[an error occurred while processing this directive]

Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Naurava narkomaani

Kirjoitan tämän artikkelin toivottavasti uudesta näkökulmasta: paranemisen keveydestä ja ilosta. Toivon sen myös osoittavan paranemisen suuntaa, sillä todellinen paraneminen johtaa itsemme hyväksymiseen, muiden hyväksymiseen ja olosuhteiden hyväksymiseen. Hyväksyminen tosin on kalpea sana viittaamaan itsestäänselvyyteen. Ei ole mitään muuta kuin se, mikä on. Jos en "hyväksy" sitä, olen kaheli. Olen usein kaheli ja nauran sille kerta kerralta iloisemmin.

Saman asian voi sanoa toisin päin. Jos paranemisen liike meissä ei ole kohti keveyttä ja iloa, kyse ei todennäköisesti ole paranemisesta, vaan itsevihan ruokkimasta pyrkimyksestä olla hyväksymättä sitä, mikä on ja mitä me olemme. Sitä ei tarvitse pelästyä. Varsinkin paranemisen alussa hyväksymättömmyys ja kelpaamattomuus ajavat meitä eteenpäin. Se ei ole vaarallista. Se on vain raskasta. Ajan oloon me ehkä opimme, että mikään prosessi ei johda toiseen prosessiin. Vihaamisen prosessi johtaa vihaamisen lisääntymiseen. Tuskastelun prosessi johtaa tuskastelun lisääntymiseen. Itsemme väsyttämisen prosessi johtaa väsymisen lisääntymiseen. Lepäämisen prosessi johtaa levon lisääntymiseen. Vastaanottamisen prosessi johtaa vastaanottamisen lisääntymiseen.

Raskauden luomisen prosessi ei johda keveyden ilmestymiseen. Meidän olisi päästettävä irti raskauden luomisesta ja alettava luoda keveyttä - mutta miten ihmeessä se tapahtuu? Me emme osaa luoda ja ylläpitää keveyttä. Me emme halua sitä. Toisinaan me yritämme, sinnittelemme keveydessä hetken, ja syöksymme sitten takaisin tuttuun raskauteen. Me tiedämme, kuinka siinä eletään. Me emme tiedä, kuinka lähtisimme siitä pois. Tosiasiassa raskaus lähtee pois ihan itsestään, kun me lakkaamme kiskomasta sitä luoksemme. Kun me päästämme raskaudesta irti, se kirpoaa käsistämme. Me katsomme, kuinka se leijailee pois kuin karannut ilmapallo.

Aloitan tämän artikkelin kahdella lainauksella. Ensimmäinen on melko pitkä, eikä suora käännös, vaan pikemminkin väännös vanhasta mindfulness-kirjoituksesta nimeltä Satipatthana-sutta. Tässä väännöksessä olen uskollinen vain sille, kuinka itse ymmärrän kirjoituksen. Suomen kielessä ei ole kovin sopivaa ilmaisua englannin sanalle mindfulness, ja niinpä sana on usein otettu käyttöön sellaisenaan. Tässä yhteydessä se on saanut koko joukon kirjavia merkityksiä. Suomennan sen sanalla läsnäolo. Puhukoot lainaukset ensin puolestaan.

Läsnäolon tie

Munkit, opettaja sanoi, on olemassa mitä hienoin keino auttaa eläviä olentoja paranemaan, pääsemään yli murheesta ja surusta, jättämään tuskan ja levottomuuden, kulkemaan oikeata tietä ja astumaan onneen. Tämä tie on Läsnäolon neljä perustaa.

Mitä nämä neljä perustaa ovat?

1. Munkit, havainnoidessaan ruumista harjoittaja perustaa havaintonsa ruumiiseen; ahkerana, kirkkaalla ymmärryksellä, tietoisena, ja luopuneena jokaisesta kaipauksesta ja vastemielisyydestä sen suhteen.

2. Havainnoidessaan tunteita harjoittaja perustaa havaintonsa tunteisiin; ahkerana, kirkkaalla ymmärryksellä, tietoisena, ja luopuneena jokaisesta kaipauksesta ja vastemielisyydestä niiden suhteen.

3. Havainnoidessaan mieltä harjoittaja perustaa havaintonsa mieleen; ahkerana, kirkkaalla ymmärryksellä, tietoisena, ja luopuneena jokaisesta kaipauksesta ja vastemielisyydestä sen suhteen.

4. Havainnoidessaan mielen olioita harjoittaja perustaa havaintonsa mielen oliohin; ahkerana, kirkkaalla ymmärryksellä, tietoisena, ja luopuneena jokaisesta kaipauksesta ja vastemielisyydestä niiden suhteen.

*

Ja kuinka havainnoidessaan ruumista harjoittaja perustaa havaintonsa ruumiiseen?

Hän menee metsään puun alle tai tyhjään huoneeseen, istuutuu alas, pitää selkänsä suorassa ja ohjaa havainnointinsa luokseen. Hengittäessään sisään hän on selvillä siitä, että hengittää sisään. Hengittäessään ulos hän on selvillä siitä, että hengittää ulos. Vetäessään pitkän sisäänhengityksen hän tietää, "vedän pitkän henkäisyn". Päästäessään pitkän uloshengityksen hän tietää, "hengitän ulos pitkän henkäisyn". Vetäessään lyhyen sisäänhengityksen hän tietää, "vedän lyhyen henkäisyn". Päästäessään lyhyen uloshengityksen hän tietää, "hengitän ulos lyhyen henkäisyn".

Tämän lisäksi, kävellessään hän on selvillä, "minä kävelen"; seisoessaan hän on selvillä, "minä seison"; istuessaan hän on selvillä, "minä istun"; maatessaan hän on selvillä, "minä makaan"; missä tahansa asennossa hänen ruumiinsa onkaan, hän on selvillä ruumiinsa asennosta.

Kulkiessaan eteenpäin tai taaksepäin hän levittää koko tietoisuutensa eteenpäin kulkemiseen tai taaksepäin kulkemiseen. Katsoessaan eteenpäin tai taaksepäin, kumartuessaan tai suoristautuessaan hän suuntaa koko tietoisuutensa siihen, mitä hän tekee. Hän ohjaa koko tietoisuutensa viittaan pukeutumiseen tai almuastian kantamiseen. Kun hän syö tai juo, pureskelee ruokaa tai nielaisee sen, hän herkistää tietoisuutensa siihen. Kun hän ulostaa tai virtsaa, hän avaa tietoisuutensa sille. Kun hän kävelee, seisoo, makaa, istuu, nukahtaa tai herää, puhuu tai on hiljaa, hän antaa tietoisuutensa loistaa sille kaikelle.

*

Munkit, kuinka havainnoidessaan tunteita harjoittaja perustaa havaintonsa tunteisiin?

Kokiessaan miellyttävää tunnetta hän on selvillä, "minä koen miellyttävää tunnetta". Kokiessaan tuskallista tunnetta hän on selvillä, "minä koen tuskallista tunnetta". Kokiessaan tunnetta, joka ei ole miellyttävä eikä tuskallinen, hän on selvillä, "minä koen neutraalia tunnetta". Kokiessaan tunnetta, joka on lähtöisin ruumiista, hän on selvillä, "minä koen tunnetta, joka on lähtöisin ruumiista". Kokiessaan tunnetta, joka on lähtöisin mielestä, hän on selvillä, "minä koen tunnetta, joka on lähtöisin mielestä".

*

Munkit, kuinka havainnoidessaan mieltä harjoittaja perustaa havaintonsa mieleen?

Kun hänen mielensä kaipaa, hän on selvillä, "minun mieleni kaipaa". Kun hänen mielensä ei kaipaa, hän on selvillä, "minun mieleni ei kaipaa". Kun hänen mielensä vihaa jotakin, hän on selvillä, "minun mieleni vihaa jotakin". Kun hänen mielensä ei vihaa, hän on selvillä, "minun mieleni ei vihaa". Kun hänen mielensä on huomaamattomuuden tilassa, hän on selvillä, "minun mieleni on huomaamattomuuden tilassa". Kun hänen mielensä ei ole huomaamattomuuden tilassa, hän on selvillä, "minun mieleni ei ole huomaamattomuuden tilassa". Kun hänen mielensä on kireä, hän on selvillä, "minun mieleni on kireä". Kun hänen mielensä ei ole kireä, hän on selvillä, "minun mieleni ei ole kireä". Kun hänen mielensä on poissa tolaltaan, hän on selvillä, "minun mieleni on poissa tolaltaan". Kun hänen mielensä ei ole poissa tolaltaan, hän on selvillä, "minun mieleni ei ole poissa tolaltaan". Kun hänen mielensä on avara, hän on selvillä, "minun mieleni on avartunut". Kun hänen mielensä on kapea, hän on selvillä, "minun mieleni on kaventunut".

Kun hänen mielensä on levollinen, hän on selvillä, "minun mieleni on levollinen". Kun hänen mielensä ei ole levollinen, hän on selvillä, "minun mieleni ei ole levollinen". Kun hänen mielensä on vapaa, hän on selvillä, "minun mieleni on vapaa". Kun hänen mielensä ei ole vapaa, hän on selvillä, "minun mieleni ei ole vapaa".

*

Munkit, kuinka havainnoidessaan mielen olioita harjoittaja perustaa havaintonsa mielen olioihin?

Ensinnäkin, havainnoidessaan mielen olioita hän tarkastelee mielen olioita suhteessa Viiteen esteeseen. Kuinka hän tekee tämän?

1. Kun addiktiivinen halu on hänessä läsnä, hän on selvillä, "addiktiivinen halu on läsnä minussa". Tai kun addiktiivinen halu ei ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "addiktiivinen halu ei ole läsnä minussa". Kun addiktiivinen halu alkaa nousta, hän on selvillä siitä. Kun jo noussut addiktiivinen halu hiipuu, hän on selvillä siitä. Kun jo hiipunut addiktiivinen halu ei herää enää myöhemmin, hän on selvillä siitä.

2. Kun viha on hänessä läsnä, hän on selvillä, "viha on läsnä minussa". Tai kun viha ei ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "viha ei ole läsnä minussa". Kun viha alkaa nousta, hän on selvillä siitä. Kun jo noussut viha hiipuu, hän on selvillä siitä. Kun jo hiipunut viha ei herää enää myöhemmin, hän on selvillä siitä.

3. Kun tylsyys ja uneliaisuus ovat hänessä läsnä, hän on selvillä, "tylsyys ja uneliaisuus ovat läsnä minussa". Tai kun tylsyys ja uneliaisuus eivät ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "tylsyys ja uneliaisuus eivät ole läsnä minussa". Kun tylsyys ja uneliaisuus alkavat nousta, hän on selvillä siitä. Kun jo nousseet tylsyys ja uneliaisuus hiipuvat, hän on selvillä siitä. Kun jo hiipuneet tylsyys ja uneliaisuus eivät herää enää myöhemmin, hän on selvillä siitä.

4. Kun hermostuneisuus ja pahoittelu ovat hänessä läsnä, hän on selvillä, "hermostuneisuus ja pahoittelu ovat läsnä minussa". Tai kun hermostuneisuus ja pahoittelu eivät ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "hermostuneisuus ja pahoittelu eivät ole läsnä minussa". Kun hermostuneisuus ja pahoittelu alkavat nousta, hän on selvillä siitä. Kun jo nousseet hermostuneisuus ja pahoittelu hiipuvat, hän on selvillä siitä. Kun jo hiipuneet hermostuneisuus ja pahoittelu eivät herää enää myöhemmin, hän on selvillä siitä.

5. Kun epäröinti on hänessä läsnä, hän on selvillä, "epäröinti on läsnä minussa". Tai kun epäröinti ei ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "epäröinti ei ole läsnä minussa". Kun epäröinti alkaa nousta, hän on selvillä siitä. Kun jo noussut epäröinti hiipuu, hän on selvillä siitä. Kun jo hiipunut epäröinti ei herää enää myöhemmin, hän on selvillä siitä.

Tällä tavoin havainnoidessaan mielen olioita hän perustaa havaintonsa mielen olioihin: mielen olioiden havainnointi niiden sisäpuolelta käsin tai niiden ulkopuolelta käsin, tai mielen olioiden havainnointi sekä niiden sisäpuolelta että ulkopuolelta käsin. Hän viipyy tarkkailemassa esiin-tulemisen prosessia mielen olioissa tai pois-hiipumisen prosessia mielen olioissa tai sekä esiin-tulemisen että pois-hiipumisen prosessia mielen olioissa. Hän on selvillä, "tässä on mielen olio", kunnes ymmärrys ja täysi tietoisuus saapuvat. Hän viipyy tässä tarkkailussa, vapaana, eikä huolehdi mistään muista asioista. Tällä tavalla mielen olioita havainnoidessa harjoitetaan mielen olioiden tarkastelua suhteessa Viiteen esteeseen, hyvät munkit.

*

Vielä, munkit, havainnoidessaan mielen olioita harjoittaja tarkastelee mielen olioita suhteessa Seitsemään heräämisen osatekijään. Kuinka hän pitäytyy havainnoimisen harjoittamisessa Seitsemän heräämisen osan suhteen?

1. Kun heräämisen tekijä läsnäolo on hänessä läsnä, hän on selvillä, "läsnäolo on läsnä minussa". Kun läsnäolo ei ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "läsnäolo ei ole läsnä minussa". Hän on tietoinen siitä kun vielä syntymätön läsnäolo alkaa syntyä ja siitä, että jo syntynyt läsnäolo on täysin kehittynyt.

2. Kun heräämisen tekijä ilmiöiden tutkiminen on hänessä läsnä, hän on selvillä, "ilmiöiden tutkiminen on läsnä minussa". Kun ilmiöiden tutkiminen ei ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "ilmiöiden tutkiminen ei ole läsnä minussa". Hän on tietoinen siitä kun vielä syntymätön ilmiöiden tutkiminen alkaa syntyä ja siitä, että jo syntynyt ilmiöiden tutkiminen on täysin kehittynyt.

3. Kun heräämisen tekijä energia on hänessä läsnä, hän on selvillä, "energia on läsnä minussa". Kun energia ei ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "energia ei ole läsnä minussa". Hän on tietoinen siitä kun vielä syntymätön energia alkaa syntyä ja siitä, että jo syntynyt energia on täysin kehittynyt.

4. Kun heräämisen tekijä ilo on hänessä läsnä, hän on selvillä, "ilo on läsnä minussa". Kun ilo ei ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "ilo ei ole läsnä minussa". Hän on tietoinen siitä kun vielä syntymätön ilo alkaa syntyä ja siitä, että jo syntynyt ilo on täysin kehittynyt.

5. Kun heräämisen tekijä helppous on hänessä läsnä, hän on selvillä, "helppous on läsnä minussa". Kun helppous ei ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "helppous ei ole läsnä minussa". Hän on tietoinen siitä kun vielä syntymätön helppous alkaa syntyä ja siitä, että jo syntynyt helppous on täysin kehittynyt.

6. Kun heräämisen tekijä keskittyminen on hänessä läsnä, hän on selvillä, "keskittyminen on läsnä minussa". Kun keskittyminen ei ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "keskittyminen ei ole läsnä minussa". Hän on tietoinen siitä kun vielä syntymätön keskittyminen alkaa syntyä ja siitä, että jo syntynyt keskittyminen on täysin kehittynyt.

7. Kun heräämisen tekijä irti päästäminen on hänessä läsnä, hän on selvillä, "irti päästäminen on läsnä minussa". Kun irti päästäminen ei ole hänessä läsnä, hän on selvillä, "irti päästäminen ei ole läsnä minussa". Hän on tietoinen siitä kun vielä syntymätön irti päästäminen alkaa syntyä ja siitä, että jo syntynyt irti päästäminen on täysin kehittynyt.

Tällä tavoin havainnoidessaan mielen olioita hän perustaa havaintonsa mielen olioihin suhteessa Seitsemään heräämisen osatekijään: mielen olioiden havainnointi niiden sisäpuolelta käsin tai niiden ulkopuolelta käsin, tai mielen olioiden havainnointi sekä niiden sisäpuolelta että ulkopuolelta käsin. Hän viipyy tarkkailemassa esiin-tulemisen prosessia mielen olioissa tai pois-hiipumisen prosessia mielen olioissa tai sekä esiin-tulemisen että pois-hiipumisen prosessia mielen olioissa. Hän on selvillä, "tässä on mielen olio", kunnes ymmärrys ja täysi tietoisuus saapuvat. Hän viipyy tässä tarkkailussa, vapaana, eikä huolehdi mistään mistään muista asioista. Tällä tavalla mielen olioita havainnoidessa harjoitetaan mielen olioiden tarkastelua suhteessa Seitsemään heräämisen osatekijään, hyvät munkit.

*

Munkit, kuinka harjoittaja voi pysyä Neljän jalon totuuden havainnoimisessa?

Kun kärsimys herää, harjoittaja on selvillä, "tämä on kärsimys". Hän on selvillä, "tämä on kärsimyksen syy", kun se ilmenee. Hän on selvillä, "tämä on kärsimyksen loppu", kun niin tapahtuu. Hän on selvillä, "tämä tie johtaa kärsimyksen katoamiseen", kun niin tapahtuu.

Munkit, jos kuka tahansa harjoittaa Läsnäolon neljää perustaa seitsemän vuoden ajan, hän voi odottaa toista kahdesta hedelmästä - suurinta ymmärrystä tämän elämän aikana, tai jos jotakin tuskan jäännettä vielä pysyy, hän voi saada menneisyyteen palaamattomuuden hedelmän.

Vielä enemmän, munkit, jos kuka tahansa harjoittaa Läsnäolon neljää perustaa kuuden, viiden, neljän, kolmen, kahden tai yhden vuoden ajan, tai kuukauden ajan, myös hän voi odottaa toista kahdesta hedelmästä - suurinta ymmärrystä tämän elämän aikana, tai jos jotakin tuskan jäännettä vielä pysyy, hän voi saada menneisyyteen palaamattomuuden hedelmän.

Ja vielä kuukautta vähemmän, munkit, jos kuka tahansa harjoittaa Läsnäolon neljää perustaa yhden viikon ajan, myös hän voi odottaa toista kahdesta hedelmästä - suurinta ymmärrystä tämän elämän aikana, tai jos jotakin tuskan jäännettä vielä pysyy, hän voi saada menneisyyteen palaamattomuuden hedelmän.

Munkit ilahtuivat Buddhan opetuksen kuulemisesta. He painoivat sen sydämeensä ja alkoivat toteuttaa sitä käytännössä.

Vapaa kaikista mielipiteistä

Tämä lainaus on buddhalaisesta kirjoituksesta nimeltä Sutta Nipata:

Kukaan ei voi sanoa minkään filosofisen mielipiteen perusteella, tai minkään perinteen perusteella, tai minkään tiedon tai hyveen tai pyhien tekojen perusteella, että puhtaus on hänessä; eikä minkään filosofisen mielipiteen puuttumisen perusteella, tai minkään perinteen puuttumisen perusteella, tai minkään tiedon tai hyveen tai pyhien tekojen puuttumisen perusteella; kun joku on hylännyt nämä omaksumatta mitään muuta, olkoon hän rauhallinen ja riippumaton, haluamatta mitään lepopaikkaa.

Joku pitää itseään muiden kanssa saman arvoisena, tai parempana tai huonompana kuin muut, ja se on hänelle mielipiteistä riitelemisen perusta; mutta jos jotakuta eivät liikauta nuo kolme olotilaa, hänelle käsitteet "samanarvoinen", "parempi kuin" ja "huonompi kuin" eivät ole olemassa.

Tietäjä, jolle ei ole olemassa käsitteitä "samanarvoinen" ja "eriarvoinen" - sanoisiko hän "tämä on tosi". Tai kenen kanssa hän väittelisi sanoen "tämä ei ole tosi"? Kenen kanssa hän päätyisi väittelyyn?

Loppuun asti kasvanut ihminen ei muutu ylimieliseksi filosofisen näkemyksen tai ajattelun vuoksi, sillä hän ei ole sellainen; eikä häntä aja hyvät teot tai perinteet, sillä häntä ei johdateta minkäänlaiseen mielen lepopaikkaan.

Sille, joka on vapaa näkemyksistä, ei ole siteitä; sille, joka ymmärtää, ei ole hullutuksia - mutta he, jotka takertuvat näkökulmiin ja filosofisiin mielipiteisiin, he kuljeskelevat ympäriinsä ihmisiä ärsyttäen.

Arvoista

Aloitan kirjoittamalla arvoista. Yllä olevilla lainauksilla en yritä saada ketään buddhalaiseksi, kuten en Raamatun lainauksilla ole yrittänyt saada ketään luterilaiseksi tai katoliseksi. Lainaan kirjoituksia, koska ne puhuttelevat minua ja osoittavat jotakin, jota en olisi nähnyt ilman niitä.

Zenin juuret ovat buddhalaisuudessa, mutta nykyinen Zen on monimuotoinen ja mukautuu mihin tahansa. (Itse asiassa Zen on edelleen sama - se vain näyttää meille sen, mihin me itse olemme mukautuneet.) Ollessaan täydellinen vapaus Zen ei kuitenkaan ole arvovapaa. Yhdellä - tai kahdella - sanalla sanottuna Zenin keskeinen arvo on rakastava ystävällisyys (loving-kindness). Zen soveltaa sitä jääräpäisesti ja omaperäisesti. Jos me vihaamme itseämme tai muita, Zen kehottaa meitä katsomaan vihaamistamme rakastavalla ystävällisyydellä. Me käännämme ystävällisen ja rakastavan katseemme vihan tunteeseen, vihan tekoihin ja niiden seurauksiin itsellemme ja muille. Me emme torju sitä, minkä näemme, vaan viivymme sen katsomisessa, kunnes näemme kirkkaasti, mitä tapahtuu. Tämä näkeminen tuo meille ymmärryksen, joka ei riipu sanoista eikä niiden merkityksistä. Merkitykset ovat kuvitelmia, mutta kun olemme läsnä nykyhetken keskellä, me emme kuvittele mitään. Zen-mestari Yamada Roshi saattoi lausua oppilaalleen pappi Robert Kennedylle useita kertoja, että ei halunnut tehdä häntä buddhalaiseksi, vaan tyhjentää hänet itsestään, jotta Kristus eläisi hänessä - samoin kuin Kristus tyhjensi itsensä, jotta vain Isä eläisi hänessä.

Arvoja on kahdenlaisia - ensisijaisia ja toissijaisia. Esimerkiksi rohkeus, avoimuus, ahkeruus, luovuus, sitkeys, kuuluisuus ja päämäärätietoisuus ovat toissijaisia arvoja. Minä voin opiskella ahkerasti, rakentaa taloa ahkerasti, varastaa ahkerasti, tappaa ahkerasti tai pilkata ahkerasti. Toissijaiset arvot toteutuvat vain jonkin asian - ensisijaisen arvon - palveluksessa. Minä voin toimia luovasti suunnitellessani puistoa tai keksiessäni kidutuskeinoja. Minä voin saada kuuluisuutta hyvillä teoilla tai murhilla. Ellen kerro, mitä varten käytän toissijaista arvoa, en ole kertonut itsestäni vielä mitään. Liekö sattumaa, että esimerkiksi firmojen arvoina esitetään enimmäkseen toissijaisia arvoja, jotka voivat olla minkä tahansa tavoitteen palveluksessa?

Mitkä sitten ovat ensisijaisia arvoja? Vastaan tähän Rene Girardin (The Spacegoat) ja James Alisonin (The Joy of Being Wrong) muotoileman kuvan perusteella. Perheeseen syntyy lapsi. Hän alkaa matkia kuulemiaan ääniä ja näkemiään eleitä. Hän matkii toisia, jotka olivat olemassa ennen häntä - vanhempia ja sisaruksia. Meidän jokaisen "minä" perustuu muiden ihmisten halujen kopioimiseen. Tämä "minä" on erittäin taipuisa ja täysin muiden haluihin perustunut - seikka, jonka pystymme näkemään vain hyvin rajallisesti. Jokainen "minä" vakuuttaa, että sen halut ovat omia ja itsenäisiä sekä lähtöisin "itsestä" ja tälle itselle sopivia. Me emme tunnista muista ihmisistä muodostunutta "itsen" perustaa, mutta silti voimme huomata sen epäsuorasti kummallisten tunteidemme ja tekojemme kautta (tässä vahingollisten perheiden lapset ovat etulyöntiasemassa!). Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että emme tunnista jotakin sellaista, josta "minä" voisi olla tietoinen. Kyse on siitä, että emme osaa levätä rauhallisesti siinä, jota ilman "minää" ei voisi olla olemassa.

Mitä tällä on tekemistä ensisijaisten arvojen kanssa? Niin kauan kuin me puhumme ensisijaisista arvoista, ne ovat mielikuvia. Esimerkiksi sanat rakkaus, anteeksianto, myötätunto, tasa-arvo, hyvyys, vastuu, ystävällisyys herättävät erilaisia mielikuvia riippuen "itsen" perustasta. Mutta mielikuvat eivät tee niitä eläviksi. Käytäntö tekee. Mitä käytännössä on se, että annan anteeksi? Tai miten osoitan armollisuutta käytännössä? Meidän tunteemme ja tekomme saattavat olla ristiriidassa niiden arvojen kanssa, joita sanomme omistavamme. Me käytämme yhtä sanaa, mutta sen takana on valtava ja ristiriitainen sisäinen maailma, jota emme pysty koskaan välittämään toiselle. Tämän tähden Zenillä on vain yksi arvo, jonka perusteella me voimme katsoa sitä, mitä meissä tapahtuu. Zen ei puhu arvoista, vaan elää ne. Tästä esimerkkinä kuvitteellinen keskustelu minun ja Zen-opettajan kanssa:

Minä: Opettaja, olen kuullut että mietiskely on hyväksi. Se kiinnostaa minua. Voisimmeko puhua siitä joskus?
Zen-opettaja: Tottakai! Istuutukaamme ja mietiskelkäämme yhdessä.
Minä: Se olisi hienoa. Koska voimme tehdä sen?
Zen-opettaja: Juuri nyt. Aloitetaan.
Minä: Juuri nyt? Mutta missä?
Zen-opettaja: Juuri tässä! Tällä tyynyllä.
Minä: Tässä? Kuinka kauan?
Zen-opettaja: Vaikka koko päivän. Aloitetaan.
Minä: Tässä? Nyt? Koko päivän? Tällä tyynyllä?
Zen-opettaja: Totta kai. Sanoithan olevasi kiinnostunut.
Minä: Niin, mutta en ollut ajatellut aloittaa juuri nyt. Olin ajatellut, että voisimme puhua siitä ja kuulisin sinun kokemuksiasi.
Zen-opettaja: Aloitetaan! Tule! Tule nyt!

Mitä arvoja ja "arvoja" näet keskustelussa? Eikö Zen-opettaja olekin rakastavassa ystävällisyydessään inhottavan tarkka peili? Jos voin voittaa epämukavuuteni ja katsoa itseäni, voin nähdä mieleni sisällä kenties jotakin uutta.

Zen (läsnäolo) tuo meidät katsomaan rakastavan ystävällisesti sitä, mitä meissä tapahtuu. Ei tuomiota. Ei moitetta. Ei yrityksiä muuttua (vaan muuttumaan kehottavan äänen rakastamista ja katsomista yhtä ystävällisesti kuin muitakin osiamme). Ei itsemme parantamista. Ei itsemme kehumista. Ei tarrautumista hyvään eikä huonoon.

[Harjoitus: Kuvittele olevasi ilmapallo, johon on piirretty hymyilevä naama. Kun huomaat jonkin asian, ajatuksen tai tunteen, kuvittele, että ilmapallo leijuu hitaasti sen luokse ja kääntää sille hitaasti hymyilevän naamansa. Kun toinen asia tulee mieleesi, ilmapallo lähtee edellisen luota hitaasti leijuen hymyilemään toisen luo. Ja niin edelleen. Olipa asia mikä tahansa.]

Lue vielä alussa olleet pitkät lainaukset ja katsele niitä ensisijaisten arvojen, toissijaisten arvojen, teorian ja käytännön näkökulmista. Eivätkö ne kaikki kerrokin vain siitä, että huomaisimme, mitä meissä tapahtuu? Ei arvoja, ei teoriaa, vaan se, mitä tapahtuu. Rakastavalla ystävällisyydellä. Se on suuren ilon perusta.

Ooh, kuinka ihana minä

Olen kirjoittanut hyväksymisestä monissa kirjoituksissani. Se on ollut hyvin pinnallista ja kevyttä. Nyt alan nähdä hyväksymisen toisin. Se kuuluu kaikkeen. Se on väistämätön ja ehdoton osa paranemista, mutta ei ole ole paranemisen osa. Se on koko paraneminen.

Olen ajatellut joskus, että meissä on ikään kuin kaksi osaa - osa, joka hyväksyy ja osa, joka hyväksytään. Se osa, jonka tehtävänä olisi hyväksyä, kamppailee, koska sen on niin vaikea hyväksyä sitä osaa, joka odottaisi hyväksytyksi tulemista. Ikään kuin jokin meissä tulisi pikku hiljaa tietoisiksi osista, joista emme ole olleet tietoisia, ja joiden hyväksymisen kanssa me kamppailemme. Mutta niin ei ole. Hyväksyminen tai hyväksymättömyys on meidän koko tietoisuutemme. Meidän jokainen reaktiomme on se ainoa keino, jolla pystymme tiedostamaan jotakin. Se kokemus, joka minussa herää, on minun ainoa mahdollisuuteni olla tässä maailmassa. Jos siihen kuuluu itsen halveksiminen, se kuuluu siihen. Tai mikä tahansa muu. Meillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta kokea toisin kuin koemme. Me olemme omaksuneet tavan nähdä, kokea, tuntea, ajatella - siis olla tietoisia. Meillä ei ole mitään muuta tapaa. Jos minä ahdistun aina, kun jokin asia tulee mieleeni, minun tietoisuuteni on sellainen. Minä näen tämän kohdan maailmasta niin, ja ainoa toinen vaihtoehto on se, että minä en näkisi sitä ollenkaan.

Sen tähden hyväksymisessä on kyse meidän koko tietoisuutemme hyväksymisestä. Kyse on sen ainoan tavan vastaanottamisesta, millä minä voin olla ja elää tällä hetkellä. Jos kiellän sen, kiellän jotakin, jota ei voi kieltää. Se on edelleen ja tulee läpi edelleen. Minun ainoa mahdollisuuteni on ottaa vastaan sekin, että mikään minussa ei tahtoisi ottaa sitä vastaan. Hyväksyminen ei ole sellaista, jota meidän pitäisi harjoitella tai odottaa. Heti, kun ensimmäinen ajatus hyväksymisestä on meidän mielessämme, se on osa tietoisuuttamme. Se liittyy tietoisuuteemme juuri niin kuin se voi ja niin kuin sen kuuluu liittyä.

[Harjoitus: Kun sinussa tapahtuu jotakin - mitä tahansa, tai kun huomaat reagoivasi johonkin, sano "ooh, kuinka ihana minä". Tällä tavoin sinä katsot sitä ainoaa tapaa, jolla tietoisuutesi on elossa. Sinulla ei ole mitään muuta tapaa olla tässä juuri nyt. On suurta rakkautta rakastaa sitä.]

Paranemisessa on kyse hyvin pitkälti yhdestä asiasta: että alamme pystyä lepäämään rauhassa siinä, mikä on. Me etsimme jotakin, joka ei ole etsittävissä, vaan ainoastaan vastaanotettavissa. Tämä on kaikkien Zen-oppilaiden ja valaistumista etsivien kompastuskivi. Me löydämme, kun lakkaamme etsimästä. Meidän tietoisuudessamme ei ole mitään vikaa. Me olemme koko meidän tietoisuutemme juuri sillä tavalla, kuin tietoisuutemme tulee esiin. Ooh, kuinka ihana minä! (Tämä ei ole itsekäs huudahdus - päin vastoin. Huudahdus on sen itsen vastaanottaminen, jonka luomiseen minulla ei ole mitään osaa. Tämä huudahdus sisältää kaikkien ihmisten tervetulotoivotuksen, sillä näin vastaanotettu minä on jokainen minä. Se ei ole erillinen ja dualistinen minä, vaan minä ja me - minä sellaisena kuin maailma heijastuu sen kautta, läpi ja avulla. Mikään siinä ei ole minun omaani, vaikka onkin minulle ominaista.)

Meillä ei ole mitään mahdollisuutta asettua oman tietoisuutemme ulkopuolelle arvioimaan sitä. Jos me pidämme joistakin kokemuksemme osista ja emme pidä joistakin, se tapahtuu meidän tietoisuudessamme ja on osa sitä. Meidän tietoisuutemme saattaa pystyä näkemään joitakin asioita vain itsemme syyttämisen tai vihaamisen kautta - tai muiden vihaamisen kautta, mikä on sama asia.

Kun heräät aamulla mihin tahansa kokemukseen tai ajatukseen, sano "oi, miten ihana minä". Kun kävelet katua tai tietä, toista itsellesi "oi, miten ihana minä". Kun havahdut ahdistukseen, sano itsellesi "oi, miten ihana minä", sillä ahdistus on sinun keinosi olla tietoinen jostakin. Jos torjut sen, kavennat tietoisuuttasi etkä pääse näkemään, mistä olet tietoinen. Tietoisuutesi ei siitä kuitenkaan kapene - itseymmärryksesi ja siitä seuraava luonnollisuus vain eivät kasva. Kun reagoit muihin ihmisiin tai tilanteisiin, sano "oi, miten ihana minä". Kun ilahdut jostakin tai olet onnellinen, sano itsellesi "oi, miten ihana minä". Tällä tavoin me opimme näkemään myös sen, että kaikki muut ihmiset ovat täsmälleen samassa tilanteessa. He saattavat olla tietoisia joistakin asioista vain "kummallisen" suhtautumisen kautta.

Kun sanon itselleni "oi, miten ihana minä",
sanon sinulle "oi, miten ihana sinä".

Meidän ei tarvitse nimetä mitään, emmekä me osaisikaan keksiä mitään uutta. Meidän ei tarvitse, sillä kaikki uusi tulee itsestään, kun lakkaamme torjumasta. Uudet asiat ovat jo meidän tietoisuudessamme. Siksi ne reagoivat. Meidän tarvitsee vain kuunnella niitä siitä huolimatta, että ne tuntuvat puhuvan vastemielisellä tavalla. Oi, miten hieno tapa! Oi, miten hienoja kaikki ihmiset!

Kohti iloa

Edellä mainittu itsen ihastelu on ensimmäisiä askeleita kohti iloa. Me opettelemme ensin sietämään itseämme ja oloamme. Sitten me opettelemme myöntämään, että kaikella on tarkoitus. Jos meistä tuntuu joltakin, siihen on syynsä, ja se on meidän parhaaksemme. Meidän tunteemme voivat kertoa, että asiat ovat hyvin ja tilanne on hyvin. Tunteemme voivat kertoa myös, että asiat ja tilanne eivät ole meidän parhaaksemme. Tai ne voivat kertoa meille, että meissä itsessämme jokin ei ole hyvin. Silloinkin tunteemme ovat meidän parhaaksemme. Niiden viesti on aina hyväksi. Siis, kun meistä tuntuu hyvältä tai pahalta, meillä on hyvä syy todeta "oi, miten ihana minä". Silloin me emme torju emmekä ohita tunteitamme.

Joskus me odotamme, että paranisimme, ja että parantunut minä voisi sitten alkaa iloita. Niin ei käy. Meihin ei tule uutta parantunutta nauravaa osaa, vaan meidän narkomaanimme on se, joka alkaa nauraa. Meidän oma kaiken läpi kulkenut persoonallisuutemme vapautuu - kaikkine matkan varrella keräämine ominaisuuksineen. Sen tähden tämän artikkelin nimi ei ole naurava parantunut, vaan naurava narkomaani. Meissä ei ole mitään vikaa. Ei ole mitään syytä odottaa, että parantuisimme ja muuttuisimme niin hyviksi, että voisimme alkaa nauraa. Sanoisin, että yksi paranemisen huippukohtia on se, kun tälläiset unelmat katoavat. Silloin läsnäolo ja hyväksyminen astuvat uuteen vaiheeseen. Voisi sanoa, että hyväksyminen lakkaa, sillä ei ole enää mitään hyväksyttävää. Ilo tulee mukaan. Silti me huomaamme edelleen kipeitä asioita. Me saatamme huomata asian, joka olisi joskus tuntunut hävettävältä tai pelottavalta, mutta nyt me koemme vain välähdyksenomaisen nöyryyden, ja seuraavassa hetkessä olemme ottaneet sen vastaan - vieläpä ilolla. Me elämme virtaavassa todellisuudessa, emmekä vertaa todellisuutta illuusioihin.

Me tulemme tähän iloon täsmälleen sellaisina kuin olemme. Koko meidän roskakuormamme nauraa vailla syyllisyyttä tai häpeää. Tästä kertoo esimerkiksi Zen-runon Härkä ja paimen kappale kahdeksan seuraavasti: "Kaikki sekaannus on väistynyt ja tyyneys yksin vallitsee; edes pyhyyden aatetta ei ole. Hän ei vitkastele siellä; missä on Buddha, ja sen missä Buddha on, hän nopeasti sivuuttaa. Kun ei ole olemassa mitään dualismin muotoa, jopa tuhatsilmäinenkään ei keksi tähystysaukkoa. Pyhyys, jolle linnut tuovat kukkia uhriksi, on vain ilveilyä".

Koko lainaus on valtavan upea olemassaolon, epätäydellisyyden ja narkomaanin ylistys. Poimin siitä vain muutaman ajatuksen. Kaikki sekaannus on väistynyt ja tyyneys yksin vallitsee - enää ei ole epäselvää, mitä tapahtuu tai miten jokin "saavutetaan". Edes pyhyyden aatetta ei ole - on vain tämä tässä oleva minä (tai muut), joka on, eikä juolahtaisi mieleenkään odottaa siihen jotakin "täydellistä". Jopa tuhatsilmäinenkään ei keksi tähystysaukkoa - ei ole mitään katsottavaa, ei mitään johon pitäisi kurkistaa, ei mitään joka olisi tarpeen ymmärtää, jotta voisin olla "jotakin". Pyhyys, jolle linnut tuovat kukkia uhriksi, on vain ilveilyä - todellinen pyhyys on koko minun tämän hetkinen olemukseni ja historiani - myös narkomaani minun sisälläni - tukevasti kiinni koko todellisuudessa. Kun se nauraa, jumalat hiljenevät ja viisaat vaikenevat. Kun se nauraa, koko todellisuus nauraa. Linnut eivät voi tuoda sille kukkia, sillä sen pyhyys on koko todellisuuden pyhyyttä.

Meidän on pidettävä narkomaanistamme hyvää huolta ja varottava, että emme erehtyisi etsimään jotakin "parempaa". Tämänkin tähden ehdoton hyväksyntä on meidän tärkein asenteemme. Ehdoton hyväksyntä on ainoa keino ottaa vastaan itsemme. Meidän sisältämme ei tule mitään pahaa, mutta me voimme tehdä paljon pahaa, jos emme itse ota itseämme vastaan rakkaudella. Se on taatusti turkasen vaikeaa - aluksi. Me luulemme saavuttavamme jotakin pyrkimällä jonnekin, emmekä pysähdy kysymään, minkälainen osa meissä on tuo pyrkyriosa. Me pyrimme, koska pelkäämme, emmekä uskalla pysähtyä miettimään edes sen vertaa, että huomaisimme. Me etsimme lepoa, mutta emme lepää. Voiko silloin tulla iloa?

Se kohta meissä, joka kaipaa kovasti paranemista,
voi olla meidän kaikkein sairain kohtamme
ja paranemisen hidaste.

Paranemisen ydin on itsemme vastaanottamisessa. Se on siinä, että ahtaisiin rajoihin pakotettu sisäinen ihmisemme tulee esiin ja vapautuu. Meidän väärän itsemme - yhteiskunnan ja tärkeiden ihmisten odotuksille virittyneen osamme - valta vähenee. Meille on uskoteltu, että olemme hyviä vain jos täytämme tietyt kriteerit. Tästä on seurannut suuri tuska, jolta suojautuaksemme me olemme omaksuneet koko joukon selviytymiskeinoja. Me olemme omaksuneet ajatuksen, että kun muutumme ja kehitymme tarpeeksi, kaikki on hyvin. Meidän ajatuksemme paranemisesta saattaa perustua samaan valheeseen: kun muutumme tarpeeksi, kaikki on hyvin. Kun muutumme tuollaiseksi, kaikki on hyvin. Joskus me tarvitsemme toivoa ja unelmia. Mutta joskus toiveet ja unelmat saattavat olla selviytymiskeino, jonka avulla meidän ei tarvitse rakastaa rikkinäistä osaamme.

Mitä sinussa tapahtuu, kun huomaat puutteesi tai epätäydellisyytesi? Saako se levätä sinussa vaikka kokisit samalla kipeitä tunteita? Vai toivotko, että sitä ei olisi, ja että olisit (jo) toisenlainen? Jos kaipaat paranemista kovasti, katso sitä osaa, joka reagoi näin. Se saattaa olla rikkinäinen kohta, joka ei uskalla luottaa. Se saattaa olla yksinäinen tai surullinen osa, joka ei usko oman hyvyytensä riittävän, vaan etsii riittävyyttä teoilla ja pärjäämisellä. Voi hyvinkin olla tarpeen, että lohdutat tätä rikkinäistä kohtaa.

Muistele omaa polkuasi. Eivätkö paranemisen huippukohdat olekin niitä, kun olet saanut syvemmän ja rakastavamman yhteyden rikkinäisten osiesi kanssa? Tai kun ne ovat viimein saaneet yhteyden sinuun. Paraneminen ei tule täydelliseksi muuttumisesta. Se tulee, kun rikkinäisyys saa tulla esiin, ja me huomaamme, että mikään ei ollutkaan rikki. Paraneminen tulee siitä, että me kuulemme, kun meissä oleva narkomaani etsii meitä. Se ei juokse koskaan meitä karkuun. Jos yhteyttä ei synny, se voi johtua siitä, että meidän väärä minämme juoksee karkuun pelätessään, että se, mitä me olemme, ei riitä. Mutta kun me pääsemme yhteyteen sisällä olevan ihmisemme kanssa, me huomaamme, että se on enemmän kuin riittävä.

[Harjoitus: Ajattele seuraavia sanoja yksi kerrallaan ja anna sisältäsi tulla niihin liittyviä kokemuksia ja muistoja. Anna mielesi kertoa sinulle, oletko kokenut niitä silloin, kun olet katsonut siihen, mikä on sinussa totta, vai silloin, kun olet unelmoinut jostakin, mitä ei vielä ole. Lista on tässä: yksinkertaisuus, herkkyys, kokonaisuus, täydellisyys, seesteisyys, totuus, tasapaino, ajattomuus, sulavuus, vahvuus, rohkeus, elävyys, joustavuus, ymmärrys, hyväksyminen, ilo, hellyys, kunnioitus, tyytyväisyys, täyteys, ykseys, nöyryys, elinvoima, nauru, leikkisyys, puhtaus, yrittämättömyys, kauneus, luottamus, innoitus, virtaavuus, keveys, huolenpito, myötätunto, hiljaisuus, antautuminen, oleminen, pelottomuus, avoimuus, synkronisuus, valveus, tarkkuus, suuruus. Koetko näitä katsoessasi johonkin suureen vai johonkin pieneen - vai onko se molempia yhtä aikaa? Ovatko ne tulleet luoksesi itsestään ja yllättäen vai siten, että olet kiskonut niitä luoksesi? Tulevatko ne sisältäsi vai ulkopuoleltasi?]

Joskus paraneminen on sen myöntämistä, että lääkärillä on väärä kuva terveydestä. Potilas onkin terve ja lääkäri sairas. Toistan jälleen, että parantumaton mieli ei voi kuvitella parantunutta mieltä. Silti me yritämme, emmekä vähiten siksi, että sillä me lohdutamme itseämme ja etsimme turvaa illuusioista silloin, kun emme tahtoisi kestää itseämme nykyhetkessä. Hyvä niin. Se ei ole pahasta. Mutta pahasta on se, että me sanomme sitä joksikin muuksi, sillä silloin emme ymmärrä itseämme. Pakene illuusioihin ja toivo paranemista, jos se tuntuu olevan tarpeen. Mutta tunnista samalla, että sairain kohtasi voi ollakin se, joka ei kestä nähdä.

Luottamus

Mitä enemmän paranen, sitä turhemmilta tämänkaltaiset artikkelit ja kirjoitukset tuntuvat. Kirjoitan silti, koska ne ovat olleet joskus ratkaisevan tärkeitä. Ne auttoivat minua huomaamaan, mistä elämässäni oli kyse ja antoivat luottamusta siihen, että pääsisin eteenpäin. Kuitenkaan ne eivät parantaneet minua. Minun oli antauduttava prosessiin itse. Osin se oli helppoa. Ei ollut vaikeaa myöntää, että olen sokea, en ymmärrä mitään, eikä ole tarpeen ymmärtää mitään. Loppu olikin vaikeampaa.

Me emme itse paranna itseämme. Jumala tekee sen. Meidän ei ole tarpeen yrittää ottaa Jumalan roolia ja ruveta omaksi parantajaksemme. Tästä olen jatkuvasti yhä vakuuttuneempi. Tiedän sen niistä yhä kummallisemmista elämäntilanteista, joiden keskelle joudun ilman omaa ansiotani. Kun jotakin absurdia tapahtuu, osa minua huutaa: Ei, ei ainakaan tätä! Miksi juuri minä? Minua pistää vihaksi. Minä kiehun. Toinen osa minua on tyytyväinen ja onnellinen, sillä juuri nuo tapahtumat kertovat minulle, että Jumala ei ole hylännyt minua. Taistelen hetken hyväksymisen kanssa ja sitten nöyrryn ja laskeudun Jumalan huolenpitoon ja rakkauteen. (Absurdeilla tapahtumilla tarkoitan todella sellaisia. Mielikuvani elämästä on ollut lievästi sanottuna rajallinen. Se on oikeasti sirkus ja eläintarha ja kabaree ja komedia ja tragedia ja farssi yhtä aikaa. Kirjoitinkin ystävälleni, että tällaista elämää en olisi osannut suunnitella. Ainakin se on seikkailu.)

Lopulta meidät muuttaa ja parantaa vain tuo Korkeamman voimamme antamien tapahtumien läpi kulkeminen. Ne hiovat meitä ja antavat meille ymmärrystä. Ne avaavat meidän silmämme. Ne tuovat meille kärsivällisyyden, joka ei tunnu kärsivällisyydeltä, sillä me emme kärsi. Päin vastoin, me hymyilemme, sillä me näemme elämän salaisen sirkuksen. Silloin me myös ymmärrämme, että ei ole yhtä paranemisen polkua. Kaikki tiet vievät paranemiseen. Me lakkaamme kontrolloimasta muita ja yrittämästä työntää heitä johonkin, jota voisimme sanoa paranemiseksi. Pikemminkin käy niin, että me vain olemme oma itsemme eläen omaa elämäämme ja välillä huomaamme yllätykseksemme, että ihmiset lähellämme muuttuvat. Heissä alkaa ilmetä kauniita paranemisen merkkejä, ja ne ilahduttavat meitä paljon. Paraneminen lakkaa kiinnostamasta, sillä se ei ole asia, joka voisi kiinnostaa. Se on koko elämä ja kaikkialla. Se on koirien kouluttamisessa. Se on auton virittämisessä, mopolla ajamisessa, nukkumisessa, syömisessä, jumppaamisessa, ystävän tapaamisessa ja myös tällaisen tarinan kirjoittamisessa tai lukemisessa. Toisin päin ilmaistuna voi sanoa, että paraneminen kiinnostaa meitä, kun kiinnostumme kaikesta siitä, minkä keskellä me olemme, ja kun teemme jokaisen asian niin kuin se olisi ainoa asia, jota voi tehdä.

Ja kuinka ollakaan, kumotakseni äskeisen, annan sinulle kaksi tärkeää ohjetta: Hymyile kaikelle. Kuuntele ruumiisi viestejä. Näistä ensimmäinen on tärkeämpi, sillä se johtaa toisen luo.

Se, että pidämme jotakin tapahtumaa vääränä tai turhana,
osoittaa meille, että me olemme väärässä.

Paraneminen ei tapahdu sen viitekehyksen sisällä, jossa me ajattelemme, arvioimme ja punnitsemme asioita. Paraneminen tapahtuu tämän viitekehyksen muuttumisena. Kun me totumme paranemiseen, me emme enää yritä niin kovasti ymmärtää tai muuttaa itseämme (tai vielä pahempaa - jotakuta toista), sillä me tiedämme, että kaikki se tapahtuisi vain saman viitekehyksen sisällä. Me peräydymme, olemme hiljaa, otamme etäisyyttä ja katselemme muualle, emmekä ala tuijottaa ja analysoida. Me olemme valmiimpia päästämään irti niistä (tiedostamattomista) käsitteistä, arvoista ja uskomuksista, joiden läpi me yksilöinä ja yhteiskuntana olemme tulleet tai joutuneet tähän pisteeseen. Vasta se vie meidät paranemiseen.

Ennen paranemista me luulimme, että meillä ei ole ongelmia, ainoastaan muilla. Sitten me huomasimme, että meillä oli ongelma. Sitten me huomasimme, että se ei ollutkaan ongelma, vaan todellinen ongelma oli meidän mielemme. Sitten me aloimme huomata ongelmia kaikkialla, koko elämässämme. Paranemisen jatkuessa me huomasimme, että monet ongelmat olivat itse asiassa ratkaisuja, ja me vain luulimme niiden olleen ongelmia. Paranemisen vielä jatkuessa me huomasimme, ainoa ongelma oli viitekehys, jossa me yritimme parhaamme mukaan elää.

Meitä eivät enää kiinnosta yksinkertaiset ratkaisut, joilla asiat luokitellaan ja saadaan piiloon. Me tiedämme, että mitään ratkaisua ei ole eikä tarvita, sillä ongelmaakaan ei ole - tai jos on, se on jokin muu kuin mitä yritämme ratkaista. Meillä ei ole mitään edellytyksiä keksiä ratkaisua ennen kuin ratkaisu tulee itse näkyviin. Me olemme eksyksissä ja vaellamme ympäri metsää. Niin kauan kuin emme näe mitään tuttua, me olemme yhtä lailla eksyksissä, vaikka kulkisimme joka suuntaan. Kun me sitten yhtäkkiä näemme tien, eksyminen haihtuu itsestään. Me emme keksi ratkaisua, joka pelastaa meidät eksymiseltä, vaan me näemme ratkaisun, kun se on kohdalla. Mitä avoimemmin me voimme päästää irti eksyneenä olemisen tuskasta, sitä avoimemmin ja tarkemmin me voimme katsella ympärillemme ja nähdä tien - uuden vertailukohdan, uuden viitekehyksen, jonka ansiosta emme ole enää niin eksyksissä. Me emme ehkä tiedä, mihin tie johtaa, mutta nyt me kuljemme sitä pitkin.

Naurava tauko

Tämän artikkelin kirjoittamisessa oli tässä kohtaa pitkä tauko. Tauko voi vielä jatkua jonkin aikaa. Elämässä oli muutoksia. "Paranemisen harrastaminen" jäi hyvin vähiin, sillä ostin vanhan avoauton ja innostuin sen restauroimisesta niin paljon, että en ole pitkään aikaan innostunut samalla tavoin. Tämä innostuminen oli (on) täysin erilaista kuin aiemmat harrastamiset. Aiemmin olisin ollut levoton ja ahdistunut ja elänyt päämäärän kautta: auto on saatava valmiiksi. Nyt olen iloinen, onnellinen ja levossa. Olen läsnä jokaisessa hetkessä ja nautin ruosteen hiomisesta, maalaamisesta, purkamisesta, kasaamisesta, kemikaalien tuoksusta ja oman työni jäljestä. Kuinka minä iloitsenkaan siitä, ja kuinka helppoa minun on myös päästää irti siitä, lähteä pois ja jättää homma kesken. Terapeuttini sanoi, että olen vihdoin oppinut elämään keskeneräisyyden kanssa - siis myös itseni kanssa.

Tänä aikana olen oppinut suuren asian: sen, kuinka hauraita tuskalliset menneisyydestä nousevat kokemukset ovat. Ne pysyvät hengissä vain siksi, että me pidämme niitä hengissä. Olen elänyt suurimman osan elämääni vatsa koko ajan jännityksessä pelon tai muun tunteen vuoksi. Mutta sen jälkeen, kun vahingolliset olosuhteet ovat kadonneet, tuo jännitys pysyi yllä vain siksi, että pidin sitä itse hengissä. Minä keskityin sellaisiin havaintoihin, että ne edistivät pelkoa ja jännittämistä. Minä hellin ajatuksia, jotka ahdistivat minua. Minä loin mielessäni ajatuskulkuja, tulkintoja ja ennakointeja, jotka kiristivät minua. Minä rakensin yhä uudelleen ja uudelleen tuttua ja tuskallista pelon ja jännityksen olotilaa. Minun oli pakko tehdä niin, sillä muutoin se olisi kadonnut. Sanalla sanoen:

Ei ole niin, että tutut asiat houkuttelevat meitä,
vaan me houkuttelemme tuttuja asioita.

Avoauton restauroinnille omistautuminen loi uuden tilan, jossa tärkeää ei ollut parantua ja kasvaa, vaan tärkeää oli minun käsieni liikkeet hiomakoneen, maaliruiskun, jakoavaimen tai muun työkalun kanssa. Minä olin uudessa tilassa, jossa oli kovin vähän tuttuja tunteita. Oli vain läsnäolo ja auton ja työkalujen rakastaminen minun käsieni kautta.

Kerran ajaessani tallilta kotiin hätkähdin. Jostakin syystä huomasin raskaan olotilan saapuvan mieleeni kuin olisin kutsunut sitä. Samalla huomasin, kuinka hauras se oli. Se ei pysyisi voimassa, jos en aktiivisesti pitäisi sitä yllä. Minä katselin auton ikkunasta ympärilleni ja sanoin itselleni: minä en halua enää kutsua tätä haurasta olotilaa. Mieleeni nousi suru - kuin rakas ystäväni olisi jättämässä minua. Samalla nousi suuri ilo ja voimaantuminen. Jossakin syvällä ymmärsin, mitä tämä kaikki oli ollut. Minä olin itse ylläpitänyt tätä haurasta raskauden tilaa. Muutoin se olisi kadonnut. Meidän mielemme palaa yhä uudelleen raskaisiin asioihin - ei siksi, että ne kutsuisivat meidän mieltämme - vaan siksi että me kutsumme niitä. Yhtä hyvin me voisimme vain todeta, että en halua ylläpitää tätä haurasta tilaa ja katsella muualle.

Mistä minä tiedän, että ylläpidän haurasta olotilaa?
Siitä, että ilo on kadonnut.

Olin tilannut Englannista mustaa moottorimaalia. Restaurointi oli tähan saakka ollut lähinnä purkamista, mutta nyt konehuone alkoi olla valmis kasattavaksi. Moottorilohko piti vain ensin saada palautettua alkuperäiseen kiiltävän mustaan asuun. Sitten posti toi purkin sinistä moottorimaalia. Huomasin, kuinka aloin kutsua vanhaa tuttua olotilaa. Seuraavan kaltaisia ajatuksia alkoi kulkea mielessäni ja vajosin niiden mukana tuskailuun: En tahtoisi maalata moottoria siniseksi. Tilaanko uuden maalin? Jätänkö moottorin likaisen näköiseksi? Kuinka minä kehtaan valittaa tästä? Miksi juuri minulle? Ja niin edelleen.

Huomasin, kuinka ahdistus alkoi lisääntyä. Samalla totesin, että en halua mennä tähän olotilaan. En tarvitse sitä enää. Katsoin maalitilaustani ja totesin, että siinä luki musta moottorimaali. Lähetin sähköpostin maalikauppaan ja kysyin, mitä keinoja tämän virheen korjaamiseksi on. Sain vastauksen, että he lähettävät ilmaiseksi pikapostilla mustan maalin, ja että saan pitää sinisen. Homma oli hoidettu. Jäin ihmettelemään omaa pyöritystäni. Onneksi en tarvinnut sitä enää. Huhhuh!

Meidän mielemme sitkeät ristiriitaiset olotilat eivät ole oikeita ristiriitoja. Jos me tahtoisimme niistä eroon, ne olisivat lakanneet jo ajat sitten. Me laadimme niitä siksi, että siten saamme aikaan tutun kokemuksen. Jos en tahtoisi tätä kokemusta, minulla ei olisi mitään syytä kiinnostua niistä. Miksi me emme luovu niistä? Miksi ne ovat huomiomme keskipisteinä? Koska ilman sitä olotilamme muuttuisi ja me tulisimme jälleen iloisiksi, ja sitä me emme tahdo.

Me saatamme mennä tässä niin pitkälle, että kehitämme tuskallisen ajatuksen tai ajatuksia, jotka alkavat elää melkeinpä omaa elämää. Ne syyttävät meitä, masentavat meitä ja pelottavat meitä. Ei ole mitään väliä sillä, mitä nämä ajatukset ovat. Väliä on vain sillä, mihin olotilaan ne saattavat meidät. Niiden avulla me ylläpidämme sellaista haurasta olotilaa, josta emme tahdo tulla pois. Jos me tahtoisimme tulla sieltä pois, me emme kiinnittäisi noihin ajatuksiin mitään huomiota. Silloin olotila katoaisi itsestään. Se on hauras ja tarvitsee jatkuvaa ylläpitoa, koska sitä ei enää ole. Menneisyyttä ei enää ole. Meidän mielemme vain pitää sen kokemusta yllä.

Miksi me kiinnostumme siitä, mitä muut sanovat tai miltä he näyttävät? Miksi me kiinnitämme liikenteessä huomion siihen ainoaan, joka tekee mielestämme oudon liikkeen? Miksi me kiinnitämme huomiomme samaan ihmiseen yhä uudelleen? Miksi minä toistan samaa ajatusta yhä uudelleen? Siksi, että sen avulla minä pidän yllä haurasta olotilaa, joka muutoin katoaisi. Minä haluan viipyä tässä tuskassa ja kiemurrella siinä, koska se kuuluu minulle. Saatan sanoa, että tahdon siitä eroon, mutta lähetän aistini ja mieleni hakemaan sille tukea. Kohdistan mieleni sen terävimpään kärkeen, sillä se on tehokkainta. Eroon haluamisen uskottelu auttaa minua lisäämään ristiriitaa, ja niin saan tuskallisen olotilan luotua vielä helpommin. Se on kätevää, mutta ei kovin hyödyllistä.

Kotiinpaluu

Meillä kaikilla on riippuvuuksia. Joillakin meistä on tai on ollut suuria addiktioita, jotka ovat lopulta ottaneet meidät valtaansa ja kietoneet elämämme ympärilleen tiukkaan otteeseensa. Jotkut meistä ovat juuri nyt matkalla kohti omaa henkilökohtaista helvettiään. Meillä kaikilla on paljon eri asteisia riippuvuuksia, mutta vasta lujat addiktiot paljastavat riippuvuuksien todellisen luonteen. Vanha viisaus kuuluu, että jos haluat tietää, onko jokin hyväksi vai ei, kerro sen laajuus tai voimakkuus tuhannella ja mieti sitten. Monet meistä ovat eläneet jaksoja, jolloin kerroin tuhat ei ollut vain meidän mielikuvitustamme, vaan raakaa todellisuutta. Onneksi me selvisimme.

Vaikka olisimme voittaneet suuret addiktiot, meillä on lukuisia pienempiä riippuvuuksia. Me olemme tottuneet niihin niin, että emme tavallisesti huomaa niitä. Mutta me me huomaamme ne joskus. Me saatamme olla riippuvia siitä, mitä luulemme muiden ajattelevan meistä. Meillä saattaa olla tyyli, jota puolustamme. Meillä saattaa olla asenteita, ajatuksia, uskomuksia tai näkemyksiä, joista emme halua luopua. Meillä saattaa olla reaktioita eri rotuja tai kansalaisuuksia kohtaan. Meillä saattaa olla rakas tapa aloittaa päivä tai lopettaa se. Meillä saattaa olla ajatuksia siitä, kuinka tietyissä paikoissa olisi käyttäydyttävä. Meissä on jokin, joka kokee tietyt asiat, tavat tai ajatukset mukaviksi ja toiset epämukaviksi. Meissä on jokin, joka kiinnittää huomionsa tiettyihin tapahtumiin tai asenteisiin. Jokin meissä terästäytyy heti, kun jotakin tapahtuu.

Jotakin tapahtuu, ja meidän huomiomme kapenee vain yhteen asiaan. Aiemmin niin kävi vain silloin, kun addiktiomme kutsui meitä. Muu todellisuus katosi ja me elimme vain riippuvuudellemme. Sitten me aloimme parantua ja addiktiomme valta väistyi. Osin se saattoi muuntua esimerkiksi riippuvuudeksi paranemisen joistakin osa-alueista. Hyvä niin, sillä se oli terveellisempää. Mutta nyt me reagoimme muihin riippuvuuksiin. Me saatamme mietiskellessämme tai rukoillessamme tarttua johonkin minäkuvan osa-alueeseen ja hehkutamme sitä. Meidän adrenaliinipitoisuutemme saattaa nousta kun tulee puhe ruokavaliosta, mietiskelystä, musiikista, autoista tai mistä tahansa minäkuvamme kannalta tärkeästä asiasta. Ne ovat merkkejä siitä, että me emme ole vapaita, vaan olemme niissä kiinni.

Sisäinen paraneminen ei vie meitä rajoituksiin,
vaan vapauteen ja rakkauteen.

Jokainen riippuvuus on rajoitus. Se saa meidät kiinnittämään johonkin suhteettoman paljon huomiota, ja me lakkaamme olemasta läsnä. Me alamme puolustaa jotakin, jonka puolustamiselle ei ole mitään muuta tarvetta kuin oma kiinnittymisemme siihen. Minusta on hassua, että se, mitä me sanomme minäkuvaksemme tai elämäntavaksemme, on vain suuri rajoitus. Se on raskas kuorma, ja me raahaamme sitä mukanamme vain siksi, että olemme kasvaneet riippuvuuteen sen kanssa. Tätä riippuvuutta me sitten puolustamme, kun yhtä hyvin voisimme olla vapaita. Mutta kun olemme eläneet sen kanssa pitkän aikaa, elämä ilman sitä tuntuisi epänormaalilta.

Me lakkaamme puolustamasta riippuvuuksiemme katoamista vasta myöhään paranemisessa, ja silloinkin vain osittain. Kestää kauan ennen kuin ymmärrämme, että jokainen "menetys" on vain askel vapauteen. Minä saatan olla kiinnostunut muiden auttamisesta. Jos olen tarpeeksi kiinnostunut, Korkeampi Voimani auttaa minua siinä, mutta eri tavalla kuin kuvittelen. Hän antaa pettymyksiä ja menetyksiä, joiden kautta voin nähdä riippuvuuteni muiden asenteista, omista odotuksistani tai mistä hyvänsä. Vasta kun pääsen niistä irti, voin astua rakkauteen ja läsnäoloon. Jos oma elämänkokemukseni riippuu mistä tahansa toisen ihmisen antamasta palautteesta tai omien kuvitelmieni toteutumisesta tai toteutumatta jäämisestä, en ole vapaa auttamaan toista ihmistä.

Vapaaksi tuleminen sattuu, sillä se ei tunnu normaalilta. Menetykset ovat suuria ja aitoja. Me taistelemme pitääksemme kiinni omista rajoituksistamme, koska ne ovat meille tärkeitä. Me haluamme näyttää joltakin, kuulostaa joltakin tai tulla kohdelluksi jotenkin, koska olemme kiinnittyneet lujasti asioihin, jotka estävät meitä olemasta vapaita. Esimerkiksi minulla saattaa olla mielikuva parantuneesta ihmisestä. Kun rukoilen, mietiskelen tai keskustelen jonkun kanssa, tämä kuva saattaa ponnahtaa esiin. Kiinnitän huomioni siihen ja alan säätää omaa käyttäytymistäni, jolloin kiinnitän huomioni sitten siihen. Elämästäni tulee teatteriesitys, ja vain siksi, että en usko olevani tarpeeksi hyvä tällaisena. Jos uskoisin, en säätäisi mitään ja tuo kuva kuolisi saman tien.

Mutta tulee hetki, jolloin me ymmärrämme. Silloin me tajuamme Raamatun viestin itsensä kadottamisesta, jotta löytäisi itsensä. Meidän käsityksemme itsestämme on ainoastaan rajoitus. Meidän käsityksemme omista mielipiteistämme on ainoastaan rajoitus. Se tekee meidät vieraaksi ja estää meitä olemasta kotona. Se estää meitä rakastamasta.

Me saatamme elää riippuvuuksiemme keskellä rauhassa pitkäänkin, mutta aina välillä tulee hetki, jolloin ne pettävät meidät. Asiat eivät onnistu. Tulee vahinkoja. Tai asiat onnistuvat, mutta ne eivät tuokaan tyydytystä. Me joudumme epätoivoon tai umpikujaan. Silloin meillä on mahdollisuus huomata, että tavoittelemamme asiat eivät sittenkään ole sitä sitä, mitä me haluamme. Me huomaamme, että jokin meissä kaipaa - niin, mitä? Me emme osaa nimetä sitä, koska olemme tottuneet tähän. Tällaisten tilanteiden kautta me saatamme löytää Korkeamman Voimamme kutsun tulla kotiin. Mutta mikä se koti on? Me olemme eläneet omien riippuvuuksiemme vankilassa koko elämämme, eikä kotimatka tunnu tutulta. Vaikka me yrittäisimme kulkea kotiin, se ei onnistu. Me tartumme kiinni asiohin, kunnes ne paljastuvat tyhjiksi ja sitten me päästämme niistä irti. Se sattuu, mutta jokainen irti päästäminen tekee matkan tutummaksi, kunnes me vihdoin ymmärrämme: me olemme matkalla vapauteen.

Kun me kuljemme kotiin, meidän riippuvuutemme vähenevät. Me vetäydymme pois käytös- ja ajatusmalleista, joita olemme tottuneet pitämään normaaleina. Vetäytyminen vähentää riippuvuuksia ja niiden kuluttamaa energiaa. Se tuo yksinkertaisempaan ja puhtaampaan tahtomiseen ja huolenpitämiseen. Se vapauttaa meidät rakastamaan. Constance FitzGerald ilmaisee sen näin: Riippuvuuksista vapautumisen prosessi ei tuhoa eikä vaimenna meidän haluamme, vaan muuntaa sitä vähitellen, puhdistaen, muuttaen ja sytyttäen sen tuleen. Me kuljemme kamppailujen ja halun epäröintien läpi eheyteen ja kokonaisuuteen.

Se, mitä me kadotamme tällä kotimatkalla, ei ole riippuvuuksiemme kohteet eikä edes huolenpitomme niistä. Meidän huolenpitomme itse asiassa kasvaa todellista rakkautta kohti - rakkautta, joka näkee asiat sellaisina kuin ne ovat ja arvostaa niitä juuri sellaisina. Me menetämme vain itse riippuvuuden, voiman jolla jokin asia saa läsnäolollaan tai poissaolollaan mielemme energiat jylläämään. Tämä tieto ei kuitenkaan lohduta meitä, sillä jokaisessa menetyksessä on todellista tuskaa. En halua kuulla, että rakkauteni tai vapauteni on suurempi, jos menetän jotakin. Vasta kun ymmärrän koko prosessin ja kun alan tottua vapauteen, voin saada siitä lohdutusta. Silloin voin kipuiluni keskellä ymmärtää, että vain minun riippuvuutenihan tässä kuolee.

Entä mitä tästä seuraa? Jos katsot ihmistä, jolla on käynnissä riippuvuuden prosessi jonkin asian suhteen, voit nähdä hänen mielensä energiat (en tarkoita kirjaimellista näkemistä, vaan epäsuoraa huomaamista). Mutta kun riippuvuuksien kadottua tapahtumat eivät saa mielemme energioita liikkeelle, meidän sisäistä elämäämme ei nähdä. Meissä toteutuu runon Härkä ja paimen viimeiset säkeet:

Hänen olkikattoisen majansa portti on suljettu ja viisaimmatkaan eivät tunne häntä. Väläystäkään hänen sisäisestä elämästään ei nähdä, sillä hän kulkee omaa tietään seuraamatta muinaisten pyhien jalanjälkiä. Kantaen kurpitsapulloa hän menee markkinoille, nojaten sauvaan hän palaa kotiin. Hänet löydetään viinijuoppojen ja teurastajien seurasta, ja he kaikki muuttuvat Buddhiksi.

Paljain rinnoin ja paljain jaloin hän saapuu markkinapaikalle;
mudan ja tuhkan tahrimana, miten leveästi hän hymyileekään!
Ei tarvita jumalien ihmeitä tekevää voimaa,
Sillä hän koskettaa, ja katso! kuolleet puut ovat täydessä kukassa.

Sellainen on vapaus. Me saatamme innostua kuvittelemaan sitä ja jopa addiktoitua kuvitelmiimme, mutta emme vapauteen, sillä vapaudessa ei ole sellaista normaaliutta, että me voisimme kytkeä siihen riippuvuutemme. Me emme voi "sopeutua" todelliseen vapauteen tai rakkauteen. Me saatamme kyllä laatia - ja laadimme - kuvitelmia Korkeammasta Voimasta, vapaudesta ja rakkaudesta. Me yritämme tehdä niistä uuden normaaliuden, johon me voisimme ripustautua, mutta lopulta näidenkin kuvitelmien on väistyttävä. Vapautta ja rakkautta ei voi elää todeksi riippuvuudella. Sen tähden meidän kotimatkamme ei johda kohti uusia ja hienompia riippuvuuksia. Se ei johda kohti "korkeampia periaatteita".

Vapaudessa ei ole uutta normaaliutta.
Siinä ei ole mitään, mihin me voisimme ripustautua.

Eikö tällainen kokemus johda anarkiaan ja nihilismiin? Ei, ei, ei, ja täysin ehdottomasti ei. Anarkia syntyy mielen energioista ja siitä, että mielentilamme riippuu ulkoisista asioista. Anarkia syntyy siitä, että olemme ripustautuneet johonkin - jonkin kokemuksen saamisen tai torjumiseen. Anarkia syntyy mielen vankeudesta ja metelistä eikä läsnäolosta ja mielen hiljaisuudesta. Läsnäolo ja vapaus poistavat kaikki anarkistiset ajatukset. Ne vain liukuvat pois, sillä niillä ei ole mitään yhteyttä todellisen vapauden kokemukseen. Nihilismi taas sanoo, että millään ei ole mitään väliä. Mutta kun me olemme läsnä, kaikella on väliä. Me tunnemme suurta kunnioitusta pienimpiäkin yksityiskohtia kohtaan. Jokainen seikka, jokainen liike ja ääni ja haju ja maku ovat täynnä pyhyyttä. Me emme ymmärrä sitä, mutta se on ilmiselvästi koko kokemuksemme pohjaväri.

Läsnäolossa ja sen vapaudessa ei ole normaaliutta. Silti se on joka kerta niin samanlainen, että me tunnistamme sen aina ja ilman epävarmuutta. Samalla se on aina täysin selittämätön. Se on joka hetki tuore ja täynnä levollista energiaa. Mikään siinä ei ole samanlaista eikä verrattavissa toiseen asiaan. Se on symboliemme ulkopuolella jopa niin, että se ei suostu muisteltavaksi. Kun me lakkaamme olemasta läsnä, me yritämme väistämättä muistella läsnäoloa ja palauttaa sitä mieleemme, mutta se ei onnistu. Me tiedämme jäävämme vajaiksi ja saatamme turhautua yrityksiimme, kunnes olemme niissäkin läsnä ja virnistelemme turhille yrityksillemme.

Sen tähden vapautta ei voi myöskään opettaa - eikä läsnäoloa. Opettaminen pyrkii luomaan mieleen uusia rakenteita - olivatpa ne teorioita tai menetelmiä. Kotimatka läsnäoloon on kuitenkin mielen rakenteiden rentoutumista ja löystymistä. Se on antautumista sille, joka on jo tässä. Se on kuvitelmiin tarrautumisen lakkaamista ja valmiin todellisuuden näkemistä. Mitä lujemmin me tarraudumme oppeihin tai käsityksiin vapaudesta, läsnäolosta tai Jumalasta, sitä vaikeammin me voimme kokea todellisen vapauden, läsnäolon tai Jumalan. Niiden edessä me voimme vain antautua sille, mitä me emme tunne.

Runo Härkä ja paimen toteaa, että ei tarvita jumalien ihmeitä tekevää voimaa. Sitä ei tarvita enää, sillä ihmeitä tekevä voima on tehnyt työnsä tuodessaan meidät kotiin. Me olemme seuranneet jotakin, jota ei voi seurata. Me olemme oppineet tunnistamaan jotakin, jota ei voida tuntea. Silti me tunnistamme sen erehtymättömän varmasti. Me puhumme jostakin, jota ei voida edes muistella, mutta kun me kuulemme toisen puhuvan siitä, sen voima on läsnä meissä. Ja kun me olemme läsnä, me huomaamme jumalten ihmeitä tekevän voiman olevan kaikkialla - tai kaikessa itsessään. Me emme ymmärrä sitä, mutta tiedämme, että juuri niin kuuluukin olla. Me katsomme joka kerta tuntematonta ja samalla täysin tunnettua. Se on täysin tunnettu siksi, että Jumala teki meidät omaksi kuvakseen. Kun me katsomme häntä, me katsomme itseemme jonnekin hyvin syvälle. Me katsomme olemuksemme perustaa. Samalla me katsomme tuntematonta, ääretöntä ja jotakin, johon ei sovi käsite normaalius.

Suuri tila

Meidän kotimme on oikeastaan vain yksi asia: suuri tila. Tätä tilaa voisi sanoa vapaudeksi, mutta se ei ole vapautta siinä mielessä, että me voisimme tehdä mitä tahansa. Pikemminkin se on vapautta olla oma itsemme ja tehdä se ainoa asia, jonka me teemme. En sanoisi sitä valinnan vapaudeksi, vaan olemisen vapaudeksi, myös siitä syystä, että kun meidän mielemme on ehjä ja kokonainen, meillä ei ole mitään valitsemista. Meidän mielessämme ei synny ristiriitaisia ja eri suuntiin vetäviä yllykkeitä, joista me sitten valitsisimme vapaalla tahdollamme jonkin. Kun meidän mielemme on ehjä, ristiriitaisia yllykkeitä ei ole. On vain oleminen ilman mitään valitsemista - ilman erilaisia kaipauksia, ja tämä oleminen on vapaus. Siinä, missä aiemmin oli hysteria, on nyt hiljaisuus. Tämä hiljaisuus on aina tullut tuskan ja kipuilun kautta, mutta hyvin mielenkiintoisen kipuilun.

Rehellisyys

Rehellisyys on synonyymi hyväksymiselle. Meidän paranemisemme alkoi kun hyväksyimme riippuvuutemme. Tämä hyväksyminen ei tarkoita sitä, että riippuvuutemme olisi ollut kaunista ja tavoiteltavaa, vaan sen myöntämistä, että se oli totta. Se oli siinä ja me katsoimme sitä silmästä silmään. Me myönsimme, että on jotakin katsottavaa emmekä kääntäneet silmiämme pois siitä ikään kuin sitä ei olisi. Me emme yrittäneet peittää sitä, korjata sitä tai piilottaa sitä - ainakaan koko aikaa. Meillä oli hetkiä, jolloin näimme sen ja olimme silti tekemättä mitään. Se oli kenties meidän ensimmäinen kokemuksemme avoimesta tilasta.

Rehellisyys on hysteeristen reaktioiden poissaoloa. Hyväksyminen on hysterian lakkaamista. Kun jokin (epämiellyttävä) asia tulee tietoisuuteemme, me annamme sen tulla. Me emme ala hysteerisesti hosua ja yrittää piilottaa, selittää tai korjata sitä tai omaa reaktiotamme siihen. Me katsomme molempia. Me katsomme tietoisuuteemme pullahtanutta asiaa ja omaa reaktiotamme siihen. Tai emme erityisesti katso - me vain olemme tuon kaiken keskellä. Rehellisyys ja hyväksyntä tulevat yhtä aikaa ja murtavat vanhoja seiniä suuremmiksi. Me tulemme pelottavaan ja samalla houkuttelevaan avoimeen tilaan, jossa kaikki ikään kuin vain odottaa meidän päätöstämme - mutta mitään päätöstä ei tule siinä mielessä kuin päätimme ennen. On vain katsominen ja katsomisen luonnollisuus. Me näemme sisällämme olevat erilaisten reaktioiden alut tai mahdollisuudet, mutta ne jäävät korkeintaan aluiksi. Me koemme, että mikään niistä ei ole nyt tarpeen. Koska mikään ei tunnu olevan tarpeen, me vain katsomme hiljaisuudesta ja mielenkiinnosta käsin.

Heti, kun me pysähdymme katsomaan, me sanomme kyllä. Kyllä, se on totta. Kyllä, minä näen jotakin uutta. Kyllä, minä olen ollut sokea. Jokainen kyllä on niin itsestään selvä, että se ei tunnu kyllältä. Mitä myöntämistä tässä enää tarvitaan? Katsomisen jälkeen jää vain oleminen ilman mielipiteitä ja sanomisia. Todellisuus on meidän edessämme, ja me tiedämme, että meidän mielipiteitämme ei siihen tarvita.

Tällaisen näkemisen jälkeen tekomme ovat luonnollisia ja vailla suurentelua ja pienentelyä. Alkoholisti ei ota seuraavaa lasillista. Hän ei päätä lopettaa juomista. Hän ei päätä olla ottamatta seuraavaa lasillista. Hän vain ei ota.

Minä poltin tupakkaa lähes tauotta 17 vuoden iästä alkaen noin 30 vuotta. Kuinka monta kertaa yritinkään siitä eroon! Ja kuinka haukuinkaan itseäni kun epäonnistuin! Joitakin vuosia sitten, kun kesäloman "kulttuuritekona" kävimme Lordin aukiolla Rovaniemellä, muistan kuinka jälleen vastemielisyyttä tuntien kaivoin tupakka-askin taskustani. Jokin sisälläni avautui ja sanoin itselleni: "en tarvitse tätä enää". Sen jälkeen en polttanut. En lopettanut tupakanpolttoa, vaan se loppui. Aiemmin olin yrittänyt korvata tupakkariippuvuuteni jollakin toisella asialla, riippuvuudella tai hysterialla. Nyt sen tilalle ei tullut mitään. Jäi vain tuo suuri tila, jossa näin riippuvuuteni, omat kaipaukseni ja mahdolliset toimintavaihtoehdot, ja että mitään niistä ei tarvittu. Olin oma itseni. Elin todeksi sitä ainoaa reaktiota, jossa minä olin minä. Riippuvuus oli poissa, ja sen tilalla oli vain vapaus ja lähes mielenkiinnottomuus koko asiaan.

Vailla peräsintä

Jos minulla olisi ollut suunnitelma tähän artikkeliin, sanoisin että se hyppii. Suunnitelman puuttuessa en voi sanoa niin, vaan pikemminkin, että se ilmentää sitä, mistä elämässä on kyse. Me olemme laivoja vailla peräsintä. Me olemme kuin Nooan arkki - ohjauskyvytön arkki täynnä sekalaista ja ristiriitaista elämää.

Kävin ehtoollisella. Palattuani penkkiin istumaan katselin muita. Mielestäni me olimme kuin pieniä laivoja, jotka viivähtävät hetken Suuressa Satamassa ja sitten ajelehtivat kukin tuultensa ja olosuhteidensa mukaan. Meillä on vain sen verran ohjauskykyä, että voimme silloin tällöin tulla Korkeamman Voimamme eteen. Kun me lähdemme kokoushuoneesta, emme tiedä, mikä meitä odottaa.

Paranemisen aikana me saatamme kuvitella useita kertoja ja pitkään, että me määräämme oman kurssimme. Ainakin minusta tuntui siltä. Mutta kun katson taaksepäin, kuinka vähäistä se olikaan! Elämä toi tilanteet, ihmiset ja opetukset. Minä olisin usein tahtonut mennä muualle tai oppia jotakin muuta. Enkä olisi tahtonut oppia kaikkea sitä, mitä jouduin oppimaan. Nyt jälkeenpäin olen iloinen siitä, mitä olen oppinut ja erityisesti siitä, millaiseksi olen tullut. Jos sanoihin lyhyesti, olen iloinen hölmö.

Naurava läsnäolo

Tämän ja edellisen lauseen välillä on puolen vuoden tauko. Kun katson aiemmin kirjoittamaani, ihmettelen sen monimutkaisuutta. Kuinka osaankaan sanoa yksinkertaiset asiat monimutkaisesti! Jääkööt nuo lauseet silti paikalleen, sillä ne luovat taustan tälle jatkolle.

Me olemme aina läsnä.
Meidän tarvitsee vain katsoa, mille olemme läsnä.

Joskus ajattelin, että läsnäolo on hetkittäistä - toisinaan olemme läsnä ja toisinaan emme. Mutta ei se niin ole. Me olemme aina läsnä. Toisinaan me olemme läsnä aistihavainnoillemme, toisinaan ajatuksillemme, toisinaan tunteillemme tai muistoillemme. Joskus me saatamme olla läsnä vain sille sisäisen energian pilvelle, jota kuljetamme mukanamme joka paikkaan. Kun me teemme "läsnäolon harjoituksia", mitä tapahtuu? Me yritämme kiinnittää huomiomme johonkin muuhun, kuin mihin tavallisesti kiinnitämme. Me saatamme kiinnittää huomiomme hengitykseen, laskemiseen, ajatuksiin, ilmavirtaukseen ihollamme, kotimme ääniin, ruumiimme tuntemuksiin tai johonkin muuhun. Sitten me sanomme olevamme läsnä, mutta emme ole niin läsnä, että huomaisimme, mitä itse asiassa tapahtuu.

Minä en enää kysy, onko joku läsnä vai ei, vaan mille hän on läsnä. Onko hän läsnä muistoilleen, peloilleen, addiktiolleen, harjoitukselleen, ruumiilleen, levottomuudelleen, kuvitelmilleen, minun äänelleni, vai kaikelle? Sillä läsnä hän on. Kuljettaako hän mukanaan jotakin, joka määrää hänen läsnäolonsa sävyn, vai onko hänen läsnäolossaan tilaa avoimuudelle ja virtaukselle?

Älä kysy, olenko läsnä,
vaan mille olen läsnä.

Ja kun kysyt, älä vaivaudu etsimään vastausta. Anna kysymyksen tehdä tehtävänsä. Kysymys riittää, sillä se ohjaa sinun havaintoasi ja tarkkaavaisuuttasi. Kysymys saa meidät irtoamaan hetkeksi siitä minkä keskellä olemme ja katsomaan sitä kauempaa ja neutraalimmin. Jos alamme etsiä vastausta, hukumme taas sen keskelle, mitä tapahtuu. Kun me kysymme kysymyksen mutta emme etsi vastausta, me kerromme itsellemme, että sillä ei ole niin väliä. Eikä olekaan. On ihan sama, mitä me huomaamme. Vaikeudet alkavat heti, kun emme tahtoisi huomata sitä, mitä huomaamme. Avoin ja naurava läsnäolo vain huomaa.

Läsnäolossa on kaksi tasoa. Ensimmäinen on se, josta kirjoitin yllä. Me olemme aina läsnä jollekin, olipa se sisällämme joka paikkaan kulkeva kaaos tai meren aaltojen kohina. Tämä perusläsnäolo on annettu ja on jokaisen ihmisen jokahetkinen tila. Jokainen ihminen on sen keskellä juuri se oma itsensä, joka hän on. Sen päälle tulee toinen läsnäolo - salamannopea hiljainen huomaaja. Se huomaa, mihin me kiinnitämme huomiomme. Sen tähden, kun me kysymme, mille me olemme läsnä, meidän ei tule etsiä vastausta. Se on meillä jo tiedossa, vaikka emme vielä huomaisikaan sitä itse.

Toinen syy, miksi meidän ei tule etsiä vastausta, on se, että hiljainen huomaaja ei etsi mitään. Se on tyytyväinen siihen, mitä se näkee. Mitä enemmän hiljainen huomaaja on saanut minussa tilaa, sitä kahelimmaksi olen joskus tuntenut itseni. Huomaan tekeväni jotakin aivan pöljää, ja vain nauran sille. Ei niin, että pöljyys olisi lisääntynyt - nyt minä vain näen avoimemmin ja huomaan, että tekoni nousevat siitä, että olen läsnä mukanani kulkeville muistoille, peloille, ja niin edelleen. Kun olen läsnä niille, toimin tietysti niiden mukaan, ja lopputulos on toisinaan vitsikäs.

Hiljainen huomaaja antaa minun tulla esiin,
eikä moiti minua siitä, vaan nauraa kanssani.

[Harjoitus: Kun huomaat kokevasi jotakin, asennoituvasi jotenkin tai tekeväsi jotakin tai olevasi tekemättä jotakin, sano itsellesi: "jokin minussa ilmaisee itseään". Sekunnin osan voit vilkaista sitä ja yrittää nähdä sen, ja sitten unohda se. Älä yritä etsiä sitä, mikä ilmensi itseään. Se teki sen jo.]

Kun me koemme jotakin tai toimimme jotenkin, mitä tapahtuu? Jokin meissä ilmentää itseään. Olipa se pelko, ajatus, viha, kateus, hyökkäys, vetäytyminen tai mikä tahansa, jokin meissä ilmensi itseään. Se tuli esiin siksi, että jokin meissä oli läsnä jollekin, joka oli meille totta siinä tilanteessa. Kyse saattoi olla sisäisestä energiasta, muistosta, pelosta tai ympäristöstä, mutta se ei ole kovin tärkeää eikä sitä tarvitse alkaa etsiä. Tärkeää on se, että jokin meissä ilmaisi itseään, ja me olemme se jokin. Tämä jokin ei löydy etsimällä, vaan antamalla sen tulla ja olla. Jos me yritämme etsiä, me kiinnitämme huomiomme aivan muualle. Etsimisemme motiivi on usein se, että emme tahtoisi kokea sitä, mitä juuri nyt koemme. Kuinka me voisimme löytää jotakin, jota emme halua ottaa vastaan? Mutta kun tuo jokin saa tulla ja ilmentää itseään, jotakin ihmeellistä tapahtuu:

Vapaus ei ole vapautta olla sitä mitä me olemme,
vaan vapautta siitä, mitä me olemme.

Kun me annamme itsemme ilmentää itseään ja vain huomaamme, mitä tapahtuu, ei käy niin, että me alkaisimme roiskia ympäriinsä tai että meistä tulisi estottomia ja piittaamattomia anarkisteja. Käy niin, että me alamme nähdä itsessämme ja muissa jotakin huikeaa, kaunista ja rakastettavaa. Me huomaamme, kuinka arvokas, pyhä, rakastettava ja rakastava me olemme. Me tajuamme olevamme herkkiä ja särkyneitä, ja sen takia jokin meissä ilmaisee itseään juuri siten kuin ilmaisee. Meidän särkyneisyytemme on läsnä monille asioille, ja me olemme läsnä särkyneisyydellemme. Se ansaitsee paljon rakkautta, ja sen rakastaminen merkitsee tilan antamista. Tässä tilassa meidän ei tarvitse alkaa sohia itsemme erilaisten ilmenemisten perään, sillä se olisi viesti siitä, että jokin on pielessä. Kuitenkaan mikään ei ole pielessä. Tila riittää. Se on parasta rakastamista, ja juuri sitä, mitä me tarvitsemme. Kun me annamme itsellemme tämän tilan, nuo ilmaisut katoavat pois. Se, mitä me luulimme olevamme, irtoaa meistä ja me saamme vapauden, joka on paljon suurempi kuin vapaus olla oma itsemme. Me emme jää itsemme vangeiksi. Se, mitä me olemme, lakkaa kiinnostamasta. Samalla se on suuren rakastamisen arvoinen. Tätähän rakkaus on: ihastelua kohteesta riippumatta - siis myös kaikille kohteille, eli emme erota itseämme muista. Me rakastamme muita ja itseämme samalla vaivannäöllä, samalla epätäydellisyydellä, samalla tuskalla, samoilla rajoituksilla ja samalla vapaudella.

Hän on selvillä siitä, että...

Tämän kirjoituksen alussa olevassa pitkässä lainauksessa toistui usein "hän on selvillä siitä, että". Lue lainaus vielä kerran. Mitä selvillä oleminen tarkoittaa? Mitä on olla selvillä?

Katsotaan ensin sitä, mitä selvillä oleminen ei ole. Se ei ole sitä, että yritän olla huomaamatta jotakin. Se ei ole sitä, että yritän löytää jonkin tietyn yksityiskohdan. Se ei ole sitä, että yritän korjata jotakin tai että yritän selittää jonkin pois. Se ei ole sitä, että yritän ymmärtää jotakin tai keksiä syyn jollekin. Selvillä oleminen ei ole reagoimista.

Selvillä oleminen on huomaamista. Se on sitä, mikä tapahtuu kun taivaalta tippuu päällemme pari sadepisaraa. Se on sitä, mikä tapahtuu kun aurinko menee pilveen tai tulee pilven takaa pois. Kun me vain olemme selvillä jostakin, me voimme kysyä "entä sitten" ja tietää, että siihen ei tarvitse vastata. Selvillä olemiseen liittyy itsestään selvyys. Savolaisukkoa lainatakseni voisi todeta, että "kaipa se niin on, sillä täytyyhän sen jotenkin olla". Sen syvällisempi pohtiminen ei kuulu asiaan. Selvillä oleminen on reagoimattomuutta. Se on kylmäveristä katsomista.

[Harjoitus: Katsele ympärillesi. Anna katseesi vaeltaa kunnes löydät jotakin valkoista. Yhden hengityksen ajan ole selvillä siitä, että katsot valkoista ja jatka sitten lukemista.
Olitko selvillä valkoisesta yhden hengityksen ajan? Olitko selvillä siitä, että kiinnitit huomiosi valkoiseen?

Sitten sulje silmäsi, avaa ne ja ole selvillä siitä, että huomiosi liikkuu kunnes löydät jotakin punaista. Katso sitä kahden hengityksen ajan ja jatka sitten lukemista.

Mitä huomasit? Huomasitko eron selvillä olemisen ja huomion kiinnittämisen välillä? Huomaatko, että selvillä oleminen vain katsoo sitä, missä huomiosi liikkuu. Oletko selvillä siitä, että huomiosi etsii valkoista, katsoo valkoista, etsii punaista, katsoo punaista?

Seuraavaksi kiinnitä huomiosi korviisi. Kun huomiosi on korvissasi, koeta voitko tuntea hengityksesi liikuttavan ruumistasi. Seuraavaksi kiinnitä huomiosi takaisin korviisi ja sitten taas hengitykseesi. Huomaatko olevasi selvillä siitä, missä huomiosi liikkuu? Anna sitten huomiosi vaeltaa ympäri ruumistasi ja ole selvillä siitä, missä se menee.

Voit tehdä tätä harjoitusta muutaman minuutin jaksoissa.]

Tätä on selvillä oleminen. Se ei puutu mihinkään asiaan, mutta on kyllä selvillä siitä, mihin me yritämme puuttua. Selvillä oleminen ei kulje huomion mukana, vaan tietää, missä huomio kulkee. Selvillä oleminen huomaa eron kahden seuraavan tilanteen välillä (kannatko vettä ja pilkot puita vai teetkö jotakin muuta):


Kahdenlaisia asioita

On asioita, joille meidän on tehtävä jotakin. Meidän on muutettava elintapojamme ja alettava pitää huolta itsestämme ja muista. Joskus on tarpeen tehdä jotakin ja reagoida asioihin. Mutta ei ole mitään syytä yrittää tehdä samaa asiaa kolmekymmentä kertaa, jos tulos ei ole toivottu.

Rotat ovat viisaita. Jos ne päätyvät muutaman kerran umpikujaan, ne eivät mene sinne enää uudelleen. Mutta me menemme yhä uudelleen. Me ajattelemme samoja asioita yhä uudelleen. Me koemme samoja tunteita yhä uudelleen. Me huolehdimme samoja huolia yhä uudelleen.

Joillekin asioille me voimme tehdä jotakin.
Toiset me voimme vain ohittaa niin kuin rotat umpikujan.

Kuinka me ohitamme asian? Siten, että kiinnitämme huomiomme jonnekin muualle. Mutta ensin meidän on oltava selvillä siitä, mitä tapahtuu. Missä meidän huomiomme on? Kun jokin meissä ilmentää itseään, menemmekö sokeasti mukaan vai otammeko etäisyyttä ja sanomme "jokin minussa ilmentää itseään"? Jos näet, mikä yllä olevan kuvan oikealla puolella ilmentää itseään, voit nauraa sille ja palata nykyhetken riemuun. Kenties voit ilmentää itseäsi ottamalla kirveen käteen.

Kuinka rotta ohittaa umpikujan? Se ei mene sinne. Se ei teeskentele, että sitä ei ole olemassa. Se ei yritä saada sitä pois mielestään. Se ei yritä kieltää sitä eikä piilottaa sitä. Se vain tietää, että sinne ei kannata mennä. Tämän se tietää siksi, että se on ollut siellä tarpeeksi monta kertaa. Selvillä olemiseen riittää, että rotta näkee umpikujan ja sitten vain ohittaa sen. Sen jälkeen rotta kiinnittää huomionsa muualle.

Pois ajelehtimisesta

Paranemisen alussa me seurasimme tuskaa. Ehkä ensimmäisen kerran elämässämme me seurasimme sitä, mitä meissä tapahtui. Me ailahtelimme kenties vuosia, kun patoutuneet väsymykset, vihat, pelot, kivut ja muut tunteet tulivat esiin. Me annoimme niiden tulla ja saatoimme joskus kääntyillä tuuliviirin lailla kokemuksesta toiseen.

Kun Eckhart Tolle alkoi herätä, hän ajelehti pari vuotta nukkuen puistonpenkeillä ja missä sattui. Hän kohtasi itseään ja löysi jotakin hyvin suurta, mutta hän ei jäänyt ajelehtimaan lopuksi iäkseen. Muutoin hän ei olisi kirjoittanut kirjoja eikä kasvanut tunnetuksi puhujaksi.

Selvillä oleminen on hyväksymistä parhaimmillaan.

Kun me olemme selvillä, asiat ovat vain niin kuin ne ovat. Edessämme on umpikuja - kieputtava ajatusspiraali, pelkoon johtava ajatus, itsesyytöksen alkukohta - mikä tahansa, joka johtaa olotilaan, jossa emme viihdy. Me tunnistamme sen. Me huomaamme, että se houkuttelee meitä. Me emme tahtoisi unohtaa sitä. Eikä meidän tarvitsekaan. Riittää, kun näemme sen siksi, mikä se on. Jokin meissä tahtoisi sitä, ja me sanomme "jokin minussa ilmaisee itseään näin". Sitten me kiinnitämme huomiomme muualle. Vaikka oransseihin valoihin. Meidän tärkein tehtävämme on kävellä umpikujan ohi. Mitä enemmän me kiinnitämme huomiota umpikujaan, sitä enemmän on vaarana, että ajautuminen ohjaa meitä.

Hyväksyminen ei ole ajautumista,
vaan äärimmäistä kurinalaisuutta.

Hyväksyminen on paniikkireaktioiden poissaoloa. Kun me hyväksymme jonkin asian, meissä on kohta, jossa ei tapahdu mitään. Jokin osa meistä saattaa kokea tuskaa tai kauhua, mutta meissä on kohta, joka ottaa senkin vastaan täysin liikahtamatta. Me olemme selvillä jostakin asiasta ja omista haluistamme ja tunteistamme siihen liittyen. Me emme kiellä mitään. Sehän olisi täysin järjetöntä ja johtaisi vain hulluuteen.

Aistit avoimina me kävelemme umpikujan ohi. Se on toisinaan helppoa, ja toisinaan äärimmäisen vaikeaa. Mutta mitä enemmän olemme selvillä siitä, mitä tapahtuu, sitä helpompaa ja iloisempaa se on. Kuinka usein saammekaan nauraa itsellemme, kun saamme itsemme kiinni umpikujaan tuijottelemisesta! Ja vaikka olisimme jo matkalle sinne, kannattaa aina kääntyä takaisin.

Kun häpeä katoaa

Charles Whitfieldin mukaan häpeä katoaa raskaista tunteista usein viimeisenä. Me saatamme helposti luulla häpeää peloksi, arkuudeksi tai masennukseksi, mutta se ei reagoi niihin keinoihin, joihin nämä reagoivat. Se pysyy ja jäykistää oloamme, ahdistaa vatsan pohjassa ja saa miedät luopumaan monesta asiasta, joka olisi meille hyväksi. Se saa meidät jäämään uhrin asemaan, alisuoriutumaan ja tyytymään vähään.

Me voimme kuitenkin tunnistaa häpeän, sillä se reagoi oikealla nimellä kutsumiseen. Me voimme sanoa itsellemme "häpeä nyt tätäkin" tai "etkö voisi hävetä vielä vähän lisää". Tai voimme todeta, että tässä minä nyt kävelen ja häpeän. Tässä vaiheessa me osaamme jo olla selvillä siitä, mitä tapahtuu ja vain annamme sille oikean nimen. Minkään ei tarvitse muuttua eikä olla toisin. Me häpeämme, mutta emme panikoi siitä.

Kun me olemme tässä vaiheessa, olemme suurella kynnyksellä. Me olemme viimeisen ponnistuksen äärellä, tikapuilla jotka johtavat kuilusta ylös vihreille niityille ja suureen valoisaan tilaan. Siihen sisältyy yhtä aikaa suuri riemu ja ilo sekä tuska ja näkeminen.

Häpeän alkaessa väistyä me näemme selkeämmin, avoimemmin ja laajemmin. Me vapaudumme. Koko meidän olemuksemme vapautuu, silmämme alkavat säteillä ja katsoa avoimesti ja mielemme täytyy olemassaolon ilosta. Entiset ahtaat suunnitelmat, tavat, selviytymiskeinot ja puolustusmekanismit avautuvat ja me kuoriudumme niistä ulos. Meidän askelluksemme kevenee, me katselemme ympärillemme ja olemme tyytyväisiä ja seesteisiä.

Samalla me näemme entistä selkeämmin omat maneerimme ja puolustuskeinomme. Me huomaamme, että heitämme vitsejä, jotta meidän ei tarvitsisi kohdata muita. Me huomaamme, kuinka keskitymme television katseluun, niin että ystävän puhe häiritsee meitä. Me huomaamme, kuinka pyydämme anteeksi kun palautamme viallista tuotetta. Me huomaamme, kuinka emme kuuntele toista ihmistä vaan puhumme päälle. Me huomaamme, kuinka lajittelemme kokemuksia, ajatuksia ja "arvoja". Me pukeudumme aina tietyllä lailla, koska muutoin ahdistuisimme. Meillä on tyyli, jonka avulla erottaudumme muista. Meillä on hassuja tapoja. Me huomaamme itsestämme monia asioita, jotka häpeä ennen piilotti meiltä, ja se sattuu. Nyt me emme sulje silmiämme, emme yritä korjata asioita emmekä ala hävetä itseämme tai käyttäytymistämme. Me vain näemme vapautuneesti ja suurella ihailulla. Me näemme rikkinäisen ja epätäydellisen itsemme ja rakastamme ja ihailemme näkemäämme. Samalla me ihailemme kaikkia muita. Välillä me olemme kauhuissamme ja suremme, mutta häpeäminen ei juolahdakaan mieleemme. Sehän olisi sairasta, ja siitä olemme jo saaneet tarpeeksemme. Pois se meistä!

Häpeän katoaminen avaa eteemme maailman,
jossa täydellinen ja epätäydellinen ovat yksi.
Mikä ihailu!

Me näemme, kuinka lujassa meidän selviytymiskeinomme ovat, ja kuinka paljon niitä on. Alkoholistin tai muuten vahingollisen perheen lapsina me olemme kasvaneet niihin ja niiden kautta. Ne ovat meidän normaaliutemme. Ne ovat osa meitä, ja me olemme osa niitä. Samalla me ymmärrämme, että kaikki ihmiset ovat sitä, minkä kautta he ovat tulleet tähän. Me emme ole vain se nykyhetkessä oleva ihminen, joka ihmettelee omaa olemassaoloaan. Me olemme koko polku, mutta me saa ilmentymänsä nykyhetken kautta. Ja kuitenkaan sillä ei ole mitään väliä, sillä joka tapauksessa me olemme jonkinlaisia. Missään tapauksessa me emme ole rajattomia emmekä muodottomia. Omat rajamme ja rajoituksemme ovat se muoto, minkä kautta me olemme yhteydessä maailmaan ja sen virtaamiseen. Kun me näemme, kuinka meidän rajoituksemme (puutteemme) toimivat nykyhetkessä, me näemme myös niiden taakse maailmaan, jossa puutteita ei ole. Puutteet ovat ovi, jonka kautta me näemme sinne, mistä ei puutu mitään.

On vain yksi maailma. Siinä ei ole epätäydellisyyttä eikä täydellisyyttä, sillä täydellinen näyttäytyy epätäydellisen kautta. Niin kauan kuin epätäydellinen saa meidät säikkymään, me emme näe sen läpi ja luulemme olevamme hävettäviä. Katso vain. Katso pitkään ja rohkeasti, niin huomaat, että ei ole mitään hävettävää. On vain ikkunoita, joista me näemme sen, mikä voidaan nähdä ainoastaan ikkunan läpi, koska se ei ole katsottavissa suoraan. Tavallinen minä on suuri ikkuna. Tällainen minä on portti kaikkeen siihen, minkä luulimme saavamme toisenlaisen minän kautta, ja vielä paljon enempään.

Seuraava koan on läsnäolon koan. Sen avautuminen edellyttää häpeämätöntä läsnäoloa todellisuudessa. Tämä koan paljastaa meistä ihmisinä paljon. Kun se avautuu sinulle itsestään selvyytenä, tiedät mitä on olla ihminen juuri tässä, juuri nyt, ilman häpeää ja riemullisesti kaiken keskellä. Silloin tämä koan on itsestään selvyys ja suuri riemun aihe, samoin kuin sinä itse kaiken keskellä.

Seisot suuren järven rannalla.
Soutuvene liikkuu kaukana.
Kuinka saat veneen luoksesi liikkumatta ja päästämättä ääntäkään?

Lopetan Zen-mestari Ikkuyn sanoihin:

Minkä tähden ihmisiä kutsutaan pyhimyksiksi
kun he ovat kuolleet?
Koska he eivät enää nurise
Koska he eivät tee itsestään
enää itselleen kiusankappaletta.