[an error occurred while processing this directive]

Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Mitä näkyy?

Paranemisessa yksi tärkeimmistä kysymyksistä on mitä näkyy? Kun me katsomme omaa elämäämme ja kysymme mitä näkyy, me voimme vastata kahdella tasolla. Me voimme kiinnittää huomiomme asioihin tai siihen prosessiin, jossa asiat tapahtuvat.

Minä yritän saada kaarnavenettä pysymään paikallaan vedessä. Minä seuraan aaltoja, tuulta ja veden virtausta. Minä koskettelen venettä kepillä eri kohdista ja eri suunnista siten, että se pysyisi paikallaan. Minä ennakoin aaltoja ja voin tulla tässä aika taitavaksi. Minä kiinnitän huomiota asioihin, joiden keskellä olen. Voin keskittyä siihen niin, että en huomaa mitään muuta.

Minä voin myös kiinnittää huomiota siihen, mikä saa minut pitämään kaarnavenettä paikoillaan. Minä katson, kuinka minussa syntyy halu pitää kaarnavenettä paikoillaan. Minä kiinnitän huomiota siihen prosessiin, jossa kaarnaveneen paikoillaan pitäminen tapahtuu. Minä tarkkailen, miltä sen käynnistyminen, siinä oleminen ja sen loppuminen tuntuvat. Minä kiinnitän huomioni siihen, mitä minun elämääni jäi sen jälkeen - kuinka kaarnaveneen paikoillaan pitäminen palvelee minua. Tässä minua ei kiinnosta yhtään se, minkälaisia yksityiskohtia kaarnaveneen paikoillaan pitämisessä tapahtuu, vaan mistä siinä on kyse kokonaisuutena ja millaisella paikalla se on minun elämässäni.

Tai minua vaivaavat toistuvat epämiellyttävät ajatukset ja niiden ajattelemisesta nousevat tunteet. Minä otan mieleni palikat yhä uudelleen esiin, lajittelen niitä ja yritän saada ajatuksiini selvyyttä ja tunteisiini rauhaa. Minä tutkin ajatusteni sisältöä tarkkaan. Minä saatan nähdä vain mieleni asioiden sisällön. Voin uppoutua siihen tuskaisena tai toivorikkaana.

Minä voin nähdä myös prosessin. Minä voin nähdä, kuinka mielessäni vilahtaa ensin yksi mukava tai epämiellyttävä ajatus. Sitten huomaan sen tulevan uudelleen ja pian huomaan, kuinka olen tarttunut siihen ja kaikkiin sen seurauksena ajattelemiini ajatuksiin. Minä en kiinnitä huomiota siihen, mitä ajattelen, vaan siihen, kuinka ajattelen. Minä kiinnitän huomioni siihen, että ajattelen. Minä katson sitä, kuinka ajattelu alkaa, kuinka se tapahtuu, kuinka se päättyy, mitä siitä seuraa, ja kuinka kestäviä sen seuraukset ovat.

Ei ole ollenkaan sama, kuinka me katsomme. Jos me näemme prosessin, me ymmärrämme heti, mitä meissä tapahtuu. Jos me näemme vain sisällön, me emme ymmärrä mitään. Niin kauan kuin meidän huomiomme on sisällössä, me hämmennämme asioita kuten ennenkin. Kun me näemme sen prosessin, jossa sisältö tapahtuu, me tiedämme heti, mitä tehdä. Meillä ei ole mitään valtaa sisältöön, ellemme puutu prosessiin. Ja kun me puutumme prosessiin, sisältö muuttuu aivan itsestään. Kaikki se, mikä vaivasi meitä, on yhtäkkiä poissa. Meillä ei ole mitään valtaa lakata ajattelemasta kipeää asiaa niin kauan kuin vuorotellen puolustamme sitä ja hätistämme sitä pois toisiaan vastaan kilpailevien ajatusten ja tunteiden avulla. Mutta kun me otamme etäisyyttä ja katsomme sitä prosessia, jossa meidän ajatuksemme ja tunteemme tapahtuvat, kaikki on yhtäkkiä vain mielenkiintoista. Ahaa! Noin se siis tapahtuu. Mielenkiintoista.

Kun sana mielenkiintoista kuuluu ensimmäisen kerran, sisällön tuskallisuus katoaa humahtaen. Asiat voivat olla sen jälkeen kipeitä ja surullisia, mutta hyvin parantavasti, vahvasti ja läsnäolevasti. Sekavan sisällön tarkoitus on estää meitä kohtaamasta tätä surua. Sisällön on tarkoitus olla niin mielenkiintoinen, että me kiinnittäisimme huomiomme sen sekavuuteen emmekä siihen, mitä se prosessi palvelee, jossa sisältö tapahtuu. Miksi minä ajattelen jotakin asiaa yhä uudelleen? Miksi se ei mene pois? Miksi minä reagoin aina samoin?

Me emme koskaan luovu asioista, joista meille hyötyä. Mitä hyötyä meille on tuskasta? Tämä artikkeli kertoo, kuinka me voimme astua askeleen kauemmas itsestämme ja nähdä niitä prosesseja, joita meissä tapahtuu. Se kertoo, kuinka me emme tahtoisi lakata ajattelemasta raskaita asioita ja kokemasta raskaita tunteita. Me olemme joka hetki vapaita luopumaan niistä. Onnellisuus on päätös. Se on yksinkertainen päätös, mutta me emme halua tehdä sitä, koska onnettomat asiat ovat meille tärkeitä. Jos me olemme rehellisiä itsellemme, meidän on sanottava, että olemme onnettomia vain koska tahdomme olla onnettomia. Siihen ei ole muuta syytä kuin se, että me luulemme menettävämme jotakin, jos päätämme olla onnellisia. Ja niinhän me menetämmekin. Monta mielenkiintoista prosessia. Vaan ei syytä huoleen. Onnellisena oleminen on vielä paljon mielenkiintoisempaa.

Tekeminen ja näkeminen

Me olemme tottuneet siihen, että ongelmat ratkaistaan tekemällä. Jos me koemme, että emme ole pidettyjä, me yritämme muuttua tai muuttaa muita. Jos me olemme ahdistuneita, me yritämme muuttaa kokemustamme, muita ihmisiä, maailmaa tai itseämme. Tai niin me luulemme.

Kaarnaveneen pitäminen paikoillaan on tekemistä. Mutta tehdäkseni samoja liikkeitä minä en tarvitse kaarnapurtta. Enkä keppiä. Ja pysyäkseni samassa emotionaalisessa maisemassa minä en tarvitse edes merta. Eikä minun tarvitse olla ulkona. Riittää kun istun nojatuolissa ja kuvittelen. Mutta silloin mikään keppi ei heilu eikä mikään kaarnapursi pysy paikallaan aaltojen keskellä. Se, mitä minä teen, ei ole enää kaarnapurren paikoillaan pitämistä, vaan tuolissa istumista ja kuvittelua.

Hyvin paljon meidän elämästämme on kuvittelua. Mitä ahdistavampi asia, sitä keskittyneemmin me järjestelemme mielemme palikoita ja suunnittelemme seuraavia siirtojamme. Me keskitymme tekojen ajattelemiseen niin, että mieleemme ei edes juolahda kyseenalaistaa uskomuksiamme, oletuksiamme, tavoitteitamme ja kuvittelemiamme syyn ja seurauksen suhteita. Me emme halua kyseenalaistaa. Me emme uskalla. Pelkästään tämän pitäisi olla vihje siitä, että me emme oikeasti tahdo ratkaista ongelmaa. Kuinka moni asia ratkeaisi yksinkertaisesti kysymällä tai pyytämällä! Kuinka moni asia ratkeaisi hyväksymällä ja ottamalla uusi lähtökohta! Mutta me emme tahdo. Silloin me voimme olla aivan varmoja, että ahdistumisellamme on jokin muu tarkoitus kuin ratkaista ongelma.

Silloin voimme olla yhtä varmoja siitä, että käyttämällä aikaamme, energiaamme ja hikeämme ongelman "ratkaisuun" me emme muutu, emme parane, emmekä saa sitä korjattua. Me emme halua. Tekeminen ei olekaan keino ratkaista ongelmaa, vaan sen tarkoitus on jokin muu. Niin kauan kuin jatkamme tekemistä (koko ajan entistä kiivaammin), tekeminen itse on suurin ongelmamme – ja kenties ainoa.

Jos me rakennamme puuhuonekalua ja huomaamme, että alamme sahata vinoon, me korjaamme tilanteen. Me käännämme sahan suoraan ja jatkamme sahaamista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Meille on luonnollista korjata monia asioita. Mutta itsemme korjaaminen ei ole meille luonnollista, ja ihan oikeasta syystä. Kun on kyse puusta, me voimme sahata vinoon, mutta kun on kyse meistä itsestämme, me emme voi koskaan sahata vinoon. Ei ole mitään korjattavaa. On vain sen näkeminen, että yrittäessämme "korjata" itseämme, ongelma on ainoastaan korjaamisessa. Joku muu on kertonut meille, millaisia meidän pitäisi olla, mitä meidän pitäisi tuntea, haluta tai tehdä, miten meidän tulisi puhua, miten meidän tulisi pitää silmiämme tai käsiämme, ja me olemme uskoneet.

Sen tähden meidän on tarpeellista nähdä. Eikä tämän näkemisen tarvitse (lue: tule) johtaa tekemiseen. Sen ei tule johtaa uusiin korjausyrityksiin, sillä ne eivät ole tarpeen. Kun me noudatamme niitä alitajuisia uskomuksia, joita me olemme omaksuneet, me toimimme aivan normaalisti. Meissä ei ole vikaa. Ei ole mitään korjattavaa. Kun me näemme minkä tahansa omaksumamme uskomuksen vääräksi - siis sellaiseksi, jonka mukaan maailma ei toimi – me irtaannumme siitä helpottuneina. Jos sinä olet minulle tärkeä, ja uskon, että sinä pidät minusta vain kun minulla on vihreä hattu päässäni, vihreät hatut ovat suuri osa minun elämääni, vaikka en pitäisi niistä yhtään. Minä saatan antaa niille symbolisen aseman ja voin pitää niitä osoituksena siitä, kuinka paljon minä rakastan sinua. Mitä vaikeampia vihreät hatut ovat minulle, sen enemmän ne mielestäni kertovat minulle rakkaudestani sinua kohtaan. Jos sitten käy ilmi, että sinä et ole edes kiinnittänyt huomiota vihreisiin hattuihini – muutoin kuin ihmettelemällä, miksi minulla on aina vihreä hattu – minun pääni voi vapautua olemaan oma itsensä. Samalla minä voin joutua kokemaan suuren surun ja pettymyksen: kaikki ne hatut, jotka hetki sitten symboloivat minulle rakkauttani sinua kohtaan. Ja vielä enemmän: minä huomaan sen sokeuden ja itsekeskeisyyden, jossa olin pyörinyt. Minä en piitannut sinusta. Vain uskomukseni oli minulle tärkeä, ja sen raskaus sai minut luulemaan, että rakastin sinua. Ei mikään pieni suru, vai mitä? Sanoisin, että sellaisen läpi meneminen vaatii jo taitoa.

Kun väärä uskomus katoaa, meidän elämämme helpottuu. Siihen tulee myös suru. Mitä vahvemmin me olemme olleet väärän uskomuksen vallassa, sitä surullisempi sen katoaminen on. Usein se on niin surullinen, että me emme halua luopua uskomuksistamme. Me emme halua kyseenalaistaa niitä. Eikä meidän tarvitsekaan. Meidän tarvitsee vain nähdä. Ensin meidän tarvitsee nähdä vain sekunnin osan, että se ei ehkä ole totta. Samalla me saatamme huomata, kuinka alamme puolustaa uskomustamme välittömästi. Kyllä se on totta. Sen on pakko olla totta. En voi muutoin elää. Riittää, että näemme senkin – vaikka vain välähdyksenä. Kaikessa tässä – näkemisessä, torjunnassa ja puolustamisessa - me sahaamme oikein. Mutta se viiva, jota pitkin me sahaamme, ei ole itse piirtämämme.

Sisältö ei toistu

Jos me olemme läsnä, me näemme jokaisen hetken niin kuin se on. Meidän aistimme ovat auki ja me otamme vastaan sen, mitä ne kertovat maailmasta, muista ihmisistä ja itsestämme. Silloin me huomaamme, että joka hetki me otamme vastaan vain ja ainoastaan sen, mitä kussakin hetkessä on. Kun me tulemme toiseen hetkeen, edellisen hetken signaalit ovat kadonneet, ja me otamme uuden hetken vastaan. Ollessamme läsnä ja katsoessamme me tajuamme, että ei ole mitään sisältöä, jonka me voisimme siirtää hetkestä toiseen. Vain katsominen siirtyy.

Jos minä juoksen maratonia, sama askel ei koskaan toistu. Minä en koskaan vedä sisääni samaa hengitystä, en koskaan koe samaa väsymystä enkä ajattele samaa ajatusta samalla tavalla. Mikään, minkä keskellä minä olen, ei koskaan toistu. Vain juoksemisen prosessi siirtyy hetkestä toiseen, mutta sen sisältö on joka hetki erilainen.

Jos minä rakennan taloa, en koskaan lyö samaa naulaa samalla tavalla, en sahaa samaa lautaa samasta kohtaa, en katso työmaatani samalla tavalla, en ajattele samaa ajatusta samalla tavalla, en kaada betonia samalla tavalla, enkä hikoile samalla tavalla. Talon rakentamisen prosessi pysyy kenties pitkään, mutta sen sisältö on joka hetki erilainen. Jos olen läsnä talon rakentamisen joka vaiheessa, koen, kuinka rikas, monimuotoinen ja uusiutumaton se on.

Jos minä olen läsnä ja näen kirkkaasti, minä otan hetken vastaan. Vastaanottamisen kannalta on täysin sama, mitä minä otan vastaan. Sillä ei ole merkitystä. Kun me otamme vastaan, me otamme vastaan. Vastaan ottaminen toimii, kun me otamme vastaan sen, mikä on. Ollessamme hereillä ja läsnä vastaanottamisen prosessi kulkee mukanamme hetkestä toiseen. Se, mitä me otamme vastaan yhtenä hetkenä, kuuluu vain tuohon hetkeen ja katoaa sen mukana. Ei ole mitään vastaan ottamisen sisältöä, mitä me voisimme siirtää hetkestä toiseen. Vain vastaan ottaminen siirtyy.

Minä saatan pelätä, että jotakin kauheaa tapahtuu. Jokaisen pelkäämisen sisältö on erilainen (ja prosessi samanlainen, mutta siitä myöhemmin). Sitten tapahtuu se, mitä pelkäsin. Se tapahtuu yhdessä kauheassa hetkessä, joka ei ole koskaan toistettavissa täsmälleen samanlaisena ja niin, että reagoisin siihen samoin. Sen jälkeen minä muistelen sitä, mutta jokaisen muistelemisen sisältö on erilainen ja prosessi samanlainen.

Minä en voi ennakoida mitään enkä palautua mihinkään. Jos minä ennakoin, nykyhetken sisältö on se, että minä istun tuolissa ja kuvittelen. Se ei ole muualla olemista, vaan kuvittelun prosessia. Jokainen hengenveto on erilainen ja jokainen tuntemus on erilainen. Jos minä muistelen, minä en saa nykyhetken sisältöä muuttumaan miksikään siitä, että istun tuolissa, pidän silmiäni kiinni ja hengitän. Kysymys on vain siitä, olenko selvillä siitä, mitä teen.

Tämän hetken sisältö on se,
mikä ei koskaan toistu.

[Harjoitus: Katsele ympärillesi puolen minuutin tai minuutin verran ja toista samalla yllä olevaa lausetta. Tee näin muutama kerta päivässä.]

Sisältöön me emme voi juuri vaikuttaa. Sen antaa meille maailma, muut ihmiset ja meidän mielemme. Koko meidän elämämme sisältö tulee vastaamme tavalla, johon meillä ei ole juuri sanomista. Sisällön tuottajia ovat maailma ja ne prosessit, joita me kuljetamme mukanamme. Me emme voi valita sitä, minkä maailma antoi meille sekunti sitten. Ja kun olemme käynnistäneet prosessimme, emme voi valita sitä, mitä ne antavat. Me voimme valita, kuinka me suhtaudumme siihen, mitä me juuri saimme, mutta silloin meidän on hyvä nähdä, mikä on nykyhetken sisältöä ja mikä prosessimme mahdollisesti siihen raahaamaa poissaoloa nykyhetkestä.

Näkyykö prosessi?

Prosessit eivät ole hyviä tai pahoja. Ne eivät yksinään saa meitä pakenemaan nykyhetkestä. Ne kuuluvat elämään. Meidän elämämme voi saada mielekkyyttä niiden kautta. Mutta tärkeää on olla selvillä niistä prosesseista, joita meissä tapahtuu. Jos en tiedä juoksevani maratonia, minä ihmettelen, mitä oikein tapahtuu. Minä en tiedä, miksi väsytän itseäni järjettömän tuntuisella vaivalla ja miksi jalkani eivät lakkaa pyrkimästä koko ajan eteenpäin. Jos yritän pysäyttää jalkani ilman, että lakkaisin juoksemasta maratonia, joudun vain ristiriitaan vallitsevien olosuhteiden kanssa, tuskastun, enkä ymmärrä mitään. Mutta kun ymmärrän, miksi jalkani liikkuvat, kaikki saa selityksen, ja minä voin lopettaa tai jatkaa juoksemista. Jos jatkan juoksemista, nykyhetken sisältö ei muutu miksikään, mutta minä ymmärrän, mitä siinä on, ja olen siinä mukana.

Sen tähden on tärkeää nähdä ne prosessit, joissa me elämme. Niiden näkeminen on viimeinen asia, jota me haluamme, sillä se on tuskallista. Monet prosessit ovat suojakeinoja omaa riittämättömyyttämme, häpeäämme ja pelkojamme vastaan. Me olemme omaksuneet prosesseja, koska ajattelemme niiden avulla korjaavamme sen, että olemme peruuttamattomasti viallisia tai että maailma on peruuttamattomasti viallinen. Prosesseihin katsominen kyseenalaistaa elämämme perustan. Niiden katsomisen kautta me voimme nähdä, että ajattelemme ja teemme asioita ihan muista motiiveista käsin kuin olemme luulleet. Sen näkeminen tuo häpeää, pelkoa, vihaa, epäuskoa – ja kokemusta tuoreesta aitoudesta ja uudesta vapaudesta. Silti näkeminen on hirvittävää. Vaatii paljon, että emme ala torjua näkemäämme keksimällä jotakin uutta prosessia, jota voisimme sitten alkaa pyörittää. Luulisi, että olisi maailman helpoin asia olla tekemättä mitään. Mutta se on maailman vaikein.

Meidän ei tarvitse kovinkaan pitkään kasvaa tämän yhteiskunnan keskellä, kun olemme omaksuneet koko joukon alitajuisia prosesseja. Me imemme ympäriltämme arvomaailman, asenteet, toiveet, pelot, odotukset ja keinot, joilla me suojaudumme epämiellyttäviä tunteita vastaan. Se on meille hyväksi. Mutta me omaksumme myös jotakin, joka ei ole hyväksi. Me omaksumme ajatuksen, että me voisimme olla toisin tai että maailma voisi olla toisin. Ja jos maailma ei ole toisin, se johtuu vain siitä, että emme ole onnistuneet muuttamaan sitä toisenlaiseksi. Nämä ajatukset ovat järjettömiä. Mikään ei voi olla eri tavalla kuin se on. Elääksemme tämän järjettömyyden kanssa me omaksumme koko joukon prosesseja. Jotkut me omaksumme tietoisesti ja jotkut me imemme huomaamattamme ympäristömme asenteiden kautta.

Omaksumamme alitajuiset prosessit auttavat meitä tulemaan yhteiskuntakelpoisiksi, sillä ne motivoivat meitä korjaamaan itseämme. Mutta ne ovat tuskallisia ja vahingoittavat jokaista, sillä ne perustuvat väärään kuvaan todellisuudesta (miten järjetön sana – väärä kuva todellisuudesta – se tarkoittaa tietenkin illuusiota, eli niillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa). Me ihmettelemme usein, miksi teemme jotakin, miksi koemme jotakin tai miksi emme millään pysty olemaan tekemättä jotakin. Silloin kyse on prosessista, josta en ole selvillä. Lähes poikkeuksetta nämä prosessit perustuvat seuraavaan uskomukseen: Jos voin tehdä itseni (ja muut minulle tärkeät ihmiset) sellaiseksi kuin minun "pitäisi" olla, minun elämästäni tulee sellainen kuin sen pitäisi uskomukseni mukaan olla, ja minä saan sen mitä toivon. Jos elämä ei mene niin kuin sen "pitäisi", se on minun vikani. Jos minä olisin parempi, viisaampi, miellyttävämpi, (laita tähän oma mielisanasi), tätä ei tapahtuisi. Jos asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla, se todistaa, että minä olen viallinen. Tuskallista, eikö vain? Mutta tämä ei ole sen kummempaa kuin näyte meidän alitajunnastamme – ja joskus myös tietoisuudestamme.

Me emme voi nähdä prosessia. Minä voin nähdä askeleeni, mutta en sitä, että juoksen maratonia. Muut voivat nähdä, että lyön nauloja seinään, mutta eivät sitä, että rakennan taloa. Prosessi on aina näkymätön. Se on kuviteltavissa, mutta vain kuviteltavissa. Yhtä hyvin voisin kuvitella mitä tahansa muuta. Ja minä kuvittelen. Kuvittelen olevani avulias, kun todellisuudessa haen hyväksyntää. Kuvittelen kehittäväni itseäni, kun todellisuudessa toivon muiden ihailua. Kuvittelen olevani kunnianhimoinen, kun todellisuudessa kaipaan isäni rakkautta. Kuvittelen rakastavani vaimoani, kun oikeasti pelkään hylätyksi tulemista. Ja niin edelleen. Mikään edellä mainituista tavoitteista ei ole vahingollinen itsessään. Hyväksynnän hakeminen, ihailun hakeminen, isän rakkauden kaipaaminen ja hylätyksi tulemisen pelkääminen eivät ole vahingollisia - jos me tiedämme tekevämme niin. Ongelmia tulee, jos me emme näe, että ne ovat meille tärkeitä ja luulemme tekevämme jotakin muuta. Me luulemme elävämme jossakin muussa prosessissa kuin elämme, ja ristiriita on varma.

Me emme aina kuvittele. Jos olen päättänyt kalastaa lohia Norjan Komagelvalla, minä tiedän, mitä tapahtuu. Tiedän sen silloinkin, kun pidän ajotaukoa kuppilassa, eikä mikään hetken sisällössä viittaa kalastukseen. Mutta kun jokin ei tunnu olevan kohdallaan, me kuvittelemme. Jos yritän astua vasemmalle, mutta jalkani tahtovat jatkaa juoksemista, voin olla varma, että jotakin ylimääräistä on kyseessä. Jos yritän katsella ympärilleni, mutta käteni jatkavat vasarointia, jotakin sellaista tapahtuu, josta en ole selvillä. Jos yritän tehdä jotakin, mikä ei tahdo onnistua, jokin on minulta piilossa. Jos yritän olla tekemättä jotakin, eikä se onnistu, jokin on minulta piilossa. Jos minun mieleni yrittää jotakin, joka ei tahdo onnistua, voin olla varma, että se yrittää jotakin muuta. Sillä on siihen hyvät syynsä.

Vaikka me emme näe prosessia, me voimme nähdä sen läsnäolon. Me voimme katsoa, mikä nykyhetken sisältö on. Me katsomme ilman odotuksia. Me kysymme, mikä prosessi nyt tapahtuu?

[Harjoitus: Kysy itseltäsi, mikä prosessi nyt tapahtuu? Älä yritä vastata. Kun vastaus tulee, se tulee intuitiona itsestään. Katsele ympärillesi ja kysy pari kertaa. Riittää, että ajatuksesi pysähtyvät kysymään ja katsomaan. Sitten anna tilanteen mennä]

Kun minä alan katsoa elämääni ja sen tapahtumia, minä alan ymmärtää, mikä prosessi on, miten se toimii, mistä se tulee, mitä tarkoitusta se palvelee elämässäni, minkälaisia uskomuksia minulla on siitä, minkälainen minun elämäni on sen kanssa, ja mitä minun elämäni olisi ilman sitä. Meidän tarvitsee vain kiinnittää huomiota nykyhetken sisältöön. Meidän ei tarvitse arvioida sitä hyväksi eikä huonoksi, oikeasi tai vääräksi. Meidän ei tarvitse arvioida itseämme sen perusteella, minkälaisia tunteita, ajatuksia tai reaktioita meillä on. Se johtaa vain tuskan lisääntymiseen. Meidän tarvitsee vain huomata, mitä juuri nyt tapahtuu. Me kysymme, mitä tapahtuu? Jos me voimme vain kysyä ja katsoa uteliaana, kaikki tuska katoaa.

Me teemme näin siksi, että me emme näe oikein. Alitajuiset prosessit vääristävät sen, minkä me näemme. Jos minä huomaan pelkääväni, ja olen omaksunut uskomuksen, että pelkääminen on huonoa, minä näen epäonnistuneen ihmisen. Oikeasti paikalla on vain pelkäävä ihminen. Mutta niin kauan kuin minä näen epäonnistumisen siinä, missä sitä ei ole, minä näen väärin. Jos reagoin tilanteeseen alitajuisesti, minä yritän torjua tai muuttaa itseäni. Mutta jos olen tarkkaavainen ja läsnä, minä voin saada vihjeen siitä, että se, mitä näen, ei ole se, mitä tilanteessa on. Tämä on vaikeaa ja voi paljastaa kipeitä asioita. Minä en koskaan vääristä näkökykyäni ilman syytä. Kun kiinnitän huomiota näkemiseeni, minä alan tulla syyn luokse, enkä aina tahtoisi sitä. Mutta vielä vaikeampaa ja kipeämpää on elää sokeana. Silloin mikään yritys parantua ei onnistu.

Meidän tarvitsee vain nähdä. Tähän on yksinkertainen ratkaisu. Me tulemme nykyhetkeen. Tämän artikkelin loppuosa kertoo, kuinka se voi tapahtua.

Kappale minun nykyhetkeäni

Tämän kirjoituksen syntyminen on kestänyt kauan. Itse kirjoittaminen ei ole kestänyt pitkään, mutta aiheella on ollut pitkä matka ulos. Ja se, mitä tuli, oli muuta kuin olisin odottanut.

Olen viihtynyt usein yksin. Yksinolo ei ole koskaan ollut minulle vaikeaa – niin kauan kuin muistan. Olin siis hyvin yllättynyt, kun se, mikä ahdisti minua viime aikoina, osoittautui yksinäisyydeksi. Mutta nyt se on itsestään selvää.

Muutaman viime kuukauden aikana koin erilaisia vaikeita tunnetiloja. Vatsalihakseni jäykistyivät ja heräilin yöllä ahdistavaan oloon. Dissosioiduin osittain joissakin tilanteissa, mutta säilytin aina toimintakykyni. Oli selvää, että jotakin tapahtui, mutta en tiennyt, mitä se oli.

Otin tilanteet vastaan pyrkimättä antamaan nimeä niille. Kun heräsin yöllä, sanoin itselleni, että en voi ottaa tästä tilanteesta mitään mukaani, ja pidin tarkkaa huolta siitä, että en ruvennut ajattelemaan kaikenlaisia huolia, joihin mieleni pyrki. Sen sijaan keskityin tuntemaan, kuinka peitto painoi ruumistani. Keskityin tuntemaan, missä kohtaa ruumistani minä voin huonosti. Keskityin kuuntelemaan yön ääniä ja tuntemaan ruumiini liikkeet hengityksessä. Olin tässä hetkessä, ja se oli kaikki, mitä oli. Usein se toi häivähdyksen surusta, joka sitten katosi läsnäolon rauhaan.

Samoihin aikoihin huomasin reagoivani joihinkin ihmisiin ja kokevani välillä yllättäviä tunteita. Huomasin, kuinka puutuin pari kertaa muiden tekemisiin ja tyrkytin itseäni ja omia neuvojani ilman, että minulta olisi kysytty. Joissakin tilanteissa huomasin dissosioituvani hieman, mutta se oli lähinnä mielenkiintoista. Koin samaan aikaan kauhua ja uteliaisuutta.

Ennen paranemisprosessiin tutustumista olisin ollut sitä mieltä, että elämäni on solmussa. Nyt en ollut mitään mieltä. Halusin välttää nimeämästä mitään, sillä tiesin, että en vielä nähnyt mitään. Kuinka sitten olisin voinut nimetä sen? Pahankin olon keskellä valitsin aktiivisesti ajatella, että en saa tästä hetkestä mitään mukaani, ja että ainoa tapa elää tämä hetki on pysyä tässä hetkessä. En muista, että yhdessäkään tilanteessa minun olisi tarvinnut odotella tuskan katoamista pitkään. Kun se katosi, olin läsnä ja tiesin, että teen oikein. Minun tarvitsi vain odotella. Minun ei tarvinnut miettiä eikä yrittää keksiä korjauksia tai ratkaisuja. Läsnäolo sai tietoisuuteni laajenemaan ja siihen mahtui rauhassa myös kipu, joka ei ollutkaan enää kipua.

Jostakin se sitten tuli. Sana yksinäisyys. En edes tiennyt, miltä yksinäisyys tuntui, mutta jokin siinä kosketti. Ensin syntyi pieni rako, ja vajaan kuukauden päästä ymmärsin, että sisälläni oli valtava yksinäisyys. Yksinäisyydestä oli tullut niin tuttu olotila, että en osannut ajatellakaan olevani yksinäinen. Jos pahan olon tullessa olisin alkanut miettiä ja ajatella ratkaisuja, yksinäisyys ei olisi ikinä juolahtanut mieleeni. Nyt se tuli itsestään, luonnollisesti ja levollisena. Se sai minut nauramaan ja kutsumaan itseäni Herra Yksinäiseksi. Samalla kertasin lapsuuttani ja sitä, kuinka yksinäinen olin ollut sisimmässäni. Osa minua on vieläkin vereslihalla, mutta osa on iloinen ja nauttii elämän jännittävyydestä. Herra Yksinäinen katselee maailmaa uudesta näkökulmasta ja näkee hurjan paljon yhteistä kaikkien muiden kanssa. Eikä Herra Yksinäinen ole yksin.

Me olemme sokeita monille asioille. Jos me näkisimme, me emme olisi kipeitä. Mutta me emme näe. Tästä seuraa se, että olimmepa missä tilanteessa tahansa, me odotamme siltä asioita, joita se ei voi antaa, ja hyljeksimme asioita, joita se antaa. Olipa meillä mikä tahansa tilanne tai ongelma, me saatamme odottaa siltä keskenään ristiriitaisia asioita. Me huomaamme sen helposti, jos ajattelemme, millä kaikilla tavoin me odotamme jonkin ongelman ratkeamista.

[Harjoitus: Palauta mieleesi jokin ongelma, johon odotat ratkaisua. Ajattele sitä hetken aikaa. Sitten sano itsellesi "Tässä _____ tilanteessa minä odotan, että ____ tapahtuisi, ja että ____ tapahtuisi, ja että ___ tapahtuisi, ja …". Yritä palauttaa mieleesi kaikki ajatukset, joilla olet kuvitellut ongelman ratkeavan. Monet niistä saattavat olla keskenään ristiriitaisia, jolloin pettymys on taattu, tapahtuipa mitä tahansa.]

Kun heräsin yöllä ja tuskallisia asioita tuli mieleeni, mitä se hetki olisi voinut antaa? Olisiko se voinut antaa mitään muuta kuin sen, mikä hetkessä oli läsnä – oma tuskani ja yön tuntemukset ja äänet? Mitä muuta minä olisin voinut ottaa siitä mukaani kuin muuttuneen itseni? Jos olisin alkanut ajatella ongelmia, mikään minussa ei olisi muuttunut. Mutta herätessäni otin vastaan sen, mikä juuri silloin oli kohdalla – ja siis ainoa mahdollinen vastaan otettavaksi. Kun aloin pyrkiä kohti läsnäoloa, en tiennyt, mitä saisin. Sain parhaan mahdollisen lääkkeen, sillä

Mikään itsemme korjaamisen prosessi
ei elä nykyhetkessä.

Me voimme yrittää korjata itseämme vain, jos mielemme on menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Mutta heti, kun poistumme nykyhetkestä, me kadotamme oman voimamme. Ei siis ole mikään ihme, että itsemme korjaaminen on tuskallista. Se on myös tarpeetonta.

Oletuksia

Me katsomme asioita oletusten kautta. Ei niin, että me näkisimme ensin ja sitten olettaisimme ja tulkitsisimme. Oletukset ovat ensin. Ne määräävät sen, mitä me näemme. Ne määräävät jo sen, mihin meidän huomiomme kiinnittyy. Vain harvoin on niin, että tutkimalla sitä, mitä näemme, me voimme tunnistaa oletuksemme. Useimmiten meidän on tunnistettava oletuksemme, ja sitten muuttuu se, mitä me näemme. Meillä on hyvin vaikea tehtävä, sillä kuinka me voisimme tunnistaa sen, mitä me pidämme niin varmana, että ohjaamme elämäämme ja näkemistämme sen mukaan?

Meillä on kuitenkin hyvä apulainen – kärsimys. Se osoittaa meille ne kohdat, jotka eivät ole kunnossa. Silti me emme tahtoisi katsoa. Me kuljetamme mieluummin mukanamme tuttua kärsimystä kuin kyseenalaistamme sen pohjan, jolta kärsimys nousee. Kyseenalaistaminen ei ole helppoa, sillä meidän uskomuksemme ovat taidokkaasti toisiinsa nivottuja niin, että yhden kyseenalaistaminen johtaa kaikkien niiden uskomusten kyseenalaistamiseen, jotka tukevat sitä. Me olemme siihen valmiita joko silloin, kun tuskamme on riittävän suuri, tai kun olemme riittävästi väsyttäneet itseämme yrittämällä elää uskomusten mukaisesti. Elääksemme me emme tarvitse uskomuksia. Läsnä oleminen riittää.

Seuraavassa on koko joukko harjoituksia. Tee korkeintaan yksi harjoitus päivässä. Tee kirjoitusharjoitukset mieluiten kynän ja paperin avulla.

1.

Tee lista asioista, joiden tiedät olevan totta. Kirjoita siihen ne asiat, joita mikään sinussa ei kyseenalaista eikä epäile, ja joista olet itse vakuuttunut. Jaa paperi kahteen osaan, joista ensimmäiseen kirjoitat ne tosiasiat, jotka ovat nyt ja tässä. Toiseen osaan kirjoita asiat, jotka eivät ole nyt ja tässä, mutta joita et epäile hetkeäkään. Jos et ole varma jostakin, älä kirjoita sitä. Vihjeeksi voin sanoa, että itse kirjoitin ensimmäiseen osaan ensimmäisenä "minulla on kynä kädessä". Jatkossa voit silloin tällöin ottaa esille yhden asian kerrallaan ja kysyä itseltäsi, kuinka se vaikuttaa sinun elämääsi, ja pitäisikö sen mielestäsi vaikuttaa jotenkin.

2.

Tee edellisen kaltainen lista, mutta tällä kertaa aiheena on asiat, joiden toivoisin olevan totta, joiden pelkään olevan totta, tai joiden haluaisin uskoa olevan totta. Jatkossa voit silloin tällöin ottaa esille yhden asian kerrallaan ja kysyä itseltäsi, kuinka se vaikuttaa sinun elämääsi, ja pitäisikö sen mielestäsi vaikuttaa jotenkin.

3.

Piirrä paperille ympyrä. Kirjoita ympyrän sisään asioita, jotka sinä voit hyväksyä. Kirjoita ympyrän ulkopuolelle asioita, joita et voi hyväksyä tai joita et halua hyväksyä. Asiat voivat liittyä sinuun itseesi, muihin ihmisiin tai mihin tahansa. Katsele ympyrää parina päivänä. Ota sitten yksi asia ympyrän ulkopuolelta ja mieti, mitä tapahtuisi, jos veisit sen ympyrän sisään. Mihin sinun siirtosi vaikuttaisi?

4.

  1. Kirjoita paperille kolme pahinta ominaisuuttasi.
  2. Ota ne vastaan – nehän ovat sinun ominaisuuksiasi. Kirjoita, kuinka ne ilmenevät sinussa.
  3. Kokeile, voitko olla halveksimatta itseäsi millään tavoin siitä, että sinulla on sellaiset ominaisuudet. Tämän tehdäksesi sinun on annettava itsellesi rakkautta ja hyväksyntää ilman ehtoja.

Yhteenveto

Yksikään prosessi ei johda toiseen prosessiin. Jos minä juoksen maratonia, talo ei rakennu. Jos minä rakennan taloa, en ole maratonilla. Silti me kuvittelemme usein, että pahaa oloa tuottava prosessi johtaa hyvän olon syntyyn. Me katsomme jotakin, jota olemme tehneet ja kokeneet, ja moitimme itseämme siitä. Me kuvittelemme, että moittimisen prosessi johtaa muutoksen prosessiin. Sen lisäksi me katsomme muuttumattomaksi jähmettynyttä menneisyyttä sen sijaan, että olisimme läsnä nykyhetkessä, jossa muutos on mahdollinen. Ei vaikuta järkevältä. Onko tässä siis ollenkaan kyse muutoksen prosessista vai jostakin muusta?

Itsemme moittimisen prosessilla ja
muutoksen prosessilla ei ole mitään yhteistä.

Niin kauan kuin emme tiedä, kumman me olemme valinneet, me emme ymmärrä lopputulosta. Jos me haluamme lakata kärsimästä, meidän on irrottauduttava prosessista, joka tuottaa kärsimystä. Jos me haluamme kärsiä, meidän on hyvä sanoa se itsellemme. Meidän elämämme helpottuu paljon, kun tiedämme, kumpaa olemme tekemässä. Jos me osaamme sanoa, milloin me piehtaroimme itsesäälissä ja milloin rakastamme itseämme, me näemme jo aika selkeästi ja elämäämme alkaa tulla järkeä. Kyse ei ole koskaan siitä, etteivät todellisuuden oikeat syy-seuraussuhteet toimisi elämässämme. Ne toimivat kaikille samalla tavoin, ja siksi mekin voimme parantua.

Reaktioita

Meillä on vain yksi näkemisen este: omien reaktioidemme luuleminen joksikin muuksi. Meissä tapahtuu vain omia reaktioitamme. Ei mitään muuta. Kun me katsomme jotakin asiaa – olipa se meissä sisällä tai ulkopuolella – me erehdymme luulemaan omaa reaktiotamme tuoksi asiaksi. Jos me koemme oman reaktiomme miellyttävänä, me pidämme asiasta, ja jos me koemme oman reaktiomme ikävänä, me emme pidä asiasta. Tällä ei ole mitään yhteyttä siihen, minkälainen asia on itsessään.

Kun me sitten huomaamme oman reaktiomme, me pidämme siitä tai toivomme sen olevan toisin. Me reagoimme omaan reaktioomme, sitten sen herättämään reaktioon, ja niin edelleen.

Minä tajuan, että se, mitä sanoin kaksi minuuttia sitten, oli yhtäkkiä tullut hätävalhe, ja että osa kuulijoista huomasi sen. Tämä on hyvä huomio ja se osoittaa, että olen ainakin jonkin verran läsnä ja näen sekä itseni että muut. Se osoittaa minulle, että jokin minussa toimi äkisti vanhan kaavan mukaan. Se osoittaa minulle kenties omia pelkojani, halua säilyttää kasvoni tai saavuttaa jonkun ihmisen ihailua. Ne ovat hyviä asioita.

Mutta minä reagoin omaan havaintooni. Minä alan olettaa muille ajatuksia ja tunteita. Minä toivon, että en olisi valehdellut. Minä alan hävetä. Minä huomaan sen ja alan pelätä, että muut huomaavat nolostumiseni. Minä jäykistyn omaa nolostumistani ja kadotan spontaaniuden. Minä lakkaan hymyilemästä, huomaan sen ja reagoin siihen. Loputon reaktioiden ketju kasaa minun päälleni raskaita tunteita, kunnes minun tekisi mieleni painua maan alle.

Me voimme myös katkaista tämän ketjun tunnistamalla, että

Kaikki minun reaktioni ovat
vain minun reaktioitani.

Meissä ei koskaan tapahdu mitään sen kummempaa. Meissä on vain meidän omia reaktioitamme. Kun me huomaamme oman reaktiomme, se on jo menneisyyttä. Se on jo tapahtunut, eikä mikään voi saada sitä pois. Me voimme vain tunnustaa sen. Meidän ei tarvitse edes nimetä sitä. Nimeäminen saattaa viedä meidät harhaan, varsinkin jos annamme sille väärän nimen. Riittää kun toteamme, että tämä on minun reaktioni. Kun me sitten reagoimme omaan reaktioomme ja huomaamme seuraavan tason, me toteamme jälleen tämä on minun reaktioni. Se ei ole kenenkään toisen reaktio. Minulla ei ole mitään muuta kuin omat reaktioni ja reaktioni niihin ja reaktioni näihin ja niin edelleen.

Reaktiot eivät estä minua näkemästä. Jos minä reagoin ja näen sen yksinomaan omaksi reaktiokseni, minä näen sen oikein, ja voin sitten nähdä muutakin oikein. Ongelmia tulee kuitenkin, jos minä reagoin ja luulen, että reaktioni on se, mitä tilanteessa tapahtuu.

Reaktiot ovat täynnä oletuksia,
jotka me otamme totuutena.

Sen tähden meidän ensimmäinen tehtävämme on sanoa tämä on minun reaktioni. Se riittää joskus antamaan sekunnin osan mittaisen tilan, jossa me ymmärrämme jotakin. Me emme kykene heti irtaantumaan omasta reaktiostamme, eikä se ole edes tarpeen. Pelkästään oman reagoimisemme huomaaminen on jo valtavan suuri huomio – erityisesti jos huomaamme sen jo silloin kun se tapahtuu. Joskus huomaaminen voi olla lähes shokki. Toisinaan me voimme antaa sen vain olla ja todeta, mitä meidän mielemme jossakin osassa tapahtuu.

Ennen paranemisen alkua ikävät asiat olivat enimmäkseen meidän ulkopuolellamme. Muut eivät tehneet niin kuin me olisimme halunneet, he tekivät niin kuin emme olisi missään tapauksessa halunneet, ja elämässämme oli vääränlaisia ihmisiä, autoja ja tavaroita. Paranemisen myötä me aloimme nähdä mitä meissä itsessämme tapahtui. Mitä enemmän me otamme vastuuta itsestämme, sitä enemmän meidän elämämme pienenee. Jossakin vaiheessa lähes koko meidän huomiomme on siinä, mitä meissä tapahtuu. Me huomaamme, että meissä tapahtuu voimakkaita asioita, joille me emme mahda mitään. Me saatamme hävetä, koska unohdamme, että ne olivat meissä koko ajan. Tiesimmepä tai emme, me elimme omista reaktioistamme käsin. Ainoa asia, joka on muuttunut, on se, että nyt me tunnistamme omat reaktiomme. Se on kerrassaan erinomaista. Se on upeaa. Onneksi olkoon. Tämä on minun reaktioni.

Vain näkemällä omat reaktiomme
me voimme nähdä muutakin.

Kun me huomaamme reagoivamme, meidän on hyvä pyrkiä antamaan sen olla niin, että emme lisää siihen uusia kerroksia. Seuraava harjoitus on ollut minulle arvokas apu ja monien oivallusten tuottaja. Käytän sitä valmistautuessani moniin tilanteisiin, joissa mielen on oltava avoin. Käytän sitä, kun minun tarvitsee koota itseni.

Harjoitus

Tämä harjoitus on pysäyttäjä. Se on ikään kuin me olisimme eksyksissä ja sitten nousemme mäen päälle, josta näemme jonkin tutun maamerkin. Se ei korvaa vaellusta perille ryteikön läpi, mutta se antaa meille toivoa silloinkin, kun laskeudumme mäeltä alas ja jatkamme taas kulkuamme. Kun sitten pääsemme perille, meidän ei ole enää tarpeen nousta mäelle katsomaan, vieläkö olemme kotona. Mutta jos eksymme taas, me tiedämme, mitä tehdä.

Älä yritä väkisin. Jos harjoitus ei tunnu lähtevän käyntiin minuutin sisällä, lopeta ja yritä hetken kuluttua uudelleen. Jos teet lyhyitä harjoituksia, voit tehdä useita jopa saman tunnin aikana.

Tämä yhteiskunta ei juuri valmenna meitä katsomaan omaan mieleemme. Se tuntuu pikemminkin kannustavan meitä suuntautumaan ulospäin impulsiivisuuteen ja rauhattomuuteen. Me kasvatamme lapsia houkuttelemalla heidän mielenkiintoaan jatkuvasti uusiin kohteisiin. Jotkut intiaaniheimot asettivat vauvan katsomaan metsänreunaa, jossa nykylapsen mukaan ei näytä tapahtuvan mitään. He istuivat lastensa kanssa ja opettivat nämä näkemään toisin kuin me. Jos alat tehdä tämänkaltaisia harjoituksia ensimmäistä kertaa elämässäsi, alat tehdä hyvin vaikeaa asiaa. Harjoitukset eivät ole vaikeita. Mutta vaikeus on siinä, että ne yrittävät saada meidät huomaamaan jotakin sellaista, mistä emme tiedä, miltä se näyttää. Älä siis luovuta, jos viikossa et tunnu käsittävän mitään. Kuukausikin on lyhyt aika. Ole sitkeä, mutta ota iisisti. Eli tee joka päivä, mutta ikään kuin ohimennen. Kun se, jota me harjoittelemme, alkaa avautua, voit ymmärtää, miksi se oli vaivan arvoinen. Nyt itse harjoitus:

Pysähdy sen keskellä, mitä teet ja hengitä pari kertaa syvään. Pidä silmät auki. Jos mahdollista, hengitä nenän kautta. Tunne, kuinka ilma liikkuu kurkussasi tai sieraimissasi. Hengitä rauhallisesti syvään ja tunne, kuinka keuhkosi täyttyvät. Hengitä ulos ja tunne keuhkojesi liike. Muutaman hengityksen jälkeen anna tietoisuutesi ikään kuin virrata hengittämäsi ilman mukana ulos, levitä joka suuntaan ja liittyä ympäristöön. Hengitä sisään ja anna tietoisuutesi virrata ilman mukana takaisin sieraimiin, kurkkuun tai keuhkoihin. Teen näin muutama kerta ja sitten uloshengityksen jälkeen pidä lyhyt tauko ennen sisäänhengitystä. Tietoisuutesi jää ulos. Se ei keskity mihinkään muuhun kuin siihen, että se leviää joka puolelle. Se ei noteeraa yksityiskohtia. Sitten hengitä sisään ja anna tietoisuutesi virrata takaisin. Tee näin pari kertaa ja sitten kun hengität ulos, pysäytä hengityksesi ja jätä tietoisuutesi ulos. Anna sisäänhengityksen alkaa itsestään ja pidä tietoisuutesi ulkona. Sinun aistisi ovat terävät, mielesi huomaa kaiken, eikä ajatuksissasi silti tapahdu mitään. Paitsi ehkä koet syvällä tietoisuuden omasta läsnäolostasi kaiken keskellä. Viivy tässä tilassa korkeintaan muutaman hengityksen verran ja jatka sitten sitä, mitä olit tekemässä - jos se tuntuu enää järkevältä tai mielenkiintoiselta. Älä jää ajattelemaan mitään. Älä yritä ymmärtää mitään äläkä säilöä mitään kokemusta tai ymmärrystä, joka saattoi ilmetä harjoituksen aikana. Älä jää ihmettelemään mitään. Jätä harjoitus kokonaan pois mielestäsi ja tee sitä, mitä olit tekemässä.

Toisinaan voit kyllä jäädä hetkeksi tilaan, jossa kaikki tuntuu suurelta, oikealta ja järkevältä, mutta älä yritä saada tätä tilaa pysymään. Tämän harjoituksen tarkoitus ei ole saada meitä mihinkään tilaan. Sen tarkoitus on pysäyttää meidät hetkeksi. Sen tarkoitus on saada meidät huomaamaan se tila, jossa olemme.

Sinä et voi tehdä tätä harjoitusta väärin. Meidän tehtävämme on huomata, ja jos pysähdyt, sinä huomaat. Sinun ei tarvitse pitää huomiostasi. Sinun ei tarvitse huomata sitä, mitä odotit. Sinun ei tarvitse moittia itseäsi siitä, mitä huomaat tai et huomaa. Yritä olla säilömättä mitään.

Mitä näkyy?

Pao oli hyvin taitava teurastaja. Kun Teurastaja Pao leikkasi lehmää veitsellään, hänen liikkeensä olivat niin sulavat, että koko prosessi muistutti tanssia, jossa sekä tanssi että tanssija ovat yhtä. Keisari näki Teurastaja Paon työssään ja huudahti: "Sinun liikkeesi ovat ehdottoman ihailtavia. En usko silmiäni!"

Teurastaja Pao vastasi: "Kun minä leikkaan lehmää, kyse ei ole taidoista; siinä on Tao itse! Kun opettelin teurastamista, näin lehmän lehmänä. Mutta kolme vuotta myöhemmin en nähnyt enää lehmää – näin ainoastaan selkeän lihaksista ja luista muodostuneen rakenteen. Sen jälkeen minun ei tarvinnut enää koskaan käyttää silmiäni katsomaan, mitä teen. Luotan yksinkertaisesti vaistoihini tunteakseni sen. Muut teurastajat käyttävät veistä leikkaamiseen; minun ei tarvitse leikata. Tämä veitsi on jo yhdeksäntoista vuotta vanha. Se on käsitellyt tuhansia lehmiä, ja silti se on yhtä terävä kuin uusi. Tämä johtuu siitä, että minun veitseni vain ui luiden välisissä raoissa.

Kuultuaan tämän keisari sanoi: "Nyt olen oppinut kuinka tulee elää."

Tämä mestari Chuang Tzun kertoma tarina pitää sisällään lukuisia opetuksia.

Meidän ei tarvitse nimetä sitä, mitä me näemme. Teurastaja Pao ei leikannut lehmää – hän vain erotti lihakset ja luut luonnollisista yhtymäkohdistaan. Kun me menemme kauppaan, me menemme paikkaan, jossa on tavaroita ja ihmisiä, joille me annamme rahaa vastineeksi ottamistamme tavaroista. Joskus he voivat auttaa meitä valitsemaan tarkoitukseemme sopivan tavaran. Meidän ei tarvitse nimetä tilanteita. Meidän tarvitsee vain olla läsnä siinä, mitä tapahtuu.

Kun me huomaamme olevamme jossakin tilanteessa, meidän ei tarvitse nimetä sitä. Riittää, kun katsomme, mitä lihaksia ja luita siinä on. Eikä meidän tarvitse nimetä niitäkään. Kun Teurastaja Pao sanoi, että hänen ei tarvinnut enää koskaan käyttää silmiään katsomaan, mitä tekee, hän ei tarkoittanut sitä, että hän ei katsoisi. Hän katsoi, mutta ei omaa tekoaan. Hän oli läsnä ja antoi silmiensä ja aistiensa kuljettaa veistä. Jos hän olisi katsonut ja ajatellut omia tekemisiään, hänen veitsensä olisi horjahtanut. Hänen ei tarvinnut nimetä mitään edes ajatuksen tasolla. Lehmän leikkaamiseen tarvittiin vain veitsi ja se, minkä keskellä veitsi ui. Uittaja oli yhtä veitsen kanssa.

Toinen tarinan opetus on harjoittelussa. Pao leikkasi kolme vuotta ennen kuin hän näki uudella tavalla. Hän ei oppinut pelkästään taitoja. Hänen maailmansa muuttui. Se, minkä hän ennen nimesi lehmäksi, oli jotakin muuta. Hän ei enää ryhtynyt lehmän leikkaamiseen, vaan tuli tilanteeseen ja antoi vaistojensa ohjata. Samalla hän tiesi, kuinka hän eli tuon hetken. Hän tiesi, kuinka oli muuttunut, mutta samalla hän tiesi, että sitä tietoa ei tarvittu. Hän vain osasi kertoa, mistä oli tullut ja mikä oli toisin.

Kolmas opetus on itsensä kadottavassa ykseydessä. Kun Pao leikkasi lehmää, siinä oli itse Tao (Jumala, Kaikki, Kaiken olemassaolo). Pao ei komentanut todellisuutta, vaan antautui sille ollen samaa todellisuutta. Hän oli kuin vesi, joka mukautui siihen, missä oli. Veden lailla hänen veitsensä seurasi muotoja. Hän antautui niin täydellisesti, että lakkasi itse ohjaamasta veistään ja antoi luiden ohjata sitä.

Tämä antautuminen sisältää myös antautumisen itsellemme. Me huomaamme reagoivamme ja annamme sen tapahtua. Me huomaamme, kuinka me takaudumme ja annamme sen tapahtua. Kun me emme tartu siihen, me emme joudu sen mukaan. Osa meitä kokee traumaattista muistoa, ja muut osat antavat sen kokea. Silloin me olemme läsnä koko itsenämme. Teurastajan lailla me saatamme katsoa jotakin tilannetta vuosia ja nähdä siinä jotakin muuta kuin siinä on. Jokin laukaisee takauman, vaikka kuinka toivoisimme, että niin ei kävisi. Läsnä olemisen ja vastaan taistelemattomuuden kautta me näemme tilanteen joskus uudella tavalla. Siihen voi mennä kolme vuotta tai jotakin muuta.

Antautuminen vaatii harjoittelua. Se vaatii kestävyyttä. Antautuminen ei ole luovuttamista, sillä luovuttaminen ei johda ykseyteen. Luovuttaminen johtaa yksinäisyyteen ja hylkäämiseen. Antautuminen vaatii katsomista ja läsnä olemista. Se vaatii sitä, että lakkaamme komentamasta todellisuutta ja mukaudumme siihen kuin vesi. Silloin me voimme täyttää todellisuuden jokaisen kolon. Se voi sattua. Eniten meihin sattuu kun huomaamme olevamme puutteellisia ja toisenlaisia kuin toivoisimme. Mitä avoimemmin me katsomme, sitä selkeämmin me näemme puutteemme. Me huomaamme epäonnistuvamme, väsyvämme ja pelkäävämme, mutta silti emme pelkää kokea niitä.

Me huomaamme, milloin me toimimme hyvin ja milloin huonosti. Itse asiassa me emme toimi koskaan huonosti. Me vain toimimme. Kukaan ei toimi huonosti. Jotkut ominaisuudet saattavat näyttää nykyhetkeen sopimattomilta, mutta niitä on joskus tarvittu. Kun me paranemme, koko meidän polkumme tulee valoon – sellaisetkin asiat, jotka olemme joskus torjuneet aktiivisesti. Sen tähden näkeminen on aluksi vaikeaa, mutta kun me ymmärrämme sen kokemuksen ja harjoituksen kautta, me emme enää koskaan halua sulkea silmiämme – edes siltä, että suljemme silmämme.

Vapaus

Mutta yllä olevan kertomuksen kaikkein suurin opetus on vapaudessa. Vapaus ei ole sitä, että me voisimme tehdä mitä tahansa. Periaatteessa teurastaja Pao voisi pilkkoa lehmää miten päin vain, eikä mikään estäisi sitä. Olisiko hän vapaa, jos hän huitoisi lehmää kuinka sattuu, ja mitä hän saavuttaisi sillä? Vai osoittaisiko hän siten olevansa mielensä orja?

Vapaus ei ole sitä, että voimme valita mitä tahansa.
Vapaus on sitä, että teemme ainoan oikean teon.

Vapaus on antautumista; itsestä luopumista. Sen tähden vapaudessa ei ole valintaa. Me joudumme valitsemaan vain, kun emme tiedä, mitä haluamme. Meidän mielemme on hajallaan ja tahtoo saada erilaisia asioita voidakseen kokea erilaisia kokemuksia. Mutta kun mielemme on kokonainen, ei ole mitään, mitä valita. Kun ei ole vaihtoehtoja, ei ole mitään valittavaa. Me vain teemme sen, mikä nousee esiin. Leikatessaan lehmää teurastaja Pao ei tehnyt yhtään valintaa. Hän seurasi vaistoaan, intuitiotaan, eikä se anna vaihtoehtoja. Se antaa ainoan oikean teon. Jos minulle tuodaan lehmä ja jos minä olen teurastaja, minä leikkaan lehmän. Jos minä en ole teurastaja, minä teen jotakin muuta. Ainoa oikea teko on minulle ainoa oikea teko. Sinä voit tehdä toisin, ja se on sinulle oikein.

Ainoa oikea teko tulee itsestään. Se tulee ensin, ja moittivat äänet tulevat sitten. Joskus ne tulevat heti, joskus muutaman päivän päästä. Me emme uskalla luottaa itseemme, ja hyvästä syystä. Me olemme mielestämme tehneet monta ainoaa väärää tekoa, mutta onko niin? Olisivatko ne kuitenkin voineet olla ainoita oikeita tekoja, jotka ovat pitäneet meidät hengissä – kun mikään muu ei ole pystynyt siihen?

Silloin tällöin kuulen joidenkin sanovan, että saamme sen, mistä luovumme. Itsekin olen sanonut joskus niin. Mutta niin ei ole. Me menetämme sen, mistä luovumme, ja saamme sen, minkä pidämme. Todellisuus on niin yksinkertainen. Ongelma ei ole todellisuuden syy-seuraussuhteissa. Ongelma on siinä, että me emme pysähdy katsomaan, mitä haluamme. Me luulemme, että emme saa rakkautta, mutta oikeasti haluamme osoittaa, että emme ole rakastettavia. Me luulemme, että emme saa muita pitämään itsestämme, kun oikeasti haluamme osoittaa, että vihaamme itseämme. Me luulemme olevamme täydellisyyden tavoittelijoita, kun oikeasti emme uskalla onnistua, sillä pelkäämme onnellisuutta. Me sanomme etsivämme onnea, kun oikeasti me kavahdamme sitä.

Jos meidän ponnistelumme eivät tunnu tuottavan haluamaamme tulosta, vika ei välttämättä ole siinä, että ponnistelisimme huonosti. Me saatamme ponnistella äärimmäisen hyvin, mutta päämäärämme onkin se, mikä syntyy ponnistelujemme tuloksena. Me emme epäonnistuneet, vaan onnistuimme. Me palasimme emotionaalisesti tuttuun ilmapiiriin ja vakuutimme olevamme sitä, mikä uskomme olevamme syvällä sisällämme.

Jokin osa minua saattaa pelätä muutosta, ja toinen osa moittii minua siitä. Etkö uskalla tehdä sitä? Et koskaan pääse mihinkään. Minä saatan ahdistua tästä syytöksestä enkä hoksaa, että moittiva osa pelkää paikoilleen jäämistä yhtä paljon kuin toinen osa pelkää muutosta. Teinpä niin tai näin, jokin osa minua pelkää ja kokee epäonnistumista ja syyllisyyttä. Sama tapahtuu, vaikka en tekisi mitään.

Sen tähden meidän tarvitsee katsoa. Meidän on istuttava hiljaa ja koettava, että sanoivatpa äänet sisällämme mitä tahansa, me hengitämme edelleen samalla tavoin. Ajattelimmepa mitä tahansa ja koimmepa mitä tahansa, me istumme liikahtamatta. Vain silloin me ymmärrämme, että me voimme istua liikahtamatta, vaikka kokisimme mitä tahansa. Se on ensimmäinen askel vapauteen. Se on suuri askel vapauteen. Se on jo vapaus itsessään. Mitä muuta se voisi olla kuin täydellinen vapaus itsestämme? Kenties se ei ensin tunnu vapaudelta, mutta tiedätkö, miltä vapaus tuntuu? Tuntuuko se joltakin?

Kun me katsomme, moni asia muuttuu. Niin kauan kuin me yritämme saada jotakin ilman tulosta, meidän on hyvä katsoa, minkä tuloksen me saimme. Kenties se olikin tahtomamme asia. Kun me päästämme irti, me huomaamme, mistä me päästimme irti.

Miten me sitten katsomme? Me istumme paikoillamme (tai makaamme tai kävelemme). Me emme katso taaksepäin – me emme pahoittele. Me emme katso eteenpäin – me emme suunnittele. Me koemme omat tunteemme, kauhumme, pelkomme, epätoivomme, ilomme, ja niin edelleen. Meidän ei tarvitse korjata juuri nyt yhtään asiaa. Kaikkien asioiden seuraukset ovat vielä auki, ja ne voivat muuttua monta kertaa. Meidän ei tarvitse huolehtia niistä nyt. Meidän on huolehdittava omasta muutoksestamme, ja se tulee itsestään, kun päästämme irti kaikesta muusta. Katsominen riittää, ja katsominen on yhtä kuin osallistumattomuus. Sen jälkeen on vain ainoa oikea teko, ja sinä teet sitä myös tällä hetkellä

Mistä tunnet vapaan ihmisen? Kenties samasta, mistä tunnet taiteilijan: muut ihmiset puhuvat taiteesta, mutta taiteilijat puhuvat siitä, mistä voi ostaa hyvää tärpättiä.

Me emme voi katsoa vapautta ulkopuolelta, koska sillä ei ole ulkopuolta. Eero ja Jussi Raittinen (joiden soitosta ja laulusta olen nauttinut 70-luvulta alkaen) kertovat laulussa Mie ja Bobby McGee seuraavasti: Vapautta etsin täältä, mulle sanoi hän. Sanoin tuskin täältä löytynee… Eikä sitä löydykään, sillä se on jo löytynyt. Bobby McGee elää omaa vapauttaan todeksi joka hetki – aivan kuten mekin.

Ainoa, mikä sitoo meidät ympäröivään todellisuuteen, ovat meidän viisi aistiamme. Ei yhtään mikään muu, paitsi se, miten me suhtaudumme aistihavaintoihimme. Koko meidän suhtautumisemme on itse oppimaamme. Yhteiskunnalla ei ole mitään keinoa tunkea meidän päämme sisään ainoatakaan asiaa muutoin kuin omien aistiemme kanavia pitkin. Eikä kellään yksittäisellä ihmisellä. Me olemme aistiemme keskellä yksin. Ainoa vangitsijamme on meidän oma mielemme, mutta voimmeko me olla oman mielemme vankeja?

Kyllä me voimme, ja kahdella tavalla. Ensinnäkin me olemme inhimillisyytemme rajoittamia. Jos meidän mielemme on vahingoittunut, esimerkiksi meidän kykymme tuottaa puhetta voi olla heikentynyt. Meidän ruumiimme voi olla myrkkyjen heikentämä niin että se vain vapisee. Tällaiset asiat ovat rajoituksia, joiden yli me emme pääse. Ne ovat muistutusta meidän rajallisuudestamme. Samalla ne ovat muistutuksia myös muiden rajallisuudesta. Jos me emme kykene tuottamaan selvää puhetta, muiden rajoitukset tulevat näkyviin siinä, että he eivät ymmärrä meitä. Kuka siis on rajallinen, ja miten?

Toiseksi me saatamme ajatella pystyvämme tekemään jotakin, mutta emme sittenkään pysty. Me tahtoisimme sanoa jollekulle jotakin, mutta emme kuitenkaan pysty. Me tahtoisimme hypätä laskuvarjolla, mutta emme uskalla. Mutta vapaus on juuri tässä hetkessä. Se on siinä, että me emme sano, ja että me emme hyppää. Me toteutamme omaa inhimillistä vapauttamme, mutta luulemme sen olevan kadoksissa. Me olemme omien aistiemme varassa ja toimimme maailmassa vapaasti.

Jokainen ihminen on täydellisen vapaa
tekemään sitä mitä tekee – ja vain sitä.
Koska se, mitä ei ole, on illuusio.

[Harjoitus: Teetpä mitä tahansa, sano itsellesi: tämä on minun vapauteni tai tässä on minun vapauteni. Sano se silloin, kun teet jotakin, joka tuntuu hyvältä, ja silloin, kun teet jotakin, joka tuntuu pahalta. Sano vain ja ohita asia saman tien. Älä jää ihmettelemään sitä. Jos muiden teot saavat sinut reagoimaan, sano itsellesi: tämä on hänen vapautensa.]

Meille ei koskaan tule mitään muuta vapautta kuin se, minkä me elämme todeksi. Vapaus ei ole jokin tila, joka tulee, vaan ymmärrys siitä, että meidän toimintamme on kaikessa jäykkyydessäänkin ja ennustettavuudessaankin vapaa. Me voimme ihan vapaasti pyöriä oman napamme ympärillä. Meidän vapautemme on siinä, että me teemme sitä mitä teemme. Me voimme myös muuttua ja meidän kokemuksemme maailmasta ja itsestämme voi muuttua. Kun me paranemme, meidän mieleemme varastoituneet paineet ja tuskaenergiat purkautuvat. Samalla me ymmärrämme, että olemme toimineet ainoalla oikealla tavalla. Me emme olisi voineet elää toisin. Itsen vastaanottaminen on kivuliasta. Me joudumme luopumaan siitä egosta, joka me luulimme olevamme. Sitä mukaa kuin me opimme tuntemaan itseämme, me alamme ymmärtää, että me olemme vapaus. Me olemme säilyneet vapaina, koska suojasimme itseämme ja omaa vapauttamme, jotta emme olisi hajonneet tuskallisessa ympäristössä. Tämä vapaus ei ole missään vaiheessa siirtynyt ulkopuolellemme. Se on edelleen meissä, ja se tulee esiin, kun otamme itsemme vastaan. Silloin me puhumme vapaudesta kuin taitelijat tärpätistä: sisältä käsin. Vapaudella ei ole ulkopuolta, josta käsin se voitaisiin kokea.