[an error occurred while processing this directive]

Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Onnen avaimet

Meillä kaikilla on omat avaimemme onneen. Ne ovat niitä, joihin me luotamme, kun mikään muu ei kanna, kun epätoivo on liian lähellä, kun ahdistus kasvaa liian suureksi, tai kun elämä tuntuu liian tylsältä. Joku meistä avaa pullon. Joku lähtee baariin. Joku haistelee käytettyjä alusvaatteita. Joku teroittaa veistä viiltääkseen itseään. Joku imee sisäänsä myrkyllistä ja pahalle maistuvaa savua. Joku käyttää aineita, jotka saavat mielen hallitsemattomaan tilaan. Joku etsii sukupuoliyhteyttä toisen kanssa. Joku hinkkaa ruumiinsa erogeenisiä osia. Joku kurittaa omaa ruumistaan ankarin harjoituksin. Joku on syömättä ja juomatta. Joku opettelee ulkoa mantroja. Joku juoksee pitkin polkuja. Joku lukee kirjoja. Joku piirtää tai maalaa sisäistä maisemaansa. Joku kirjoittaa runoja tai tekstejä. Joku kaivaa maata. Joku laittaa rahaa pankkiin. Joku piehtaroi ajatuksissaan, unelmissaan tai tunteissaan. Me palaamme samoihin avaimiin yhä uudelleen emmekä näe, että ne eivät toimi. Kun me katsomme omia avaimiamme tuskan, puolustusmekanismien ja pelon läpi, ne näyttävät houkuttelevilta. Mutta ovatko ne todella sitä?

Maailma on täynnä erilaisia avaimia. Jokainen etsii onnea sieltä, mistä uskoo sen saavansa. Jokainen meistä etsii sitä, minkä kokee olevan maailmassa häntä varten. Me katsomme maailman suurta rikkautta ja valitsemme siitä asioita, jotka houkuttelevat meitä. Uskallammeko katsoa avoimin ja rehellisin silmin sitä, mitä ne ovat?

Ovatko ne onnen avaimia? Voivat olla. Ei niissä sinänsä ole mitään vikaa. Eivät ne estä meitä olemasta onnellisia. Mutta vastatakseni kysymykseen minun on katsottava hieman kauemmas ja syvemmälle. Osana vastausta sanon kuitenkin jo etukäteen yhteenvedon, jota syvennän tässä kirjoituksessa:

Me olemme kasvaneet vahingollisten asioiden keskellä. Se on saanut meidät kokemaan, että tietynlaiset - hyvinkin kummalliset - asiat ovat meitä varten, ja että muut eivät kuulu meille. Tehdessämme näitä asioita me etsimme onnea usein paikoista, joka masentaa meidän minäkuvaamme. Jos etsin onnea käytettyjen alusvaatteiden tuoksusta, kerron samalla itselleni, että olen tämän maailman roskisdyykkari, ja sen jätökset ovat minua varten. Me saatamme olla pelonsekaisesti niin kiintyneitä asioihin, joista etsimme onnea, että emme huomaa, että niissä ei sitä ole. Toistamalla niitä muutamia asioita, joissa me näemme onnemme, me vain lisäämme surkeuttamme. Paraneminen näkyy siinä, että me alamme käyttää maailman laajoista resursseista entistä suurempaa osaa. Me suhtaudumme itseemme positiivisemmin, ja positiiviset asiat alkavat kiinnostaa meitä. Sen sijaan, että me kokisimme rasittavaksi sen, että ystävämme haluaa poiketa luonamme, me otamme vastaan positiivisen huomion. Sen sijaan, että pelkäisimme muita ihmisiä, me etsimme heidän seuraansa. Meidän elämäämme tulee raikkaus ja oikeita onnen avaimia.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole, että alkaisit yrittää etsiä uudenlaisia onnen avaimia, sillä se ei toimi. Tarkoitus on sen sijaan, että katsoisit omaa toimintaasi ja sen kautta näkisit, mistä ja minkälaisin teoin etsit onnea. Silloin näet jotakin itsestäsi ja siitä, minkä koet tässä maailmassa olevan sinua varten. Saatat nähdä, että keräät onnen kappaleita maailman tunkiolta. Tai että vain unelmoit onnen kappaleista luullen, että niitä ei ole missään juuri sinulle varattuna. Tai että et uskalla luottaa kehenkään toiseen. Saatat myös nähdä, että etsit onnea raikkaista paikoista, ja että sinussa on tapahtunut paljon kasvua. Missä tahansa oletkin, ja mitä tahansa näetkin, muista, että näet itsesi. Näet, kuinka lujasti olet yrittänyt etsiä onnea siitä osasta, jonka uskot kuuluvan sinulle. Mutta minä vakuutan sinulle, että sinulle kuuluu paljon enemmän. Sinulle kuuluu koko maailma. Sinulle kuuluu kaikki se, mitä ikinä maailmassa on poimittavaa. Ja samalla sinulla on suuri haaste: surra pois ne aidat ja rajat, jotka uskottelevat sinulle, mitä voit tehdä ja mitä et. Surra pois se, että olet uskonut, että saat vain sen, mitä muilta jää yli. Surra pois se, että sinä olet katsonut iloa, riemua ja loistoa sivusta, kokien että ne eivät ole sinua varten. Surra pois se, että olet yrittänyt luottaa vain itseesi, koska lapsuutesi opetti, että kaikki muut ovat vaarallisia. Nämä ovat suuria menetyksiä.

Laitan tähän alkuun ystäväni sanat, jotka ilmentävät sitä iloa, mikä tulee, kun huomaamme, että maailman rikkaus on myös meitä varten. Minulle nuo sanat merkitsevät tosi paljon, sillä tiedän, mitä niihin sisältyy.

"Tavallinen elämä jatkuu. Jiihaa! Olen kyllä kamalan väsynyt, kun en saa oikein nukutuksi, mutta muutoin olen ihan omissa nahoissani.

Ihastus esitteli eilen kihlasormustaan, joten se ihastuminen oli ihan minun päässäni. Mutta oli silti tosi kiva ihastua. Minäkin olen ihminen ja tunnen kaikkea mitä ihminen tuntee. Tänään on tämän päivän tunteet ja huomenna taas huomisen tunteet. Olen onnistunut tilanteiden läpielämisessä hyvin. Tilanteet eivät minua kaada, kun hyväksyn itseni niissä. Paniikkihäiriötä on isommissa palavereissa, mutta niissä en joudu käymään kuin noin kerran kuussa. Oloni käy niissä tosi huonoksi, mutta pysyn järjissäni kumminkin eli omat asiat ei mene sekaisin. Olen tyytyväinen nykyiseen työnkuvaani. Parhaimmillani olen kentällä ja pienissä neuvotteluissa muutaman ihmisen kanssa.

Odotan innolla omaa ensimmäistä huikeaa kolmipäiväistä ulkomaanmatkaani. Olen selvittänyt melkein kaiken siihen liittyen, mitä keksin. Autovakuutuksesta tarvin green cardin mukaan. Garminiin tarvii ostaa kortti, missä on euroopan kartta. Koiralle tarvii eläinlääkärin antaa matolääketabletti ennen lähtöä. Majoituspaikaksi löytyi reipashenkinen iso vanha maatalo, missä pidetään ampumiskilpailuja ja majoitetaan metsästysseurueita. Siellä on pari luonnonpuistoaluetta, missä käydä patikoimassa päiväseltään koiran kanssa. Laivamatkat menee varmaan sujuvasti kun lähtee perjantaiaamun ensimmäisellä ja palaa sunnuntai-illan viimeisellä. Huomenna kyselen vielä työkaverilta neuvoja, kuinka siellä ajetaan autolla niin ettei kolaroi pahasti. Autoon vaihdetaan ens viikolla jarruputket ja seuraavalla ruostesuojataan ja katsastus perään, joten kunnossa on sitten ainakin.

Olen nyt miettinyt ja suunnitellut paljon omia juttujani. En ole töiden lisäksi keskittynyt nyt ollenkaan muiden ihmisten asioihin. Ja tämä on tuntunut mukavalta ja mielekkäältä! Ihmeellistä. En ole tehnyt tätä itseäni pakottamalla ainakaan kokonaan, vaan ihan halusta."

Kuinka paljon elämän rikkautta! Luottamusta siihen, että maailmalla on laaja kirjo asioita annettavana. Kokemus omasta arvokkuudesta. Luottamusta siihen, että seikkailu kantaa. Tämä on jotakin ihan muuta kuin läheisriippuvan tai addiktin takertuminen oman tuskallisen kokemuksensa ytimeen. Tämä on tavallista elämää.

Onnellisuuden koneisto

Meissä kaikissa on onnellisuuden koneisto, jonka tehtävä on ohjata meitä joka hetki kohti suurinta onneamme. Erityisesti vaikeissa tilanteissa se aktivoituu niin vahvaksi, että se voi ottaa meidät kokonaan valtaansa. Ongelmamme ei ole koskaan se, etteikö koneisto käynnistyisi. Ongelmamme on se, että emme näe, mihin se ohjaa meitä. Jos me olemme kasvaneet vahingollisissa oloissa, meidän koko mielemme voi olla vääristynyt. Meidän käsityksemme onnesta ja onnellisuudesta voi olla sairas. Meidän käsityksemme siitä, mikä on meille mahdollista tai sallittua, voi olla aivan kummallinen.

Minä ajan pitkin maantietä, ja yhtäkkiä edessäni on useiden autojen ja peräkärryjen muodostama jono. Minun onnellisuuskoneistoni aktivoituu välittömästi ja alkaa pyrkiä voimakkaasti kohti onnellisinta olotilaa. Havaitakseni tämän minun tarvitsee vain todeta: "minun onnellisuuskoneistoni käynnistyi juuri". Mutta kun me ajamme jonon perään, me emme tavallisesti tulkitse reaktioitamme onnellisuuskoneistomme tuotteeksi, vaan alamme manata olosuhteita tai noitua itseämme. Tottakai me reagoimme kipeästi tuskallisessa paikassa. Me reagoimme niin kipeästi, että emme huomaa, että meissä käynnistyi juuri osa, jonka tehtävä on palauttaa olomme onnelliseksi. Me emme huomaa siksi, että uppoamme rikkinäisen onnellisuuskoneistomme reaktioihin ja näemme maailman vain sen tarjoamista vaihtoehdoista käsin.

Mutta kun kysyn, mitä vaihtoehtoja onnellisuuskoneistoni tarjoaa, minä voin alkaa nähdä. Minä voin alkaa huomata, että moniin vaihtoehtoihin sisältyy tuskaa ja agressiota. Kun juutut jonoon liikenteessä, kaupan kassalla tai pankissa, sano itsellesi, että sinun onnellisuuskoneistosi käynnistyi juuri. Sitten katso, mitä se haluaisi tarjota sinulle. Mitä tuskallisemmassa paikassa olet, sitä selvemmin voit nähdä, minkälaisia onnellisuuden vaihtoehtoja mielesi esittelee sinulle. Monet niistä ovat lähes primitiivireaktion kaltaisia. Maailmalla olisi tarjottavana paljon erilaisia asioita, mutta minun mieleni tahtoo vain tätä.

Kun ajoin jonon perään ja huomasin reagoivani, sillä jäljellä oleva matka oli pitkä, minä sanoin itselleni "minun onnellisuuskoneistoni käynnistyi". Sitten jäin ihmettelemään sen tarjoamia vaihtoehtoja. Mikään niistä ei olisi toiminut. Sen sijaan onnellisuuskoneiston vajavaisuuden hyväksyminen nosti surun. Minä huomasin olevani rikki. Tämän surun kautta sain jälleen yhteyden nykyhetken todellisuuteen ja sen mukana aloin nauttia ajomatkasta. Katselin tietä, tienvarsia, pilviä ja muita autoja. Olin niin rikkaasti läsnä, että todellinen onnellisuus tulvahti vahvana liikutuksena. Liikutusta lisäsi vielä se, että ymmärsin sisälläni olevan rikkinäisyyden. Se osa minua, joka määrittelee onneni rajat, oli hajalla. En voisi seurata sitä enkä luottaa sen ohjaavan minua oikeaan. Se saattoi houkutella minua turvalliseen ja surulliseen yksinäisyyteen, kun onnellisuuteni toteutuisi yhteydessä muihin. Se saattoi aidata mahdollisuuteni tolkuttoman pieneksi pläntiksi, kun koko maailma voisi olla minulle mahdollista. Mutta saatoin löytää suuren vapauden ja onnellisuuden kohtaamalla ja hyväksymällä onnellisuuskeskukseni rikkinäisyyden. Minä saatoin hyväksyä sen, että kaikkien sisältäni tulevien vaihtoehtojen tarkoitus on ohjata minua kohti suurinta onneani, mutta että ne ovat erehtyneet siinä, mikä olisi onnellista. Tästä myöhemmin lisää kappaleessa Unelmia.

[Harjoitus: Kun joudut vaikeaan tilanteeseen, jossa mielesi alkaa manata ja noitua, sano itsellesi: "minun onnellisuuskoneistoni käynnistyi juuri". Sitten katso, minkälaisia vaihtoehtoja se esittelee sinulle. Tunnistatko niissä kotisi rajallisuuden ja rikkinäisyyden? Minkälaisten määräysten ja sääntöjen puitteissa sinun olisi toimittava? Entä muiden ihmisten? Katso, kuinka he toimivat, ja totea itsellesi "juuri nyt he pyrkivät kohti omaa käsitystään tämän hetken suurimmasta onnellisuudesta". Missä tahansa liikut, muistuta itseäsi siitä, että jokin osa sinussa etsii koko ajan sitä, mikä on sen käsitys suurimmasta onnellisuudesta, ja että sen käsitys voi olla rikki.]

Jos teet yllä olevaa harjoitusta, saatat huomata, kuinka sinun onnellisuuden koneistosi käy koko ajan. Se ei pidä pienintäkään taukoa. Se on vahva ja ohjaa sinua joka hetki kohti sitä, minkä se arvelee olevan onnellisin olotilasi. Samalla huomaat, että sen käsitys onnellisesta tilasta perustuu kipeään menneisyyteen. Se saattaa pitää onnellisimpana tilanasi sitä, että kukaan ei huomaa sinua, tai että muut hymyilevät sinulle, tai että tärkeä ihminen puhuu kanssasi, tai että sinulla on oikeat vaatteet tai oikea auto. Se saattaa kutsua sinua riippuvuutesi lämpimään syliin. Se kutsuu meitä siihen, mikä oli onnellista joskus. Ellemme korjaa sen käsitystä onnellisuudesta, se houkuttelee meitä lopun ikäämme takaisin raskauteen.

Kuinka me sitten korjaamme sen? Emme mitenkään, sillä se ei ole rikki. Se toimii juuri niin kuin sen on hyvä toimia. Kukaan ei ole vain kertonut sille, että se ei ole enää siellä, mistä se on saanut vahvimmat toiveensa onnellisuudesta ja pelkonsa onnettomuudesta. Meidän tarvitsee vain katsoa sitä, ja katsoessamme sitä me osoitamme sille, että ei hätää enää. Yllä oleva harjoitus on juuri tätä. Sitä tehdessäsi saatoit kokea olosi keventyvän. Saatoit kokea uutta onnellisuutta siitä, että huomasit, kuinka hyvä ja hyvin toimiva onnellisuuden koneisto sinulla on, ja on ollut koko ajan. Me voimme olla levollisia ja luottaa siihen.

Irti päästäminen on sitä, että katsomme
emmekä tee mitään muuta.

Kun me vain katsomme sitä, mihin onnellisuutemme keskus pyrkii, me vakuutamme sille, että ei ole mitään hätää. Me emme ala hosua. Me emme ala pyrkiä jonnekin emmekä jostakin pois. Tämä suuri ja järkähtämätön rauha rauhoittaa onnellisuutemme keskuksen. Me tuomme sen pois menneisyydestä tähän hetkeen. Me teemme sen katsomalla, mitä se tekee tässä hetkessä ja toteamalla, että se ei ole enää tarpeen eikä edes kovin onnellista. Kun me katsomme sitä rakkaudella, se uskaltaa päästää irti lapsuuden ja kipeän menneisyyden peloista, turvapaikoista ja lohdutuksista. Me emme enää tarvitse sellaista onnellisuutta.

Vastaan taisteleminen ei onnistu. Niin kauan kuin onnellisuutemme koneisto pyrkii jonnekin, se yrittää viedä meidät mukanaan. Mukaan lähteminen ei kuitenkaan onnistu, sillä sen etsimää paikkaa ei enää ole. Ainoastaan irti päästävä katsominen onnistuu, sillä se osoittaa meille, että turvapaikkaa ei enää ole, sillä uhkaa ei enää ole. Pelot ovat muistoja lapsuudestamme, ja nyt ne joutavat pois.

Kenen onnellisuus?

Me voimme elää kolmella eri tasolla. Harvoin tasot ovat selkeitä kokonaisuuksia, vaan me saatamme elää eri asioissa eri tasoilla. Yksinkertaisuuden vuoksi kirjoitan kuitenkin ikään kuin koko meidän persoonamme eläisi joillakin näistä tasoista.

Ensimmäinen taso on sellainen, jossa minun mieleni vastaa ulkopuolisiin ärsykkeisiin ilman, että minä olisin selvillä siitä, mitä minussa tapahtuu. Minulla ei ole omia aikomuksia, vaan elän sen mukaan, mitä minulle on opetettu. Minun käyttäytymiseni perustuu siihen, mitä vanhempani ovat sanoneet, mitä opettajat ovat sanoneet, mitä muut ovat sanoneet ja sanovat, ja siihen, mitä olen lukenut kirjoista ja nähnyt televisiosta, ja mitä näen nyt niistä ihmisistä, joiden kanssa olen. Minun käyttäytymiseni on oppimisen tulos. Jos olisin kuullut tai nähnyt jotakin muuta, minä eläisin sen mukaan. Jos nyt tapahtuisi jotakin muuta, minä eläisin sen mukaan. Se, mitä sanon omaksi tahdokseni, on muiden tuotos. Minä olen kokoelma oppeja, klausuuleja ja sääntöjä, jotka ovat muilta omaksuttuja. Mutta jos minun aikomukseni eivät ole lähtöisin minusta, minua ei oikein voi sanoa persoonaksi.

Toinen taso on sellainen, jossa minä reagoin sokeasti sisäisiin impulsseihini. Minun on nälkä ja minä syön. Minua väsyttää ja minä lepään. Olen ärtynyt ja tiuskin muille. Jos elän tällä tavoin, teen omia asioitani omalla tavallani ja omaan tahtiini. Tämän takia saattaa vaikuttaa siltä kuin olisin enemmän persoona kuin edellisellä tasolla, mutta en ole. Minä en reagoi sokeasti muiden toimintaan, mutta reagoin sokeasti sisäisiin yllykkeisiini. Niin kauan kuin en ole selvillä siitä, mihin minun mieleni reagoi, minulla ei ole vapautta tehdä niin tai olla tekemättä niin, ja persoonaani on suurelta osin syntymättä.

Kolmas taso on se, jota me opettelemme paranemisessa. Se edellyttää irti päästämistä. Se edellyttää katsomista ja nimeämistä. Minä katson sisäistä impulssiani ja otan siihen etäisyyttä niin, että näen sen ja voin nimetä sen. Minulla on lyhyt hetki, jossa näen, mitä tapahtuu. Itse asiassa tämä on valtavan suuri hetki, jossa minun persoonani tulee esiin. Tässä hetkessä minä tietoisesti aion. Jokin minussa on läsnä, kokee, valitsee ja ilmentää ennustamattomuutta. Tällä tasolla minä voin käyttäytyä riippumatta muista ihmisistä ja sisäisistä impulsseistani. Minun mieleni vapaus - minun persoonani - tulee näkyviin.

Mitä tekemistä tällä on onnellisuuden kanssa? Se, että minun käsitykseni onnellisuudesta ei ole yksin minun aikaansaannokseni. Se sisältää elementtejä muilta ihmisiltä, kirjoista, elokuvista, lehdistä, ja niin edelleen. Ne eivät kuitenkaan ole minun onnellisuuteni rakennusaineita, vaan osa minun sosiaalista olemassaoloani.

Sosiaalinen olemassaolo tarkoittaa sitä viitekehystä, johon muut voivat sijoittaa minut. Katso joskus, kun ennestään tuntemattomat ihmiset alkavat tutustua toisiinsa. He kertovat nimensä, missä he asuvat, mitä harrastavat, ketä he tuntevat, mitä joukkuetta he kannattavat, kenen lapsia he ovat, millaisia lapsia heillä on, missä he ovat töissä, mistä ruuasta he pitävät, ja niin edelleen. Mitä me olisimme ilman tätä viitekehystä? Riittäisikö meidän persoonamme olemassaolo ilman sosiaalisen olemassaolon pönkää? Mitä sinä olisit, jos et olisi "sosiaalisesti olemassa"? Jos emme osaa erottaa omaa persoonaamme sosiaalisesta olemassaolostamme, me etsimme onnellisuutta sieltä, missä sitä ei ole, sillä

Vain minun vapaa persoonani voi olla onnellinen.

Useimmilla meistä on ainakin lyhyitä hetkiä, jolloin aikomisemme on ollut tietoista ja vapaata. Tällaisia hetkiä leimaa selkeys ja kirkkaus. Mutta usein me olemme kuin sumussa emmekä tiedä, mistä tekomme ja sanamme tulevat. Esimerkiksi meidän tunteemme voivat olla peräisin melkein mistä vain. Me saatamme imeä samassa tilassa olevan toisen ihmisen tunteen. Me saatamme kokea vastareaktiota toisen ihmisen tunteeseen. Me saatamme kokea vanhempiemme uskomusten mukaisia tunteita. Me saatamme kokea tämän yhteiskunnan meille antaman mallin mukaisesia tunteita. Niin kauan kuin me luulemme kaikkien tunteidemme olevan omiamme, me emme löydä rauhaa emmekä onnea.

[Harjoitus: Kun koet tunnetta, kysy itseltäsi "kenen tunnetta minä koen?" tai "kenen tunne tämä on?" Voit kysyä myös yleisesti "kenen tunteita minä koen?" Älä yritä etsiä vastauksia. Ne tulevat itsestään. Muista vain, että sinä voit kokea tunteita, jotka ovat: Voit tehdä tätä harjoitusta myös paikassa, jossa on muita ihmisiä. Esim. bussissa tai junassa voit katsella muita ihmisiä ja kysyä itseltäsi "kenen tunteita minä koen?" tai "kenen tunteita minussa on?" Saatat huomata, kuinka olosi kevenee ja vapautuu pelkästään kysymällä.]

Yllä oleva harjoitus on tärkeä siksi, että me voimme kohdata vain omat tunteemme. Me voimme reagoida meihin siirtyneeseen tunteeseen (ja reagoimme aina!), mutta reaktio ei johda mihinkään. Tunne jää. Se ei katoa. Tämän pitäisi olla meille merkki siitä, että koemme jonkun toisen tunnetta. Silloin on aika kysyä, kenen tunne se on.

Sosiaalinen identiteetti voi olla raskas ansa. Me tahtoisimme muuttua, ja jopa luulemme muuttuvamme, mutta kun palaamme tutun yhteisön eteen, olemme heti entisessä. Näissä tilanteissa me sanomme usein itsellemme: "mutta minä en voi" tai "en pysty". Näin kokiessamme me olemme imeneet yhteisön tunteet ja odotukset itseemme. Meidän on silloin hyvä kysyä, kenen tunteita me koemme. Kun me osaamme erottaa yhteisön jäsenten tunteet omistamme, me voimme antaa vapauden molemmille. Minä koen näin ja sinä koet noin ja se kaikki on OK. Jos meistä tuntuu, että emme voi tehdä jotakin, on tärkeää kysyä, miksi emme halua voida. Mikä on meille tärkeämpää kuin oma vapautemme, jonka voisimme omistaa helposti? Totuus on, että me voisimme tehdä mitä tahansa, mutta emme tee, sillä jokin muu on vielä tärkeämpää. Minä voin esimerkiksi päästää suustani mitä tahansa sanoja missä tahansa järjestyksessä. Fyysisenä toimenpiteenä se on helppo eivätkä mitkään sanat rasita suuta sen enempää kuin toiset. Mutta tunteeni voivat sanoa, että en pysty tuottamaan juuri sitä lausetta. Se ei ole totta. Minä pystyn, mutta en tahdo. Minä tahdon jotakin muuta. Silloin on hyvä nimetä se muu, sillä silloin otan takaisin oman vapauteni.

Rikkauksia

Jokainen meistä hyödyntää maailman tarjoamia resursseja joka hetki parhaalla mahdollisella tavalla. Jokainen meistä tekee joka hetki sitä, mistä saa suurimman onnen. Jos joku väittää toisin, hän ei tunne itseään. Samassakin hetkessä me näemme erilaisia mahdollisuuksia ja onnen resursseja. Joku kantaa viinapulloa. Joku istuu muistelemassa. Joku flirttailee. Joku purkaa raivoaan huutamalla. Joku oksentaa. Joku laatii selitystä. Joku viivyttelee kotiin menoa. Resurssit voivat olla vaatteita, ihmisiä, ilmeitä, ihailevia sanoja, huumeruiskuja, euroja, miehiä, naisia, lyöntejä, kirjoja, tunteita, ajatuksia, hajuja, vitsejä, saarnoja, taloja, geokätköjä, ja mitä tahansa asioita, asenteita, tapahtumia tai esineitä. Ne ovat niin uskomattoman monimuotoisia, että me näemme niistä vain pienen murto-osan. Ne voivat olla meistä niin hulluja, vastemielisiä, hävettäviä tai sairaita, että emme voisi kuvitella kenenkään saavan niistä onnea. Mutta silloin me olemme väärässä.

[Harjoitus: Kun katsot ihmisten toimintaa, ajattele itseksesi: "Hän käyttää maailman resursseja itselleen parhaalla tavalla". Me näemme erilaisia asioita. Me käytämme erilaisia asioita. Mutta kaikilla on vain yksi tarkoitus: jotta me olisimme vähemmän surullisia ja enemmän onnellisia. Missä tahansa liikutkin, voit nähdä, kuinka ihmiset hyödyntävät jokaisen hetken kaikki resurssit. Me olemme niin erilaisia, että emme läheskään aina näe, mitä resursseja muut käyttävät. Toisinaan me saamme siitä aavistuksen vasta, kun jotakin mielestämme ihan järjetöntä tapahtuu tai paljastuu.]

Me itse emme ole poikkeus: jokaisesta hetkestä me poimimme sen, mikä houkuttelee meitä eniten. Usein meitä houkuttelee jokin muu kuin luulemme. Samoin muita. Mutta jokaisen ihmisen tarkka tutka löytää jokaisesta tilanteesta vaihtoehdon, jonka mukaan toimia.

[Harjoitus: Kun olet paikassa, jossa on paljon ihmisiä, anna katseesi kulkea edestakaisin siten, että se ei tartu eikä tarkennu yhteenkään ihmiseen, ja ajattele tai sano itseksesi: "jokainen tekee sitä, mikä on hänestä onnellisinta". Pidä silmäsi koko ajan liikkeessä äläkä ajattele yksittäisen ihmisen tekoja. Tämä harjoitus saattaa olla hyvä, jos pelkäät ihmisjoukkoja. Harjoituksen tekeminen voi avata meitä uuteen vapauteen. Olimmepa paikalla tai emme, muut tekevät sitä, mikä on heistä onnellisinta. Se on hyvä vastalääke läheisriippuvuudelle.]

Tässä lienee turha toistaa kovin yksityiskohtaisesti, että tutut asiat houkuttelevat meitä. Me katsomme maailmaa oman menneisyytemme taustaa vasten. Me näemme vain sellaisia asioita, joille osaamme antaa nimiä. Sen tähden vain pieni osa paranemista on ajattelua ja pohtimista. Meidän ajatuksemme kiertävät vanhoja ratoja, mutta se ei ole pahin rajoitus. Suurin rajoitus johtuu siitä, että me emme näe, mikä tarkoittaa sitä, että me näemme niin kuin olemme aina ennenkin nähneet. Mitä enemmän pohdimme, sitä enemmän me olemme kiinni pohtimassamme näkökulmassa, eikä uusi pääse esiin. Kun me olemme luoneet turvapaikan ja elämme paranemisen ilmapiirissä, suurimmat paranemisen hetket tulevat aina yllättäen. Yhtäkkiä meidän silmämme avautuvat ja uusi näkökulma tulee tietoisuuteemme. Meidän ei tarvitse tarrautua paranemiseen, sillä se on köyhyyden näkökulmaa. Me luulemme, että paranemista on niin vähän, että meidän on raahattava sitä mukanamme. Me kiskomme omaa paranemistamme kuin raskasta kuormaa, eikä ihme, että elämä tuntuu raskaalta. Meidän huomiomme on kuorman raahaamisessa, emmekä silloin näe muuta. Toisinaan elämässä on hyvin raskaita hetkiä. Mutta useimmiten kyse on siitä, että haluamme kiskoa raskasta kuormaa, sillä emme osaa olla kevyesti. Me emme tiedä, kuinka keveydessä eletään, mutta raskauden me tunnemme.

Jos me voimme luottaa paranemisen rikkauteen ja siihen, että se tulee meitä vastaan joka puolella, me lakkaamme kiskomasta sitä mukanamme. Paraneminen lakkaa olemasta yksitoikkoista jyystämistä ja muuttuu rikkaaksi, iloiseksi ja vaihtuvaksi. Siinä on edelleen raskaita hetkiä. Kun me huomaamme uuden asian, kauhu voi vallata meidät hetkeksi. Minut se valtaa usein, kun huomaan, että en ole sitä mitä luulin, tai kun huomaan, että elämä ei ole sitä mitä luulin. Tällaiset hetket ovat merkkejä paranemisesta. Ne ovat merkkejä siitä, että todellisuus tuli läpi. Se tulee sitä paremmin läpi, mitä enemmän lakkaamme raahaamasta paranemisen kuormaa mukanamme. Todellisuus on aina täynnä paranemista, kun omat illuusiomme ovat joskus vain tarttumista siihen, mikä houkuttelee.

Paraneminen tulee usein yllättävien kokemusten kautta. Se vapauttaa, mutta on raskasta. On kevyempää pyöritellä ajatuksia, sillä me voimme ottaa vastaan minkä tahansa ajatuksen, käännellä ja väännellä sitä, ja sitten laittaa sen sopivaan lokeroon. Mutta kokemuksille me emme voi tehdä samoin. Me koemme uudet ajatukset kysymyksinä vain harvoin. Ajatukset on helppo torjua. Mutta uusi kokemus kysyy meiltä joka kerta, eikä meillä ole aina vastausta. Tämä kauhu tipauttaa meidät joskus tyhjyyteen. Siitä alkaa muutos väistämättä.

Maailma on täynnä rikkauksia. Se on täynnä paranemista. Se on äärettömän täynnä uusia ja uudenlaisia tilanteita, joiden yllätysten kautta paraneminen pyrkii meitä kohti joka hetki. Me emme edistä omaa paranemistamme sillä, että raahaamme sitä mukanamme. On vain paljon houkuttelevampaa ja tutumpaa ajatella samoja asioita kuin kokea uusia asioita. Niinpä se, mitä me sanomme paranemiseksi, voi ollakin suojautumista muutokselta, varsinkin jos se on pysynyt pitkään samanlaisena. Silloin meidän on hyvä luopua paranemisen köyhyyden näkökulmasta ja valita rikkauden näkökulma. Paranemista ei ole niin vähän, että meidän pitäisi raahata sitä mukanamme joka paikkaan. Sitä on niin paljon, että se kurkottaa meitä kohti tilanteessa kuin tilanteessa. Se hiipii meidän taaksemme ja koskettaa. Se tulee sivullemme ja tönäisee. Se kiipeä katuvaloon ja hyppää sieltä niskaamme. Se yllättää meidät linnunlaulussa, tuulessa, roskapussissa, toisen ihmisen äänessä, ruuan maussa, ja ohiajavan auton äänessä. Se tulee silloin, kun vähiten odotan, sillä silloin olen auki. Penkoessani omaa kuormaani olen kiinni. Mitä uutta sieltä löytyisi? Mutta pengon, koska koen sen olevan onneni avain.

Minä en jätä käyttämättä onnen avaimia missään tilanteessa.

Mitä tahansa tapahtuukin, minä otan esiin onnen avaimeni ja käytän niitä. Esimies tyrmää ehdotukseni, ja minä alan puhua muille, kuinka typerä hän on. Tällä minä vahvistan omaa asemaani uhrina, ja teen sen siksi, että se on minun onnellisin vaihtoehtoni. Toinen ihminen on epävarma siitä, haluaako hän olla minun kanssani, ja minä alan pelätä ja syytän itseäni huonoksi. Minä vajoan pimeään tunneliin, sillä se on minun onnellisin olotilani tässä tilanteessa. Se, mitä minä teen silloin, kun olen pahassa paikassa, paljastaa, minkälaiset onnen avaimet minulla on. Niissä ei tarvitse olla mitään järkeä - eikä usein ole. Ne voivat saada minut voimaan vielä huonommin. Niillä minä voin tehdä vaikeasta tilanteesta mahdottoman, koska en kestä uskoa sitä, että olen hyvä ja minusta on johonkin. Niillä minä muutan oudon tilanteen tutuksi, sillä tiedän, kuinka tutussa tilanteessa ollaan, vaikka se polttaisi mahaa tai ahdistaisi sydäntä. Mitä raskaampaan tuttuun tilaan minä pääsen, sen vähemmän minulta liikenee ajatuksia uudelle. Paranemisen myötä minä olen oppinut varomaan raskaita tiloja. Ne eivät ole onnellisia, vaikka olisivat kuinka tuttuja ja houkuttelevia hyvänsä.

Minä en halua enää poimia raskaita onnen avaimia. Keveyteen kuuluu myös se, että annan muille täyden vapauden poimia sellaisia avaimia kuin he tahtovat. Jos en antaisi muille siihen vapautta, yksi minun onnen avaimistani olisi se, että yritän hallita sitä, minkälaisia avaimia muut poimivat. Se olisi läheisriippuvuuden vahingollinen avain. Minä reagoin asioihin joskus ensin vahingollisesti tai raskaasti, mutta kun huomaan, mitä tapahtuu, minä kysyn itseltäni, onko tämä minun onneni avain. Joskus saatan huomata, että en voi mitään, ja kurjuuteen vajoaminen on minun onneni avain. Mutta joskus voin todeta että hups, otinpa vahingossa väärän avaimen, ja viskaan sen pois tarpeettomana. Ne avaimet, joita me poimimme, kertovat meille, millaisiksi me koemme itsemme ja mitä me näemme elämän tilanteissa. Vääräkin avain on arvokas, sillä se opettaa meille, että me voimme valita onnen, jossa voimme hyvin. Me opimme tunnistamaan, milloin aiomme kohdella itseämme vahingollisesti. Kun me näemme sen neutraalista ja irti päästäneestä näkökulmasta, me vain toteamme, että emme halua tämmöisiä avaimia. Me jätämme ne kevyesti ja itsestään. Meidän elämäämme tulee onnea ja iloa - ei siksi, että olisimme löytäneet uusia onnen avaimia, vaan siksi, että tiputamme toimimattomia avaimia pois. Kun haitallinen suojareaktio katoaa, me olemme todellisuudessa paremmin kohdallaan.

Paradoksi

Paradoksi on toinen nimi ykseyden kokemukselle: vastakohdat ovat yhtä aikaa voimassa. Kirjoitin siitä aiemmin kirjoituksen Paranemisen prosessi luvussa kahdeksan. Otan sen jälleen esille tässä hieman toisesta näkökulmasta - itseemme liittyen. Ja aloitan paradoksien paradokseista - Nooan arkista.

Arkki oli täynnä vastakohtia: Villieläimiä ja kotielämiä, lentäviä ja matelevia eläimiä, pyhiä ja epäpuhtaita eläimiä, koiraita ja naaraita. Jumala kutsui arkkiin sellaisen kokoelman eläimiä, että niiden olisi kuvitellut heti raatelevan toisensa kappaleiksi. Sitten Jumala teki jotakin uskomatonta. Kun kaikki eläimet olivat tulleet arkkiin, Jumala lukitsi arkin oven. Jumala itse varmisti, että kaikki vastakohdat pysyivät sisällä. Sitten hän lähetti sateen ja tämä kummallinen kokoelma alkoi seilata vesiä. Voi vain yrittää kuvitella sen tunnelmaa, epätietoisuutta, jännitteitä, ja levottomuutta. Mutta arkki selvisi ja lopulta sen runsaudensarvi purkautui uutena elämänä maan päälle.

Runsaus syntyy vastakohdista. Meidän elämämme runsaus syntyy siitä, että Jumala laittaa meihin kummallisuuksia, vastakohtia, vahvuuksia ja heikkouksia, ja sitten hän lukitsee oven. Jumala sulkee meidät ja lähettää sitten risteilemään pitkin elämän vettä vailla kiinteää päämäärää.

Kyse ei ole vastakohtien sovittamisesta. Kyse ei ole siitä, että sisällämme oleva taistelu lakkaisi, pöly laskeutuisi ja sisäinen rauha saapuisi. Kysymys kuuluu: voiko arkki seilata onnellisena niin, että sen vastakohdat eivät revi toisiaan hajalle? Voimmeko me nähdä, että sisäinen sovinto on mahdoton, ja että elämän voima tulee siitä, että kykenemme elämään yhteensopimattomien asioiden kanssa? Että asioille, ajatuksille, tunteille ja kaipauksille ei ole täydellistä sopusointuista tilaa, vaan että lopullinen tila on jännitteinen - paradoksi?

Tässä on kuva ihmisistä, jotka seilaavat elämässä ristiriitoineen, vastakohtineen ja jännitteineen - ja täynnä elämää. Samanlainen kuva on kylväjävertauksessa, jossa viljan sekaan kasvoi rikkakasvia. Palvelijat kysyivät isännältä, pitäisikö heidän mennä kitkemään rikkakasvit pois. Isäntä vastasi: "Ei, sillä te voitte rikkaviljaa kootessanne nyhtää sen mukana vehnääkin. Antakaa niiden kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti".

Tämä sisäinen paradoksi, tämä ristiriitojen kokoelma, on rakkauden koulu. Se on myös onnellisuuden koulu. Ennen kaikkea se on anteeksiantamisen koulu. Me annamme anteeksi itsellemme - ensin vastakohdillemme ja sitten sille, että olemme yrittäneet eliminoida niitä. Onneksi emme ole onnistuneet, sillä omat vastakohtamme ovat se koulu, jossa me kasvamme rakkauteen. Kun me annamme anteeksi, me hyväksymme. Me annamme anteeksi myös muille, mutta me kykenemme siihen vasta sitten, kun olemme antaneet anteeksi omille sisäisille ristiriidoillemme ja jännitteillemme. Ne ovat sittenkin meidän elämämme voima ja opettavat meille rakkautta - joka olisi meille tuntematon ilman omia rikkinäisyyksiämme.

Tässä suhteessa meillä ei ole mitään hävettävää. Aivan kuin Jumala lukitsi paradoksin arkkiin, hän on lukinnut meihin ristiriitoja. Eivät ne ole hänelle yllätys. Meidänkään ei tarvitse yllättyä eikä hävetä, kun ristiriitamme paljastuvat. Jokainen ihminen on täynnä skandaaleja. Rakkaus ei tule ilman nöyryyttä - mikä tarkoittaa jälleen hyväksymistä. Se tarkoittaa todellisuuden sietämistä. Paradoksaalisesti siitä seuraa onnellisuus. Siitä seuraa suuri onnellisuus, koska silloin meidän mielemme voi ottaa vastaan koko maailman. Ja koko itsemme. Silloin me olemme yhtä aikaa sopusointu ja skandaali. Silloin me uskallamme avata itsemme. Sekin on tarpeen, sillä ollaksemme onnellisia meidän on elettävä kolmessa kertomuksessa.

Kolme kertomusta

Me elämme kolmessa päällekkäisessä tarinassa, kuten kuva 1 näyttää. Vaikka emme tiedostaisi niitä tai sanoisimme, että emme elä, me elämme niissä. Me suhtaudumme itseemme jotenkin. Me suhtaudumme muihin jotenkin. Me suhtaudumme koko todellisuuteen jotenkin. Koko todellisuuden suurinta tarinaa voi sanoa myös Kosmiseksi tarinaksi tai Mystiseksi tarinaksi. Toisinaan me haluamme nähdä jostakin tarinasta vain puolet, ja toisinaan haluaisimme ohittaa sen kokonaan. Mutta me emme voi tehdä niin. Ohitettu tarina ei katoa sillä.


Kolme tarinaa
Kuva 1. Kolme sisäkkäistä tarinaa.


Minun tarinani

Minun tarinani on se, joka kertoo, millainen minä olen. Me tahtoisimme usein korvata sen tarinalla siitä, millaisia meidän olisi oltava, mutta silloin me maksamme kovan hinnan. Me voimme kuulua kahteen muuhun tarinaan vain oman tarinamme läpi. Vasta kun suostumme katsomaan omaa kertomustamme sellaisena kuin se on, me voimme alkaa olla läsnä muissa kertomuksissa. Me tahdomme unohtaa tämän usein. Se on hyvin kummallista, sillä vain ottamalla itsemme vastaan me voimme olla levossa muissa kertomuksissa. Tämä itsetunnosta kertova artikkeli esittää, että meissä on kaksi puolta: valaistu ja pimeä. On vaarallista, jos emme tunne pimeää puoltamme. Silloin me voimme olla kuin kemisti, joka ei tunne aineidensa kaikkia ominaisuuksia.

Jos me yritämme ohittaa pimeät puolemme, me saatamme tarttua Kosmiseen tarinaan (sen ei tarvitse kuulostaa kosmiselta eikä mystiseltä - juju on siinä, että Kosminen tarina kertoo, mistä kaikki on tullut, mihin kaikki menee ja miksi; tästä lisää myöhemmin). Silloin meistä tulee fundamentalisteja, ja liitymme johonkin liikkeeseen, lahkoon tai järjestöön - tai anarkistiseen ei-järjestöön; aivan sama. Kosmisesta kertomuksesta tulee väline, johon voin paeta oman kertomukseni kauhuja. Jos sinä epäilet, että minä en ole niin täydellinen (omasta arvomaailmastani katsottuna) kuin sanon olevani, tai jos epäilet, että minun lahkoni ei ole kovin hyvä, saat minulta vastaasi fundamentalistin reaktion. Minä lakkaan näyttämästä sinulle omaa henkilökohtaista kertomustani ja avaan sinun eteesi Kosmisen kertomuksen. Mutta minä en kuulu omaan kertomukseeni, vaan käytän Kosmista kertomusta torjuakseni osia omasta kertomuksestani, ja niinpä minä torjun sinut kahden kertomuksen tasolla. Sinä koet tulevasi torjutuksi vahvasti. Ei ihme, että sinä et koe yhteenkuuluvuutta minun kanssani. Minäkään en kuulu, sillä Kosminen kertomus ei ota minua vastaan, jos torjun osia itsestäni.

Kosmiseen kertomukseen "tunkeutuminen" ei johda kuulumiseen. Kosmiseen kertomukseen ei tunkeuduta, vaan se aukeaa yhtä aikaa itsemme hyväksymisen ja vastaanottamisen kanssa. Me kykenemme ottamaan itsemme vastaan vain, jos meillä on itseämme suurempi vertailukohta. Paradoksaalisesti tämä itseämme suurempi vertailukohta on meissä itsessämme, mutta me näemme sen suuruuden vasta kun otamme itsemme vastaan.

Minun tarinani on haaste rakkauteen. Se on haaste kaikkein vaikeimpaan rakkauteen - itsemme rakastamiseen. Paranemisen alussa minä epäröin kirjoittaa itsemme rakastamisesta - kuin se olisi itsekäs rikos. Nyt tekisi mieleni sanoa, että mitään muuta rakkautta ei ole kuin olla armollinen itseä kohtaan. Siitä kasvaa myötätunto ja kaikki muu rakkaus. Kuinka vaikeaa onkaan olla myötätuntoinen itseä kohtaan! Kuinka vaikea on olla tuskastumatta ja kiroamatta ja toivomatta, että jokin olisi toisin! Eikö kaikki muihin kohdistuva viha ja pettymys ole juuri tätä samaa: kunpa he olisivat toisin. Se ei ole rakkautta ilman ehtoja. Meidän harjoittelumaastomme on ihan lähellä ja se on turkasen vaikea maasto. Me voimme rakastaa vain, kun pystymme sietämään omaa oloamme ilman, että käyttäisimme muita olomme helpottamiseen. Me olemme kestäviä myötätunnossa ja rakkaudessa vasta kun kestämme itseämme ja tunteitamme.

Minä saatan yrittää paeta omaa kertomustani Kosmiseen kertomukseen myös toisella tavalla: sen sijaan, että kuuluisin liikkeeseen, minä yritän löytää oman yksityisen Kosmisen kertomukseni. Kosmiset kertomukset kuvailevat sitä, mikä on totta kaikille - ei vain minulle ja meille. Ne voivat kertoa painovoimasta, ruuansulatuksesta, psykologiasta, anteeksiantamisen vaikutuksista, häpeän syistä, kasvuvaiheista, fyysisen harjoituksen vaikutuksista, riippuvuuksista, maailman synnystä, rukouksesta, Jumalasta ja niin edelleen. Ne ovat persoonattomia, sillä ne kohdistuvat jokaiseen ihmiseen. Niiden avulla minä voin yrittää ohittaa oman persoonani ja uppoutua persoonattomaan tarinaan. Minä uppoudun psykologisiin, kosmisiin, mystisiin, uskonnollisiin, ja ties minkä lajisiin kertomuksiin. Minä kokeilen sitä, tätä ja tuota, mutta joudun tulemaan aina pettyneenä ja kauhuissani takaisin. Minun kauhuni johtuu siitä, että jokainen vähänkään oikean suuntainen Kosminen kertomus ei sulje mitään todellisuuden osaa pois. Jos minä yritän välttää joidenkin oman kertomukseni osien kohtaamista, Kosminen kertomus lyö minut takaisin julmasti. Jokainen vähänkään suurempi Kosminen kertomus on myös avoin ja epävarma. Se ei ole suljettu, sillä todellisuus ei ole vielä suljettu. Jos minä pakenen omaa ei-suljettua, osin tuntematonta ja osin sisäisesti ristiriitaista omaa kertomustani, minä en kykene kohtaamaan Kosmista kertomusta, joka on ei-suljettu, osin tuntematon ja osin sisäisesti ristiriitainen. Monet ovat luulleet itseään jatkuviksi etsijöiksi, mutta he ovat olleet jatkuvia pakenijoita - itsensä rakastamisen pakenijoita.

Kaikki olisi tässä. Kaikki olisi yksinkertaista. Mutta en ota itseäni kokonaan vastaan, koska luulen, että olisi jotakin muuta vastaan otettavaa. Meidän ei tarvitse kurkottaa kauas eikä etsiä paranemista kaukaa. Jos me kurotamme kauas, paraneminen pakenee meitä, ja me luulemme sitä olevan vähän. Mutta kun pysymme oman kertomuksemme vastaanottamisessa ja hyväksymisessä, me huomaamme paranemisen tulevan kohti joka puolelta. Paranemisen haaste on kuulumisessa. Jos minä en tahtoisi joidenkin osieni kuuluvan itseeni, en kykene kuulumaan maailmaan, jossa on samanlaisia osia. Minun onneni avaimet ovat minussa itsessäni. Ne olisivat tulossa minua kohti kovemmin kuin tahtoisin, mutta luulen niitä joksikin muuksi, ja yritän saada ne pois.

Me tahtoisimme kuulua. Me tahtoisimme kuulua Omaan kertomukseemme, Meidän kertomukseemme ja Kaiken kertomukseen, mutta me luulemme, että tällaisina emme voi kuulua. Me ajattelemme, että muut kertomukset eivät ota meitä vastaan tämmöisinä. Mutta juuri tämmöisinä ne haluavat meidät. Jos me yritämme kuulla muita kertomuksia ennen kuin kuulemme omaamme, me vahingoitamme itseämme. Me kuulemme väärin ja ymmärrämme väärin.

Pitkäaikaisessa tutkimuksessa selvitettiin, kuinka erilaiset ja eri taustoista tulevat ihmiset pärjäsivät elämässä. Hyvin pärjänneillä oli yhteinen tekijä: kyky sietää ristiriitaisia tunteita reagoimatta niihin heti. Arrrgh! Älykkyysosamäärä ei ollut ratkaiseva. Eikä tausta. Kyky olla avoimen ja ratkaisemattoman ristiriidan keskellä, kun lopputulos on epäselvä, on myös sisäisen paranemisen keskeinen osa. Se on harjoiteltavissa oleva osa - ja tärkeä osa, sillä ilman sitä emme kestä tietämättömyyttä, elämän paradoksia, emmekä Kosmista kertomusta. Minä kiemurtelen ja vääntelehdin, mutta en tee mitään. Minä en sano mitään. Minä odotan. Minä hyväksyn, että en tiedä. Minä hyväksyn, että en voi tietää. Minä hyväksyn, että asiat eivät ole minun hallussani. Tietämättömyys avaa uuden tien. Vasta kun myönnän, että karttani ei tunne seutua, voin laskea kartan sivuun ja nähdä, missä olen ja millainen olen. Silloin minun kartallani on vain yksi lause.

Yksi lause avaa tien kaikkiin kertomuksiin:
"Minä olen tällainen".

Kuinka vähän tekemistä se vaatiikaan! Ja kuinka kova lause se on!

Meidän tarinamme

Tuo yllä oleva lause ei todellisuudessa avaa meille tietä muihin kertomuksiin, vaan näyttää meidän osamme niissä. Ennen kuin voin sanoa sen, olen jo kasvanut muissa kertomuksissa minuksi. Siihen olen tarvinnut muiden ihmisten kasvoja ja Jumalan kasvoja. Minä olen tullut minuksi tiedostamattani. Muut ihmiset ovat heijastaneet minulle minua, ja he ovat kertoneet - suoraan tai epäsuorasti - mikä minun paikkani Kosmisessa kertomuksessa on. Minä näen itseni muiden silmissä ja Jumalan silmissä (käytän sanaa Jumala kuvaamaan Kosmisen kertomuksen Päähenkilöä tai Suurinta Voimaa). Kun kysyn itseltäni, kuinka muiden silmät katsovat minua, näen suuren osan minäkuvaani. Oikeastaan minä näen itseni. Minun minäkuvani on syntynyt muiden ihmisten katseesta, kun muut ihmiset ovat kertoneet minulle, että sinä olet tuollainen. Paranemisen haaste on löytää se katse, jonka alla minä voin puhjeta kukkaan.

Me voimme sanoa "minä olen tällainen" kahdella tasolla - naiivin lapsellisella tai aikuisen ymmärtävällä. Liioittelematta voin sanoa, että vasta sisäinen paraneminen muuttaa lapsen naiiviuden aikuisen ymmärrykseksi, ja se tapahtuu vain suuren kipuilun kautta. Jos totean yleisesti (usein jonkun episodin jälkeen), että minä vain olen tällainen, teen sen lapsellisen naiivisti. Usein sanon vain olevani sellainen, jotta voisin kuitata asian mahdollisimman nopeasti pois keskustelusta tai mielestäni. Aikuisen ymmärtävä taso on läsnä silloin kun se tapahtuu - silloin kun minä olen tällainen. Parantava läsnäolo on kaksikerroksista. Osa minua reagoi ja toimii jollakin tavalla, ja toinen osa on selvillä siitä, mitä minussa tapahtuu. Minä näen ja koen oman tällaisuuteni tässä hetkessä, enkä voi sille mitään. Vaikka minä kokisin ja tekisin mitä tahansa, osa minua katsoo koko ajan sitä, millainen olen. Jos minussa ei ole tätä katsovaa osaa, koko minun persoonani häviää reagoimiseen. Minä sinkoilen tilanteen läpi hallitsemattomasti, ja kun se on ohi, sanon epätoivoisesti "minä olen tällainen".

Jos me olemme läsnä, me saatamme yhtä lailla sinkoilla tilanteen läpi hallitsemattomasti. Me olemme läsnä oman reagoimisemme keskellä ja saatamme kokea kauhua. Mutta läsnäolo ei koskaan vie epätoivoon. Jopa läsnäolossa koettu kauhu on elämää ylläpitävä ja elämään innostava voima. Se paljastaa meille paradoksin todellisen luonteen:

Paradoksi ei ole jotakin, jota ei voi ymmärtää.
Paradoksi on jotakin,
joka on ymmärrettävissä loputtomasti.

Muut ihmiset saavat meidät reagoimaan. He ovat peilejä, joista näen itseni. Minä olen kuin flipperin kuula, joka kulkee pitkin pelikenttää, ja muut ihmiset ovat flipperin tatteja, maaleja ja meloja. Jos en ole läsnä aikuisen läsnäololla, olen kuin flipperin kentällä sinkoileva kuula, jonka tietoisuus on kyyryssä peliin ampumisen ja pelistä putoamisen välillä. Mutta jos olen läsnä, koen ampumisen liikkeellelähdön, näen lähestyvän tatin ja koen kuinka minut ammutaan toiseen suuntaan, koen kolisevani pitkin kiskoja, ja koen jokaiseen hetkeen liittyvän riemuin tai kauhun koko pelin ajan. Kun sanon itselleni "tällainen minä olen", siinä on vahva viesti. Kun lähestyn tattia, enkä tiedä, minne se ampuu minut, ja sanon "tällainen minä olen", ymmärrän jotakin itsestäni. Kun tatti on juuri ampunut minut uuteen suuntaan kovalla vauhdilla ja sanon "tällainen minä olen", ymmärrän jotakin itsestäni. Kun valun luukusta alas ja sanon "tällainen minä olen", ymmärrän jotakin itsestäni.

Kun minä sanon "tällainen minä olen", se viittaa ainoastaan siihen hetkeen, jossa sanon sen. Jos sanon sen menneisyyden tapahtumiin liittyen, sanon olevani sellainen, joka surkeilee menneisyyttä tässä hetkessä. Kun sanot "tällainen minä olen", katso sitä välitöntä hetkeä, jossa sanot sen. Silloin voit saada kiinni siitä, millainen olet. Usein me ajattelemme jotakin, mikä ei ole tässä hetkessä, ja luulemme olevamme tekemisissä sen kanssa. Mutta jotakin aivan muuta tapahtuu. Tästä lisää kappaleessa Unelmia.

Meidät luodaan ihmissuhteissa. Muut ihmiset luovat meidät. Muut kutsuvat meidät esiin ja herättävät meidän persoonamme, eikä meillä ole siihen mitään valtaa. Aikuisina me voimme pyrkiä muuttamaan sitä, millaisiksi olemme tulleet, mutta kuten sisäinen paraneminen osoittaa, se on vaikeaa. Onko meidän siis tarpeen pyrkiä muuttamaan itseämme? Jotta voisin vastata tähän kysymykseen, minun on ensin vastattava toiseen kysymykseen, sillä Meidän kertomuksemme on Kosmisen kertomuksen sisällä. Siksi piipahdan ulompana ja vastaan kysymykseen, joka ei näytä kovin pieneltä.

Mikä on totuus?

Kysymys näyttää suurelta, mutta on kuitenkin varsin pieni ja yksinkertainen. Silti sitä on hyvä kysyä - ei niinkään vastauksen takia, vaan siksi, että se kertoo kysyjästä jotakin. Kysymys ei ole ollenkaan niin avoin kuin voisi kuvitella. Alan purkaa sitä poistamalla viimeisen sanan, jolloin kysymys kuuluu Mikä on? (Vastakohtana kysymykselle Mikä ei ole?) Se, jolla on kokemusta hiljaa olemisesta, istumisesta ja läsnäolosta, ei tarvitse enempää selityksiä. Kysymys mikä on totuus katoaa merkityksettömänä kysymyksen mikä on edessä. Jos jollakulla taas ei ole yhtään kokemusta irti päästävästä, hyväksyvästä ja kaiken vastaanottavasta läsnäolosta, minun yritykseni selittää voivat olla turhia. Mutta kirjoitan silti, koska kirjoitan itselleni.

Mikä on? Kun me istumme hiljaa ilman ajatuksia, kaikki on. Mitään sellaista ei ole, mitä ei ole. Minä katson mattoa lattialla, lohikäärmepuuta ikkunan edessä, ikkunasta näkyviä koivuja ja pilviä. Minä tunnen hengitykseni ja koen kutinaa jalassani. Minun silmäripseni heilahtavat vähän väliä. Minä nielaisen silloin tällöin. Minä katson sanomalehteä ja näen siinä kirjoituksia säästä, ihmisistä politiikan pyörteissä, kaivosmiehistä, räjähdyksistä, musiikista, saastumisesta, köyhistä ja rikkaista ihmisistä. Kaikki ne ovat. Minä olen. Sinä olet. Sanat ja kirjaimet ovat sanomalehtipaperilla edessäni. Paperin tuoksu on. Erilaiset mielipiteet ovat. Erilaiset kertomukset ovat. Toisilleen huutavat ja toisiaan syyttävät ihmiset ovat. Heidän sanansa ovat, kun he syyttävät toisiaan valehtelijoiksi. Mihin me tarvitsemme sanaa "totuus"? Mitä me siitä haluamme? Miksi meille ei riitä kysymys mikä on? Mieti sitä hetki ennen kuin jatkat lukemista.

Me suhtaudumme totuuteen sen mukaan, minkälaisessa ympäristössä olemme kasvaneet. Taustamme ei kuitenkaan vaikuta totuuteen mitään - ainoastaan siihen, minkälaisin työkaluin me lähestymme sitä, mitä me pidämme totuuden mittareina, ja miten jonkin asian totuus meidän mielestämme osoitetaan. Mutta miksi jonkin asian "totuus" pitäisi osoittaa? Kun se on osoitettu, pysyykö se sitten? Länsimainen totuuskäsitys pyrkii luomaan ajatuksen totuudesta. Otan esille neljä lausahdusta, jotka tavalla tai toisella liittyvät totuuteen. Ensimmäiseksi otan vanhan Zen-kertomuksen.

Nansen sanoi: "Mieli ei ole Buddha. Oppiminen ei ole polku."
Mumonin kommentti: Nansen oli tulossa vanhaksi ja unohti hävetä. Hänen puhui pahanhajuisella hengityksellä ja paljasti oman kotinsa skandaalin. Kuitenkin vain muutamat arvostavat hänen ystävällisyyttään.
Kun taivas on kirkas, aurinko tulee näkyviin,
Kun maa on rutikuiva, sade tulee.
Hän avasi suunsa ammolleen ja puhui,
Mutta oli turha puhua sioille ja kaloille.

Seuraavaksi Jeesuksen sanat: "Minä olen tie, totuus ja elämä".

Sitten sanat, jotka hinduopettaja sanoi katoliselle pappi Richard Rohrille tämän tullessa Intiassa hindulaiseen temppeliin: "Me emme tule tänne katsoaksemme Jumalaa, vaan antaaksemme Jumalan katsoa meitä".

Ja viimeiseksi se ajatus todellisuudesta, jonka Zen yrittää saada meidät ymmärtämään, ja jonka ymmärtämistä se nimittää valaistumiseksi: "Et voi päästä sinne - voit ainoastaan olla siellä".

Totuus katsoo meitä joka hetki joka suunnasta. Mitkään meidän määritelmämme eivät vaikuta siihen. Se on aina meidän valtamme ulottumattomissa. Se ei muutu sen mukaan, mitä me ajattelemme siitä. Me voimme vain suhtautua siihen. Yllä olevissa lainauksissa keskeistä on totuus suhteena eikä tietona. Tällä on useita radikaaleja seurauksia. Tämä näkyy siinä, että Zen-perinteessä opettajan ja oppilaan suhde on keskeinen. Eikä yhtään vähempää ollut se, kun Jeesus sanoi opetuslapsilleen olevansa tie, totuus ja elämä. Hän sanoi sen, minkä me olemme unohtaneet ihannoidessamme länsimaista vapaan ihmisen käsitettä: me olemme niiden ihmisten tuote, joiden vaikutuksen alla olemme kasvaneet. Me olemme omaksuneet heiltä myös ne työkalut, joilla käsittelemme totuutta sekä ajatuksena että suhteena. Aivan samoin, kuin ajattelemme toista ihmistä, me ajattelemme totuutta. Mutta ajatus toisesta ihmisestä ei ole vuorovaikutusta hänen kanssaan. Vasta vuorovaikutus on elämistä ja päämme sisällä pyörimisen lakkaamista. Mikä on sinun vuorovaikutuksesi totuuden kanssa?

[Harjoitus: ollessasi missä tahansa ja tehdessäsi mitä tahansa, katsele ympärillesi ja sano itseksesi: "Totuus katsoo minua joka suunnasta". Huomaa, että se katsoo sekä ulkopuolelta että sisäpuolelta. Älä yritä ymmärtää mitään. Riittää, kun toteat näin. Silloin näet sen, minkä keskellä olet.]

Jäsentyminen

Luulin olevani valmis kirjoittamaan tätä kohtaa, mutta tulikin pitkä pysähdys. Se oli upeaa, sillä juuri sitä varten minä kirjoitan - jotta osaisin sanoa asiat itselleni. Kirjoitan nyt ensimmäisiä hapuilevia sanoja, ja saattaa hyvin olla, että palaan muuttamaan tätä kohtaa ennen kirjoituksen valmistumista.

Jäsentymätön ihminen on vailla keskustaa - tai pikemminkin mikä tahansa asia voi tulla hänen keskustakseen. Silloin meidän keskustamme vaihtuu yhdestä toiseen päivien, tuntien tai minuuttien välein. Nyt se on sanomalehti, sitten TV-julkkis, sitten harrastus, sitten ystävän ongelma, sitten rahahuoli, sitten ohi kulkeva auto, sitten hän, johon olen ihastumassa, ja niin edelleen. Jäsentymätön persoona muuttuu jatkuvasti. Me koemme olevamme hajanaisia, epämääräisiä, levottomia, keskittymiskyvyttömiä ja vailla pysyvyyttä. Meillä on korkeintaan hauras vaikutelma siitä, mitä me olemme. Se ei ole pelkästään vaikutelma, vaan todellinen jäsentymättömyyden kokemus. Jäsentymättömyys on tuskallista. Meidän identiteettimme katoaa joka kerta, kun keskuksemme vaihtuu. Se lisää meidän levottomuuttamme, sillä samalla me kadotamme sen, minkä mukaan me voisimme ohjautua ja säilyä. Meidän näkökulmamme muuttuvat ja ailahtelevat, emmekä tiedä, mitä mieltä olemme.

Jos meidän viitekehyksemme muuttuu jatkuvasti, me olemme epävarmoja. Piilottaaksemme sen me saatamme ottaa lähtökohdaksemme toisen ihmisen (joka vaikuttaa juuri siltä, mitä kaipaan), mutta tämä on vain saman jatkamista. Ellei meillä ole omaa keskusta, me emme pysy suunnassa, vaan kohta jokin muu asia kaappaa meidät haltuunsa. Tämä näkyy myös siinä, kuinka jotkut suhtautuvat sisäiseen paranemiseen: yritetään ensin yhtä, sitten haparoidaan toiseen suuntaan, ja niin edelleen. Toiset moittivat sitä keräilyksi tai kokemusten etsimiseksi tai pinnallisuudeksi. Mutta se ei ole sitä. Se on vain ilmentymää siitä, että meillä ei ole keskustaa. Niin kauan kuin keskustaa ei ole, on aivan sama paranemisen kannalta, mitä me teemme. Paranemisen vaikeus ja paradoksi (tästä taitaa tulla mielitautologiani) on siinä, että me emme voi parantua, ellemme löydä keskusta, josta käsin voisimme parantua. Mutta onneksi jäsentyminen on tarttuvaa.

Me jäsennymme aluksi suhteessa muihin ihmisiin. Jäsentyminen alkaa heti, kun hyväksyvä ja rakastava ihminen tulee meidän peiliksemme, eli kun joudumme tavalla tai toisella tekemisiin tällaisen ihmisen kanssa. En tarkoita, että hän tekisi erityisen rakastavia tai hyväksyviä tekoja meitä kohtaan. Pelkästään se, että hänellä on keskus, riittää pysäyttämään meidät. Hänen "toisenlaisuutensa" saa meidät pysähtymään, kyseenalaistamaan ja kyselemään. Se tuo meidät aivan keskelle paranemisen ydintä, jossa tärkeää ei ole se, mitä me teemme, vaan millaisia me olemme ja millaisiksi tulemme. Tämä lienee yksi syy siihen, että Zen-perinteessä mestarin ja oppilaan suhde on keskeinen. Kyse ei ole oppimisesta eikä sinne tänne sinkoilusta, vaan muuttumisesta muuttumattomuuteen - pysyvään omaan keskukseemme, joka tietenkin on löydettävissä vain meistä itsestämme. Niin kauan kuin etsimme sitä toisesta, sitä ei voi löytyä.

Jäsentymättömän on vaikea olla onnellinen

Tämä ei johdu siitä, etteikö jäsentymätön ihminen voisi olla onnellinen. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että jäsentymättömän ihmisen keskus vaihtuu asiasta, ihmisestä ja tilanteesta toiseen. Onnellisuuden kokemukset ovat parhaimmillaankin häilyviä. Useimmilla meistä on kuitenkin kokemus ajasta, jolloin meillä oli pysyvä viitekehys. Me olimme ihastuneita tai rakastuneita. Tai meillä oli vastasyntynyt lapsi. Tai uusi lemmikki tai työpaikka tai harrastus. Tällaisesta ihmisestä, eläimestä tai asiasta voidaan käyttää nimitystä jäsentävä toinen. Meillä on keskus. Se kokoaa meidät. Meidän mielemme viipyy jossakin. Se tuntuu hyvältä. Se on vastapainoa heittelehtivälle persoonalle. Halutessaan antautua jollekin ihmiset etsivät usein jäsentymistä. Aina kun me pääsemme yhteyteen jäsentävän toisen kanssa, meidän persoonamme säntäily vähenee ja me alamme loistaa. Kun me olemme jäsentyneitä, me loistamme luonnostamme.

Kaikki jäsentyminen ei kuitenkaan ole kestävää. Kiinnostava asia menettää mielenkiintonsa. Ihmissuhteet stabiloituvat, harmaantuvat ja rikkoutuvat. Jäsentävä toinen katoaa pois. Se tuntuu kauhealta. Silloin tulee näkyviin se, onko meissä tapahtunut muutosta, vai onko jäsentyminen ollut vain jäsentävän toisen ympärille kietoutumista. Pysyvä jäsentyminen muuttaa meitä - ei pelkästään meidän toimintaamme. Niin kauan kuin me kiinnitämme päähuomiomme tekemiseen, olemisen on vaikea muuttua.

Kuinka sitten kiinittää huomiomme olemiseen? Ei mitenkään. Meidän ei tarvitse ajatella sitä eikä ymmärtää sitä. Olemisen mysteeri on siinä, että kun yksi ihminen paljastaa jotakin itsestään, se syventää toista ihmistä. Kyse ei ole tekemisestä, vaan olemisen jakamisesta ja siirtymisestä. Se ei tapahdu mielessä, vaan todellisuuden koko voimalla tässä hetkessä. Se tapahtuu kun me rakastumme. Yhtäkkiä edessäni ovat toisen silmät, jotka ottavat minut vastaan, ilahtuvat minusta, nauttivat minusta ja katsovat minua. Minä olen vahvasti minä, ja todellinen minä. Mitä siinä voisi enää tehdä? Koko hetken todellisuus vain on avoinna edessäni. Me jäsennymme parhaiten hyväksyvän ja rakastavan katseen alla. Kirjoitin rakkauden katseesta aiemmin luvussa Pelottava rakkaus. Suosittelen, että luet sen tässä välissä. Se ei ole pitkä.

Me jäsennymme ainoastaan yhteydessä toiseen persoonaan - tai Persoonaan. Parhaimmillaan yhteys on suora, välitön ja kaksisuuntainen, mutta myös yksisuuntainen kelpaa. Se voi olla myös lukemista tai kuulemista. Siihen liittyy usein kokemus sekä samanlaisuudesta että toisenlaisuudesta. Kun me kohtaamme toisen ihmisen toisenlaisuuden, me tunnistamme oman tällaisuutemme. Jos me olisimme tekemisissä vain asioiden ja aktiviteettien kanssa, me emme edes tietäisi, millaisia me olemme. Vasta persoonan kohtaaminen - pinnallinenkin - osoittaa sen meille. Tässäkin piilee paradoksi, sillä me voimme olla torjumatta toisen ihmisen toisenlaisuutta vain kun hyväksymme ne tunteet ja kokemukset, joita se herättää meissä - siis oman tällaisuutemme. Toinen voi auttaa meitä siinä osoittamalla, että meissä ei ole mitään vikaa. Parhaiten se tapahtuu siten, että toinen ei kiinnitä mitään huomiota meidän kummallisuuksiimme. Jos toinen on jäsentynyt persoona, hän tuskin edes huomaa niitä, vaan hänelle ne ovat luonnollinen osa meitä, eivätkä mitenkään kummallisia. Me olemme sellaisia, ja se riittää hänelle. Meidän olemisemme yksityiskohdat eivät ansaitse tulla mainituiksi. Tällaisessa vuorovaikutuksessa luottamuksen syntyminen kestää aikansa, mutta se syntyy. Siellä, missä on jäsentynyt ihminen, on luottamus.

Kuten Nansen sanoi, kysymys ei ole oppimisesta. Mieli ei ole Buddha eikä Jeesus eikä mikään muukaan vapahtaja tai opettaja. He ovat aina meidän ulkopuolellamme, ja me voimme vain olla suhteessa heihin. Sen tähden Jeesus sanoi olevansa tie ja totuus ja elämä. Jokainen ihminen on toiselle tie jonnekin - ei välttämättä elämään eikä totuuteen, mutta jonnekin. Se, mitä me olemme, on seurausta niiden ihmisten elämästä, joiden keskellä me olemme kasvaneet. Jos heillä ei ole ollut keskusta, he eivät ole kyenneet osoittamaan meille meidän keskustamme.

Me emme löydä omaa keskustamme opiskelemalla, sillä se ei ole meidän ulkopuolellamme. Me löydämme sen toisen ihmisen katseessa, joka katsoo syvemmälle ja keskemmälle kuin me itse. Aluksi me tahdomme kiinnittää huomiomme pinnallisuuksiin ja itsemme ulkopuolelle. Mutta toinen ihminen, joka yhä uudelleen ohjaa katseemme takaisin itseemme, ja jonka oma katse ei harhaile, on hunajaa sielullemme. Minä en voi lakata ihailemasta sitä muutoksen kauneutta, kun jonkun levoton ja harhaileva katse muuttuu levolliseksi, viipyileväksi, pelottomaksi, ja samalla lempeäksi. Voi miten ylväältä sellainen ihminen näyttää! Hänen ei tarvitse sanoa mitään, ja silti monien sydämissä tapahtuu paljon. Olen kulkenut vuosia joidenkin vierellä ja olen nähnyt heidän kasvavan sinne tänne sinkoilevista epävarmoista ihmisistä niin suuren vuoren kaltaisiksi, että sydämeni on pakahtua kunnioituksesta ja ihailusta heitä kohtaan. He ovat järkäleitä, ja kaikkialla muut katsovat heitä ihmeissään. Samalla he ovat niin tavallisia, että katsojat ovat ymmällään, koska he eivät osaa nimetä, mitä he oikein näkevät. Kuinka se, joka vaikuttaa vuoren kaltaiselta, voi olla rikki, murtunut, arka ja vajavainen? Siksi, että hänelle riittää se, mitä hän on. Hän ottaa olemisensa vastaan eikä hätkähdä itseään.

Vuoren kaltaisuus ei tule siitä,
kuinka suhtaudumme muihin,
vaan kuinka suhtaudumme itseemme.

Sisäisen paranemisen tuoma voima ei ole voimakasta. Se voi olla hiljaista, arkaa ja ujoa. Se ei ole oikeastaan voimaa ollenkaan, sillä se ei kohdistu mihinkään. Pikemminkin se on kiistatonta olemassaoloa. Me emme pyri vaikuttamaan muihin ulkoapäin voimakeinoin, vaan olemaan sitä, mitä me olemme. Me voimme jakaa omaa viisauttamme ja kokemuksiamme, mutta emme siksi, että pyrkisimme muuttamaan muita, vaan koska siten olemme oma itsemme. Mitä enemmän me luotamme ulkoiseen voimankäyttöön ja uhkailuun, sitä vähemmän me olemme yhteydessä oman olemassaolomme voimaan. Mitä enemmän me olemme yhteydessä pelkkään omaan olemassaoloomme, sitä vähemmän me haluamme luottaa voimankäyttöön tai uhkailuun. Heti kun me kiinnitämme mielenkiintomme ulkoiseen olemukseen, meistä tulee pinnallisia, tuomitsevia, irti itsestämme ja useimmiten täysin väärässä olevia, emmekä huomaa sitä. Me erehdymme useimmiten heti, kun oikeassa olemisen käsite alkaa nousta esiin ja tulla tärkeäksi. Mieti hetki, mikä oikeassa olemisen olotila on ja mihin sitä tarvitaan? Jos me emme identifioidu ajatuksiimme tai jonkun toisen ajatuksiin, mitä siitä jää jäljelle?

Kosminen kertomus

Nuorehko nainen oli jonkin aikaa työstänyt omaa kuolemaansa. Hän oli saanut mestarilta tehtäväksi istua hiljaa ja ajatella maailmaa ilman häntä. Se oli ollut vaikeaa ja vastemielistä. Sitten tuli juhlapäivä, ja hän tarjosi asunnossaan miesystävälleen kauniin romanttisen aterian. He söivät kynttilänvalossa ja ilta oli upea, kunnes nainen kaatoi viinilasin kumppaninsa housuille. Tämä joutui silmittömän raivon valtaan, otti veitsen käteensä ja huusi: "minä tapan sinut". Nainen katsoi miestä silmiin ja sanoi levollisesti: "ole hyvä". Mies ällistyi, lysähti kasaan ja alkoi itkeä.

Tällainen rakkauden katse ei ole mahdollista ilman sisäistä paranemista. Ei siksi, että se olisi sisäisen paranemisen tulosta, vaan siksi, että ilman sisäistä paranemista me emme kestä niitä olosuhteita, joissa rakkaus kasvaa.

Sisäinen paraneminen on väline,
jonka avulla me kestämme ne tilanteet,
joissa me kasvamme rakkauteen.

Meidän ei tarvitse huolehtia siitä, opimmeko rakastamaan vai emme. Se ei ole meidän tehtävämme eikä edes meille mahdollista. Rakkaus tulee meidän ulkopuoleltamme. Me tarvitsemme vuoren kaltaisuutta, jotta kestäisimme ne tilanteet, joissa rakkaus ensin valmistaa meitä itseään varten ja sitten tulee suoraan kohti. Molemmat ovat järkyttäviä. Ensimmäinen on tuskallista odottamista ja selviytymistä, ja myös jälkimmäinen sattuu, sillä kohti tuleva rakkaus riisuu meitä samoin kuin se riisui yllä olevaa miestä. Kohti tuleva rakkaus on peili, mutta sellainen peili ei koskaan tule ilmaiseksi. Vanhan testamentin Job sai Jumalalta lopulta suuren rakkauden, kunnian, menestyksen ja viisauden. Sitä ennen hän joutui kärsimään paljon. Silti Jobin tarvitsi vain kestää se. Hänen ei tarvinnut rakentaa uutta itseä, sillä se rakentui tuon kestämisen aikana.

Vasta kun me olemme systeemin ulkopuolella, me näemme jotakin, mitä muut eivät näe. Vasta silloin me voimme tunnistaa sen varjopuolet, epäjumalat, suljetut ympyrät ja vahingolliset toiminnot. Me koemme jotakin, jonka vain samassa tilanteessa olevat voivat ymmärtää, ja jolle systeemin sisällä olevat ovat sokeita. He saattavat olla vilpittömiä ja tahtoa hyvää, mutta he eivät kykene näkemään joitakin asioita. Jeesus sanoi systeemin sisällä oleville, että he kuulemalla kuulevat ja näkemällä näkevät, mutta eivät ymmärrä. Kun Job joutui pois systeemistä ja kuninkaallisten vuoteiden sijaan istui tunkiolla ja viilteli itseään, hänen systeemin sisällä olevien ystäviensä "lohdutus" oli kaikkea muuta kuin lohduttavaa. Mutta sekin oli osa sitä, mikä kasvatti Jobin vuoren kaltaisuutta. Kun Job lakkasi taistelemasta ystäviään vastaan ja hyväksyi heidät ja heidän sanansa, hän alkoi nähdä systeemin sisään. Viimein, kuljettuaan koko matkan, Job sanoi Rakkaudesta: "korvakuulolta vain olin sinusta aiemmin kuullut". Hän ei olisi enää vaihtanut matkaansa mihinkään muuhun.

Käyn pari kertaa kuukaudessa tapaamassa terapeuttia, josta on tullut minulle opettaja. Joka kerta tapaamisemme lopuksi hän rukoilee puolestani (tai puolestamme, sillä vaimoni on usein mukana). Viime aikoina hän on sanonut, että rukouksen aikana hän näkee mielikuvan, jossa jotakin porataan suuren kirkkauden keskellä. Olimme aluksi ymmällämme, mutta tällä hetkellä arvelen, että se on mielikuva Jumalan työstä meissä. Me olemme porattavina, jotta voisimme kokea Rakkauden ja kaikkialla läsnä olevan Jumalan kirkkauden. Meidän tarvitsee vain kestää poraaminen.

Job ei kuitenkaan jäänyt systeemin ulkopuolelle. Hänen omaisuutensa tuli lopulta suuremmaksi kuin alussa, niin että hänellä oli 14000 lammasta ja vuohta, 6000 kamelia, 1000 kyntöparia härkiä ja 1000 aasintammaa. Jobin siunaus oli kuitenkin ne suuret opetukset, joita hän oli saanut katsellessaan systeemiä, Rakkautta ja Jumalaa syrjässä olevan näkökulmasta. Jumalan ja Jobin loppukeskustelu on mielenkiintoinen. Job toteaa Jumalalle: Sinä kysyit: "Kuka on tämä, joka näin peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?" Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä - ne ovat minulle liian ihmeellisiä. Job ymmärsi paradoksin. Hän oli ymmärtänyt kokonaisuuden, ja siksi hän kuoli elämästä kyllänsä saaneena - saavutus, johon omaisuus yksin ei riitä.

Mitä tekemistä tällä on sisäisen paranemisen ja onnellisuuden kanssa? Se, että se tuo meidät ulos Minun kertomuksestani ja Meidän kertomuksestamme, jotka molemmat sisältävät mahdollisuuden vastakkainasetteluun, oman edun tavoitteluun, pois sulkemiseen, torjumiseen, muiden ihmisten ja ihmisryhmien vihaamiseen ja alempiarvoisena tai tyhmempänä pitämiseen. Niin kauan kuin minun identiteettini perustuu siihen että on olemassa "me" - oikealla tavalla uskovat, oikealla tavalla ajattelevat, oikealla tavalla parantuneet, nöyrät, oppineet, hyväntahtoiset - on olemassa myös "he", ja "he" ovat syypäitä "meidän" ongelmiimme. Niin kauan kuin minun identiteettini perustuu oman hyvyyteni, ulkomuotoni, mietiskelytapani, tai minkä hyvänsä varjelemiseen, on myös "ne", joilta minä sitä varjelen, ja "he", joita minä tahdon käännyttää oikeaan elämäntapaan. Ja jos minun egoni on vähänkään hengissä, on myös "ne", joiden minä en toivo kääntyvän, jotta minun hyvyyteni näkyisi heitä vastaan. Nämä kaikki ovat väkivallan siemeniä. Ne ovat kuoleman ja onnettomuuden siemeniä.

Minusta on mielenkiintoista katsoa, kuinka Jeesus suhtautui niihin, jotka sanoivat kuuluvansa "oikeaan" uskoon, ja niihin, joiden identiteetti ei perustunut "oikeaan" ryhmään tai oppiin. Lähes poikkeuksetta Jeesus vihastui niille, jotka sanoivat kuuluvansa "oikeaan" oppiin. Jeesus moitti heitä kyykäärmeen sikiöiksi ja sanoi, että jos he saavat yhdenkin käännynnäisen, he tekevät hänestä helvetin lapsen. Hänestä tulee helvetin lapsi, koska häneen kylvetään vihan siemenet "kuulumisen" ja "kuulumattomuuden" kautta. Ylipapit ja lainoppineet - jotka kiivailivat viimeiseen asti "oikean" ajattelun puolesta - olivat julmia muita kohtaan. Samalla he olivat sokeita omalle vahingollisuudelleen. Lähes poikkeuksetta Jeesus armahti niitä, jotka eivät edustaneet mitään. Heille hän sanoi "sinun uskosi on sinut pelastanut". Jos epäilet minun sanojani, tee vertailu itse. Tee paperille kaksi saraketta, lue mikä tahansa evankeliumi, ja merkitse toiseen sarakkeessen ne, joita Jeesus moitti ja miksi moitti, ja toiseen ne, joille hän sanoi heidän uskonsa pelastaneen heidät.

Olkoon toisena esimerkkinä Paavali. Hän oli lainoppinut, ja hänen omien sanojensa mukaan kukaan toinen ei ollut yhtä tarkka lain noudattamisessa - siis sääntöjen mukaisessa "kuulumisessa" - kuin hän. Noudattaessaan kuulumisensa ohjesääntöä hän tappoi lukemattomia toisin ajattelijoita. "Hyvään" ryhmään kuuluminen saa meidät aina projisoimaan "pahan" ulkopuolelle. Paavalin pelastukseksi tuli kaksi asiaa. Ensimmäinen oli Jumala, joka ilmestyi hänelle, sokaisi hänet ja teki hänestä toisten talutettavan. Paavalin voima oli tiessään ja hän joutui sen systeemin tuomitsemaksi, joka kysyi sokeista: "kuka teki syntiä, hän vai hänen vanhempansa, kun hänen piti tulla sokeaksi?" Toinen oli hänen äärimmäinen sisäinen rehellisyytensä, joka sai hänet näkemään, että "rakkauden ohjesäännön" noudattaminen johti hänet vihaamaan ja tappamaan muita. Kun Paavali lopulta ymmärsi, mistä rakkaudessa oli kyse, hänestä tuli pakanain apostoli, joka piti tarkkaa huolta siitä, että Jumalan armo kohdistui kaikkiin ihmisiin. Paavali luopui valittujen ihmisten dualismista ja alkoi elää paradoksissa.

Onnellisuus ei tule erottautumisesta,
vaan armahtavasta kuulumisesta.
Se on mahdollista vain, kun lakkaamme "tietämästä"
ja alamme elää paradoksin kautta.

Tässä tilassa ei ole niitä, jotka kuuluvat systeemiin, ja niitä, jotka eivät kuulu. Jokainen systeemi sisältää myös sen, minkä se jättää ulkopuolelle. Jos me suljemme minkä tahansa ihmisryhmän ulkopuolelle, se on meidän systeemimme tulosta. Vasta kun me kuuntelemme heitä, me voimme nähdä tarkemmin, minkälainen meidän systeemimme on ja mitä se saa aikaan. Systeemin ulkopuolella olevat ovat yhtä tärkeitä opettajia kuin sisällä olevat - ja mitä kovaäänisempiä systeemin omat opettajat ovat, sitä tärkeämpiä ulkopuolella olevat ovat. He ovat niitä, joista jokaisen liikkeen vastaliike aikanaan nousee. Me olemme tulosta sekä niistä systeemeistä, joihin kuulumme, että niistä, jotka ovat heittäneet meidät ulos. Systeemin sisällä ja ulkopuolella olevien välillä on usein ymmärtämättömyyden ristiriita. Toisen sanoja, ajatuksia ja mielipiteitä ei hyväksytä eikä kuunnella - ja vaikka kuunneltaisiin, niitä ei ymmärretä. Jeesus sanoi lainoppineille usein, että he eivät kykene ymmärtämään, vaikka kuinka yrittäisivät. Jotta he ymmärtäisivät, heidän on jouduttava systeemin ulkopuolelle. Tämä avaa sen, miksi uusi testementti toteaa joistakin, että heidät on hylättävä hetkeksi saatanan haltuun, jotta he pelastuisivat. Systeemin ulkopuolella oleminen antaa meille viisautta, jota me emme voi mitenkään muuten saada. Jonkin asian haluaminen kykenemättä saamaan sitä, on hyvin opettavaa. Se tekee vuoren kaltaiseksi, mutta vasta aikanaan.

Meidän ei ole tarpeen saada muita ymmärtämään mitään. Meidän tarvitsee vain olla kaikkien keskellä omana itsenämme. Meidän tarvitsee vain elää omaa elämäämme. Me tiedämme olevamme epätäydellisiä, vajavaisia ja helposti erehtyviä. Kun me otamme vastaan omat tuntemuksemme niin, että ne kertovat meidän omista kokemuksistamme, niiden viesti ei ole se, että muut olisivat väärässä, tai että me olisimme väärässä. Silloin kaikilla on mahdollisuus olla onnellisia - kenties särkyneitä, mutta onnellisia. Kaikilla on aikansa joutua systeemin ulkopuolelle, ja silloin me, jotka olemme olleet siellä, voimme kertoa, että se on paikka, jossa opitaan armo, rakkaus, odottaminen, ja jossa vuori voi kasvaa meihin. Se ei kasva koskaan systeemin sisällä. Jos olet juuri nyt systeemin ulkopuolella, elät raskasta aikaa. Me voimme vain odottaa, kunnes me näemme. Systeemin ulkopuolella on aina toivo muuttumisesta ja näkemisestä - mitä ei ole systeemin mukavuudessa. Ennen kuin Job joutui systeemin ulkopuolelle, hänestä sanottiin, että hän oli kunnon mies, rehellinen ja jumalaapelkäävä, ja hän karttoi kaikkea pahaa. Kuulostaisi ihan hyvältä, vai mitä - ellei jokainen sana tuossa määrittelyssä määrittelisi niitä, jotka ovat, ja niitä, jotka eivät ole. Kun Job sitten myönsi ymmärtämättömyytensä, näitä määreitä ei enää käytetty. Job ainoastaan sai elämästä kyllänsä. Upeaa, eikö vain?

Armahtavan kuulumisen keskeinen viesti on
"minä voisin olla tuo".
Me emme pidä siitä,
sillä se osoittaa meille meidän varjomme.

Mitä enemmän minun onnellisuuteni perustuu siihen, että kuulun valkoiseen ryhmään, sitä vaikeampi minun on katsoa niitä, jotka näyttävät mustilta. Se ei kuitenkaan ole onnellisuutta, vaan onnettomuuden projisointia itseni ulkopuolelle. Tästä voisi kirjoittaa harjoituksenkin, mutta eiköhän jokainen keksi sen itse...

Unelmia

Paavali kertoo itsestään jotakin, jota jokainen suoraselkäisenä itseään pitävä kauhistuu: juutalaisille minä olen ollut juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen, lain alaisille lain alainen ja ilman lakia oleville kuin olisin ilman lakia. Mikä takinkääntäjien esikuva! Nykymittapuun mukaan selkärangaton liero, joka kieroilee päästäkseen ihmisten suosioon. Paavalin aikalaisille juutalainen ja kreikkalainen olivat yhteen sovittamattomia vastakohtia. Samoin lain alla olevat ja ilman lakia olevat. Hui kauhistus! Miten on mahdollista, että Paavali sukkuloi kaikkien seassa teeskennellen olevansa jokainen, jota hän tapasi?

Se on mahdollista siten, että Paavali ei teeskennellyt. Hän oli oivaltanut, että tärkeää ei ole oikea oppi, vaan suhde oikeaan henkilöön. Paavali ei ollut käännyttämässä ihmisiä jonkin opin kannattajiksi, vaan tutustuttamassa heitä Jumalaan, joka on kaikkia oppeja suurempi. Hän oli tuomassa ihmisiä Paradoksin luo - tai Paradoksia ihmisten luo. Kysymys on suhteesta Jumalaan, Voimaan, Rakkauteen - ei opista, joka määrittelisi, millainen Rakkaus on tai Voima on tai Jumala on. Se, joka on suhteessa toisen persoonan kanssa, ei elä määritelmistä. Mutta se, jolla tätä suhdetta ei ole, elää määritelmistä. Kymmenen käskyä alkaa: Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani. Meidän muistimme ei ole kovin pitkä, sillä juuri nämä käskyt me nostimme Jumalan rinnalle. Me olimme ne, joilla on oikea tulkinta. Silloin me olimme valmiit tappamaan - tai toivottamaan tervemenneeksi systeemin ulkopuolelle - mikä ei liene kaukana tappamisesta.

Rakkaus antaa motiivin tutkia,
mitä syitä minulla olisi luopua kannastani.

Kun Jeesus kohtasi systeemin ulkopuolella olevia, hän ei kehottanut heitä liittymään samoin ajattelevien joukkoon. Sen sijaan hän kehotti heitä menemään kotiinsa ja kertomaan, kuinka suuria tekoja Jumala oli heille tehnyt. Sanansa he saivat valita vapaasti. Olivatpa ne mitä tahansa, ne osoittivat oikeaan Persoonaan. Ne olivat yhden ihmisen spontaanit sanat hänen kuvaillessaan omaa muutostaan, tapahtumia, henkilöitä ja sitä Jumalaa, joka oli parantanut heidät.

Rakkaus näkee vaivaa, jotta pääsisi suhteeseen toisen kanssa. Muut asiat väistyvät. Tämä tosin avaa meidän eteemme liian suuren rakkauden, jossa me joudumme toteamaan, että emme tiedä mitään. Aivan kuin Job. On pelottavaa joutua paikalle, jossa mikään ei ole niin kuin ennen. Me voimme tulla siihen, kun meillä on viitekehys, jossa voimme lakata katsomasta itseemme ja omaan joukkoomme. Tämä tarkoittaa, että Minun kertomukseni ja Meidän kertomuksemme unohtuvat. Silloin Sinun kertomuksesi voi tulla esiin, ja minulla on niin suuri tila kuulla sitä, että voin olla sinulle jäsentävä toinen. Ja sinä minulle.

Mitä ovat sellaiset ajatukset, kannanotot, käsitykset ja odotukset, jotka katoavat tuosta noin vain? Ne ovat unelmia. Ne ovat samanlaisia unelmia kuin ne, joita minulla on, kun haistelen sinun vaatteitasi ja uppoudun haaveiden pehmeään syliin. Minä suljen silmäni ja kulkeudun mielessäni jonnekin muualle. Minä en huomaa, että se, mitä tapahtuu, on sitä, että minä nuuhkin, istun silmät kiinni ja hengitän. Tai minä saatan olla niin kiintynyt johonkin ajatukseen jota puolustan, että en huomaa, että ainoa, mitä tapahtuu, on että minun suuni käy ja minä puhun. Unelmat saavat meidät kuvittelemaan, että jotakin muuta tapahtuu, kuin se, mikä oikeasti tapahtuu. Jos huonosti käy, me saamme muutkin eksymään pois nykyhetkestä ja kiinnittämään huomionsa kuvitelmiin.

Minusta Jobin esimerkki kuvaa myös sisäistä paranemista hyvin. Aluksi meillä on kuvitelmia siitä, millainen hyvä ihminen on. Me luemme kertomuksia ja samaistumme tarinoiden henkilöihin. Me tutkimme asioita ja itseämme ja yritämme päätellä, mitä olisi hyvä tehdä. Mutta sisäinen paraneminen pakenee unelmia ja tietoa. Me emme löydä juuri mitään analysoimalla, pohtimalla ja tutkimalla. Meidän tietoisuutemme kieppuu vain vanhoissa ympyröissä. Kuten Einstein sanoi: "Mitään ongelmaa ei voida ratkaista samassa tietoisuudessa, jossa se syntyi".

Tietoisuuden muuttuminen tapahtuu odottamatta
ja yllättävissä tilanteissa.

Robert Burney kehottaa artikkeleissaan usein "pay attention" - kiinnitä huomiota. Hän on valinnut sanansa tarkkaan. Mitä huomion kiinnittäminen on? Linehan kirjoittaa siitä seuraavasti: Ei-arvosteleva suhtautuminen, jossa ei arvioida eikä pidetä jotakin hyvänä tai pahana. Se ei tarkoita huonon arvostelun korvaamista hyvällä, vaan sitä, että arvostelu lakkaa kokonaan. Se on sitä, että asiat ovat ainoastaan mielenkiintoisia. Me kiinnitämme huomiomme siihen, mitä tapahtuu. Me emme yritä ymmärtää.

Kun me emme analysoi, arvostele emmekä pohdi, meidän mielemme ei ole kiinni vanhoissa näkökannoissa. Meidän pohtimisemme on aina vanhojen urien toistamista. Kun jotakin tapahtuu ja me vain kiinnitämme siihen huomiomme, meidän mielemme on vapaampi kohtaamaan jotakin uutta. Kenties me huomaamme, että kun ihmiset puhuvat unelmakuvitelmistaan, ainoa, mitä tapahtuu, on että heidän suunsa liikkuu ja he hengittävät sisään ja ulos. Silloin me olemme läsnä ja näemme ihmisen sellaisena kuin hän on. Hänen unelmansa ("arvonsa") vaikuttavat siihen, millaisia äännähdyksiä hän päästelee, mutta äännähdyksiä hän päästelee.

Mestari Rinpochen sanoin syödä, nukkua ja kakata täytyy; siitä ei pääse mihinkään. On helppo unohtaa, että me olemme niitä, jotka syömme, nukumme ja kakkaamme. Huomion kiinnittäminen on arvostelematonta läsnä olemista siinä välittömässä todellisuudessa, mikä tapahtuu. Silloin havainnot tulevat odottamatta ja yllättäen. Jobin ystävät puhuivat koko ajan siitä lähtökohdasta käsin, jossa he tulivat Jobin luo. He yrittivät saada Jobin näkemään omaa todellisuuttaan kauemmas - kuvitelmiin ja unelmiin. Job taas oli niin tuskansa ja kipunsa keskellä, että hänen mielensä ei lähtenyt lentoon. Se oli hänen pelastuksensa. Meidänkään ei tarvitse huolehtia siitä, että ymmärrämme "asiat oikein" - niin kauan kuin asioilla tarkoitetaan sellaisia mielen luomuksia, joita voidaan sanoa illuusioiksi. Meidän on hyvä katsoa, mitä tapahtuu äännähdysten lisäksi tai silloin, kun äännähdykset lakkaavat.

Meidän ei tarvitse analysoida eikä yrittää ymmärtää.
Meidän tarvitsee vain kestää.

Parasta, mitä me voimme tehdä, on elää omaa elämäämme ja tehdä sen arkiaskareet niin hyvin kuin pystymme. Kun me lakkaamme pohtimasta, meidän mielemme on vapaa kiinnittämään huomiota. Tärkeät asiat, jotka muuttavat meitä, tulevat aina yllättäen. Ne tulevat nurkan takaa juuri silloin, kun olemme valmistautumattomia, ja saavat meidät haukkomaan henkeämme. Sisäinen paraneminen ei ole raskasta. Meidän tarvitsee vain kestää. Kestämisen lisäksi meidän ei tarvitse tehdä lisää raskautta. Ja jos meidän ajatuksemme pyrivät kauas, me voimme kutsua ne siihen askareeseen, mikä on meneillään. Vaikka kakkaamiseen. Kenties me voisimme kakata onnellisena.

Rajaton rakkaus

Lähes jokainen meistä on kuullut, että Jumala rakastaa meitä ilman ehtoja. Tämä lause kertoo tietenkin jotakin vain siitä, joka rakastaa. Mikään siinä ei kerro mitään siitä, jota rakastetaan. Mutta me tahtoisimme, että se vihjaisi edes jollakin tavalla rakastetun ominaisuuksiin, tekoihin, ajatuksiin, uskomuksiin tai odotuksiin. Nyt vasta alan ymmärtää, kuinka paljon me vastustamme sitä, että joku rakastaisi meitä omista ominaisuuksistamme täysin riippumatta. Se on niin tähän palkitsemisen yhteiskuntaan kuulumaton ja yllättävä ajatus, että emme tahdo sitä. Me antaisimme mitä tahansa, jotta Jumala rakastaisi meitä vain silloin, kun olemme omien standardiemme mukaan tarpeeksi hyviä tai tarpeeksi oikeassa tai tarpeeksi kärsineitä tai tarpeeksi marttyyreita. Tällä on syvällinen vaikutus myös siihen, mitä me odotamme elämältä ja muilta ihmisiltä.

Otan tässä luvussa esille myös pari muuta asiaa, jotka ovat enemmän tai vähemmän edellisen seurauksia. Ne ovat palkitseminen, ehtojen asettaminen ja odottaminen. Me ajattelemme, että Korkeampi Voimamme palkitsee meidät, jos täytämme erityiset palkituksi tulemisen vaatimukset. Toisin sanoen, Jumala asettaisi ehtoja, ja kun me täyttäisimme ne, siitä seuraisi jotakin muuta kuin silloin, kun emme täyttäisi ehtoja. Tätä varten me joudumme tietenkin odottamaan. Jos me kärsisimme nyt, me saisimme palkinnon tulevaisuudessa - kenties vasta tulevassa elämässä, taivaassa tai nirvanassa. Tällä hetkellä luen Jeesuksen elämää ja opetuksia eri tavoin kuin ennen. Jeesuksen koko elämä ja teot kertovat, että palkinto on juuri tässä - jokaisen hyvän teon ja parantamisen seurauksessa itsessään. Että yhdellekään parantamiselle ei ole yhtään ehtoa. Että ketään ei käännytetä pois, ja että kaikki kelpaavat. Että ei tarvitse odottaa. Jos me kuitenkin päätämme valita sen, että odotamme marttyyrin lailla kärsien, me saamme palkkamme ainoastaan odottamisessa.

Yksi Raamatussa toistuva kertomus on se, että meidän pahin hetkemme tai asiamme on avain meidän parhaaseen hetkeemme tai asiaamme. Tämä sama paradoksaalinen viesti tulee meitä vastaan aikakauslehdissä ja ihmisten kertomuksissa siitä, kuinka he alkoivat elää vasta kauhun hetkien tai syöpädiagnoosin jälkeen. Se tulee meitä vastaan lukuisissa Raamatun kertomuksissa (riippumatta siitä, pidämmekö niitä vertauskuvallisina vai historiallisten tapahtumien kuvauksina): Israelin orjuus ja juhlava vapautus; Mooseksen pako autiomaahan ja paluu suureksi johtajaksi; Israelin erämaavaellus ja luvattuun maahan saapuminen; Joosefin vankeus ja oman kansansa pelastajaksi tulo; Jobin kärsimys ja ilo; Joona valaan vatsassa ja Niniveläisten kääntymys; Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus; ilmestyskirjan tapahtumat ja uuden maailman laskeutuminen - tässä vain muutamia. Kaikki ne kertovat, että tie valoon kulkee varjossa - sekä yksilön että yhteisön ja yhteiskunnan tasolla. Vaikka minä vaeltaisin kuoleman laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa.

Niin kauan kuin emme näe tätä Kosmista kertomuksen osaa, me kavahdamme varjoamme. Me pelkäämme pimeää puoltamme ja yritämme eristää sen ja ajaa sen pois. Juuri tätä minä yritin ennen paranemiseni alkua. Minä yritin erottautua varjostani. Seurauksena oli aluksi se, että elämäni jakaantui. Sitten varjoni kasvoi ja otti elämäni haltuunsa yhä rajummin, kunnes yhdessä kauheassa hetkessä karman viivat kohtasivat. Silloin minä sekä romahdin että näin koko kuvion. Vaikka pelkäsin varjoani, se onnistui tuomaan minut valoon. Nyt minulla ei ole enää tarvetta yrittää estää muita joutumasta pimeyteen. Jos voin, yritän auttaa heitä pysymään hengissä, mutta on liian lyhytnäköistä yrittää taluttaa valon etsijä kohti valoa. Hänet on vietävä pimeään, kunnes hän lakkaa pelkäämästä sitä. Vasta silloin hän voi yhtyä Psalmin 23 kirjoittajan sanoihin ja ymmärtää ne.

Jumala ei pelkää meidän varjoamme, mutta meidän varjomme voivat saada meidät pelkäämään Jumalaa. Jumalalla on vain yksi tie: viedä meidät kohti sitä, mikä saa meidät pelkäämään, kunnes tajuamme, että ei ole mitään pelättävää. Jos me pelkäämme jotakin, me yritämme piilottaa sen kaikkialla. Me yritämme estää muita kulkemasta kohti juuri sitä pahinta hetkeä, josta tulee heidän parhaimpansa. Jälleen nousee esiin se, että me voimme johdattaa muut vain sinne, mistä itse tulemme. Jos me emme luota Jumalaan, me yritämme johdattaa muut vain epäluotettavan Jumalan luo. Jos me pelkäämme omaa varjoamme, yritämme johdattaa muut vain kontrolloivan, ja pelottavan ja rankaisevan Jumalan luo. Paradoksi on siinä, että näinkin me autamme muita kohti sitä pahinta, joka tulee heidän parhaimmakseen. Jobin ystävät lisäsivät Jobin kärsimystä syyttäessään häntä, kunnes Jumala tuli läpi.

Kun rikas nuorukainen kysyi Jeesukselta, mitä hänen tulisi tehdä, Jeesus kehotti häntä myymään kaiken ja jakamaan rahat köyhille. Nuorukainen lähti pois murheellisena, sillä hänellä oli paljon omaisuutta. Jeesus ei pelännyt lähettää häntä varjonsa kanssa pois, sillä Jeesus näki hänen aitoutensa. Jeesus lähetti hänet hyvälle tielle, jossa nuorukainen murtaa itse omat esteensä. Niin kauan kuin me emme halua tulla Jumalan luo, me emme halua tulla Jumalan luo. Niille, jotka olivat tiensä kulkeneet ja tulivat Jeesuksen luo varjoineen, Jeesus oli hellä ja armollinen. Fariseuksille, jotka luulivat olevansa valossa, Jeesus toimi vihaan yllyttäjinä, jotta se tulisi niin suureksi, että he eivät voisi enää piilottaa pimeää puoltaan. Se koitui Jeesuksen kohtaloksi, hänen pimeimmäksi hetkekseen, jota ilman hänen suurin hetkensä ei olisi voinut tulla. Me olemme hukanneet tämän padaroksin. Meiltä on hävinnyt ymmärrys siitä, että se, mikä ei tunnu onnellisuudelta, on ovi parhaisiin hetkiimme.

Onnen avaimet

Mitkä siis ovat onnen avaimet? Ne ovat kaikki se, mitä me teemme. Ei ole pelkästään niin, että me teemme sitä, minkä koemme vievän meitä kohti onnea. Kaikki, mitä me teemme, vie meitä kohti onnea. Me tarvitsemme vain luottamusta siihen. Me katsomme asioita kovin lyhytnäköisesti ja säikymme, sillä emme luota paradoksiin. Me emme luota siihen, että Jumala ottaisi meidän huonoimmat hetkemme ja tekisi niistä elämämme parhaat hetket. Sen tähden me emme uskalla elää.

Paradoksi on myös siinä, että niin kauan kuin me erottelemme onnellisuuden ja ei-onnellisuuden, me emme voi olla onnellisia. Tai niin kauan kuin erottelemme hyvän ja pahan, me emme uskalla tehdä hyvää. Meidän käsityksemme hyvyydestä on niin ahdas, että se estää meitä olemasta hyviä. Eli paradoksi toisinpäin: mitä enemmän me yritämme olla hyviä, sitä vähemmän se onnistuu. Jos me yritämme olla hyviä, me elämme Minun kertomuksestani käsin, sillä me määrittelemme hyvyyden minun kertomuksestani käsin. Vaikka me sanoisimme määrittelevämme hyvyyden minkä tahansa opin mukaan, viime kädessä me itse tulkitsemme sen oman mielemme kautta. Me emme kykene määrittelemään hyvyttä Meidän kertomuksestamme tai Kosmisesta kertomuksesta käsin. Ainoa, mitä me voimme tehdä ollaksemme hyviä Kosmisessa kertomuksessa, on lakata määrittelemästä, todeta että hyvä ja paha ovat sama asia, ja astua paradoksiin.

Me tarvitsemme ruosteisia avaimia,
jotta saisimme kultaiset ovet auki.

Päätän tämän kirjoituksen ällistyneenä. Samalla totean, että se ei olisi voinut päättyä toisin. Onnen avaimet ovat jokaisessa teossa, jonka elämä saa meidät tekemään, jokaisessa sanassa ja jokaisessa ajatuksessa. Jokaisen tekomme kautta me opetamme itsellemme, mikä tekee meidät onnelliseksi. Joskus oppiminen kestää. Jokainen addikti tietää hyvin pian, että ei tule onnelliseksi toistamalla samaa asiaa yhä uudelleen. Silti me voimme toistaa kolmekymmentä vuotta koko ajan syvemmälle painuen, ennen kuin löydämme avaimen. Jokainen meidän tekomme toimii avaimena. Kun lukkoja avataan, ne avautuvat vain meissä, ja me avaamme ne omilla avaimillamme. Mutta voi olla niin, että meidän on mentävä huonoimpaan hetkeemme, jotta löytäisimme avaimen parhaaseen hetkeemme. Älkäämme siis etsikö kultaista avainta. Kultaiset ovet avataan ruosteisilla avaimilla.

Epilogi

Älä kuljeta mukanasi mennyttä
- älä yritä kokea kerran kokemaasi uudelleen
äläkä torju tulevaa
- älä yritä välttää sitä mitä joskus koit
sillä se on turhaa ja vain väsytät itsesi.

Nykyhetki luo olemattomasta olevan
ja kadottaa olevan olemattomaksi.
Jos yrität pitää kiinni siitä mikä oli
tai välttää sitä mikä voisi tulla
et juo raikasta viiniä
vaan pilaantunutta etikkaa.

Tule nykyhetkeen tyhjänä: älä tarraa äläkä työnnä,
ota ainoastaan vastaan.
Se, mitä ei ollut, syntyy silmiesi edessä,
ja se mikä oli, katoaa pois.
Voisitko edes tarrautua johonkin?