[an error occurred while processing this directive]

Kotkansydän


Etusivulle

Yhden prosentin ihmisiä

Liisan isä oli ollut lempeä ja ystävällinen 99 prosenttia ajasta. Lopulla yhdellä prosentilla hän terrorisoi perhettään ja piti sitä kauhun vallassa. Hänen vihansa sai aikaan kauhun ilmapiirin. Myöhemmin Liisa meni naimisiin Jukan kanssa. Jo seurusteluaikana Liisa oli ihastunut tämän hyvään käytökseen. Jukka kyllä menetti joskus malttinsa, mutta se ei tapahtunut kovin usein. Jukka hermostui liikenteessä ja jonoissa. Liisakin hermostui samoista asioista, ja niinpä hän ei kiinnittänyt Jukan käytökseen erityistä huomiota.

Jonkin verran häiden jälkeen tuli ensimmäinen toisenlainen vihanpurkaus. Se kohdistui Liisaan. Sitten niitä alkoi tulla yhä lisää. Vaikka viha ei ollut fyysistä, Liisa ei uskaltanut enää ajatella lasten hankkimista, koska hän pelkäsi, että lapset joutuisivat kohtaamaan hänen nuoruutensa kauhut. Siitä miehestä, jonka piti suojella Liisaa ja perhettä, tulikin elämän pääuhka. Liisa oli jälleen keskellä lapsuutensa maisemaa.

Liisan tarkat tutkat poimivat Jukan satojen ihmisten joukosta. Liisa toistaa lapsuutensa olosuhteita vastoin tahtoaan. Hän hakeutuu kohti emotionaalisesti tuttua maisemaa. Sen tuskallisuudella ei ole mitään väliä. Hän tekee sitä niin kauan, että huomaa todellisen ongelmansa ja alkaa parantua lapsuutensa väärinkohtelusta.

Jukka on eksyksissä. Hän ei tiedä, mitä tehdä sisällään velloville tunteille. Suuren osan aikaa hän on levoton, vihainen ja pelokas. Hyvin todennäköisesti hänellä on addiktio, jonka avulla hän on selvinnyt kohtaamatta sisäistä maailmaansa. Hän on kasvanut vahingollisten olosuhteiden keskellä, mutta hänen omat urhoolliset yrityksensä selvitä elämässä estävät häntä näkemästä sitä. Hän vahingoittaa itseään ja muita yhä lisääntyvässä kierteessä.

Me sanomme usein, että vanhempamme olivat OK, ja että he olivat enimmäkseen hyviä. Lapsuutemme oli mielestämme onnellinen. Siinä oli vain pieni tuskallinen kohta. Mutta usein meidän silmämme näkevät väärin. Ongelma ei ole siinä, kuinka hyviä ihmiset osaavat olla 99 prosenttia ajasta. Ongelma on siinä, kuinka pahoja he osaavat olla yhden prosentin ajasta. Se jättää meihin jälkensä. Hyvyys ei korjaa pahuuden jälkiä. Hyvyys on pahuuden poissaoloa.

Luottamuksen menettämiseen riittää yksi teko. Turvallisuuden menettämiseen riittää yksi teko. Mutta meidän lapsuudessamme ne toistuivat. Jos minä rakastan sinua 99 prosenttia ajasta ja yritän tappaa sinut yhden prosentin ajasta ilman, että sinä tiedät, koska tuo yksi prosentti tapahtuu, sinä et ole turvassa minun lähelläni. Sinä et ikinä halua olla minun lähelläni. Ja vaikka tietäisit, milloin yksi prosentti tapahtuu, meidän suhteemme olisi vähintäänkin kummallinen – jos suhteesta voidaan edes puhua.

On tärkeää, että me voimme luottaa. On yhtä tärkeää, että me emme katso omassa elämässämme vain sitä, millaisia me olemme 99 prosenttia ajasta. Yksi prosentti voi huutaa niin kovaa, että muu elämämme peittyy sen alle. Jos joku valittaa meille, että emme kohtele häntä hyvin jossakin kohtaa, ja alamme puolustella itseämme puhumalla siitä, kuinka hyvin muut kohdat ovat, me saatamme olla yhden prosentin ihmisiä. Todennäköisesti me olemme lähes sokeita tuolle puuttuvalle prosentille. Mutta silloin, kun joku nostaa sen meidän silmiemme eteen ja yrittää avata silmämme, meidän on syytä katsoa. Me olemme muille sitä, minkälaisina he kokevat meidät. Joskus he kokevat meidät 99-prosenttisesti sen kautta, mitä me olemme yhden prosentin ajastamme.

Me olemme kadottaneet käsityksen siitä, mitä vahingollisuus on. Me luulemme, että pienellä väärinkohtelulla ei ole pahoja vaikutuksia. Mutta meidän luulomme eivät muuta todellisuutta toiseksi.

Nämä sivut kertovat seuraavista asioista:

  1. Kuinka me voimme tunnistaa vahingollisen kohtelun ja lakata selittämästä sitä.
  2. Kuinka me voimme parantua lapsuudessamme olleesta vahingollisesta kohtelusta niin, että lakkaamme etsiytymästä siihen tai toistamasta sitä.
  3. Kuinka me voimme kasvaa omien rajojemme tunnistamisessa ja puolustamisessa niin, että uskallamme pitää rajamme tai poistumme vahingollisista paikoista ja suhteista.
  4. Kuinka me vahingoitimme itseämme huonosti toimineilla selviytymiskeinoilla, ja kuinka me emme olisi kuitenkaan selvinneet ilman niitä.
  5. Kuinka me voimme parantua sisäisestä tuskasta ja levottomuudesta, joka saa meidät kohtelemaan itseämme ja muita vahingollisesti.
  6. Kuinka me voimme kasvaa rakastamisessa ja myötätunnossa.
  7. Kuinka me voimme eheytyä ja elää onnellista ja vapaata elämää.

Turvapaikan menetys

Turvapaikka on paikka, missä me olemme täysin turvassa - missä mikään ei uhkaa meitä. Se on paikka, missä ei ole väkivaltaa, väärinkohtelua, julmuutta, tuomitsemista eikä hylkäämistä. Onnellinen koti, turvallinen vertaisryhmä tai terapeutin vastaanotto ovat esimerkkejä turvapaikoista.

Tässä paikassa petetyksi tuleminen on kaikkein suurinta hylkäämistä. Jos me joudumme pelkäämään niitä ainoita ihmisiä, joiden tehtävänä olisi olla meidän turvamme, meillä ei ole enää turvapaikkaa. Me kadotamme kokemuksen siitä, mitä on luottaa ilman varauksia. Me emme voi olla missään sellaisia kuin tahtoisimme olla. Se on sama, kuin jos menisimme leikkaussaliin luottaen siihen, että kirurgi auttaa meitä parhaan taitonsa mukaan, ja sitten hän alkaisi silpoa meitä veitsellään. Se on sama, kuin jos haastaisimme kotimme särkeneen murtomiehen oikeuteen, ja sitten huomaisimme, että koko oikeuslaitos kääntyy meitä vastaan ja passittaa meidät vankilaan. Se on sama, kuin jos kävellessämme suojatiellä vihreän valon palaessa me jäämme kaahaavan auton alle. Mihin me enää menisimme? Mihin me enää voisimme turvautua?

Turvapaikan pettäminen on tulla haavoitetuksi niiden taholta, joiden yksiselitteinen tehtävä on suojella ja hoitaa meitä. Mutta tällaisia paikkoja on harvassa, emmekä me enää huomaa sitä. Me olemme kadottaneet ymmärryksen siitä, mitä turvapaikka on. Me luulemme, että siinäkin saa olla huutamista, lyömistä, pahoja sanoja, ilkeitä tekoja ja kiusoittelua. Me hyväksymme monenlaista vahingollista kohtelua osana turvapaikkaa. Me emme enää ymmärrä, että turvapaikassa ei ole mitään vaaraa. Me olemme unohtaneet, mitä on olla turvassa. Turvapaikat eivät ole enää turvallisia. Me olemme tulleet sokeiksi, ja siihen on hyvä syy: me voimme täysin ymmärtää turvapaikan pettämisen vasta uudessa turvapaikassa.

Kun meidän turvapaikkamme pettää, me emme voi enää levätä. Me joudumme olemaan joka hetki valppaina ja varuillamme. Meidän veremme adrenaliinipitoisuus kohoaa. Me olemme turvattomassa paikassa, jossa meidän on reagoitava pieniinkin signaaleihin, kuin yksinäinen ihminen viidakon keskellä. Jos me saamme haavan tai nyrjäytämme nilkkamme, me sidomme sen hätäisesti ja jatkamme kulkuamme. Niin kauan kuin me emme ole turvassa, meidän huomiomme on selviämisessä, vaeltamisessa, pelottavassa ympäristössä ja siihen reagoimisessa.

Vasta sitten, kun me pääsemme turvapaikkaan, jossa meidän ei tarvitse yhtään pelätä, me voimme huomata, mistä me tulimme ja millaista se oli. Kun me voimme olla turvallisesti vuoteella haavat sidottuina luottaen siihen, että kaikki ympärillämme olevat ihmiset ovat hyviä meitä kohtaan, me ymmärrämme, mistä me tulimme. Sitä ennen selviämisen kamppailu estää meitä huomaamasta. Tämä on turvamekanismi. Silloin kun on vaarallista, ei ole hyvä käydä suremaan turvapaikan menetystä. Silloin ei ole hyvä ymmärtää. Se lamaannuttaisi meidät ja estäisi meitä taistelemasta ja selviämästä. Se olisi vaarallista. Vasta uudessa turvapaikassa me voimme ymmärtää edellisen turvapaikan pettämisen ja sitä seuranneen levottoman kamppailun.

Meissä kaikissa on hillitön rakkauden kaipuu, turvapaikan kaipuu. Me kaipaamme valtavasti niitä hetkiä, jolloin olemme löytäneet turvapaikan toisessa ihmisessä. Me kaipaamme saada upota kokonaan rakkauteen, tuntea vahvojen käsien pitävän meistä kiinni, kannattelevan meitä ja nostavan meidät ylös. Sydän sulaa tällaisessa kokemuksessa.

Ollessamme vailla turvapaikkaa me emme pysty täysin muistamaan tätä syvää kaipuuta. Jos meillä ei ole turvapaikkaa, pikainen haavojen sitominen ja jatkuva vaeltaminen ovat osamme. Meidän mielikuvamme ja muistomme turvapaikan todellisesta sisällöstä ovat kadonneet. Vasta kun me löydämme oikean turvapaikan, me voimme tajuta, mistä me tulimme. Sitä ennen meille ei ole hyväksi tajuta, sillä suru voisi tehdä meidät toimintakyvyttömiksi vahingollisten olosuhteiden keskellä. Pelko pitää meidät valppaina. Mutta kun me löydämme turvapaikan, se on uskomattoman hienoa. Se on oikea kotiin tuleminen. Vasta tässä turvassa me voimme muistaa, ymmärtää ja surra rauhassa ilman pienintäkään pelkoa. Vasta turvapaikassa me ymmärrämme, kuinka turvattomasta ympäristöstä me tulimme. Silloin me itkemme.