itseeni myötätuntoisesti.

Kun hyväksyn nykyhetken maailman ja lakkaan taistelemasta sitä vastaan ja omaa kokemustani vastaan, ymmärrän omasta polustani vielä suuremman asian:

Se kaikki oli välttämätöntä,
että olisin tullut siihen,
missä olen nyt.

Tämä on niin käsittämätön silmien avautuminen, että vieläkin ihmettelen sitä. Koko polku alkaa loistaa, ja sen jokainen kohta sisältää suuren totuuden. Arvostan koko matkaani, ja sitä, että sen jokainen kohta toi minut seuraavaan. Sen jokainen hetki oli juuri minua varten. En voisi tietää sitä mitä nyt tiedän, enkä olla se mitä nyt olen, jos jotakin olisi jäänyt väliin. Kun näen tämän, arvostan itseäni ja hyväksyn itseni (koko täydellisenä polkuna) ehdoitta ja kokonaan. Se ei tarkoita sitä, että elämäni olisi helppoa ja auvoista siitä eteenpäin. Mutta se tarkoittaa sitä, että tiedän kuka olen, ja että kaikki se mitä koen, on oman itseni tietämistä. Silloin huomaan myös että

Jokainen ääni joka syyllistää muita,
rajoittaa muita
tai väsyttää muita,
on itsevihan ääni.

Tämä ääni tulee aivan samasta paikasta kuin itseni vihaaminen, sillä se kertoo vain saman asian eri tavalla: en hyväksy maailmaa enkä omia reaktioitani siitä. Mutta kun hyväksyn itseni ja itseviha lakkaa, tämäkin puoli kuolee pois. Silmämme avautuvat ihan uudenlaiseen maailmaan, ja me huomaamme, että kaikki on juuri niin kuin pitää. Tämä ei tarkoita sitä, että meistä tulisi passiivisia - päinvastoin, se vapauttaa meidät aktiivisuuteen. Kun en enää taistele mitään vastaan rikkoakseni sitä mikä on, minä voin rakastaa ehjäksi sitä, mikä on. Ja huomaan, että en tarvitse yhtään vihaa tehdäkseni maailman paremmaksi paikaksi. Rakkauskin voi muuttaa sen. Silti se on juuri niin kuin pitää olla, ja minun rakkauteni tulee suunnattomasta levosta, hiljaisuudesta, tyytyväisyydestä ja täydellisesti koko persoonani jokaisesta paikasta. Kun hyväksyn kaiken, kuinka minä voisin olla haluamatta parantaa, hoitaa ja rakastaa sitä? Kun voin ottaa vastaan iljettävimmän asian, kutsua sen hiljaisuuteeni, pitää sitä lähelläni, ja katsoa sitä levossa sellaisena kuin se on, mitä siinä jää vihattavaksi? Hyväksyminen ei tee meitä saamattomiksi ja heikoiksi, vaan sellaisiksi, jotka voivat tuoda valon joka paikkaan, paljastaen kaiken, katsoen kaikkea paljastamaansa täydellisellä tyyneydellä. Tällainen ihminen on tehty lujimmasta raudasta ilman, että hän olisi kova.

Kun lakkaan vihaamasta (rajoittamasta) itseäni,
minun hyvyyteni pääsee esiin,
sillä minä olen hyvyys.

Jokainen ääni joka rajoittaa minua, on itsevihan ääni. Se on valheellinen ääni, koska se luulee, että minä voisin tulla paremmaksi. Minä voin tulla paremmaksi lakkaamalla rajoittamasta omaa hyvyyttäni. Mutta silloin minä vain luulin, että minä olen paha. Hyväksyminen johtaa meidät todellisen itsemme luokse, sillä me emme koskaan joudu hyväksymään mitään muuta kuin todellisen itsemme. Me saatamme luulla, että me joudumme hyväksymään maailman, mutta todellisuudessa me emme hyväksy mitään muuta kuin omat reaktiomme siitä. Itse asiassa me emme hyväksy mitään muuta kuin itsemme, ja kun niin teemme, me olemme löytäneet itsemme. Me olemme hyvin todennäköisesti löytäneet erilaisen itsen kuin kuvittelimme. Me olemme lakanneet mittaamasta todellisuutta valheellisilla mittareilla ja olemme vain ottaneet sen vastaan. Me olemme ottaneet vastaan todellisuuden itsestämme. Silloin me tiedämme, mitä me olemme. Tämä tapahtuu niin suurella varmuudella, että me tiedämme sen kyselemättä. Eikä tähän tarvita mitään muuta kuin yksi asia: se, että hyväksyn itseni. En tarvitse ketään, joka kertoisi, kuka minä olen, sillä minä tunnen itseni paremmin kuin kukaan toinen. Silti minä kuuntelisin mieluummin toisia, sillä en tahtoisi ottaa vastaan itseni puhetta. Se on liian tuskallista. Se on. Se on sitä siksi, että minut on opetettu taistelemaan itseäni vastaan. Jos haluan hyväksyä itseni, minun on lakattava taistelemasta, sillä en voi hyväksyä sitä, mitä vastaan taistelen. Mutta kuinka tekisin sen?

Minulla ei ole koskaan ollut mitään muuta hyväksyttävää
kuin omat reaktioni,
eikä koskaan tule olemaan.

Jos en tahtoisi hyväksyä jotakin, se johtuu vain siitä, että minä en hyväksy sitä reaktiota, jonka se synnyttää minussa. Haluaisin torjua sen helpottaakseni omaa oloani. Sen tähden hyväksyminen vaatii kahta asiaa: osallistumisen maailmaan jossa näen omat reaktioni ja hiljaisuuden, jossa hyväksyn ne. Nämä kaksi yhdessä ovat Zen. Zen on kaikkein yksinkertaisin asia ja samalla kaikkein vaikein, sillä niin kuin T.S. Elliot sanoo: "Suurin osa ihmiskuntaa ei halua nähdä todellisuutta". Me voimme nähdä todellisuuden, ja itse asiassa me näemme sen koko ajan. Me emme vain tahtoisi hyväksyä sitä, että todellisuus on se, minkä keskellä me elämme. Me emme tahtoisi myöntää, että me näemme todellisuuden. Me emme tahtoisi myöntää, että se on juuri se, minkä me näemme ja minkä keskellä me elämme joka ikinen päivä, tunti, minuutti ja sekunti.

5. Hiljaisuus

Hiljaisuus on sitä, että minä olen hiljaa. Minä istun ja annan maailman olla ja itseni olla. Mutta jokainen hiljaisuuden etsijä ja löytäjä tietää, että kun alan olla hiljaa, minä löydän ensin metelin. Kun istun alas päättäen olla tekemättä mitään, huomaan että sisälläni on levottomuus. Tämä levottomuus on itsevihan synnyttämää, ja sen tarkoitus on, että katsoisin jonnekin muualle, syyttäisin asioista joitakin muita tai itseäni, ja että tekisin jotakin.

Yhtäkkiä huomaan, että maailman vaikein asia on pysähtyä ja antaa kaiken olla, sillä minä luulen, että minun on tehtävä jotakin. Tämä on hyväksymättömyyttä, ja nyt se alkaa paljastaa omaa kaikkialla läsnä olemistaan. Mutta minä voin hyväksyä senkin ja antaa sen olla. Heti kun huomaan, että ajatukseni ovat karanneet pois hiljaisuudesta, voin tiputtaa ajatukseni pois ilman pienintäkään syyllisyyttä ja palata hiljaisuuteen - kuuntelemaan hengitystäni, katsomaan kynttilän liekkiä tai mitä tahansa, joka minulle merkitsee hiljaisuutta. Ajatukseni lähtevät kohta taas karkuun, menen niiden perässä ja sitten taas huomaan sen, tiputan ne pois, ja palaan hiljaisuuteen. Uudelleen ja taas uudelleen.

Minä huomaan, että ajattelinpa mitä tahansa, minä voin tiputtaa sen pois ja palata hiljaisuuteen. Jokainen pois pudottaminen ja sitä seuraava hetken hiljaisuus kertoo minulle, että minun ei tarvitse ajatella sitä, minkä luulin pakolliseksi. Minä huomaan, että sisäinen meteli ei ole pakollista, ja että ajatusten pyörittäminen ei ole pakollista.

Zendo on paikka, jossa olen hiljaa. Se on tätä tarkoitusta varten varattu tila. Se voi olla kirkko, temppeli, tai nurkka minun kotonani. Se ja sen sisältämä hiljaisuus on yksi osa Zeniä. Toinen puoli on avoimin silmin kulkeminen, läsnä oleminen, kuunteleminen, katsominen, koskeminen, haistaminen ja maistaminen - tunteminen ja kokeminen. Se on eläminen ja elämisen kokemuksen vastaan ottaminen. Hiljaisuus ja hyväksyminen poistavat esteet todellisuudessa olemiselle, ja koko maailma avautuu.

Minulle itselleni Zendo on pieni tyyny, jonka laitan olohuoneen maton reunalle. Polvistun lattialle ja laitan ohuen tyynyn takapuoleni alle. Istun asennossa, jota joogassa nimitetään sankarin asennoksi (hero pose, Virasana - tässä linkissä on paljon hyväksymiseen liittyvää luettavaa englannintaitoisille). Joku toinen istuu mielellään tuolissa tai jossakin muussa asennossa. Eräs ystäväni on perustanut itselleen mustan valtaistuimen, joka hänen mielikuvissaan sijaitsee korkealla vuoren rinteellä, ja josta käsin hän katselee valtakuntaansa. Olipa se mikä tahansa, ja olipa mielikuvamme hiljaisuudesta mikä tahansa, tärkeää on vain se, että se on. Me saatamme kuunnella hengitystämme, katsoa viherkasvia tai kynttilää, tai istua yksinäisessä hiljaisuudessa vuoren rinteellä. Tämä on se paikka, johon me palautamme ajatuksemme kerta toisensa jälkeen, ja huomaamme, että jokainen ajatus joutaa pois. Tärkeää on vain se, että meillä on jotakin, joka edustaa hiljaisuutta, ja johon ajatuksemme kuolevat.

Joka ikinen hiljaisuuteen palaaminen vakuuttaa meitä siitä, että me voimme olla minkä tahansa asian kanssa tai ilman sitä. Joka tapauksessa me olemme olemassa ja istumme samalla tavalla. Zen ei ole mitään muuta kuin maailmaan osallistumisen ja hiljaisuuden vuorottelua. Kun osallistun maailmaan ja jotakin tapahtuu, niin että minä olen tulla hulluksi, minä menen paikalleni ja istun siinä kuin tatti niin kauan, että hiljaisuuteni palaa. Joskus voin joutua nousemaan ylös ilman, että se olisi vielä palannut, mutta istun uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen, kunnes olen tulla hulluksi istumiseni kanssa. Silloinkin vielä istun. Ja hiljaisuus palaa. (Se, mitä kuvailen tässä, on vain yksi Zenin harjoittamisen muoto - zazen, istuva Zen. Tässä linkissä on pieni zazen opaskirja suomeksi.)

Jos järkeni sanoo yhtä
ja näen itseni toimivan ja kokevan toisin,
järkeni on erehtynyt.

Zen ei ole järkeilyä, vaan sen ymmärtämistä mitä järkeilyssä tapahtuu. Zen ei ole rukousta, vaan sen ymmärtämistä mitä rukouksessa tapahtuu. Zen ei ole uskoa, vaan sen ymmärtämistä mitä uskossa tapahtuu. Zen ei ole epäuskoa, vaan sen ymmärtämistä mitä epäuskossa tapahtuu. Zen ei ole rohkeutta, vaan sen ymmärtämistä mitä rohkeudessa tapahtuu. Zen ei ole pelkoa, vaan sen ymmärtämistä mitä pelossa tapahtuu. Zen ei ole hyvyyttä eikä pahuutta, vaan sen ymmärtämistä mitä hyvyydessä ja pahuudessa tapahtuu. Zen syleilee kaikkea, olematta itse mitään. Se on täydellisen hyväksymisen ilmentymä. Hyväksyminen ei vain ole kovin suosittua, sillä sen jälkeen meidän ei ole pakko tehdä yhtään mitään. Vapaus on pelottavaa.

Zen ei ole hiljaisuutta, vaan sen ymmärtämistä mitä hiljaisuudessa tapahtuu. Zen ei ole maailmaan osallistumista, vaan sen ymmärtämistä mitä maailmaan osallistumisessa tapahtuu. Kun jotakin tapahtuu, minä vien sen hiljaisuuteeni ja se täydentää minun hiljaisuuttani ensin metelillä, ja sitten vaipumalla pois. Kun se on vaipunut pois, minä voin osallistua maailmaan entistä selkeämmin, ja koen sen uudella tavalla, jonka tähden minun on taas mentävä istumaan, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Minä alan ymmärtää, mikä on totta minussa ja maailmassa.

Zen ei ole ymmärtämistä eikä ymmärtämättömyyttä,
vaan sen ymmärtämistä, mitä niissä tapahtuu.

Zen on matka, jossa me olemme koko ajan perillä. Kun menemme hiljaisuuteen tarkoituksena hyväksyä itsemme, me huomaamme, kuinka paljon me tahtoisimme torjua pois. Me emme voi muuta kuin hyväksyä sen, sillä se on meidän totuutemme sillä hetkellä. Ja silloin me hyväksymme itsemme ilman ehtoja. Me hyväksymme sen ihmisen, joka ei tahtoisi millään hyväksyä, ja olemme hänen kanssaan ihmetellen sitä, miksi hän ei tahtoisi hyväksyä. Me tulemme huomaamaan, että ainoa syy siihen on pelko. Me kysymme, mitä tuon pelon takana on. Matka hiljaisuuteen kulkee metelin läpi.

Matka pelottomuuteen kulkee pelon läpi.
Kuinka se voisi olla toisin?

Mutta hiljaisuudessani minä huomaan, että pelko on turha. Minä istun sen kanssa, ja olen tulla hulluksi, mutta minä vain istun, kunnes totean, että istun tässä edelleen. Ja sitten tajuan: minä en pelkää sitä. Ja kun se on poissa, minä nousen ylös ihmetellen, miksi se on ollut minun kanssani koko tämän ajan.

Ja huomaan, että minulla ei ollut koskaan
mitään muuta hyväksyttävää kuin oma itseni.
Mutta voin tulla tähän johtopäätökseen
vain hyväksymällä itseni.

Zen on raivoisaa taistelua sen puolesta, että voin luopua kaikesta taistelemisesta. Se on sitkeää istumista niin kauan, ettei minun tarvitse enää istua. Se on kuluttavaa osallistumista niin kauan, että sulaudun siihen mihin osallistun, enkä enää tiedä osallistuvani. Zen on ikuinen paradoksi. Mutta ennen kaikkea se on täyttä elämää ilman jarruja, sillä se opettaa meitä katsomaan jalkoihimme ja huomamaan, että jalkamme olivat väärillä polkimilla.


kaikki oikeudet Kotkansydän 2005