Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Oppimisesta

Tämä kirjoitus käsittelee oppimista - mutta ei mitä tahansa oppimista, vaan suurta, elämää muuttavaa ja radikaalia oppimista. Sellaista oppimista, jonka seuraukset kaikki haluaisivat saada itselleen, mutta jonka keskellä me toivomme ainakin hetkittäin, että sitä ei tarvitsisi kokea. Aloitan kertomalla ensin, minkälaisesta oppimisesta en kirjoita. Käytän siitä nimeä kevyt oppiminen.

Kevyt oppiminen tarkoittaa sellaista oppimista, jossa me olemme mielestämme menossa oikeaan suuntaan ja haluamme tulla siinä paremmiksi. Esimerkiksi me haluamme oppia matematiikkaa ja opiskelemme sitä. Tai me haluamme saada esiintymisvarmuutta ja olemme esiintymiskurssilla. Kenties haluan oppia mietiskelemään paremmin ja harjoitan sitä. Ehkä haluan opetella ilmaisemaan tunteeni paremmin (tai pitämään ne paremmin sisälläni). Tai olemaan joustavampi (tai jämäkämpi). Nämä ovat sellaista oppimista, jota me harrastamme mielellämme. Ne ovat jonkin taidon hiomista paremmaksi tai uuden kiinnostavan harrastuksen oppimista ja siinä paremmaksi tulemista.

Kevyttä oppimista ovat myös "pakotetut" oppimiset. Minun työnantajani on laajentanut tehtävänkuvaani ja joudun opettelemaan uusia taitoja. Tai minut on irtisanottu ja joudun opettelemaan uuden ammatin. Tai olen joutunut onnettomuuteen ja joudun opettelemaan ruumiini käyttämistä uudella tavalla.

Kuten yllä olevista esimerkeistä voi havaita, kevyt oppiminen ei aina tunnu kevyeltä. Mutta se, mikä yhdistää kaikkia edellä esitettyjä tapauksia, on se, että minä tiedän haluavani tai tarvitsevani sitä, mitä opettelen. Minä olen mielestäni oikeassa ja etenen mielestäni oikeaan suuntaan.

Tätä on myös se, kun osallistun 12 askeleen ryhmiin ja mielestäni kasvan ja paranen. Tai kun olen alkanut pitää huolta ruumiini kunnosta ja huomaan oloni muuttuvan kevyemmäksi. Olen menossa oikeaan suuntaan ja näen siitä merkkejä, joten voin sanoa oppivani ja kasvavani. Ja niin todella tapahtuukin. Sanon kevyeksi oppimiseksi sitä, kun teen mielestäni oikeita asioita ja kenties myös edistyn niissä, mutta edistyminen ei ole olennaista, vaan oikeaksi kokemani tien kulkeminen.

Olennaista ei ole se, että kuljen oikeaa tietä, vaan se, että koen kulkevani oikeaa tietä. Jollakin tasolla saatan ajatuksissa nyöntää, että tupakointi on vahingollista. Mutta keksin selityksiä, joiden perusteella minun tupakointini tällä hetkellä ei ole vahingollista. Tai voin todeta, että se on vahingollista, mutta minulle on oikein jatkaa polttamista. Voin selittää oikeaksi sen, kuinka paljon juon, kuinka paljon ostan tavaroita tai kuinka paljon (tai vähän) syön. Voin kokea oikeaksi itseni viiltelyn, kissojen hoitamisen, naapurin talon polttamisen, mummon ryöstämisen tai kouluampumisen valmistelun.

Se oppiminen, josta kirjoitan tässä tarinassa, on sitä, kun tie jyrkkenee tai seinä nousee vastaan. Kun huumeista on tullut niin suuri kauhistus, että pelkään. Kun tajuan olevani alkoholisti tai addikti. Kun itseni kehittämisen menetelmä paljastuu teatteriksi. Kun paraneminen tai 12 askeleen ryhmä lakkaa toimimasta. Kun asiat, joita olen tehnyt, johtavat umpikujaan. Kun se ammatti tai ihminen, johon luotin, katoaa alta pois. Kun elämäntapani tai elämänkatsomukseni lakkaa toimimasta. Kun huomaan, että en tiedä. Kun huomaan olevani avuton tai olleeni väärässä. Kun se tie, minkä luulin oikeaksi, ei viekään sinne, mihin luulin. Meidän mieleemme tulee tyhjiö - saatamme sanoa sitä myös peloksi, koska se on pelottavaa. Asiat eivät ole niin kuin ennen, emmekä vielä tiedä kuinka ne ovat.

Tämä on merkittävä ero. Kevyessä oppimisessa kuljen mielestäni oikeaan suuntaan ja teen oikeita asioita. Minä tiedän, mitä tavoittelen, ja kuljen sitä kohti. En siis opi mitään radikaalia, mutta tulen paremmaksi siinä, mitä teen. Syvässä oppimisessa huomaan, että ne asiat, joita luulin oikeiksi, eivät olleet oikeita tai eivät toimineet niinkuin luulin. Tämän seurauksena meidän elämäämme voi tulla jotakin, mitä emme aiemmin osanneet ajatella tai emme pitäneet mahdollisena. Me näemme jotakin aivan uutta ja tuoretta. Se voi olla niin uutta ja erilaista, että me ikään kuin opettelemme kävelemään uudessa maailmassa. Se muuttaa meitä paljon enemmän kuin kevyt oppiminen. Kevyessä oppimisessa me lähinnä opimme uusia taitoja tai syvennämme niitä. Me edistymme. Mutta kun joudumme (tai pääsemme) syvään oppimiseen, me tulemme siitä pois eri ihmisinä. Me emme edisty, vaan tulemme uuteen alkuun, uuteen maailmaan ja uuteen katsomukseen.

Syvä oppiminen on toisinaan seurausta kevyestä oppimisesta, ja toisinaan se tulee pyytämättä. Kun olen tarpeeksi kauan pyrkinyt jotakin kohti, saatan tajuta, että se ei toimi. Mitä perustavanlaatuisemmasta asiasta on kyse, sitä suurempaan epävarmuuteen tai kauhuun voin joutua (mikään, mitä kohti pyrin, ei toimi niinkuin kuvittelen, koska en ole vielä siellä). Tai elämä avaa yllättäen yhden uuden luukun ja vie meidät keskelle tilannetta, jossa mikään entinen ei toimi. Tapahtuu jotakin, joka ei mahdu maailmankuvaamme tai ymmärrykseemme. Tai me saatamme jossakin tilanteessa reagoida tavoilla, joille emme keksi mitään selitystä.

Syvä oppiminen saattaa kuulostaa vaikealta ja ei-toivottavalta, mutta se ei ole sitä. Syvä oppiminen tuo elämään rikkauden, avoimuuden, tuoreuden ja hurjan seikkailun, mutta samalla se nostaa hiukset pystyyn: saatan milloin tahansa nähdä jotakin, joka kumoaa oikeaksi luulemani suunnan. Syvä oppiminen voi helpottua myös läsnäolemisen kautta, kun me emme niin kovasti tarvitse "oikeaa" suuntaa, vaan meille riittää se, missä olemme. Tästä enemmän myöhemmin.

Tietämistä vai uskomuksia?

Kaikki seinään törmäämiset eivät johda oppimiseen. Useimmat johtavat ainakin hetkelliseen tien kääntymiseen, mutta me voimme jatkaa ilman oppimista, valmiina törmäämään samanlaiseen seinään uudelleen. Toisaalta me voimme oppia jo kun seinä alkaa näkyä, eikä meidän tarvitse törmätä siihen. Mistä nämä erot johtuvat? Katsotaan, kuinka me olemme omaksuneet sen, mitä olemme omaksuneet, ja kuinka me olemme sen seurauksena tulleet siihen, missä olemme.

Suunnilleen 3-4 ikävuoden aikana lapsissa tapahtuu suuri muutos. Noin kolmeen ikävuoteen asti lapsi ei osaa erottaa mieltä ja ympäröivää todellisuutta. Hänen "mielensä" on todellisuuden kopio. Tätä kuvaa esimerkiksi autismin tutkimuksessa käytetty Sally ja Anne -testi, joka voidaan tehdä esimerkiksi nukketeatterin avulla:

Sally tulee huoneeseen ja laittaa suklaapatukan rasiaan. Sen jälkeen hän poistuu huoneesta. Anne saapuu huoneeseen, avaa pöydällä olevan rasian, siirtää suklaapatukan kaappiin ja poistuu huoneesta. Sitten Sally saapuu huoneeseen ja lapsilta kysytään, mistä hän etsii suklaata. Alle 3-4-vuotiaat lapset vastaavat: kaapista. Koska suklaa on kaapissa, tottakai Sally etsii sitä sieltä. Mutta jo useimmat 4-vuotiaat ja lähes kaikki kuusivuotiaat vastaavat: rasiasta. (Muunlaisia testejä on kuvattu englanniksi esim. tässä Deborah Zaitchikin artikkelissa).

Tässä normaalisti lyhyessä kasvu- ja muutosvaiheessa me opimme merkittävän asian: ihmisillä voi olla väärä kuva todellisuudesta. He voivat olla väärässä. Minä voin olla väärässä. Samaan kehitysvaiheeseen kuuluu sen oppiminen, että ihmiset voivat olla eri mieltä. Isä voi antaa karkkia, kun äiti kieltäytyy siitä. Veli voi tykätä sinisestä ja sisko voi tykätä vaaleanpunaisesta. Tai päinvastoin. Me ymmärrämme, että mieli ei ole todellisuuden kopio. Eikä todellisuus vastaavasti joudu noudattamaan mielen käsityksiä. Suklaa voi olla muualla kuin joku luulee. Äiti ajattelee tästä näin ja isä noin.

Tuntuu siltä, että aikuisina me olemme kadottaneet tämän ymmärryksen. Me myönnämme sen yksinkertaisissa asioissa (unohdin palauttaa kirjan), mutta emme sellaisissa, jotka koskettavat syviä kohtiamme (ei noin saa pukeutua, pistää vihaksi tuommoinen). Tästä tarkemmin myöhemmin, mutta tässä yhteydessä totean lyhyesti, että puhuessamme oikeassa ja väärässä olemisesta me usein oletamme, että on olemassa "oikea" todellisuus ja vääriä ajatuksia. Jos joku on oikeassa, hänen mielensä on kopio todellisuudesta, ja muilla on virheitä. Mutta voisiko olla niin, että kenelläkään ei ole kopiota todellisuudesta. Kenties jokaisella meistä on vain mielikuvia. Tämän näkökannan hyväksyminen ei ole helppoa, koska silloin joudun myöntämään, että saatan olla "väärässä". Mutta jos emme ota väärässä olemisen (suurta) mahdollisuutta vastaan, me kadotamme mahdollisuuden oppia. Suurinta oppimista on se, että havaitsemme olleemme väärässä. Se on radikaalia oppimista, mutta se on myös emotionaalisesti haastavaa. Väärässä olemisen kokemus on emotionaalinen kokemus, ja jos emme ole oppineet olemaan tunteittemme kanssa, me emme osaa olla väärässä, vaan torjumme sen, selitämme sen pois ja syytämme muita ihmisiä tai olosuhteita. Sääli, sillä juuri väärässä oleminen tarjoaa mahdollisuuden aivan uuteen.

Kasvatuksen tulos

Cheri Huber luonnehtii kasvatuksen tulosta muun muassa seuraavasti:

Kokoelma järjestelmällisesti ehdollistettuja uskomuksia ja oletuksia

Jokin aika sitten opettelin tämän ulkoa ja palautin sen mieleeni kaikenlaisissa tilanteissa. Toisinaan toistin sitä kuin mantraa. Tämä määritelmä on kerrassaan hieno, ja sen mieleen palauttaminen toimi. Mieleeni alkoi tulla uutta tilaa. Aloin nähdä, vapautua ja antaa muiden ihmisten olla vapaampia. Puran sitä aluksi auki pala palalta.

Kokoelma. Kasvatuksen tulos on kokoelma toisiinsa liittyviä ja liittymättömiä, mahdollisesti keskenäänkin ristiriitaisia uskomuksia. Kokoelman sisältö riippuu siitä, missä maassa olen kasvanut, mihin puolueeseen tai uskontoon vanhempani kuuluivat, minkä merkkinen auto perheessä oli, mitä kieltä perheeni puhui ja niin edelleen. Kokoelmaa määrittävät edelleen vanhempieni elämänkokemukset, sairaudet, harrastukset, tai heille sattuneet onnenpotkut ja katastrofit. Jos siirryn Suomen rajan yli itään tai länteen, löydän erilaisia uskomusten kokoelmia. Maailmassa on hyvin paljon erilaisia uskomusten kokoelmia, ja ihmiset elävät niiden kanssa. Se kokoelma, jonka olen omaksunut, on yksi miljoonista mahdollisista. Se istuu minussa kuin tauti, enkä normaalisti näe sitä, sillä se on ne silmät, joilla minä katson.

Järjestelmällisesti ehdollistettuja. Uskomukset ovat järjestelmällisesti ehdollistettuja. Siis järjestelmällisesti - ei läheskään aina tietoisesti. Vanhempani ja kasvuympäristöni kavahti tiettyjä uskomuksia ja rakasti toisia. Perheeni ja ympäristöni luontaiset reaktiot eri asioita kohtaan olivat johdonmukaisia ja siirsivät heidän uskomuksensa ja oletuksensa minulle. Kasvoin siihen, että joitakin asioita pelättiin tai halveksittiin ja joitakin ihannoitiin. Kasvoin tapoihin, joilla on hyväksyttyä ilmaista itseään, ja siihen, mitä on hyväksyttyä ilmaista. Saatan pyrkiä elämään niiden mukaan tai kapinoida niitä vastaan. Kyse ei ole siitä, mitä omaksuin, vaan siitä, että omaksumiseni on järjestelmällisen ehdollistamisen tulos. Jos ehdollistaminen ei olisi ollut niin järjestelmällistä, minun ei olisi tarvinnut kapinoida sitä vastaan. Kapinoiminen ja "erilaisuuteen" pyrkiminen ovat yhtä lailla ehdollistettuja kuin omaksuminen ja samaistuminen.

Uskomuksia ja oletuksia. Sain elämäni evääksi koko joukon asioita, joiden mukaan elää. Monet niistä ovat persoonattomia, kuten se, että jos kaadan kahvia mukiin, kahvi pääsääntöisesti pysyy siellä, mutta voi joskus myös vuotaa ulos. Minulle opetettiin, että vanhuksille on hyvä antaa istumapaikka bussissa, että että ylinopeutta ei ole hyvä ajaa, että lautanen on hyvä syödä tyhjäksi ja niin edelleen.

Tässä en juuri ota kantaa siihen, minkälaiseen toimintaan uskomukseni ohjaavat minua. Sen sijaan otan esille kaksi muuta asiaa.

Ensinnäkin, minulle opetettiin, mitä asiat merkitsevät. Minulle ei opetettu ainoastaan sitä, että vanhuksille on hyvä antaa tilaa, vaan myös se, että jos en anna tilaa, se merkitsee sitä, että olen itsekäs, tyhmä, vihainen tai että haluan kiusata muita. Jos puhun kovaan ääneen, olen piittaamaton, kärsimätön, epäkohtelias tai vihainen. Jos puhun hiljaa, olen ujo tai arka tai surullinen tai epävarma. Jos ostan sinulle parillisen määrän kukkia, se merkitsee, että toivon sinulle kuolemaa. Yksi liikemies kertoi, että hänen piti ostaa iso auto, josta hän ei yhtään pitänyt, koska niiden piirien mielestä, joissa hän liikkui, pieni auto merkitsi vähäistä yhteiskunnallista asemaa.

Nämä merkitykset, jotka tulevat varsinaisen asian päälle, ovat usein sekä ratkaisevia että vääriä. Jos otan pöydästä kakkua enemmän kuin oman osani, minua voidaan pitää sivistymättömänä tai itsekkäänä. Se, millä sinä selität minun toimintaani, perustuu sinun ehdollistamiisi uskomuksiin ja oletuksiin. Kyse on kuitenkin vain siitä, että tässä tilanteessa minä otin enemmän kuin mitä sinä pidit minun osuutenani (oma uskomuksesi), ja samalla mielesi kertoi, mitä se merkitsee (oma uskomuksesi). Minä puolestani katson sinun ilmeitäsi, ja omat uskomukseni ja oletukseni kertovat, että minun hiustyylissäni on varmaan jotakin vikaa.

Toiseksi, uskomukset ja oletukset ovat kahdenlaisia. Uskomukset ovat asioita, joita en kyseenalaista (tämä juuri on uskomuksen merkitys). Koska en kyseenalaista niitä, ne eivät juuri viihdy minun tietoisuudessani. Huomaan ne lähinnä reaktioistani, ja ennen kaikkea samanlaisista ja toistuvista reaktioista. Jos jokin asia toistuu ja toistuu elämässäni, se johtuu uskomuksista, jotka pitävät sitä voimassa. Minä voin alkaa päästä ehdollistettujen uskomusten jäljelle, kun katson, mitkä asiat elämässäni ovat pysyviä, toistuvia tai jäykkiä. Tästäkin lisää myöhemmin.

Oletukset puolestaan viihtyvät ainakin toisinaan tietoisuudessa. Mietin muiden motiiveja ja omia motiivejani. Asiat tai tunteet askarruttavat minua ja oletan niille selityksiä. Me saatamme luoda vahvoja selityksiä asioille yhden tapahtuman perusteella. Ystävä jättää minut, keksin syyn sille (puhuin hänelle väärällä tavalla), ja päätän että en enää koskaan puhu kenellekään siten.

Eli kovin tärkeää ei ole se, mitä me teemme tai mitä muut tekevät - tiettyyn rajaan asti, eli suunnilleen lain sallimissa rajoissa. Tärkeää on se, mitä mielemme kertoo sen merkitsevän. Tämä määrää sen, kuinka me suhtaudumme itseemme tai muihin, ja on elämänkokemuksemme ja elämämme kannalta ratkaisevaa. Mikäli raskaita ja jäykkiä uskomuksia ja oletuksia ei olisi, me muuttaisimme helposti elämäämme sen mukaan, mikä on meille hyväksi kunakin hetkenä. Uskomukset menevät vielä tätäkin syvemmälle: ne määrittelevät sen, mikä on meille hyväksi. Tämä juuri antaa teoillemme merkityksen, mutta usein ylimääräisen ja raskaan sellaisen.

Uskomuksia, oletuksia ja teorioita

Me tarvitsemme uskomuksia, oletuksia ja teorioita. Ilman niitä me emme kykenisi mihinkään. Me emme kykenisi selittämään näköhavaintojamme emmekä tapahtumia. Meillä ei olisi mitään eväitä tehdä mitään. Me emme kykenisi ilmaisemaan itseämme sanoin, puhumattakaan eri kielten ymmärtämisestä. Me emme voisi suunnitella mitään. Yksinkertaisetkin arkipäivän asiat tarvitsevat taakseen teorian. Ilman uskomuksia ja oletuksia meillä ei olisi politiikkaa eikä kauppasopimuksia. Ei mielenosoituksia, ei uskonnollisia ryhmiä, ei kehitysapua eikä salamurhia. Ei tasa-arvoa, ei nationalismia, ei naisten äänioikeutta, ei ilmastomuutosta eikä luonnonsuojelua.

Teoriat rakentuvat ja muuttuvat koko elämämme ajan. Ne alkavat jo siitä, millaisin äänin me mielestämme saamme vanhempamme kiinnittämään meihin huomiota. Sana "äiti" saa merkityksensä monin tavoin kasvamisemme aikana. Sen merkitys muodostuu äidin käyttäytymisen ja olemuksen perusteella. Se rakentuu siinä kuinka me kuulemme muiden käyttävän sitä, ja mitä tapahtuu kun me itse käytämme sitä. Sana "äiti" ei ilmaise pelkästään naispuolisen ihmisen asemaa perheessä, vaan edustaa suurta määrää muistoja, tunnelmia, tapahtumia, odotuksia ja oletuksia. Ne ovat meille yksilöinä omanlaisiamme. Sanan "äiti" sisältö on vaihdellut ajankohdittain. Rooman valtakunnassa se ehkä kantoi muassaan merkityksiä, joita emme voi kuin aavistella. Sana "äiti" Sudanissa, Kuubassa, Grönlannissa tai Suomessa tarkoittaa samaa henkilöä, mutta saattaa sisältää hyvinkin erilaisia muistoja ja uskomuksia. Jokaisella meistä on erilainen äiti, erilaiset kokemukset, erilaiset odotukset ja erilaiset mielipiteet äidistä. Ne ovat osa sen teorian (säännöstön) perustaa, jonka me muodostamme äitiydestä ja siitä, miltä sen pitäisi ulospäin näyttää - tai miltä se ei saisi näyttää. Ne saavat meidät ihastumaan yhden äidin puheisiin ja käyttäytymiseen ja vihastumaan toisella tavalla toimivaan äitiin. Tällä tavoin ne tuovat itsensä näkyviksi, jos voimme pysähtyä katsomaan sitä, mitä meissä tapahtuu. Vihastunko minä? Tulvahtaako sisältäni ihailu, rakkaus tai kaipaus? Vai enkö huomaa mitään?

Vuonna 1992 USA:n kansallinen tiedeyhteisö National Science Foundation päätti rahoittaa siihen saakka suurimman hankkeensa. Yli 1000 tutkijaa osallistui sinnikkääseen työhön kahdella noin 4 kilometrin mittaisella laitteistolla. He mittasivat, tutkivat, analysoivat ja kehittivät. Helmikuussa 2016 he onnistuivat ensimmäisen kerran mittaamaan painovoima-aaltoja LIGO-laitteistolla. Tätä ennen painovoima-aaltojen olemassaolo oli osoitettu epäsuorasti vuosina 1970 ja 1980. Ajatus painovoima-aaltojen olemassaolosta perustuu Einsteinin sata vuotta sitten kehittämään yleiseen suhteellisuusteoriaan (kuulemma, älä kysy minulta miksi). Kiehtovaa, mutta vaikka en ymmärrä teoriaa, minua kiehtoo se voima, joka sai LIGO:n tutkijat mittaamaan ja seulomaan suunnatonta määrää dataa sekä testaamaan laitteistoa kymmenien vuosien ajan. Tämä toistuu jatkuvasti maailman tutkimuskeskuksissa. Ja meidän jokapäiväisessä elämässämme. Teoria on ensin, ja se määrää mitä me havainnoimme. Jos mielemme on takertunut uskomukseen, että me olemme ei-toivottavia, se valikoi sitä vahvistavia havaintoja eikä kiinnitä huomiota tilanteisiin, joissa meidät otetaan vastaan. Tai jos olemme tulleet johtopäätökseen, että toinen on nynny, me tartumme jokaiseen sitä tukevaan havaintoon emmekä edes huomaa hänen lujuuttaan muissa tilanteissa.

"Syö lautasesi tyhjäksi. Ihmiset näkevät nälkää." Kuulin tätä lausetta usein. Kaksi lausetta, joilla ei juuri ole asiayhteyttä, mutta minä omaksuin ne yhtenä. En tiedä, kuinka nuo asiat liittyvät toisiinsa, tai kuinka ne vaikuttavat toisiinsa. Kombinaatio on jo ajat sitten osoittautunut järjettömäksi (minun mielestäni). Jos haluan vaikuttaa maailmaan siten, että ihmiset eivät näkisi niin paljoa nälkää, ehkä oikea tapa tehdä se ei ole istua lautasen äärellä ja tunkea ruokaa ruumiiseeni. Enemmän voisi vaikuttaa se, mitä ruokaa ostan, mistä ostan ja kuinka paljon ostan, tai annanko aikaani tai rahaani nälän poistamiseen. Prosessin viimeisiä vaiheita ovat ne, kuinka paljon ruokaa laitan lautaselleni ja kuinka paljon siitä laitan vatsaani. Emme myöskään aina tiedä, pidämmekö jostakin ruuasta tai kuinka paljon jaksamme syödä. Kenties emme aina tunne itseämme, mutta ei silläkään ole juuri tekemistä sen kanssa, että muut näkevät nälkää. Eikä meidän ole tarpeen kohdella itseämme huonosti, jos muut näkevät nälkää.

Saatoin kuulla tuon ajatuksen myös muodossa "On rumaa jättää ruokaa lautaselle". Aha. Vai on rumuus sitä, ajatteli pieni mieli ja omaksui sen osaksi rumuuden käsitettä. En ole pitkään aikaan enää uskonut noihin väitteisiin, mutta niiden emotionaalinen voima kuoli hitaasti. Pitkän aikaa sain rauhoitella itseäni, että on OK jättää ruokaa lautaselle.

Me saatamme liittää adjektiivin epäkohtelias, kiittämätön, ruma, kaunis, itsekäs, arvokas tai huono aivan mihin tahansa. Me arvioimme tekoja ja asioita usein perustein, joista emme ole selvillä. Mutta vielä enemmän: me emme arvioi ainoastaan sitä, teemmekö oikeita asioita, vaan sitä, teemmekö niitä oikealla tyylillä. Kun joku ajaa liikenteessä mielestämme väärin, me emme kysy, onko hän menossa oikeaan paikkaan, vaan millä tyylillä hän sinne menee. Kun joku puhuu niin, että se ärsyttää meitä, me lakkaamme kiinnittämästä huomiota siihen, mitä hän yrittää puheellaan saada aikaiseksi ja keskitymme vain siihen, millä tyylillä hän sen tekee.

"Älä seiso siinä tyhmän näköisenä" oli toinen lause, jota kuulin usein. Olin jo oppinut, että tyhmä tarkoitti ei-hyvää ominaisuutta. Seuraava opetus oli, että seisoessani tällä tavalla viestin tuota ominaisuutta. Totta kai jouduin käyttämään mielikuvitustani, että pystyin korjausliikkeeseen. Muistaakseni lähdin kävelemään hämmentyneenä tai raivoissani. Mutta opetus jäi. Emotionaalinen opetus jäi. En voinut seisoa esimerkiksi odottamassa jotakuta ilman, ettei minulle olisi tullut kiusaava ajatus ja kokemus siitä, että näytän tyhmältä. Vieläkin se tulee, enkä tietenkään mahda sen tulemiselle mitään. Mutta nyt voin ottaa sen hyväntahtoisesti vastaan ja muistuttaa itseäni siitä, että teen oikeaa asiaa (tai vähintäänkin tähän hetkeen sopivaa asiaa). Se riittää minulle. Kun tiedän tekeväni oikeaa asiaa, mitä merkitsee tyyli, jolla teen sitä? Jos seison ja odotan, tämä ajatus vapauttaa minut katselemaan muiden tyylejä aikani kuluksi ja omaksi ilokseni.

Tyylillä on kuitenkin merkityksensä - samoin kuin kaikilla asioilla, joille me annamme merkityksen. Usein me emme kuitenkaan erota esimerkiksi asiaa jonka haluamme toteuttaa ja tyyliä, jolla sen teemme. Vielä vähemmän muut osaavat erottaa sen. Kun joku kävelee kadulla, minä näen hänen kävelytyylinsä ja pukeutumisensa, mutta en sitä, mitä hän pyrkii saavuttamaan kävelyllään. Näkemäni perustella minä annan hänen kävelylleen koko joukon merkityksiä ja päättelen jopa hänen luonteensa tai varalllisuutensa. Mutta minä voin myös katsoa sitä, mitä minussa tapahtuu, ja voin ehkä nähdä aavistuksen niistä teorioista ja uskomuksista, jotka aktivoituvat. Maailmasta on tullut paljon mielenkiintoisempi paikka sen jälkeen kun olen oppinut kysymään kahta kysymystä: Onko tässä kyse siitä mitä tapahtuu, vai tyylistä, millä se tapahtuu? Kuka on uskotellut minulle, että se on hyvä tai huono? En yritä keksiä niihin vastauksia. Kysyn vain, ja se riittää. Jos meidän mielemme on valmis avautumaan ja näkemään uutta, kysymys riittää. Ellei se ole, vastaukset tulevat vain meidän omista uskomuksistamme ja oletuksistamme.

Meidän mielemme ei ole kovin hyvä ottamaan vastaan havaintoja, jotka kyseenalaistavat sen uskomuksia ja selityksiä. Virheet ovat yleensä seurausta siitä, että todellisuuden ja mielemme välissä on kuilu. Joskus se on pieni, kuten silloin kun lompakkoni ei ole siellä, missä mieleni ajatteli sen olevan. Tai kun en huomaa eteeni astuvaa toista ihmistä ennen kuin törmään häneen. Tällaiset virheet haittaavat meitä vain vähän. Jos lompakkoni ei ole siellä, mistä etsin sitä, alan etsiä sitä muualta. Tämä ei tapahdu joka hetki, vaan silloin kun tarvitsen lompakkoani tai kun mieleni yhtäkkiä kertoo sen kenties jääneen junaan. Muulloin lompakkoni voi retkeillä missä vain eikä se haittaa minua.

Mutta kun perustavaa laatua oleva uskomukseni on todellisuuden kanssa ristiriidassa, en ole ollenkaan valmis päivittämään uskomustani - vaikka saatan luulla niin. Jos elämäni perustuu esimerkiksi kontrolloimiseen, väistämättä tulee tilanteita, joissa kontrolloiminen ei toimi. Tällöin saatan yrittää lisätä kontrolloimista, kunnes tilanne lopulta karkaa käsistä ja tavalla tai toisella romahdan. Mutta kyse ei välttämättä ole romahduksesta, vaan siitä, että otan elämän toisenlaiseen kontrolliin. Alan toimia lähes päinvastaisella tavalla kuin aiemmin, koska tiedän mitä sen seurauksena tapahtuu. Luovun monista asioista (tai siitä yhdestä tärkeästä asista) ja keskityn toisiin, jotka pysyvät käsissäni. Saatan alkaa juoda, tai vetäydyn yksinäisyyteen tai hakeudun hoitoon tai jätän kaiken ja pakenen ulkomaille. Kenties jätän ammattini ja menen taas koulutukseen. Teen jotakin lähes hullua, mutta sen seuraukset ovat ennustettavissa. Päästän irti siitä, mitä en voinut kontrolloida, ja tartun siihen, mitä luulen voivani kontrolloida. Saatan jopa sanoa, että romahdin, vaikka olen juuri palauttamassa elämää kontrolliini. Tämä uusi ote toimii - ainakin näen, kuinka elämäni muuttui toimintani seurauksena - ja alan pikku hiljaa saada luottamusta kontrollointikykyyni. Nousen takaisin pinnalle ja elämäni "normalisoituu". Mutta minä en. Mikään ei muuttunut, ja samanlainen tapahtumien kulku on kohta odotettavissa uudelleen. Kaiken lisäksi, jos yrität puhua minulle kontrolloimisesta, minä kerron sinulle, että juurihan minä romahdin, ja se on osoitus siitä, että en edes yritä kontrolloida. Uskomukset ohjaavat meitä hyvin syvälle piiloutuneina. Mutta ne eivät ole salassa. Me näemme niiden seuraukset ja joskus tunnemme ne niin että sattuu. Tämä koskee kaikkia syviä uskomuksia, ei vain kontrolloimista. Jos en usko pystyväni ohjaamaan elämääni tai jotakin sen osa-aluetta, sabotoin itseäni mahdollisten onnistumisten lähestyessä, ja uskomukseni tietenkin vahvistuu.

Erityisesti silloin, kun elämässämme on toistuvia näennäisesti keskenään ristiriitaisia jaksoja, me saatamme toimia lujasta uskomuksesta käsin. Sen ilmenemismuodot vain vaihtuvat ääripäästä toiseen, ja niin se onnistuu pitämään itsensä hengissä. Ajan oloon nämä tapahtumat vahvistavat uskomustamme. Uskomuksemme toteuttavat itsensä. Sen tähden me emme löydä niitä yrittämällä tutkia omia uskomuksiamme, vaan katsomalla sitä, mitä elämässämme tapahtuu. Mitä paremmin kestämme katsomista ja "virheen" kokemista yrittämättä selittää sitä sillä, minkä jo tiedämme (tai luulemme tietävämme), sitä enemmän me ymmärrämme ja opimme.

Minä olen väärässä

Tämä yksi lause on tullut minulle viime kuukausina rakkaaksi. Minä olen väärässä. Se on avannut minun mieleni ja tuonut paljon iloa ja vapautta.

Se näkyy monin tavoin. Se näkyy pienissä asioissa, kuten siinä, että valitsen välillä tietoisesti ajaa autoa eri tyyleillä. Hitaasti tai nopeasti. Välillä rauhallisesti jonkun muuta liikennettä hitaammin ajavan perässä ja joskus reippaasti omaa vauhtiani. Tai eri reittejä.

Menen bussissa istumaan eri paikoille. Tähän asti olen kävellyt portaat aina kun olen voinut ja astellut liukuportaissa reipasta vauhtia. Nyt välillä seison ja otan hissin. Teen asioita eri tavoin. Kaikki tavat ovat vääriä. Tai mikään niistä ei ole oikea. Mutta ne opettavat minua oppimaan ja kokemaan, että moni erilainen elämäntapa toimii. Ne riisuvat minua siitä ajatuksesta, että minun pitäisi olla oikeassa - eli viime kädessä omistaa jonkilainen totuus.

Minä olen kenties väärässä monen isomman asian suhteen. Olen ainakin ollut aiemmin. Minun elämässäni on ollut pähkähulluja jaksoja, enkä koe aina oikeaksi selittää niitä niin, että ne ovat olleet tarpeellisia, jotta olisin tullut tähän. Niiden ansioista olen tietenkin tullut tähän, mutta aivan hyvin voisin olla muuallakin ja toisenlaisena ihmisenä. Eivät ne ole edellytys minun selviämiselleni. Ehkä ne ovat edellytys sille, että kirjoitan näitä ajatuksia, mutta voisin hyvin elää toisenlaisten ajatusten kanssa. Nyt minulla on nämä, eikä se ole oikein tai väärin. Se on yksi mahdollisuus monesta.

Tässä mennään. Tähän tultiin jotakin reittiä ja tästä poistutaan jotakin reittiä. Tällä hetkellä minun reittini on sanoa "olen väärässä" lähes kaikkien asioiden suhteen. Siitä on seurannut suuri vapautuminen, ilo ja lähes riipaiseva myötätunto muita kohtaan.

Olen mielestäni ollut niin usein oikeassa, että minun on ollut välillä vaikea pysähtyä kuuntelemaan muita. Nyt kuulen syvällä sydämessäni, ja lähes jatkuvasti. Kun olen väärässä, minun mielenkiintoni on hereillä ja sillä on tilaa koskettaa asioita. Se ei vetäydy kauhuissaan pois kohdatessaan liian erilaisia asioita, vaan katsoo uteliaana. Se katsoo myös minun omia reaktioitani ja havaitsee niiden usein olevan "väärässä". Minun reaktioni eivät ole ainoita oikeita mahdollisia; eivät myöskään ainoita mahdollisia vääriä.

Huoleni ovat vähentyneet merkittävästi. Jos olen tähän asti selvinnyt kapeassa putkessa "virheitä" välttäen - ja samalla kuitenkin niitä tehden - selviän varmasti edelleen. Väärässä oleminen ei tarkoita sitä, että alkaisin tehdä tietoisesti virheitä, vaan sitä, että en määrittele oikeassa olemista niin kuin ennen. En etsi oikeassa olemista tilanteessa, jossa sitä ei ole. Jos uskon siihen, että olen oikeassa ja muut väärässä, minusta tulee fanaatikko tai terroristi.

Suhtaudun itseeni myös uudella tavalla. Voin olla väärässä ja tehdä virheitä. Tämä asia ei tietenkään ole muuttunut. Olen tehnyt virheitä aina. Mutta nyt olen nöyrempi sen edessä. Tuplavarmistan tärkeitä asioita. En luota liikenteessä hullunvarmasti omiin taitoihini, vaan ajattelen voivani tappaa jonkun (tai itseni) yhdellä virheellä. Minä voin olla väärässä.

Ennen kaikkea iloitsen siitä oppimisesta, jonka väärässä oleminen tuo tullessaan. Myös minun ruumiini voi paremmin. Se liikkuu kevyemmin ja iloisemmin. Minun silmäni hakeutuvat sinne, missä on uutta ja erilaista, ja sitä katsoessani ajattelen että olen väärässä. Minun mieleni tarttuu outoihin asioihin uteliaana. Eikä minun tarvitse pelätä tekeväni virheitä. Pelkääminen ja huolehtiminen eivät estä minua tekemästä virheitä. Ja jos pelkään, sekään ei ole väärin.

Fallor ergo sum

"Erehdyn, siis olen", sanoi pyhä Augustinus. 1400 vuotta myöhemmin Benjamin Franklin lausui:

Kaikista mahdollisista asioista ehkä ihmiskunnan virheiden historia on arvokkaampi ja mielenkiintoisempi kuin se, mitä me olemme tulleet tietämään. Totuus on yleinen ja kapea; se on koko ajan olemassa, eikä sen kohtaaminen vaadi paljoakaan energiaa, vaan enemmänkin mielen passiivista antautumista sen edessä. Mutta erehtyminen on loppumattoman vaihtelevaa; sillä ei ole todellisuutta, vaan se on kekseliään mielen puhdas ja yksinkertainen tuotos. Siinä mielellä on tarpeeksi tilaa ilmaista itsensä ja tuoda esille kaikki rajattomat ominaisuutensa sekä kaikki kauniit ja mielenkiintoiset kieroutumansa ja omituisuutensa.

Erehtyminen ja virhe voidaan määritellä monin tavoin. Tässä yhteydessä määrittelen sen sanomalla, että virhe tarkoittaa sitä eroa, mikä erottaa todellisuuden ja siitä luomamme mielikuvan.

Virhe tekee siis mahdolliseksi sen, että meidän mielemme eivät ole peilejä, jotka heijastavat todellisuuden takaisin muuttumattomana. Virhe tekee meille mahdolliseksi olla yksilöitä. Se on persoonallisuuden edellytys. Ja monen muun asian edellytys. Erehdyn, siis olen persoona. Erehdyn, siis olen yksilö. Erehdyn, siis olen minä. Kun katsot minuun, et näe peilistä itseäsi, vaan minut. Ja kun minä katson sinuun, en näe itseäni vaan yksilön; näen elävän olennon ja persoonan.

Virheet voivat kertoa meille, mitä me olemme. Ne kieroutumat, uskomukset ja kapeasilmäisyydet, joiden keskellä me elämme yksilöinä ja yhteisöinä, kertovat mitä me olemme. Juuri ne mahdollistavat meidän yksilöllisyytemme, mutta niin kauan kuin me sanomme niitä totuudeksi ja oikeassa olemiseksi, me emme näe itseämme. Se, millä tavoin me olemme väärässä, kertoo meille, mitä me olemme; ei niinkään se, miten me olemme oikeassa. Oikeassa oleminen on objektiivista; väärässä oleminen on subjektiivista.

Kun alamme katsoa itseämme tästä näkökulmasta, me huomaamme, että virheet eivät ole ollenkaan harvinaisia. Me olemme saattaneet ajatella, että normaalisti olemme oikeassa, ja että erehdymme silloin tällöin. Mutta väärässä oleminen on normaalitilamme. Juuri se tekee mahdolliseksi olla sitä mitä me olemme. Se tekee myös kasvamisen, oppimisen ja paranemisen mahdolliseksi. Me hylkäämme asioita, joita joskus luulimme oikeiksi. Mutta usein me myös tarraudumme asiaan, jonka tiedämme vääräksi. Me muutumme, mutta myös taistelemme muuttumista vastaan.

Tämä yhteiskunta ja kasvatuksemme ovat saaneet meidät pelkäämään virheitä; pelkäämään väärässä olemista. Tämä on suuri karhunpalvelus. Se estää meitä oppimasta. Se jäykistää mielen ja sydämen. Ja se estää meitä tulemasta yksilöiksi ja persooniksi. Se alkaa kenties jo päiväkodissa, mutta ainakin koulussa. Meillä on väärä puhetapa, vääränlaiset vaatteet tai vanhemmillamme on väärä ammatti, ja niinpä meitä aletaan kiusata. Joku päättää tai jotkut päättävät, että me olemme väärässä, koska yksilöllisyytemme herättää jonkun tai joidenkin huomiota. Tai me päätämme, että joku on väärässä, koska hän on eri värinen, puhuu eri kieltä tai pukeutuu eri tavalla. Häntä on siis rangaistava. Väärässä oleminen, pelko ja rangaistus kuuluvat yhteen. Mutta onko virhe totuuden saavuttamisen este vai kenties polku totuuteen?

Freud sanoi, että virheet ovat oman mielemme viestejä ja kertovat mitä siellä tapahtuu. Kenties virheet (oikeammin "virheet") ovatkin totuuden ymmärtämisen väline. Ainakin ne ovat itsemme ymmärtämisen väline. Objektiivisuus on itsen poissaoloa. Subjektiivisuus tuo itsen näkyville, ja subjektiivisuuden mukana tulevat tulkinnat, mielipiteet, eroavuudet ja virheet. Voisiko olla niin, että juuri ne asiat, joista ajattelemme olevamme kaikkein varmimpia - kaikkein objektiivisimpia - ovatkin kaikkein vähiten meitä itseämme?

Me voimme erehtyä vain yhdestä asiasta: uskomuksistamme, eli mielemme luomuksista. Uskomuksia voidaan vaihtaa ja korjata. Mutta tässä on se vaikeus, että me emme koe uskomuksiamme uskomuksina. Me vain toimimme niiden mukaan, tunnemme niiden mukaan ja ajattelemme niiden mukaan. Ne määräävät paljolti suhtautumistamme. Niin kauan kuin kaikki menee mukavasti, me emme huomaa niitä. Mutta kun jokin seikka tai tapahtuma joutuu ristiriitaan uskomustemme kanssa, meillä on tilaisuus huomata. Me voimme nähdä jotakin yksilöllisyydestämme. Minä olen väärässä. Heti kun annamme tilaa virheillemme, me alamme nähdä itseämme.

Tietysti sinäkin voit olla väärässä. Mutta niin kauan kuin en anna sinun olla väärässä omassa rauhassasi, en näe sinua yksilönä. Jos sinun yksilöllisyytesi kiusaa minua (poislukien tilanteet, joissa tarvitaan virkavaltaa), en näe myöskään itseäni yksilönä - minuna. Väärässä oleminen antaa tilaa sekä sinulle että minulle - ja vielä enemmän, se tekee sinusta sinut ja minusta minut.

Ikävän torjuntaa

Yksi meidän perusasenteistamme on, että me olemme oikeassa ja teemme hyviä asioita. Jotkut meistä voivat kokea olevansa usein väärässä ja tekevänsä vääriä asioita (vahingossa tai tahallisesti), mutta heidän mielestään he ovat siinä oikeassa tai tekevät niin oikeutetusti ja oikeista motiiveista. Hekin ovat siis oikeassa.

Tarve olla oikeassa on usein tiedostamaton, ja juuri siksi sillä on merkittäviä seurauksia - ei ehkä niinkään meille kuin lähellämme oleville ihmisille. Kuvitellaan seuraava tilanne:

Pekka on kavereidensa kanssa viettämässä iltaa. Hän on hyvä tyyppi eikä toivo pahaa kenellekään. Jostakin syystä joku porukassa kiinnittää huomionsa yksin liikkuvaan samanikäiseen poikaan ja alkaa huudella tälle. Pikku hiljaa tilanne kehittyy ja joku päätyy lyömään tuntematonta. Tilanne laukeaa siihen, eikä Pekka osallistu kiusaamiseen.

Mutta asia jää häntä vaivaamaan. Se vaivaa häntä erityisesti siksi, että se oli niin ristiriidassa hänen arvojensa kanssa. Pekkaa harmittaa se, että hän ei puolustanut tuntematonta eikä yrittänyt estää kiusaamista. Hän pitää itseään epäonnistuneena. Hän on joutunut ristiriitaan arvojensa ja tekojensa kanssa. Mitä suurempi ristiriita, sitä enemmän se kiusaa häntä. Kuinka hän selviää siitä? Kuinka hän, joka on hyvä, voi tehdä jotakin, mikä ei ollut hyvää?

Pikku hiljaa ratkaisu alkaa syntyä. Se alkaa ensimmäisestä ajatuksesta, joka vihjaa, että ehkä hänen tekonsa ei ollutkaan paha. Ehkä tilanteessa oli jotakin, joka oikeutti sen. Kenties tuo tuntematon jostakin syystä ansaitsi sen. Vähintään tämän on täytynyt joskus tehdä jotain väärää. Tämähän liikkui yksin. Ehkä tämä olikin outo, rikollinen tai muuten hylkiö. Pekka saa teolleen selityksen, joka säilyttää hänen hyvyytensä. Näin pitikin käydä. Hyvä että kävi niin. Minä toimin juuri niinkuin piti. Pekan mieli rauhoittuu ja hän voi olla jälleen itseensä tyytyväinen.

Mutta tämä tapahtuma ei jää vaille seurauksia. Kun Pekka kavereineen kohtaa saman tuntemattoman uudelleen, Pekalla on jo selitys valmiina. Tuo tuntematon ansaitsi sen. Nyt hän ansaitsee sen taas. Tällä kerralla mennään ehkä vähän pidemmälle. Tulee uuden mielen sisäisen ristiriidan aika, ja se päättyy samalla tavalla. Minä tein oikein, ja tuo toinen ansaitsi sen. Koska tällä kerralla mentiin vielä pidemmälle, hänen täytyy olla pahempi kuin luulinkaan.

Jokainen omia arvojamme (ja toista ihmistä) vastaan tehty teko synnyttää ristiriidan. Jotta voisimme säilyttää itsekunnioituksemme, meidän on perusteltava tekomme. Tämä on alitajuinen prosessi, ja me koemme sen ensin usein vain levottomuutena ja aggressiivisuutena tai lamaantumisena. Meidän mielemme etsii ratkaisua, ja päätyy lähes poikkeuksetta siihen, että tekomme oli oikeutettu - eli teimme oikein toimiessamme niin. Jokainen asia, joka myöhemmin muistuttaa meitä ristiriidasta, saattaa aluksi herättää levottomuutta, mutta päätyy lopulta vain vahvistamaan selitystämme.

Mitä suurempi ristiriita tai mitä useammin me olemme toimineet arvojamme vastaan, sen tärkeämpää meille on kyetä perustelemaan toimintamme. Pian mikään meissä ei enää kykene näkemään asioita muutoin kuin siten, että toimintamme on täysin oikeutettua. Jos joku kärsii siitä, niin se on yksinomaan hänen syynsä, ja hän on ansainnut sen. Jos joku yrittää kysenalaistaa tämän, hänkin on hullu ja meitä vastaan. Muussa tapauksessa me joutuisimme kohtaamaan ammottavan kuilun arvojemme ja tekojemme välillä. Koko elämältämme saattaisi pudota pohja.

Pudotus on sitä suurempi, mitä enemmän olemme ehtineet tehdä peruuttamattomia tekoja. Mitä suurempi riski, sitä kovempi puolustus. Olisi kauheaa, jos olisimme olleet väärässä. Poliitikoilla ja valtaa pitävillä riskit voivat olla käsittämättömän suuret. Entä jos 50 tuhatta henkeä vaatineen sodan syy on ylpeys tai se, että olin väärässä? Entä jos Suomi joutui lamaan minun päätösteni tai päättämättömyyteni tähden? En ehkä kestäisi sitä. Carol Tavris ja Elliot Aronson kirjoittavat kirjassaan Mistakes Were Made (But Not by Me): Why We Justify Foolish Beliefs, Bad Decisions, and Hurtful Acts lukuisista historiaa muovanneista tämänkaltaisista tapahtumista - ja monista pienistä yksilötason kokoisista katastrofeista.

Psykologia tuntee ilmiön nimellä kognitiivinen dissonanssi. Kyseessä on alitajuinen tapahtumakulku, prosessi jota emme pääse näkemään. Se käynnistyy, kun tekomme ja arvomme ovat ristiriidassa, kun teemme jotakin, jonka jollakin tasolla tiedämme vääräksi tai vahingolliseksi. Meidän on selitettävä asia itsellemme. Me varastamme ja selitämme, että juuri tämä varastaminen ei ollut väärin. Se oli oikeastaan oikeudentajumme ilmaus. Me tupakoimme ja selitämme itsellemme, että juuri tämä tupakka ei ole vahingollinen. Me haukumme toista ihmistä ja selitämme itsellemme, että juuri se oli hyvän tahtomme ilmausta. Me kirjoitamme vihaviestin ja olemme tyytyväisiä, koska saimme välitettyä muillekin asioiden oikean laidan. Me petkutamme jotakuta bisneksessä ja toteamme, että tyhmyri ansaitsikin sen. Naapurin auto hajoaa ja olemme iloisia, koska itse valitsimme paremmin.

Me emme pääse näkemään kognitiivista dissonanssia emmekä sen prosessia. Mutta me voimme tunnistaa sisäisen ristiriidan. Me voimme tunnistaa epämukavan olon, ja jos me sitten alamme kuunnella mielemme selityksiä, me voimme alkaa nähdä, mitä tapahtuu. Me voimme hoksata, että olemme toimineet arvojamme vastaan ja nyt haemme sille oikeutusta. Tai olemme tehneet suuren päätöksen, ja haluamme varmistua siitä, että se oli hyvä päätös. Voimme myös tarttua ajatuksiin, joilla lyttäämme muita ihmisiä. He eivät osaa, eivät ymmärrä, ovat hitaita tai tyhmiä, ja niin edelleen. Meillä ei olisi tarvetta yhteenkään tällaiseen ajatukseen, ellei käynnissä olisi omien ajatustemme tai tekojemme puolustelu. Kyseessä voi olla vaikka sen puolustelu, että olemme sijoittaneet rahamme hyvään autoon tai asuntoon. Mitä enemmän me sitä epäilemme, sitä enemmän meidän on puolusteltava.

Mutta virheet saavat olla. Meidän ei tarvitse selittää mitään. Silloin meidän on paljon helpompi olla. Jos me teemme virheen, me teemme virheen. Se ei tee meistä pahoja. Jos Pekka myöntäisi tehneensä virheen siinä, että ei puolustanut syytöntä, hän voisi oppia. Hänen käyttäytymisensä lähtisi eri linjoille. Sillä olisi seurauksia ei pelkästään hänen elämäänsä, vaan tuntemattomien elämään.

Valinta tapahtuu jo hyvin pienessä ajatuksessa. Meidän suhtautumisemme ensimmäisen tekoa puolustelevan ja virheen myöntävän ajatuksen välillä ratkaisee. Se määrää polun, jota lähdemme seuraamaan. Se on joko itsemme oikeuttamisen polku tai uuden oppimisen polku. Se voi olla kirjaimellisesti kuoleman tai elämän polku - jos ei itsellemme, niin jollekulle muulle, jopa tuhansille muille.

Siis, kun me huomaamme sisäisen ristiriidan, katsokaamme mitä on tapahtumassa. Olenko etsimässä puolusteluja teoilleni - erityisesti sellaisia puolusteluja, jotka tuomitsevat toisen ihmisen kykenemättömäksi tai huonoksi? Jos olen, voin olla varma siitä, että tekoni tulevat kovenemaan ajan kuluessa ja niiden seurauksena puolusteluni muuttuvat vain jyrkemmiksi, koska myös väärässä olemisen riskit kasvavat.

Mutta jos myönnän oman epätäydellisyyteni ja myönnän tehneeni virheen, minun tarvitsee kestää sen synnyttämät tunteet. Minun ei tarvitse juuri nyt olla huolissani siitä, kuinka toimin jatkossa. Se tapahtuu itsestään, samoin kuin virheen pois selittämisen tapauksessa. Minussa vahvistuu toisenlainen polku, oppimisen polku, ja tulen avoimemmaksi muiden palautteelle. Minä saatan olla epävarma siitä, kuinka toimia, mutta kuuntelen muita ja opin, toisin kuin sulkiessani korvani ja puolustaessani itseäni. Pelkästään se, että puolustamme itseämme, voi toimia herätteenä. Mitä minä puolustan? Oikeassa olemistani? Entä jos olenkin väärässä mutta suljen korvani? Jos suljen korvani nyt, seuraavalla kerralla ne ovat vielä enemmän kiinni, koska mahdollinen väärässä olemisen seuraus kasvaa kerta kerralta. Mutta jos avaan niitä edes vähän, seuraavalla kerralla saatan kuulla enemmän, koska minulla on vähemmän hävittävää. Ehkä minä voinkin muuttua sen sijaan, että betonoisin itseni tiukemmin.

Torjuminen ja ohittaminen

Paranemisen aikana me olemme kiinnittäneet paljon huomiota asioihin, jotka ovat mielestämme olleet pielessä. Niitä saattoivat olla erilaiset riippuvuudet, tavat, toistuvat tunteet tai toistuvat ajatukset. Tämän seurauksena me saatoimme korjata elämäämme ja oppia tuntemaan itseämme ja ihmisyyttä yleensä. Usein meidän mielemme pyrkii keskittymään siihen, mikä ei ole kunnossa tai mikä häiritsee meitä.

Mutta jos asiat eivät toistuvan pohtimisen ja yrittämisen jälkeenkään muutu, kyse voi olla toisenlaisesta tilanteesta. Kyse ei ehkä olekaan siitä, että meidän mielemme pyrkisi keskittymään asioihin, jotka eivät ole kunnossa. Kyse voikin olla siitä, että meidän mielemme pyrkii välttämään jotakin muuta. Tämähän löytyy lopulta myös riippuvuuksien takaa. Me juomme välttyäksemme kohtaamasta ja näkemästä jotakin muuta. Tai me viiltelemme tai ostelemme tai tupakoimme tai käytämme muita aineita tai aktiviteetteja, jotta kokisimme jotakin muuta kuin sillä hetkellä koemme. Jos jokin asia vaivaa meitä usein ja ajattelemme sitä silloinkin, kun emme tee sitä, meidän voisi olla hyvä kokeilla toisenlaista näkökantaa.

Freudilainen käsitys alitajunnasta on nykyään laajentumassa adaptiivisen alitajunnan käsitteeksi. Meissä tapahtuu paljon enemmän tiedostamattomia asioita kuin Freud ehdotti. Ehkä valtaosa mielemme toiminnasta on alitajuista. Me tiedostamme vain osan tunteista ja ajatuksista, jotka ohjaavat elämäämme. Mikäli rajoitamme paranemisen vain siihen, minkä pystymme tiedostamaan, elämämme vinoutuu. Me olemme paljon enemmän kuin ne tunteet, pelot, ajatukset, riippuvuudet ja aktiviteetit, jotka tunnemme. Meillä on kaksi puolta. Toinen puoli minua ajattelee, tuntee ja kirjoittaa näitä lauseita. Toinen puoli on tuntematon ja sellainen, jota voin oppia tuntemaan vain epäsuorasti, katsomalla sitä mitä tunnen, teen ja ajattelen.

Alitajunnassamme on myös tunteita, jotka pyrkivät tulemaan tietoisuuteemme, mutta joita me samalla alitajuisesti pelkäämme. Ne voivat olla esimerkiksi surua, vihaa, raivoa tai pettymystä. Me myös keräämme niitä lisää koko ajan. Kun moitimme itseämme siitä, että emme parane tarpeeksi hyvin, meidän kriittinen aikuisemme moittii sisäistä lastamme. Kun me takerrumme mihin tahansa itsessämme toivoen, että se olisi toisin, me kerrytämme sisäisen arvostelun synnyttämää alitajuista raivoa. Tämä raivo voi olla hyvinkin vahvaa, vaikka emme kokisi mitään vihan tunteita. Sen sijaan se ilmaisee olemassaolonsa toisin: harhauttamalla meitä katsomaan muualle, jotta emme näkisi sitä. Jos elämässämme on toistuvia meitä kiusaavia ajatuksia, joita emme voi olla ajattelematta, tunteita joita emme voi olla tuntematta tai tekoja, joita emme voi olla tekemättä, ne voivat olla harhautuksia. Myös fyysiset kireystilat ja erilaiset kivut ja säryt voivat olla harhautuksia. Tällöin niihin keskittyminen on vain haitaksi. Mitä enemmän keskitymme niihin ja yritämme muuttaa niitä, sitä enemmän me saatamme juuttua kangastuksiin, jotka pysyvät vain siksi, että me takerrumme niihin. Samalla me lisäämme alitajuista vihaamme, koska emme kelpaa itsellemme.

Viime aikoina olen alkanut ymmärtää itsen vihaamisen uudella tavalla. Vain harvoin siihen liittyy suoranaisia vihan tuntemuksia. Itsen vihaamista on kaikki, mikä liittyy siihen, että emme kelpaa itsellemme. Ajattelimmepa tai sanoimmepa sen missä tahansa muodossa, se on itsen vihaamista, ja se kerryttää sisäistä kipua ja tuskaa ja epätoivoa ja raivoa. Tällaiset itsen vihaamisen ja halveksimisen kautta syntyneet tunteet jäävät alitajuntaan. Ne ovat syntyneet epätoivosta itseämme kohtaan, eikä niillä ole ketään, jolle ne voisivat ilmaista itsensä. Ne syntyivät meidän sisäisten ristiriitojemme vuoksi. Me emme kelvanneet itsellemme. Kuinka sitten me voisimme ottaa vastaan kelpaamattomuuden synnyttämät tunteet? Jotta me emme huomaisi niitä, alitajuntamme tekee meille palveluksen: se harhauttaa meitä keskittymään muihin asioihin. Se antaa meille levottomuutta, kiusallisia ajatuksia, kiusallisia tunteita, kiusallisia tapoja, houkuttelevia ajatuksia, särkyjä, jännitystiloja, ja kaikkea muuta, jonka seurauksena me kiinnitämme huomiomme muualle ja sitten usein moitimme itseämme.

Minulle on ollut suuri ilo kääntää moni itseäni kiusannut ajatus ja tunne toisinpäin. En ole lähtenyt seuraamaan niitä, vaan olen kysynyt, mikä tämä harhautus on? Esimerkiksi pitkää automatkaa ajaessani ajatukseni ovat usein pyrkineet tuttuihin raskaisiin asioihin. Koska niiden pohtiminen vuosien ajan ei ole johtanut mihinkään, ajattelin että niiden täytyy olla harhautuksia, että en huomaisi jotakin muuta. En torjunut ajatuksia, vaan myönsin niiden läsnäolon, mutta suhtauduin niihin toisin. Mitä tämän on tarkoitus peittää? Mitä minä en saisi tässä kokea? Mitä minä en saisi nähdä? Kokemukseni muuttuivat heti. Ajomatkoista tuli innostavia, houkuttelevia ja avaavia. Tulin läsnäolevaksi, enkä dissosioitunut ajatusten perään. En juossut sokeasti ajatusten perässä, vaan näin, mitä mielessäni tapahtui. Tuskan sijaan tuli ilo.

En tiedä, mitä niiden oli tarkoitus piilottaa. Tai ehkä tiedän osittain. Mutta se ei ole tärkeää. Se, mikä on alitajunnassa, on meidän ulottumattomissamme. Me emme saa sitä esiin ellei se itse tule. Joskus se voi tulla, mutta harvoin. Rauhoittuaksemme meidän ei tarvitse tietää. Meidän tarvitsee vain hyväksyä - myös se, että emme voi oppia tuntemaan itseämme suoraan. Kun me otamme alitajuntamme puolustuskeinot vastaan, ne muuttuvat tarpeettomiksi. Kun otamme harhautuksen vastaan harhautuksena, sen piilottamat tunteet pääsevät taas virtaamaan.

Oppiaksemme tuntemaan itseämme meidän on myönnetttävä, että emme voi tuntea itseämme tyhjentävästi sisältä käsin. Me voimme oppia tuntemaan itseämme katsomalla sitä, mitä me teemme ja mitä meissä tapahtuu. Ja myös niin, että meidän alitajuntamme yrittää harhauttaa meitä kiinnittämään tietoisen huomiomme jonnekin muualle. Toistuvat ajatukset, levottomuudet, pelot, jännitystilat ja kivut voivat olla harhautuksia - varsinkin jos ne ovat kestäneet pitkään eikä muutosta näy. Silloin voi olla hyvä kysyä, mitä tämän on tarkoitus peittää? Mikä harhautus tämä on? Minulle nämä kysymykset olivat uusi askel yhä lisääntyvään keveyteen ja iloon. En yrittänyt vastata niihin; ainoastaan kysyin ja jäin hetkeksi kuulostelemaan vastausta. En "kuullut" mitään suoraa vastausta. Vastaus tuli seesteisyyden, hiljaisuuden, ilon ja vapauden mukana. Paraneminen jaksaa yllättää yhä uudelleen, ja se muuttuu koko ajan helpommaksi.

Huomio pois tuskasta

Olen kirjoittanut aiemmin, että meidän mielemme ei pidä tuskasta ja haluaa siksi työntää sen esiin. Mutta jos mielemme pitää tuskaamme niin suurena, että emme kykene ottamaan sitä vastaan, mielemme voi turvautua toisenlaiseen keinoon: se kiinnittää meidän mielenkiintomme muualle. Kiinnostuksen kohteeksi voi tulla melkein mikä vain - riippuvuus jonka kanssa kamppailemme, toistuvat ajatukset, pakonomaiset toiminnot kuten käsien peseminen, erilaiset jännitystilat, muut ihmiset tai vaikka epätoivo. Mikä tahansa kelpaa.

Mikä tahansa voi pitää meidän huomiotamme vallassaan niin, että lakkaamme huomaamasta sitä nykyhetkeä, minkä keskellä me olemme. Meidän alitajuntamme voi houkutella meidän ajatuksiamme - ja sen seurauksena meidän tunteitamme - kohti jotakin tai pois jostakin. Usein me saatamme kuvitella, että meidän ajatuksemme pyrkivät pakonomaisesti johonkin asiaan, kun se onkin vain keino niiden pitämiseksi pois muualta. Paras harhautus on sellainen, johon me menemme itse mukaan ja josta huolestumme itsekin.

Koko prosessi saattaa olla alitajuinen. Me emme välttämättä tiedä tai edes saa koskaan selville, mitä meidän alitajuntamme pyrkii välttämään. Mutta me voimme oppia huomaamaan, milloin kyse on oikeasta suremisesta tai murehtimisesta, ja milloin pakonomainen ajattelu on harhautusta. Harhautuksen pois jättäminen tuo läsnäolon ja seesteisyyden. Kun me kysymme mistä tahansa mieltämme vaivaavasta asiasta "mistä tämä pyrkii saamaan minun huomioni pois", mieleemme voi tulla ikään kuin tyhjä tila, hiljaisuus ja seesteisyys. Me olemme kirkkaammin läsnä. Silloin kyse on harhautuksesta; tuskan korvikkeesta. Harhautus auttaa meitä kuljettamaan raskaita tunteita mukanamme. Me tiedämme, kuinka silloin eletään ja mitä silloin ajatellaan. Mutta kun olemme läsnä ilman painolastia, kuinka silloin eletään?

Vastaus tulee itsestään ja usein pienissä pätkissä. Me päästämme rakkaista korvikkeistamme irti vähän kerrallaan, mutta joka kerta kevyemmin.

Kysymys on jälleen prosessista, eikä siitä mikä näyttäisi olevan prosessin sisältö. Olennaista on se, että ajattelemme samaa asiaa yhä uudelleen ja uudelleen. Asian sisältö on yhdentekevä. Jos me olemme ajatelleet jotakin asiaa kaksikymmentä kertaa, on luultavaa, että jatkossa vain toistamme samaa kuviota - kenties sisällön hieman muuttuessa, mutta prosessin pysyessä samana.

Tavallista

Vihdoin sain aikaiseksi kesäloman keskellä kirjoittaa pienen pätkän. Olen aikonut useita kertoja kirjoittaa jostakin, mutta se on liuennut pois tavallisuuteen. Elämä tuntuu olevan niin tavallista, että siinä ei ole mitään kirjoittamista. Sen kokemukset ovat samalla niin suuria ja syviä, että minulla ei ole toivoakaan ilmentää niitä lyhyissä tekstipätkissä.

Minä olen yksinkertaisesti enemmän minä ja muut ovat enemmän muita. Huomaan olevani joskus kömpelö, joskus levoton ja toisinaan innostunut. Enimmäkseen kuitenkin olen seesteisesti tyytyväinen siihen epätäydellisyyteen, joka minä olen. Teen virheitä, unohtelen asioita ja välillä huomaan olevani sanomassa jotakin, jota ei jonkun toisen mielestä kuuluisi sanoa. Tämän keskellä olen kiitollinen, tyytyväinen, ja kuulun omaan paikkaani.

Minusta tuntuu siltä kuin olisin tullut takaisin alkuun, mutta alku ei ole kuitenkaan sama. Olen kiertänyt matkan monenlaisten vaiheiden kautta ja luullut, että tulisin johonkin uuteen. Oikeastaan vasta nyt huomaan, missä olen ja mikä olen. Sanoisin, että paranemisessa me muutumme huomattavasti vähemmän kuin usein ajattelemme. Ehkä me teemme kierroksen erilaisten "muutosten" kautta vain huomataksemme, että ne ovat tarpeettomia.

Paranemisen aikana me katselemme elämäämme useista näkökulmista. Me saatamme odottaa elämäämme monenlaista muutosta, koska kuvittelemme "oikean" elämän olevan jotakin muuta kuin oma elämämme. Mutta "oikeaa" elämää ei ole. On vain se ihminen, joka on keskellä elämää. Paranemisessa tämä ihminen ei muutu kovin paljoa. Mutta hänen elämänkokemuksensa muuttuu. Sitä leimaa tyytyväisyys siihen, mikä on - vaikka se olisi tyytymättömyyttä. Tämä ihminen lepää silloinkin kun on levoton. Sillä suru on vain surua ja riemu on vain riemua. Mutta suru ei ole samaa surua, mikä oli ennen paranemista, eikä ilo ole samaa iloa, mikä oli ennen paranemista. Niinkuin en minäkään ole sama minä, vaikka olen sama minä.

Katselen ikkunasta kesän vehreyttä. Tiedän epäonnistuneeni kirjoittamisessa. Mutta olen tyytyväinen, sillä minulla ei juuri nyt ole mitään sanottavaa.

Ilta himmenee. Puiden vihreys muuttuu tummuudeksi.

Läsnäolo

Läsnäolo sisältää neljä osa-aluetta:

  1. Oma ruumiini: havainnoin ruumistani ja sen tuntemuksia; huomaan esimerkiksi, että jalkojani pistelee, silmäni ovat kuivat, selkäni on väysynyt tai että olen kylläinen.
  2. Tunteet: olen selvillä tunteistani; esimerkiksi vihasta, surusta, ilosta, tyytyväisyydestä tai pelosta.
  3. Ajatukset ja mielen rakennelmat: olen selvillä siitä mitä ajattelen, minkälaisia ihanteita, unelmia ja toiveita minulla on, minkälaisia muistoja minulla on, tai minkälaista käsikirjoitusta luon mielessäni muille ihmisille ja maailmalle.
  4. Ympäristö: olen selvillä siitä, mitä ympärilläni tapahtuu; mitä tapahtuu omassa kodissani, työpaikallani, kylässäni; huomaan mitä tapahtuu lähelläni olevissa ihmisissä, eläimissä ja kasveissa.

Useimmiten me olemme läsnä vain yhdellä tai kahdella osa-alueella. Jotkut meistä uppoavat tunteisiinsa ja toiset kuulostelevat ruumiinsa tuntemuksia. Jotkut kiinnittävät erityistä huomiota ympäristönsä joihinkin seikkoihin, ja toiset tykkäävät minun laillani uppoutua omiin ajatuksiinsa.

Me olemme erilaisia. Me kiinnitämme luonnostamme huomiota eri asioihin, ja niin on hyvä. Ei ole tarkoitus, että meistä tulisi tässä suhteessa samanlaisia. Pikemminkin on tarpeen tunnistaa omat vahvuutemme ja heikkoutemme sekä niiden seuraukset. Tarvittaessa me voimme harjaannuttaa itseämme, kasvaa heikkouksissamme ja iloita vahvuuksistamme.

Meillä läheisriippuvilla tuppaa olemaan yhteinen heikkous: me emme ole läsnä ympäristöllemme. Sanotaan kyllä, että me olisimme yliherkkiä ympäristöllemme ja muille ihmisille, mutta oikeasti me olemme yliherkkiä omille - usein tiedostamattomille - tunteillemme ja kuvitelmillemme. Me emme ole läsnä muille, vaan niille tuntemuksille, joita meissä herää.

Läsnäolon puutteella voi olla vakavia seurauksia. Jos me emme ole läsnä jollekin, ajan oloon me menetämme kykymme havainnoida sitä ja puhua siitä. Jos me emme ole läsnä ruumiimme tuntemuksille, me voimme nääntyä janoon tai kuumeeseen. Me voimme olla kuin zen-opettaja, joka joutui hankkimaan keinonivelet polviinsa, koska oli rasittanut niitä istumalla lootusasennossa silloinkin kun polviin sattui kovasti. Hän oli läsnä omille mielikuvilleen hyvästä opettajasta, mutta ei omalle ruumiilleen.

Samoin me voimme kadottaa yhteyden ympäristöömme. Me lakkaamme huomaamasta, mitä ympärillämme olevien ihmisten elämässä tapahtuu. Me kadotamme kykymme puhua siitä. Jos ympäristömme havainnoimisen sijaan me keskitymme vaikkapa ajatustemme havainnoimiseen, meidän työkaluvalikoimamme supistuu ja alamme suhtautua ympäröivään todellisuuteen kuin ajatuksiimme, tunteisiimme tai ruumiiseemme.

Jos emme ole läsnä ympäristön tapahtumien kanssa, me emme tunnista niitä. Ne sekaantuvat omien aistimustemme, tunteidemme ja ajatustemme kanssa, ja saatamme yrittää korjata ympäristöämme samoin kuin korjaisimme sisäisiä asioitamme. Jos yritämme "hoitaa" ympäristöämme ilman, että olisimme sille läsnä, se ei tule hoidetuksi. Sen sijaan tapahtuu jotakin odottamatonta. Mikäli emme ole läsnä elinympäristöllemme, meidän toimintamme seuraukset voivat olla aivan muuta kuin intuitiomme ja tunteemme ehdottaisivat.

Ympäristön ja minun väliset syy-seuraussuhteet ovat voimassa riippumatta siitä, olenko selvillä niistä vai en. Ainoa ero on siinä, että jos en ole niistä selvillä, minä kärsin enemmän ja muut kärsivät enemmän. Sen tähden on tarpeen muistaa, että läsnä olemiseen kuuluu neljä näkökulmaa. Kolmea ensimmäistä me voimme harjoitella istumalla hiljaa. Se antaa meille edellytyksen kestää omat reaktiomme ja erottaa ne ympäristöstä. Läsnäolo ei lopu kun lähdemme ovesta ulos. Kun omat reaktiomme ja ympäristömme eivät sekaannu keskenään, jokainen ovesta ulos lähteminen on riemullinen kokemus ja matka oppimisen rikkauteen. Ja vaikka ne sekaantuisivatkin, pienikin häivähdys läsnäoloa ja sekaantumisen havainnoiminen avaa eteemme mielenkiintoisen ja rikkaan maailman. Se on rikas ja mielenkiintoinen silloinkin, kun sen rikkaus on lähinnä omien surujemme ja pelkojemme rikkautta. Maailma on silloinkin entisensä.

Huomaaminen, hyväksyminen, rajoittaminen ja palaaminen

Joidenkin asioiden oppimisessa ajatteleminen auttaa paljon. Toisinaan ajatteleminen on suuri oppimisen este. Erityisesti toistuvien ja tuskallisten tuntemusten ja ajatusten käsittelemisessä ajatteleminen on usein keino ohittaa asian syvin olemus ja olla käsittelemättä sitä. Meidän oppimistamme ei auta yhtään se, että ajattelemme samoja asioita yhä uudelleen - varsinkin jos se vielä johtaa tuskalliseen olotilaan.

Silloin me saatamme tarvita toisenlaista oppimista, joka koostuu huomaamisesta, hyväksymisestä, rajoittamisesta ja paluusta. Ensin me huomaamme jonkin asian tai ajatuksen. Me kuulemme jonkin äänen, haistamme jonkin tuoksun, tunnemme ruumiissamme tuntemuksen, näemme jotakin tai huomaamme mieleemme nousseen ajatuksen. Sen seurauksena meidän tunteemme saattavat heittää mihin vain, ja joskus niin nopeasti, että me emme ehdi huomata sitä havaintoa, joka viskasi tunteemme liikkeelle. Mutta havainnosta - huomaamisesta - kaikki aina lähtee. Mikään ei ala itsestään.

Kun me huomaamme ajatustemme ja tunteidemme karkaavan, me otamme ne vastaan. Me lakkaamme edes hetkeksi torjumasta ja selittämästä ja pelkäämästä ja katsomme vain sitä myllerrystä, joka lähti liikkeelle. Me katsomme sitä mitä tapahtuu ja sanomme sille tervetuloa.

Hyväksymisen jälkeen me laitamme rajat: me kieltäydymme aktiivisesti ajattelemasta asiaan liittyviä ajatuksia. Me keskitymme esimerkiksi hengitysten laskemiseen ja kiinnitämme huomiomme ilman virtaamiseen nenässä tai kurkussa samalla kun olemme tietoisia tunteistamme. Tai koemme, kuinka nenässämme on kuin heiluriovi, joka on vuorotellen auki suuntaan tai toiseen. Viime aikona minä olen mielistynyt siihen, että sisään hengittäessäni otan omat tunteeni vastaan ja ulos hengittäessäni ojennan ne koivun lehdille, apiloille, taivaanrannalle, järvelle, nurmikolle tai mille tahansa muulle. Kun joka uloshengityksellä valitsen uuden kohteen, olen sisäänhengityksellä läsnä itselleni ja uloshengityksellä läsnä ympäristölleni. Toisinaan iloa ei tarvitse kauaa odottaa, toisinaan tarvitsee, mutta silloinkin läsnäolon rikkaus on koko ajan läsnä.

Samalla kun hengittelemme, pyrimme hissukseen ja rakastavasti kohti sitä tuntemusta, ajatusta tai havaintoa, joka laukaisi olotilamme. Me palaamme takaisin. Jos me tavoitamme alun, otamme sen vastaan, hengittelemme samalla tavoin ja pyrimme pitämään ajatuksemme siitä erossa. Jos emme tavoita, hengittelemme sitä mitä tunnemme.

Tällä kaikella me opimme jotakin, mitä emme voisi oppia muutoin - me tutustumme omiin reaktioihimme ja opimme tuntemaan itseämme. Useinkaan kyse ei ole siitä, että tuntisimme maailman puutteellisesti. Usein me emme tunne itseämme. Emme varsinkaan silloin, jos pyörittelemme samoja ajatuksia yhä uudelleen.

Ennen kaikkea tällainen oppiminen tapahtuu kokemuksen ja läsnäolon kautta. Se on jotakin aivan muuta kuin ajattelemisella saatu, usein kuviteltu, oppiminen, joka voi kadota seuraavaan uuteen ajatukseen. Muista siis huomaaminen, vastaan ottaminen, rajoittaminen ja paluu. Silloin olet läsnä itsellesi ja opit tuntemaan itseäsi. Saatat huomata olevasi hyvin erilainen kuin olit ajatellut - paljon rikkaampi, paljon eloisampi ja syvällisesti läsnä. Silloin tulee esiin myös se, että jokainen meistä on omalla erilaisella tavallaan läsnä, reagoi eri tavalla, unelmoi eri asioista ja rakastaa tätä maailmaa omilla keinoillaan. Hyvä niin.

Kaikki johtuu kaikesta muusta

Asiat eivät tapahdu vain yhdestä syystä tai muutamasta syystä. Minä saatan kiinnittää huomioni esimerkiksi pysäköintipaikalle jätettyyn roskakasaan. "Miksei joku vienyt näitä kaatopaikalle tai edes roskikseen". Minua alkaa vihastuttaa ja ärsyttää. Pidän jätteiden tuojaa laiskana, saamattomana tai piittaamattomana. Ehkä olen oikeassa, ehkä en.

Tässä tapahtuu kolme asiaa: pysäköintipaikalle on tuotu jätteitä, minä reagoin niihin, ja minä reagoin omaan reaktiooni. Mikään näistä ei elä itsekseen, vaan on yhteydessä koko maailman historiaan.

Se, että joku on tuonut jätekasan pysäköintipaikalle, johtuu kaikesta muusta: tuojan perhetilanteesta, hänen fyysisestä olemuksestaan, hänen rahatilanteestaan, aiemmin hankkimista tavaroistaan ja kulkuvälineistään, olosuhteista joiden takia hän muutti paikkakunnalle, hänen vanhempiensa terveydestä, ammatista johon hän kouluttautui, ystävistä jotka eivät tulleet juuri nyt avuksi, ystävän isoisän sairastamisesta, naapurikunnassa tehdystä päätöksestä lakkauttaa palveluita, edellisessä kunnallisvaalissa annetuista äänistä, edellisen kunnanhallituksen huonosta päätöksestä, siitä että tämä parkkipaikka sijaitsee juuri tässä, ja niin edelleen. Miljoonat asiat yksilöiden, yhteisöjen, yhteiskunnan sekä kansainvälisen kauppatilanteen ja poliittisen tilanteen taustalla ovat saaneet aikaan tämän tapahtuman kaikkine siihen liittyvine tavaroineen. Roskakasa silmieni edessä on monimutkaisten tapahtumien tulos.

Samanlainen monimutkainen kudelma on myös minun reaktioideni taustalla: minä satuin juuri nyt kulkemaan tästä, koska bussipysäkki on rakennettu tuonne, ja koska bussireitit on aikataulutettu näin. Satuin kulkemaan yksin, koska naapurini on työmatkalla, ja olen väsynyt eilisestä ylityöstä, joka oli seurausta toisen firman työntekijän tekemästä kirjoitusvirheestä. Minun reaktioni johtuvat myös kotikasvatuksestani ja siitä, että olen tämän yhteiskunnan kasvatti. En myöskään miettinyt jotakin ongelmaa niin, että se olisi vienyt kaiken huomioni. Tulkitsin jätekasan johtuvan piitaamattomuudesta tai laiskuudesta, jolloin koin sen suorana uhkana omanarvontunteelleni. "Eikö joku piittaa muista (lue: minusta) sen vertaa että olisi vienyt nämä muualle?"

Joskus meidän huomiomme kiinnittyy johonkin, ja sitten meissä tapahtuu jotakin. Tällaisessa tilanteessa me saatamme alkaa miettiä tapahtuneiden asioiden syitä. Meidän mielemme takertuu, kaventuu ja keskittyy nostamaan esiin ajatuksia, jotka ovat meille entuudestaan tuttuja. Kun me alamme selittää maailmaa ja sen tapahtumia (itsemme mukaan lukien) omien ajatustemme avulla, me olemme jo sulkeutuneet ja lakanneet oppimasta. Me selitämme tapahtunutta niillä asioilla, joiden uskomme olevan havaitsemiemme ilmiöiden taustalla. Oppiminen on silloin loppunut ja me syydämme maailman niskaan sen, mitä olemme tähänkin asti ajatelleet. Me valikoimme saatavilla olevista miljoonista syistä muutamia, joihin olemme erityisesti mielistyneet.

Tällaisessa tilanteessa riittää, että toteamme "tämä johtuu kaikesta muusta". Sitten voimme esimerkinomaisesti keksiä muutaman syyn. Emme yritä keksiä oikeaa syytä, vaan osoittaa muutamalla esimerkillä sitä kaikkea muuta, josta havaitsemamme ilmiö johtuu. Näin me saamme etäisyyttä ensimmäisiin mieltämme tukkiviin ajatuksiin ja päästämme irti asiasta. Sen lisäksi meidän näkökulmamme laajenee ja valmistautuu ottamaan vastaan. Sen sijaan, että me tahtoisimme opettaa jotakuta muuta tai itseämme toimimaan "oikein", me valmistaudumme oppimaan. Me valmistaudumme näkemään. Me avaamme mielemme ja annamme maailman vastata.

Sanoessamme "tämä johtuu kaikesta muusta" me saatamme kokea mielemme laajenevan ja aistiemme terästyvän. Me saatamme huomata, kuinka mielen metakka väistyy ja tilalle liukuu kuunteleva hiljaisuus. Silloin me olemme opetattavissa, ja maailma muuttuu ärsyttävästä ja raskaasta paikasta mielenkiintoiseksi ja avaraksi. Jos me luulemme tietävämme, me emme opi. Me opimme vasta sitten, kun emme tiedä.

Jatkuu...