Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Se mitä ei ole

Tämä kirjoitus olisi kenties sopinut edellisen jatkoksi. Saattaa olla, että vielä liitän nämä kaksi yhteen, mutta nyt en tiedä. Oppiminen liittyy ehkä enemmän siihen, mikä on olemassa. Tämä kirjoitus taas liittyy siihen, mitä ei ole olemassa. Me saatamme luulla, kokea, toivoa tai pelätä, että suuria ongelmia on olemassa. Mutta monet niistä - kenties juuri suurimmat niistä - ovat no problemo, ei ongelmia, ei mitään ratkaistavaa. Me vain luulemme, että ne ovat ongelmia, että todellisuuden pitäisi olla muuta kuin se on, että todellisuudessa on meidän kohdallamme virhe.

Ennen kuin me alamme parantua, on selvää, mitä meillä on: ongelmia. Paljon ongelmia, suuria ongelmia, ja paljon epätoivoa. Me näemme paljon korjattavaa. Meidän elämänasenteemme muuttuu ja meidän elämämme korjaantuu. Me olemme uudella tavalla läsnä itsellemme, kokemuksillemme, historiallemme, nykyisyydellemme ja koko elämällemme. Me otamme vastaan uusia näkökulmia, kokemuksia, tunteita ja unelmia. Samalla me luovumme joistakin vanhoista.

Mutta jotakin vanhaa jää, ehkä paljonkin. Meidän syvimmät kohtamme, ne jotka määrittävät identiteettiämme, muuttuvat hitaasti ja usein vain tuskallisesti. Se, mitä me olemme, ovat kuin silmämme, joiden kautta me katselemme maailmaa. Me olemme kasvaneet silmiemme kanssa, ja olemme niin tottuneet niiden kautta tulevaan näkymään, että emme tiedä mikä on silmiemme ominaisuutta ja mikä maailman.

Kun akuutti paranemisen vaihe rupeaa jäämään taakse, moni asia on toisin. Mutta meidän mielemme elää vielä siinä, mitä ei enää ole - tai mitä ehkä ole koskaan ollutkaan. Meillä saattaa erilaisten "paranemisoppien" perusteella olla uusia uskomuksia tai odotuksia, joihin todellisuus ei yhdy. Jos jokin on meidän mielestämme väärin, toisin kuin me haluaisimme sen olevan tai toisin kuin meille on opetettu, asiaintilalle on kaksi mahdollisuutta: joko todellisuus on väärin tai minun käsitykseni siitä on väärin.

Tärkeää on nukkua, syödä, juoda ja ulostaa. Asuinpaikastamme ja tilanteestamme riippuen näiden tarpeiden täyttäminen voi joskus olla ongelmallista. Meillä saattaa olla niin kovia kipuja, että emme pysty nukkumaan, syömään, juomaan tai ulostamaan. Meidän ruumiimme saattaa olla hajalla.

Nämä ovat suuria huolia. Kyseessä on meidän selviämisemme. Mutta tilanteen ollessa ohi se on takana. Ongelma katoaa mielestämme samalla kun se katoaa elämästämme. Tällainen ongelma on riippumaton ajatuksistani - se ei poistu vaikka ajattelisin mitä tahansa muuta, eikä sen ajatteleminen saa sitä ilmestymään elämääni.

Mutta meidän elämämme "suuret" ongelmat ovat usein jotakin muuta. Meidän elämämme ei ole sitä, mitä me haluaisimme sen olevan. Meidän sisäinen kommentaattorimme kertoo meille, kuinka huonosti me pärjäämme. Mitä ihmettä minä teen täällä? Miksi minulla on tällaiset vaatteet? Enkö ikinä keksi mitään viisasta sanottavaa? Kukaan täällä ei ole kiinnostunut minusta. Minä olen aina jumissa tässä samassa asiassa. Sinun pitäisi muuttua. Miksi olet noin itsekäs? Miksi aina otat kaikki muut huomioon? Miksi minun mieleni selittää koko ajan?Enkö ikinä opi?

Valtaosa meidän elämästämme on mielestämme alamittaista. Tai sitten muutama suosikkiongelma vaivaa meitä koko ajan. Jokin tilanne on ehkä kestänyt 15 sekuntia, mutta vielä vuosien päästä me mietimme ja ratkaisemme sitä. Missä silloin on ongelma?

Meidän mielestämme asiaintila on väärä, ja niinpä me käytämme paljon energiaamme asiaintilan ratkaisemiseen - siitä ahdistumiseen, sen ajattelemiseen, muistelemiseen tai ennustamiseen. Lähes poikkeuksetta todellinen ongelma on kuitenkin se sormi, joka osoittaa jotakin ja sanoo, että tuo on ongelma. Varsinainen ongelma on "ongelman" ratkaisemisen, ajattelemisen ja tuskastumisen kuluttama energia. Tällainen ongelma on yleensä asia, joka ei ole niinkuin sen mielestämme pitäisi olla. Meidän mielemme sanoo, että jotakin pitäisi olla tai ei saisi olla, mutta todellisuus näyttää olevan eri mieltä. Miksi meidän mielemme pitää niin lujasti kiinni jostakin mikä ei ole? Missä on ongelma?

Se mikä on

Meidän sisäinen äänemme sanoo, että me emme ole sitä, mitä meidän pitäisi olla tai että muut eivät ole sitä, mitä heidän pitäisi olla. Toisin päin ilmaistuna sama asia kuuluu siten, että me olemme jotakin, mitä meidän ei pitäisi olla tai että muut ovat jotakin, mitä heidän ei pitäisi olla. Minä olen liian hiljainen tai liian äänekäs. Minulta puuttuu kumppani tai minun kumppanini on liian itsekäs tai liian mitä tahansa. Kunpa minä hymyilisin edes joskus, tai kumpa olisi vakava edes joskus. Meidän huomiomme kiinnittyy siihen, mitä meillä ei ole tai mitä me emme ole.

Meidän addiktiomme ja riippuvuutemme kiinnittivät aikanaan meidän huomiomme tehokkaasti joihinkin asioihin. Niiden avulla me pystyimme elämään tuskallisen mielemme kanssa katsomatta omaa tuskaamme. Riippuvuutemme auttoi meitä ohittamaan suuret ongelmamme antamalla meille lisää ongelmia (jotka toisinaan tuntuivat ratkaisuilta), joihin me sitten kiinnitimme huomiomme. Me olemme saattaneet katsoa omien ongelmiemme ohi vuosia tai kymmeniä vuosia. Kun meidän sydämeemme sattui, me pyysimme apua suosikkiriippuvuudeltamme. Me olemme kasvaneet katsomaan oman sydämemme kivun ja tuskan ohi. Sillä tavalla me selvisimme.

Ohi katsominen on meillä vieläkin herkässä. Kun johonkin kohtaan sydäntämme sattuu, meidän äänemme alkavat kertoa meille, kuinka asioiden pitäisi olla. Me kiinnitämme huomiomme siihen, mitä meillä ei ole. Sen sijaan minun olisi hyvä kysyä itseltäni, mitä minulla on?

Katso nyt, kukaan ei kiinnostu sinusta. Sinulla ei ole kumppania. Mitä minulla sitten on? Tämä yksinäisyys ja suru.

Etkö sinä osaa ikinä sanoa mitään järkevää? Sinusta ei ole seuraihmiseksi. Mitä minulla sitten on? Hiljaisuus, arkuus, hyväksytyksi tulemisen kaipaus.

Taas sinä vietit illa katsoen typeriä ohjelmia ja vetäen kaljaa. Eikö sinulla ole elämää ollenkaan? Etkö häpeä? Mitä minulla sitten on? Pelkoa, yksinäisyyttä, kaipausta edes hetken lepoon.

Mitä minulla on? Mikä on se, jonka kohtaaminen ja jonka äärelle pysähtyminen on niin vaikeaa, pelottavaa ja surullista, että minä kysyn aina mieluummin mitä minulla ei ole? Niin kauan kuin kysyn mitä minulla ei ole, vastaukset ovat kipeitä, vaikeita ja elämä tuntuu olevan suuren työn takana. Kuinka ikinä voisin saada sen, mitä minulla ei nyt ole? Kuinka monta vuotta siihen menee ja kuinka tuskallinen työ se on? Eikä se silti tule poistamaan sitä, mikä minulla nyt on. Meidän addiktiomme oli ikuinen lupaus - kunnes siitä tuli ikuinen kirous. Se ei korjannut meissä mitään. Me emme koskaan pysähtyneet kysymään mitä minulla on. Me saatoimme nimellisesti esittää tämän kysymyksen, mutta emme jääneet viipymään vastauksen kanssa saati surullisen itsemme kanssa.

Mutta tätä kysymystä ei voi väistää. Se tulee kohti ennemmin tai myöhemmin. Mitä minulla on? Mitä tässä on? Jos kysyn mitä ei ole, saan loputtomiin erilaisia vastauksia, joista jokainen liukenee tyhjiin. Mutta kun kysyn, mitä on, saan todellisia vastauksia, jotka eivät liukene tyhjiin. Kun otan vastaan sen mikä on ja viivyn sen äärellä, minä lakkaan pakenemasta omaa elämääni.

Mitä minulla on? Surua, pelkoja, kenties hätää, yksinäisyyttä, arkuutta, häpeää. Mutta myös hiljaisuutta, nöyryyttä, rohkeutta, luottamusta, uskoa ja rakkautta, sillä ilman niitä minä en voisi kysyä. Kysyminen ja vastauksen äärelle pysähtyminen on rakkautta, huolenpitoa ja hyvyyttä. Mutta se voi olla viimeinen asia, mitä haluamme tehdä. Me emme halua tietää mitä meillä on, koska olemme varmoja siitä, että se ei riitä, ei kelpaa, eikä johda mihinkään hyvään.

Mitä minussa tapahtuu?

Tapahtuuko minussa jotakin mitä en tahtoisi? Tai eikö tapahdu jotakin, mitä tahtoisin? Joskus se on hyväksi ja motivoi meitä eteenpäin, kasvamaan ja muuttumumaan. Jos me kasvamme ja muutumme, kaikki on hyvin. Mutta jos toistuvista yrityksistä huolimatta asiat eivät muutu tai me emme muutu, kaikki ei ole hyvin. Mutta miksi olen jumissa? Mikä minussa ahdistuu?

Meidän mielestämme esimerkiksi silmiin katsotuksi tuleminen saattaa olla hyvin tärkeä osa sitä, että koemme tulevamme kohdatuiksi. Jos joku ei katso meitä silmiin, meidän mielemme uskottelee meille, että emme tulleet kohdatuiksi. Jos emme tiedosta omaa uskomustamme, me pyrimme vaikuttamaan siihen, että muut ihmiset katsoisivat meitä silmiin ja alamme arvioida muita sen perusteella, katsovatko he meitä silmiin vai eivät. Silmiin katsominen tai katsomattomuus alkaa merkitä monia asioita, jotka eivät liity silmiin katsomiseen millään tavalla. Silmiin katsomisesta muodostuu sisäistetty ja ehdollistettu uskomus, jonka perusteella tulkitsen muita ja itseäni, ja joka siten määrittelee elämänkokemukseni laatua.

Meidän mielemme tuo koko ajan esiin juuri tällaisiin uskomuksiin sitoutuneita tunteita. Mitä syvempiä ja alitajuisempia nuo uskomukset ovat, sen vähemmän me huomaamme niitä ja alamme sen sijaan ajatella kaikkea muuta. Kun huomaamme reagoivamme asiaan, joka ei mielestämme ole niinkuin sen pitäisi olla, meidän mielemme haluaisi useimmiten korjata sen. Jos joku ei katso meitä silmiin toivomallamme tavalla, alamme miettiä mikä hänessä on vikana tai mikä meissä on vikana. Miksi et voi katsoa minua silmiin? Me saatamme yrittää korjata muita ihmisiä loppuikämme, tai sitten epäilemme koko ajan meissä olevan jotakin vikaa. Me saatamme nähdä suuria ongelmia siellä, missä ei ole yhtään ongelmaa, ja saatamme luulla, että meillä on paranemisessa kova työ. Mutta kuka määrittelee sen, mikä on tervettä? Mistä tiedän, että se mitä tavoittelen, on liikettä parempaan suuntaan? Mikä on parempi?

Taustastamme riippuen me tulkitsemme silmiin katsomista eri tavoin. Jollekin se voi olla osa rakastavaa kohtaamista. Jollekin se voi olla merkki uhkaavasta väkivallasta tai muusta vaarasta. Tai merkki siitä, että minua houkutellaaan tekemään jotakin mitä en halua. Tai siitä, että joku on sisäistänyt tietyn alakulttuurin opetuksen.

Minä olin oppinut silmiin katsomisen viestin hyvin. Kouluikäisenä harrastin kalastusta, mutta minulla ei ollut juuri rahaa kalastustarvikkeisiin. Päädyin varastamaan niitä. Pöllittyäni jotakin ja piilotettuani sen vaatteisiini minulla oli tapana etsiä myyjä ja silmiin katsoen kysellä erilaisia asioita, ja sitten joko ostaa jotain pientä tai vain kävellä kassan ohi ulos. En jäänyt koskaan kiinni. Ajan oloon silmiin katsominen alkoi minulle merkitä epärehellisyyttä, ja jos joku katsoi minua liikaa silmiin, alitajuntani alkoi epäillä rikosta. Nyt paranemisen ansioista tiedän, että se merkitsee jokaiselle sitä mitä hänelle on siitä opetettu - kunnes me alamme kysyä Mitä minulla on? Mitä muilla on? Meillä on yhteisiä sopimuksia, joista osan olemme imeneet itseemme niin, että emme ole edes huomanneet sopineemme mitään.

Minua kiehtoo kovasti lukemani tarina intiaanien ja valkoisten kohtaamisesta. Muistiinpanoissaan intiaani kirjoittaa, kuinka valkoinen päällikkö käveli intiaanipäällikköä kohti, otti tämän käden omaan käteensä ja liikutti sitä sitten ylös ja alas. Sen jälkeen hän vapautti päällikön käden. Kuinka nauraen ja hämmentyneenä sekä toisaalta välinpitämättömästi hän kuvailikaan meille tavallista kättelyä! Hänelle se oli täysin arvovapaa ja sisälsi ainoastaan sen, mitä se sisälsi: käden liikuttamisen ylös ja alas. Sillä ei ollut niitä ehdollistettuja merkityksiä, joilla kättely tai kättelemättömyys on ladattu meidän kasvatuksessamme. Pysähdy hetkeksi eläytymään intiaanin kuvailemaan tilanteeseen.

Mutta jos meillä on edes lyhyt selvänäköisyyden hetki, me voimme havahtua ja kysyä, mitä minulla on. Joku ei katso minua silmiin, ja mietin, mikä hänessä on vikana. Tai mikä minussa on vikana. Tai en kykene katsomaan jotakuta silmiin, ja mietin mikä minussa on vikana tai mikä hänessä on vikana. Apua, minä hätäännyn! Kuinka korjaisin tilanteen? Kaikissa näissä on kuitenkin kyse vain yhdestä ja samasta asiasta: niistä ehdollistetuista merkityksistä, jotka mielestämme kuuluvat silmiin katsomiseen. Olipa mielestämme vika kenessä hyvänsä ja missä hyvänsä, me näemme vain yhden asian: meidän mielemme.

Mitä minulla on? Minulla on ihminen, joka ei katso minua silmiin, tai katsoo väärin. Tai minä en katso mielestäni oikein silmiin. Minulla on tunne, että en tule kohdatuksi. Tai olen vihainen, tai pelokas, tai inhoan itseäni, tai mitä tahansa. Olen aitiopaikalla katsomassa omia uskomuksiani. Katson sitä, mitä minulle on opetettu. Mitä minulla on? Minulla on oletuksia ja uskomuksia, joista osa on annettu niin salakavalasti, että en ole hoksannut. Ja nyt ne ovat silmieni edessä. Mitä ne ovat? Mitä minulla on?

Jatkuu...