Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Kunnioitus

Olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että jos haluamme mitata sisäistä eheytymistä, ehjäksi tulemista ja kykyämme elää nykyhetken todellisuudessa yhdellä mittarilla, tämä mittari on kunnioitus. Se on kunnioitus itseämme kohtaan, ruumiimme jokaista osaa kohtaan, jokaista ajatustamme, kaipaustamme, tunnettamme ja reaktiotamme kohtaan. Se on kunnioitus muita ihmisiä kohtaan, heidän ruumiitaan, vaatteitaan, mielipiteitään, uskomuksiaan, tunteitaan ja heidän käyttäytymistään kohtaan. Se on kunnioitus maailmaa kohtaan, sen jokaista esinettä, kasvia ja eläintä kohtaan. Se on kunnioitus omaa kotiamme kohtaan ja muiden ihmisten koteja kohtaan.

Niin kauan kuin jokin herättää meissä reaktioita, pelkoa, levottomuutta, ahdistusta, vihaa, unelmia tai kaipauksia, me emme kykene kunnioittamaan sitä. Sen sijaan me haluamme kontrolloida, ohjailla ja rajoittaa sitä, jotta kokisimme turvallisemmaksi tai onnellisemmaksi. Se kunnioitus, josta tässä artikkelissa kirjoitan, on levollista arvostamista, olemassaolon oikeutuksen antamista ja halua hoitaa sitä minkä me kohtaamme. Me kykenemme tähän silloin, kun mielemme on vapaa niistä asioista joihin me törmäämme. Silloin sisältämme nouseva kunnioitus tuntuu ainoalta oikealta asenteelta. Pidän sitä yhtenä tärkeimmistä ehjäksi tulemisen mittareista. Mutta samalla se on eheytymisen väline.

Kirjoitan tätä noin kuuden vuoden paranemis- ja eheytymisprosessin jälkeen. Ne ovat olleet työntäyteisiä vuosia, mutta hienoja vuosia, ja jokainen vuosi on ollut aina siihenastisen elämäni onnellisin vuosi. Se, mistä kirjoitan, ei kenties ole aivan heti odotettavissa, kun eheytyminen on lähtenyt käyntiin. Ja sinun polkusi saattaa olla toisenlainen. Olen itse kulkenut tällaista polkua, ja näen monien muiden astuvan sitä pitkin.

Niin kauan kuin jokin synnyttää meissä vahvoja reaktioita, me näemme asiat itsemme kautta. Me suhtaudumme asioihin sen mukaan, mitä ne merkitsevät meille itsellemme, ja minkälaisia tunteita ja ajatuksia ne herättävät meissä. Me emme näe asiaa sellaisena kuin se on. Sen sijaan me näemme ja koemme oman suhtautumisemme siihen. Kun me paranemme, me tulemme vapaiksi, meidän mielemme lakkaa reagoimasta itsekkäästi, ja monet asiat lakkaavat herättämästä meissä pelkoja, ahdistuksia, vihaa, toiveita ja unelmia. Asiat alkavat vain olla osa tapahtuvaa ja virtaavaa todellisuutta. Silloin me alamme nähdä monia asioita ihan vain niiden itsensä olemassaolon kannalta. Me tulemme riippumattomiksi niistä.

Me voimme kunnioittaa vain jotakin, josta olemme vapaita.

Me voimme riippua asioissa negatiivisten tai positiivisten tunteiden kautta. Jos me pelkäämme jotakin nykyhetkessä olevaa, me toivomme että asiat eivät olisi niin kuin ne ovat. Jos me pelkäämme tulevaisuutta ja olemme siitä ahdistuneen epävarmoja, me koemme monet asiat hyvin henkilökohtaisesti. Se saattaa olla meille oikea reaktio, mutta silloin me heijastamme erityisen herkästi oman sisäisen epävarmuutemme itsemme ulkopuolelle. Me näemme ja koemme itsemme kannalta kaiken mikä tapahtuu. Siihenkin me voimme antaa itsellemme luvan. Niin saa olla niin kauan, kuin on tarpeen. Me emme voi pakottaa vapautta. Vapaus tulee itsestään.

Jos me näemme jotakin tavoiteltavaa, me näemme senkin itsemme kannalta. Mitä enemmän me haluamme tavoitella jotakin ihmistä, sen vähemmän hän on meille sitä mikä hän on oikeasti ja vapaasti omana yksilönään. Hän on meille ennen kaikkea meidän omat reaktiomme, ja me kunnioitamme omia reaktioitamme enemmän kuin tuota ihmistä. Me käytämme tuota ihmistä välineenä kokeaksemme haluamiamme reaktioita. Shunryu Suzuki sanoi pitämässään puheessa: "Sen sijaan että me kunnioittaisimme asioita, me haluamme käyttää niitä hyväksemme, ja jos niiden käyttäminen on vaikeaa, me haluamme valloittaa ne."

Kun me olimme addikteja, me yritimme voittaa addiktiomme valloittamalla sen. Me pidimme sitä vihollisenamme ja taistelimme sitä vastaan. Me emme osanneet kunnioittaa sitä emmekä nähneet, että se oli ystävämme. Me emme ehkä osaa vieläkään täydellisesti kunnioittaa omia ristiriitaisia ajatuksiamme, toiveitamme ja tunteitamme. Me yritämme saada ne pois valloittamalla ne, torjumalla ne ja selittämällä ne vääriksi. Mutta ne eivät ole vääriä. Ne eivät ole meidän vihollisiamme. Jokaisella ajatuksellamme, toiveellamme ja tunteellamme on hyvä syynsä olla sitä mitä se on, ja me voimme löytää sen vain kunnioittamalla sitä itsemme osaa, josta tuo ajatus, tunne, unelma, toive tai pelko tulee. Ellemme kunnioita itseämme tällä tavoin, me taistelemme itseämme vastaan ja yritämme valloittaa itsemme. Mutta kun olemme suuria itseämme kohtaan, meidän ei tarvitse tehdä niin. Silloin me emme enää katsoa muotoa, vaan alamme nähdä sisällön.

Mutta mikä on sisältö? Jos koemme asiat itsemme kannalta, se on meille niiden sisältö. Jos joku tönäisee meitä, ja meissä herää suuri reaktio, me annamme tönäisylle sisällön, joka on tuon reaktiomme sanelema. Mutta jos meissä ei herää mitään, silloin tönäisy on meille vain tönäisy, johon meidän ei tarvitse reagoida millään tavalla. Meidän ei tarvitse miettiä, oliko se epäystävällisyyttä vai kömpelyyttä vai jotakin muuta. Se vain tapahtui, se tuli ja meni.

Me näemme asiat usein hyvin pinnallisesti ja reagoimme vasta sitten, kun jotakin "suurta" tapahtuu. Kun joku kävelee tavallisesti meitä vastaan, me emme kiinnitä häneen juuri mitään huomiota. Me emme kysele itseltämme, onko hän menossa tappamaan jotakuta, hoitamaan sairasta, tekemään hyvää tekoa tai vahingoittamaan jotakuta. Mutta kun kuulemme hänen tehneen jotakin "suurta", silloin me reagoimme, ja pidämme häntä pahana tai hyvänä. Me näemme maailman omien reaktioidemme kautta. Mutta kun näemme ihmisen vain ihmisenä, joka voi joka hetki tehdä hyvää tai pahaa, me näemme hänet sellaisena kuin hän on, ja vapaana omista asenteistamme. Me alamme ymmärtää, minkälainen ihminen on, ja että kaikki ihmiset ovat jollakin tavalla samanlaisia ja jollakin tavalla erilaisia. "Ihminen" alkaa olla meille jotakin suurempaa kuin meidän omat reaktiomme ihmisiä kohtaan. Me alamme nähdä todellisuuden itsestämme erillisenä ja itsestämme riippumattomana, joka on sitä mitä se on, olivatpa meidän reaktiomme sitä kohtaan mitä tahansa. Me alamme erottaa ulkoisen todellisuuden ja sisäisen todellisuutemme toisistaan. Vapaaksi tuleminen on niiden erottautumista toisistaan. Silloin ulkoinen todellisuus lakkaa heiluttelemasta sisäistä tilaamme, ja me alamme antaa sen vain olla. Silloin meidän ei ole tarpeen määritellä asioita suuriksi tai pieniksi, hyviksi tai pahoiksi, toivottaviksi tai ei-toivottaviksi. Joka tapauksessa tuollaiset määritelmät olivat määritelmiä vain itsemme kannalta ja omien emotionaalisten reaktioidemme kannalta. Jotta tietäisimme, onko jokin hyvä vai huono, meidän olisi tiedettävä kaikki sen vaikutukset koko maailmaan ja maailman loppuun saakka, ja meidän olisi kyettävä arvioimaan ne oikein.

Kunnioitus syntyy todellisuuden kohtaamisesta ilman reaktioita.
Se osoittaa, että näen asioiden muodon takana olevan sisällön.

Jos vihaan kotini lattialla olevaa roskaa, minä näen lyhytnäköisesti. Mutta kun ymmärrän, että tuo roska on seurausta omasta elämästäni, minä en vihaa sitä. Minun ei tarvitse ymmärtää, mikä se on, eikä mistä se on tullut. Riittää, kun ymmärrän, että se on seurausta minun omasta elämästäni tai kodissani käyneiden ystävien elämästä. Jos vihaan sitä, vihaan omaa elämääni tai niitä ihmisiä, joita siinä on. Mutta jos kunnioitan sitä, kunnioitan myös sen olemassaolon syytä. Jos vihaan kotini lattialla olevaa roskaa, joudun siivotessani toimimaan jonkin sellaisen ehdoilla, jota minä vihaan, eikä se ole minulle hyväksi. Mutta jos kunnioitan sitä, kaikki mitä sen kanssa teen, on minulle hyväksi.

Me olemme käyttäneet ruumiitamme hyväksemme, sillä me emme ole osanneet kunnioittaa niitä oikein. Usein me emme ole olleet kiinnostuneita siitä, voivatko ruumiimme hyvin tai mitä ne tarvitsevat, vaan olemme halunneet käyttää niitä, joskus niin pitkälle, että ne eivät ole enää jaksaneet. Me olemme halunneet olla menestyviä, saavuttavia, lihaksikkaita, rikkaita, kuuluisia ja kauniita. Me olemme ehkä kokeneet oman ruumiimme olevan enemmänkin haitta kuin suuri aarre. Ruumiimme rumuus tai hitaus on vain kiusannut meitä. Me olemme kenties kokeneet tunteidemme haittaavan meitä, ja olemme yrittäneet alistaa ne ja valloittaa ne. Ruumiimme väsymys on ollut vihollisemme eikä liittolaisemme. Me olemme kenties kokeneet ystäviemme, kotimme, tiskipöytämme, keittiömme, työmme, puutarhamme, perheemme, automme tai vaatteemme haittaavan ja rajoittavan meitä. Nämä tuntemukset ovat meille aivan oikeita, ja ne kertovat meille, että me emme ole vielä vapaita. Meidän on etsittävä, tehtävä työtä itsemme kanssa ja mentävä vielä syvemmälle. Meidän mielessämme on ristiriitoja, toisiaan vastaan taistelevia toiveita, ja meidän on kunnioitettava niitä. Meidän on kysyttävä, mistä ne ovat tulleet, ja mitä ne oikeasti toivovat. Sillä ne kaikki ovat meidän hyviä ystäviämme, jotka ansaitsevat suuren kunnioituksen.

Niin kauan kuin valitsen kunnioittaa vain joitakin asioita,
en vielä tiedä mitä kunnioitus on.

Kunnioitus ei ole ajatus eikä asenne. Se on jotakin, mistä ajatukset ja asenteet syntyvät. Se on sen ymmärtämistä, että kaikelle on syynsä olla sitä mitä se on, ja että syiden syille on hyvät syynsä. Sen tähden kunnioitus ei valikoi, vaan kohdistuu koko todellisuuteen. Sille ei ole olemassa suuria ja pieniä asioita. On vain yksi todellisuus, joka tapahtuu koko ajan, ja jonka keskellä me elämme. Siinä ei ole ainuttakaan virhettä. Todellisuus tuntuu olevan usein toisenlainen kuin me haluaisimme sen olevan, mutta vain todellisuus on totta. Myös omat kaipauksemme ovat totta, sillä nekin ovat todellisuudessa. Totta on myös se, että me voimme vaikuttaa kaikkeen hieman. Me voimme ottaa itsemme vastaan ja todellisuuden vastaan, kun näemme että kaikki on kunnioitettavaa. Ja sanon heti aluksi, että en tarkoita sitä, että meidän olisi oltava kaikesta samaa mieltä, jotta me voisimme kunnioittaa. Me voimme kunnioittaa myös erilaisuutta, mutta me voimme kunnioittaa sitä oikeasti vasta sitten, kun emme koe sitä uhkana, ja kun huomaamme, että erilaisuus on yksi todellisuuden ominaisuus.

1. Itsemme kunnioittaminen

Meissä on usein piirteitä, joita emme haluaisi itsessämme olevan. Meillä on ristiriitaisia haluja ja toiveita. Me huomaamme kokevamme tunteita, joita me emme haluaisi kokea. Me olemme väsyneitä silloin kun pitäisi jaksaa, tai me emme osaa levätä silloin kun olisi hyvä levätä. Sitä mukaa kun me paranemme, mieleemme syntyy seesteinen ja ristiriidaton kohta. Ajan saatossa siitä tulee suuri paikka, jossa me koemme olevamme levossa. Tuossa paikassa oleminen on kevyttä elämän virtauksessa mukana olemista. Ajatteleminenkin on siinä niin kevyttä, että se ei tunnu enää ajattelemiselta. Kaikki vain laskeutuu paikalleen, ja usein me vain koemme, kuinka tietoisuutemme syvyydet järjestäytyvät uudelleen. Mutta se ei poista kaikkia mielemme ristiriitaisuuksia kerralla, ja ehkä ei täydellisesti koskaan. Silti me huomaamme, että me palaamme tuohon seesteiseen olotilaan nopeammin, kevyemmin ja automaattisemmin.

Mikään mielemme toiveista ei ole väärä. Jokaisella niistä on hyvä syynsä, ja ne ansaitsevat tulla kunnioitetuiksi. Silti ei ole meille hyväksi toimia kaikkien yllykkeiden mukaan. Niitä vastaan taisteleminenkaan ei ole hyväksi, sillä silloin me taistelisimme itseämme vastaan ja omaa mieltämme vastaan.

Kunnioitus on sitä, että kysyn,
miksi jokin on olemassa.

Kun kysyn omilta haluiltani, miksi ne ovat olemassa, mitä ne tahtovat, ja mikä paikka minussa tahtoo jotakin, minä kunnioitan itseäni. Minun ei tarvitse totella ristiriitaisten toiveitteni muotoa, vaan voin katsoa niiden sisältöä. Jos mieleni tekee palata riippuvuuteeni tai paeta nykyhetkestä jollakin muulla tavoin, minulle ei ole hyväksi yrittää valloittaa tuota haluani, sillä se on osa minua itseäni. Mutta jos katson tuon pinnalla olevan halun taakse, voin ehkä alkaa nähdä, mikä kohta minussa tahtoo jotakin, jota en tahtoisi sen tahtovan. Voin ehkä nähdä pelon, epätoivon, väsymyksen, kyllästymisen, tai vain halun kokea jotakin jännittävää. Sitten voin rakastaa tuota rikkinäistä kohtaa, syleillä sitä, itkeä omat itkuni, surra ja päästää irti.

Minussa on monenlaisia paikkoja,
jotka tuntevat monenlaisia tunteita.
Kaikki ne ovat minulle oikeita.

Yksikään tunne ei ole väärä. Yksikään tunne ei ole vahingollinen. Jotkut niistä voivat tuntua ikäviltä, mutta se ei tee niistä vääriä eikä vahingollisia. Vain minun oma suhtautumiseni niihin voi olla hoitava tai vahingollinen.

Jos vihaan mitä tahansa,
joudun toimimaan sellaisen ehdoilla, jota vihaan.

Minun oma vihani, torjuntani ja haluni valloittaa omat tunteeni eivät ole minulle hyväksi. Väkivalta itseäni kohtaan ei vie minua lepoon, vaan lisää sisäistä ristiriitaisuuttani ja estää minua menemästä syvemmälle. Se estää minua näkemästä, että kaikille ajatuksilleni on hyvät syynsä. Minä pääsen syvemmälle omien ajatusteni ja tunteideni kunnioittamisen kautta. Silloin otan itseni vastaan ja rakastan sitä ihmistä, jonka mieli ei ole vielä ristiriidaton.

Meidän ei ole aina hyväksi pyrkiä sellaiseen paranemiseen, joka puristaisi haavamme pois. Joskus on hyvä myöntyä sellaiseen ihmisyyteen, jossa haavamme näkyvät. Jos pyrimme kohti sellaista ihmisyyttä, josta olemme lukeneet tai kuulleet, tai jota me olemme nähneet toisessa ihmisessä, me emme välttämättä ole menossa itseämme kohti. Jokin meissä saattaa olla toisenlaista. Meidän haavamme saattavat olla osa sitä, mitä meidän tulisi olla. Jos me olemme hiljaisia, ulospäin suuntautuneen ja aktiivisen ihmisen toivekuva saattaa olla meille väärä. Ehkä me olemmekin kuuntelijoita ja herkkiä toisten ihmisten tutkijoita. Jos me taas pursuamme jatkuvasti, me voimmekin olla toisenlaisia ihmisiä.

Aluksi me tarvitsemme sääntöjä, ohjeita ja suuntaviittoja. Me tarvitsemme rajoituksia ja kehotuksia, jotka ovat annettuina olemassa ennen kuin me teemme mitään. Me tarvitsemme työkaluja, joilla me pääsemme alkuun. Ne ovat olemassa ennen kuin mitään tapahtuu. Mutta sitten me kasvamme, ja alamme huomata, että ne kaikki eivät sovi meille, tai että me emme sovi niihin kaikkiin. Me alamme luoda itsellemme omia sääntöjä, mutta nämä säännöt syntyvät toisinpäin. Me ajattelemme tai teemme ensin jotakin, ja sitten huomaamme, oliko se meille hyväksi vai ei. Nämä omat sääntömme eivät ole ennalta annettuja, vaan ne syntyvät oman oppimisemme jälkeen. Oman elämämme tapahtumat ja omat ajatuksemme luovat niitä. Aluksi ennalta annetut säännöt ohjasivat meidän käyttäytymistämme, mutta nyt asiat ovat kääntyneet toisinpäin. Meistä on tullut omien ajatustemme ja oman elämäntapamme ohjaajia. Silti me emme lakkaa kunnioittamasta ennalta annettuja sääntöjä. Vaikka rikommekin sellaisia sääntöjä vastaan, joita kerran pidimme oikeina, me tiedämme, että ne olivat tarpeen tullaksemme siihen, missä me nyt olemme. Ne synnyttivät itse oman tarpeettomuutensa, mutta ne tekivät sen niille antautumisen ja niiden kunnioittamisen kautta. Niistä itsestään on tullut syy siihen, että niitä ei enää tarvita.

Jos huomasin tehneeni virheen, minä en tehnyt virhettä.

Jos huomaan itselläni ajatuksen tai tunteen, jota en tahtoisi omistaa, on jo myöhäistä torjua se. Voin huomata ajatukseni ja tunteeni vasta sitten, kun ne ovat jo olemassa. Jokainen niistä on minun aidon itseni ilmentymää. Tuo aito itse ei ehkä ole sellainen, kuin toivoisin sen olevan, mutta en voi muuta kuin kunnioittaa sitä. Voin oppia tuntemaan sitä. Kenties asia jonka tein, oli todella virhe, mutta aidolle itselleni se ei ollut virhe. Sillä oli syynsä toimia tai kokea niin kuin se teki. Itseni kunnioittamisen kautta voin ottaa itseni vastaan, hyväksyä sen ja parantaa sitä. Voin oppia ja kasvaa, kun en halveksi sitä osaa itsessäni, jonka on vielä opittava ja kasvettava.

Kun olen parantunut riittävästi, huomaan että kaikki minun elämässäni on ollut aidon itseni ilmentymää. Jopa minun addiktioni, riippuvuuteni, epärehellisyyteni ja teeskentelyni on ollut sitä. Jokin minussa on pelännyt, kipuillut ja tuskaillut. Minä en koskaan teeskentele ilman syytä. Addiktioista paraneminen alkaa hyväksymisen kautta, oman voimattomuutemme myöntämisen kautta ja Korkeammalle Voimallemme myöntymisen kautta. Kun minulla on tällainen asenne, voin tehdä mitä tahansa ja mennä mihin suuntaan tahansa. Jos menen yhteen suuntaan, opin yhtä. Jos menen toiseen suuntaan, opin toista. Se suunta, johon menen, määrittää vain minun oppituntieni sisällön - ei sitä, opinko minä vai en. Se määrittää, missä järjestyksessä minä opin asioita, minkälainen minun polkuni on, ja kuinka minä kasvan.

Kunnioitan itseäni, kun en ajattele olevani liian suuri
enkä liian pieni.

Milloin ajattelen olevani liian suuri? 12 askelta on yksi hyvä mittari. Lue ne kunnioituksen ja suuruuden tai pienuuden näkökulmasta. Toinen hyvä mitta on se, että jos kuvittelen itsestäni liikaa, minä väsyn. Jos luulen itsestäni liikoja, en voi kunnioittaa itseäni, sillä silloin minun kykyni eivät riitä täyttämään kuvitelmiani. Jos haluaisin olla Jumala, joutuisin huomaamaan olevani niin surkea ja voimaton jumala, että en voisi kunnioittaa sellaista. Jos en voi kunnioittaa sitä mitä teen, ehkä vika ei olekaan siinä mitä teen, vaan siinä, mitä minä odotan. Mutta en ole myöskään voimaton. Jos minä heittäytyisin täysin voimattomaksi, enkä suostuisi tekemään mitään, sekin vaikuttaisi monien ihmisten elämään. Minä en voi estää itseäni vaikuttamasta monien ihmisten elämään. Jokainen ajatukseni ja tekoni vaikuttaa.

Mutta miksi haluaisin olla liian suuri tai liian pieni? Ne molemmat ovat itseeni takertumista ja itseeni reagoimista. Mitä on se, kun olen suuri tai pieni? Onko se jotakin muuta, kuin omaa reagointiani omiin kuvitelmiini, unelmiini ja pelkoihini. Tällaiset ajatukset saavat minut takertumaan johonkin, jota ei ole olemassa, ja määrittelemään itseni suhteessa siihen. Minä erehdyn pitämään omaksi itsekseni tulemista joksikin toiseksi tulemisena. Eikä minun edes tarvitse tulla omaksi itsekseni, sillä minä olen sitä koko ajan. Minun tarvitsee vain lakata reagoimasta.

Kunnioitan itseäni, kun lakkaan reagoimasta itseeni.

Jos minua pelottaa, missään ei ole vikaa. Minun ei tarvitse hätistellä tuota pelkoa pois. Se saa vain olla, eikä minun tarvitse reagoida siihen millään tavalla. Ennen paranemista pelko oli yksi elämämme kauheuksista. Me teimme mitä tahansa, jotta saimme sen pois tai edes pienenemään. Vieläkin me voimme ajatella, että meidän on mentävä pelkojamme päin. Joskus voi olla hyvä tehdä niin ja sukeltaa pelon sisään kysymään, miksi se on olemassa. Mutta mitä vapaammiksi me tulemme, sen enemmän me voimme olla reagoimatta omiin tunteisiimme. Ei meidän tarvitse marssia pelkoamme päin eikä alkaa hosua sen vuoksi. Se saa vain olla, eikä meillä ole mitään syytä hätistää sitä pois tai yrittää muuttaa sitä joksikin muuksi. Silloin me kunnioitamme sitä. Me annamme sen olla sitä mitä se on. Vaikka se olisi epämiellyttävää, me emme yritä muuttaa sitä. Sen tehtävä on muuttaa meitä. Tämän ymmärtäminen on itsemme kaikkien osien kunnioittamista.

Kun me emme reagoi tunteisiimme, me tulemme niille entistä herkemmiksi. Jos minä reagoin voimakkaasti pelkoon tai mihin tahansa tunteeseen, en halua kokea sitä - ehkä jo pelkästään siksi että siihen keskittyminen väsyttää ja vie voimia. Ja kun ponnistelen yhden tunteen kanssa, en juuri huomaa muita tunteita. Jotta olisin herkkä tunteilleni, minun ei tarvitse märehtiä niiden kanssa, eikä edes kokea niitä voimakkaina. Riittää kun tunnistan ne. Silloin ne tulevat lampun välähdyksen lailla, valaisevat tilannetta, ja kun ne ovat tehtävänsä tehneet, ne menevät. Mutta niiden antama informaatio jää. Usein kohdatessani ihmisiä - tai missä tahansa tilanteessa - tunteeni tuovat välähdyksen lailla jonkin uuden näkökulman. Minun ei tarvitse reagoida tunteeseen eikä edes tuohon näkökulmaan. Mutta voin käyttää sitä hyödykseni, sillä tunteeni auttavat minua ymmärtämään monia asioita ja huomaamaan "pieniä viestejä", joilla muut kertovat itsestään. Tässäkin tilanteessa tunteen tarkoitus on muuttaa minua. Tarkoitus ei ole, että minä yrittäisin muuttaa tunnetta. Tunteet ovat kuin ääniä. Äänen ei tarvitse olla kova, jotta saisin siitä selvää. Eikä minun tarvitse yrittää erityisesti keskittyä siihen, jos saan siitä selvää muutenkin. Riittää, kun kiinnitän siihen huomiota. Kun olen kuullut, mitä sanottavaa sillä on, voin kiinnittää huomioni muihin ääniin.

Kunnioitan itseäni, kun minulla on hyvä olla.
Itsen kunnioittaminen ei ole vaikeaa.

Mutta usein minulla ei ole hyvä olla, koska reagoin asioihin ja näen niissä paljon muuta kuin ne ovat. Hyvin usein tämä on seurausta siitä, että ajattelen asioita tulevaisuuden kautta ja päämäärien kautta. Siivoaminen tai auton peseminen ovat vain erilaisia liikkeitä. On aivan sama, mitä minä teen, jos en reagoi ylimääräisiin impulsseihin. Jos en pidä siivoamisesta, ehkä minä näen siinä jotakin muuta kuin omat liikkeeni. Joka tapauksessa minä liikutan itseäni jotenkin (ellen vain istu tai makaa liikkumatta). Olen vain tottunut antamaan erilaisille liikkeille ylimääräisiä merkityksiä. Ehkä näen itseni vain pakollisena välineenä, jonka avulla saavutan kotini puhdistamisen ja järjestämisen. Tällöin pidän päämäärää itsessään tärkeämpänä kuin itseäni, ja saavutan päämäärän omasta vastustuksestani huolimatta. Silloin minun ei ole mukava siivota. Mutta kun näen, että siivoaminen on vain sitä, että teen tietynlaisia liikkeitä, minä olen nykyhetkessä enkä aseta sille ylimääräisiä tulkintoja enkä tavoitteita. Silloin minulla ei ole edes kiirettä, koska minun ei tarvitse kiirehtiä jostakin epämukavasta pois - epämukavasta johon olen itse pakottanut itseni. Silloin voin tehdä mitä tahansa, koska kaiken tekeminen on vain erilaisia liikkeitä tai ajatuksia. Joka tapauksessa minä teen jotakin ja ajattelen jotakin. Kun siivoan tällä asenteella, voin kunnioittaa itseäni, koska en tee jotakin jota pidän vastemielisenä. Kun siivoan, minä vain liikun. Ei siivoaminen ole mitään muuta kuin erilaisten liikkeiden tekemistä. Ei minkään tekeminen ole mitään muuta.

Jos elän saavuttaakseni päämääriä, päämäärien saavuttamisesta tulee mittatikku, jolla mittaan onnistumistani. Jotta onnistuisin, minun on saavutettava päämäärä. Silloin minun on väsytettävä itseäni, enkä ole vapaa keskeyttämään, oppimaan ja virtaamaan elämän mukana. Jos koen jonkin vastustavan päämääräni, en voi suhtautua siihen positiivisesti. Mutta jos teen jotakin vain tehdäkseni jotakin, saan ilon joka hetki siitä mitä teen. Silloin voin katsoa maailmaa avoimin silmin, ja voin ottaa vastaan monenlaisia asioita. Jos siivoan vain tehdäkseni niitä liikkeitä, joita siivoamisessa tehdään, saan niistä ilon. Jos kotini tulee puhtaaksi, se on jotakin ylimääräistä. Mutta minä tiedän, että se ei koskaan tule niin puhtaaksi, ettei minun tarvitsisi siivota sitä uudelleen, ja taas uudelleen. Jos kaivan ojaa tai luon lunta, ja olen vain läsnä liikkeitteni kanssa, pian ojasta on tullut pitkä ja lumet ovat poistuneet laajalta alalta, olipa minulla päämäärä tai ei.

Jos olen sitoutunut päämäärän saavuttamiseen, minä en voi keskeyttää. Jos luen jotakin, ja vaimoni kysyy, ottaisinko kupin kahvia, minä koen että se häiritsee minua. Päämäärästä on tullut minulle elämän virtausta tärkeämpi. Joskus on tilanteita, jolloin näin on. Mutta usein kyse on vain johonkin sellaiseen takertumisesta, jonka me kuvittelemme antavan itsellemme onnen. Onnellisuus tulee kuitenkin irti päästämisestä ja vapaaksi tulemisesta. Jos voin keskeyttää lukemiseni, nauttia vaimoni kanssa kupin kahvia, ja sitten jatkaa lukemistani, olen vapaa tulevaisuuteen takertumisesta ja elän nykyhetken virtauksessa. Silloin onnellisuus on siinä, mitä teen joka hetki, eikä illuusio siitä, että tuon kirjan lukemisen jälkeen olisin onnellinen. Ehkä opin jotakin lukemalla sen kirjan, mutta oppiakseni minun ei tarvitse lakata elämästä nykyhetkessä. Silloin kunnioitan itseäni ihmisenä.

Minkä tahansa tekeminen on vain erilaisten liikkeiden tekemistä.

Kun ymmärrän, että minkä tahansa tekeminen on vain erilaisten liikkeiden tekemistä, olen vapaa tekemään mitä tahansa milloin tahansa. Silloin olen emotionaalisesti vapaa omasta tekemisestäni. Olen vain oman itseni ja omien liikkeitteni keskellä, unohtaen itseni ulkopuolella olevan päämäärän. Teenpä mitä tahansa, voin tunnustella omia liikkeitäni ja tulla niissä entistä taitavammaksi ja soljuvammaksi. Silloin minä myös tunnen, jos väsymykseni alkaa haitata tekemistäni, ja osaan levätä. Tämän kaiken keskellä minä kunnioitan itseäni ja omaa osallistumistani siihen mitä teen. En tarvitse ulkopuolista päämäärää, jonka saavuttaminen antaisi minun kunnioittaa itseäni, vaan kunnioitan itseäni siksi, mitä teen. En tarvitse liikkeilleni jostakin ulkopuolelta tulevaa arvostusta, sillä olen yhtä omien liikkeitteni kanssa.

Kun mieleni on vapaa,
voin ajatella mitä tahansa milloin tahansa.

Vapaa ja takertumaton mieli voi vaihtaa ajatuksesta toiseen kevyesti, ilman että hetki sitten ajattelemastani ajatuksesta on jälkeäkään. Mutta usein meidän mielemme on kiinnittynyt johonkin tai pyrkii välttämään jotakin. Vaikka kuinka tahtoisimme, se ei taivu muuhun. Minulla on vielä tilanteita, jolloin mieleni taistelee jonkin - yleensä tuskallisen - ajatuksen kanssa, eikä tahtoisi päästää siitä irti. Mutta ne ovat entistä harvinaisempia ja menevät nopeammin ohi.

Kuulen ihmisten sanovan usein, että he kaipaavat etäisyyttä jostakin, rauhaa jostakin, ja lepoa jostakin asiasta. Vaikka he sanovat näin, minä kuulen sen toisin. Minä kuulen heidän sanovan, että he kaipaavat lepoa omista reaktioistaan. Koska he eivät osaa olla reagoimatta, heidän on otettava etäisyyttä johonkin tilanteeseen, asiaan tai ihmiseen. Sekin auttaa hetkellisesti, mutta sillä tavoin me emme kohtaa todellista ongelmaa, joka on meidän oma reagoimisemme. Kun me tulemme vapaiksi, meidän ei enää tarvitse ottaa etäisyyttä. Silloin voimme sanoa, että olemme parantuneet läheisriippuvuudesta ja monesta muusta riippuvuudesta.

Jos me emme osaa olla reagoimatta, meidän on todellakin hyvä ottaa etäisyyttä silloin, kun oma tilamme alkaa käydä liian raskaaksi. Se antaa meille rauhan eheytyä, parantua, ja kohdata oma reagoimisemme. Suostun siihen, että joskus on tehtävä näin. Silloin pidän huolta itsestäni ja annan itselleni mahdollisuuden kasvaa rauhassa.

Mutta jos voin ajatella mitä tahansa ja tehdä mitä tahansa,
mistä minä tiedän, mitä minun on hyvä tehdä?

Minun ei ole tarpeen tietää sitä etukäteen. Minä en voi tietää sitä etukäteen. Etukäteen minä voin vain kuvitella erilaisia tilanteita, jotka voivat mennä kuvitelmieni mukaan tai eri tavalla. Ja jos olen laatinut ennakkokuvitelmia, olen rajoittanut kykyäni nähdä toisin. Kun tilanne tulee, minä voin tehdä vain parhaani, ja sen mitä on tarpeen tehdä. Kun menen töihin, en tiedä mitä päivän mittaan tulee. Joku voi pyytää minua pitämään esitelmän, korjaamaan paperit pöydältä, pyytää minua ratkaisemaan ongelman, tai vetämään viisivuotista projektia. Kun en reagoi niihin itsestäni käsin enkä ennakko-odotuksistani käsin, voin tehdä sitä mitä minulta pyydetään. Ja jos minua on pyydetty vetämään viisivuotista projektia, joka vie kaikki resurssini, tiedän että en voi ottaa vastaan muita suuria tehtäviä. Pidän hyvää huolta projektista, mutta olen samalla avoin näkemään, jos tilanne muuttuu viiden vuoden aikana siten, että projektia on syytä muuttaa tai se on hyvä keskeyttää. Koska olen vapaa siitä, en menetä kunniaani, jos se ei toteudu. Mutta menetän kunniani, jos en ole ollut läsnä tuon projektin kanssa samalla tavoin kuin lumen luoja liikkeittensä kanssa. Kun en ole sitonut itseäni väärällä tavalla tuohon projektiin, voin tarvittaessa todeta, että minulla ei ole taitoja tai kykyä hoitaa sitä loppuun. Silloin pidän siitä hyvää huolta antamalla sen asiantuntevampiin käsiin. Silloin minä elän itseäni suuremmalle päämäärälle tekemättä siitä omaa henkilökohtaista päämäärääni. Minä vain luon lunta, mutta en turhaan. Ja luon sitä niin hyvin kuin kykenen väsyttämättä itseäni. Kun ajatukseni ovat mukanani nykyhetkessä siinä mitä teen, minä toimin tehokkaasti, luonnollisesti ja itsestään.

Minulla voi olla elämän mittaisia projekteja. Silti voin hoitaa niitä ikään kuin niillä ei olisi päämäärää. Minä en ole alistettu niille, vaan ne ovat tulosta niistä liikkeistä ja ajatuksista, joita minä teen mielelläni. Jos en tee niitä mielelläni, miksi kiusaan itseäni? Mutta jos pidän ojan kaivamisesta, ja kaivan koko elämäni, saan aikaiseksi juuri niin pitkän ojan kuin mihin elämäni riittää. Siitä tulee pitkä, vaikka en olisi asettanut sen pituudelle tavoitetta. Eikä minun edes tarvitse miettiä, kuinka pitkä se on tai kuinka pitkä se voisi olla.

Sisäinen eheytyminen ei juuri ota kantaa siihen,
mitä minun olisi hyvä tehdä, vaan siihen,
miten minun olisi hyvä tehdä se mitä teen.

Jos minä pidän kalastamisesta, voin kalastaa luontoa kunnioittaen, muita kalastajia kunnioittaen ja kaloja kunnioittaen, tai luontoa rikkoen ja roskaten, piittaamatta muista kalastajista ja saaliini kärsimyksistä. Jos minun mieleni on tuskainen, hajanainen, täynnä ristiriitaisia yllykkeitä ja poissa nykyhetkestä, minä en ehkä jaksa edes huomata, mitä tapahtuu, mitä minä teen, ja minkälaisia seurauksia sillä on. Todennäköisesti minä en silloin edes nauti kovin paljoa kalastamisesta, tai yleensä mistään. Mutta kun minun mieleni on rauhallisesti nykyhetkessä, ja kun olen läsnä oman tekemiseni keskellä, olen avoin näkemään mitä tapahtuu, miten tapahtuu, ja minkälaisia seurauksia siitä on. Jos olen vielä vapaa muuttamaan toimintaani, olen vapaa toimimaan siten, että voin kunnioittaa itseäni vielä kalastusmatkan jälkeenkin.

Hyvin harva asia on itsessään hyvä tai paha. Enemmänkin kyse on siitä, mitä me teemme sillä ja miten. Me voimme lukea kasvaaksemme ja oppiaksemme, tai me voimme lukea paetaksemme velvollisuuksiamme. Me voimme kasvattaa kanoja rakastavasti tai niitä kiusaten. Puhuessamme Korkeammasta Voimastamme me voimme ottaa minkä tahansa uskonkappaleen ja parantaa tai lyödä sillä. Minä voin ajaa autolla niin, että muille jää hyvä mieli tai paha mieli. Minä voin kertoa omat mielipiteeni monin eri tavoin. Kyse on ennen kaikkea siitä, miten minä teen sitä, mitä teen. Rakkaus ei ole päämäärä, jota voisin edistää sen kanssa ristiriidassa olevin tavoin. Kun teen mitä tahansa oikealla tavalla, minä rakastan jo siinä hetkessä, eikä minun tarvitse etsiä rakkautta sen kauempaa. Sisäinen eheytyminen auttaa minua näkemään, millä tavalla tehtynä asiat ovat rakentavia ja rakastavia, ja millä tavalla tehtynä ne ovat vahingollisia.

Jos teen mitä tahansa oikealla tavalla,
voin kunnioittaa itseäni.

Tällä en tarkoita sitä, että jos tapan jonkun oikealla tavalla, voin kunnioittaa itseäni. Toisaalta voisin tarkoittaa sitäkin, jos olisin esimerkiksi sotilas keskellä sotaa. Mutta nyt en ole. Tappaminen on tapa tehdä jotakin, keino saavuttaa jotakin, vaikkapa puolustaa maatani hyökkääjää vastaan, ilmaista vihaa, tai vaientaa erimielinen ääni. Jos tapan jonkun ilmaistakseni vihaani, ilmaisen vihani vahingollisella tavalla, vaikka voisin ilmaista sen myös rakentavasti. Jos tapan jonkun vaientaakseni minua vastustavan äänen, keskustelen vahingollisesti. Mitä vapaampi meidän mielemme on, ja mitä vähemmän me reagoimme, sitä selkeämmin me näemme asiat ja tilanteet.

Yksi keino saada joskus hieman selvyyttä siihen, mikä on tapa tehdä jotakin, ja mikä on sen tavoite, on kysyä itseltämme, minkä kokemuksen minä haluan tällä saada. Sydämen halut ovat lähes poikkeuksetta halua kokea jotakin, mutta jos olemme juuttuneet yhteen ajatukseen, me emme huomaa, että voisimme saada saman kokemuksen lukemattomin eri tavoin. Usein me erehdymme antamaan tietyn muodon tälle toiveellemme kokea jotakin, ja alamme tavoitella tuota muotoa, kunnes lopulta luulemme, että tuo yksi muoto on meidän tavoitteemme. Silloin me olemme pukeneet odotuksemme kokea jotakin vain yhteen konkreettiseen muotoon, ja olemme kaventaneet mahdollisuuksiamme kokea sitä, mitä me haluaisimme kokea. Me voimme tarrautua tuohon muotoon niin lujasti, että emme edes huomaa, jos sydämemme kaipaus muuttuu. Silloin tuon muodon saavuttaminen ei tuo meille juuri muuta kuin tyhjyyden tunteen.

Nykyhetkessä avoimin silmin kulkeminen auttaa meitä näkemään entistä selkeämmin, teemmekö jotakin hajottavasti vai rakentavasti. Kun emme enää ole oman tuskamme ja siihen liittyvän kapean subjektiivisen näkökulman vankeja, me ilman muuta näemme ja koemme asiat laajemmin. Se tulee itsestään. Meidän ei tarvitse pyrkiä siihen. Kun me paranemme, niin tapahtuu vääjäämättä, sillä paraneminen on oman tuskamme kierteistä pois tulemista. Me emme enää katso asioita niin vahvasti omien reaktioidemme kautta, vaan levollisesti ja ymmärtäen. Kirjan Pois tuskasta luvussa 1 on lyhyt yhteenveto tämän kosmiseksi tietoisuudeksi tai valaistuneeksi tilaksi kutsutun tietoisuuden piirteistä.

2. Muiden kunnioittaminen

Muiden ihmisten kunnioittamiseen pätee sama kuin kunnioittamiseen yleensä: minä voin kunnioittaa vain jotakuta, josta olen vapaa. Jos joku herättää minussa pelkoa, levottomuutta, ahdistusta, toiveita, halua tai himoa, minä en voi kunnioittaa häntä. Silloin minä haluan käyttää häntä toiveitteni toteuttamiseen - joko hyviltä tuntuvien tai helpotusta vaativien toiveitteni toteuttamiseen. Tämä hyväksi käyttäminen voi naamioitua monella tavoin, mutta sen varma tuntomerkki on, että se tuntuu pahalta. Usein tämä pahalta tuntuminen liittyy siihen, että minä en koe toisessa ihmisessä, itsessäni tai suhteessani häneen tapahtuvan sitä, mitä toivoisin siinä tapahtuvan. Seurauksena on ahdistus, pelko ja väsyminen.

Eräs ystäväni on yrittänyt muutamien vuosien ajan "auttaa" erästä ihmistä. Mutta hän ei tehnyt sitä oikein. Sen sijaan, että hän olisi saattanut tuon ihmisen kohtaamaan itse oman tuskansa, hän on ottanut tuon ihmisen tuskan vastaan itse. Kun toinen oli ahdistunut, hän riensi aina kuuntelemaan tai kuunteli puhelimessa pitkiä aikoja. Hänestä tuli toisen ihmisen tuskan kohtaamisen väline ja työkalu. Toisen ihmisen olo sai siitä tietysti lyhytaikaista helpotusta, mutta se ei johtanut mihinkään. Ystäväni kuunteli, kun hän puhui olosuhteista ja muista ihmisistä, ja otti hänen pahan olonsa vastaan. Lopulta tuo toinen ihminen ei pahan olon tullessa enää osannut muuta kuin soittaa ystävälleni, ja ystäväni kuunteli. Ystäväni alkoi väsyä, ja niinpä hän ilmoitti toiselle, että hän ei jaksa enää.

Nyt tuosta toisesta on tullut kiusaaja. Hän häiriköi ystävääni puhelimella ja tekemällä erilaisia ikäviä temppuja. Tuon toisen ihmisen kannalta mikään ei ole muuttunut. Ystäväni on hänelle edelleenkin keino "käsitellä" pahaa oloa. Kun hänelle tulee paha olo, eikä hän tiedä mitä tehdä sillä, hän tekee jotakin joka liittyy ystävääni, ja niin hän saa hetken helpotuksen tuskaansa. Kun hänen tuskansa kasvaa, hän "kiusaa" ystävääni, jotta hän kokisi tekevänsä edes jotakin tuolle pahalle ololleen. Mutta se ei auta häntä. Hän ei ole oppinut katsomaan itseään, vaan siirtää pahan olonsa itsensä ulkopuolelle, tässä tapauksessa ystäväänsä, ja yrittää tietenkin tehdä sille jotakin. Koska ystäväni ei suostu yhteistyöhön, hänen on tehtävä jotakin ystäväni toiveista huolimatta.

Näin käy silloin kun me reagoimme. Usein monet ihmiset haluavat "auttaa" jotakuta toista vain siksi, että he eivät itse kestä sitä pahaa oloa, joka herää heissä toisen ihmisen tilan vuoksi. Kun he ahdistuvat toisen tilasta, he haluavat muuttaa häntä, jotta heillä itsellään olisi parempi olla. He reagoivat omiin reaktioihinsa. Tällöin voidaan päätyä tilanteeseen, jossa auttaja luulee auttavansa toista, kun hänestä tulee tuskan käsittelyn väline. Autettukin kokee hetkeksi olonsa paremmaksi, mutta pian hän alkaa katkeroitua, koska tällainen "auttaminen" synnyttää vain riippuvuutta. Se väsyttää molempia osapuolia. Molemmat alkavat alun helpotuksen jälkeen kokea tilanteen toivottomaksi, sillä kumpikin yrittää muuttaa toista. Auttaja yrittää helpottaa omaa oloaan "parantamalla" autettavaa. Sen sijaan, että autettu kohtaisi itse itseään ja käsittelisi omaa ongelmaansa, hän luulee tekevänsä niin. Hän vain on mukana tilanteessa, jossa toinen käsittelee hänen ongelmiaan. Kumpikaan ei toimi.

Jos minä reagoin muihin ihmisiin,
päädyn käyttäytymään epäkunnioittavasti
heitä kohtaan tai itseäni kohtaan.

Jos minussa herää kova halu "korjata" toista, minä en ole oikea ihminen korjaamaan häntä. Yksi auttamisen paradokseista on, että minä voin todella auttaa vain sellaista ihmistä, jonka "paraneminen" on minulle tarpeeksi merkityksetön asia. Silloin voin antaa hänen muuttua mihin suuntaan tahansa, millä keinolla tahansa, ja missä tahansa. Silloin voin myös vain antaa hänen olla juuri niin kuin hän on. Silloin minä kunnioitan häntä sellaisena kuin hän on ja sellaisena, millainen hän haluaa olla. Ja ennen kaikkea silloin en väsytä itseäni. Ei aina ole kovin mukavaa katseltavaa, kun muut kipuilevat omien asioidensa kanssa. Silti minä en voi kipuilla heidän puolestaan - minä voin vain olla heidän kanssaan. Jos me olemme itse kulkeneet sen tien, me emme pelkää, emmekä hermostu pienistä. Silloin me kunnioitamme muiden elämää ja osaamme olla puuttumatta siihen siksi, että me itse reagoimme johonkin heissä. Jos minun sormeni syyhyävät puuttua toisen elämään, minun on paras pysyä kaukana.

Tällä en tarkoita sitä, että ei olisi hyvä kokea tunteita toiseen ihmiseen liittyen. Mutta on syytä erottaa todellisuuden hyväksyvät tunteet ja todellisuutta muuttamaan pyrkivät tunteet. Minä voin olla surullinen siksi, että toisella on vaikeaa. Tällöin minun suruni on minun omani, ja se on myötätuntoinen kokemus, sillä minä tiedän, miltä toisesta tuntuu. Tällainen suru tuntuu hyvältä eikä se väsytä minua. Se voi jopa antaa minulle positiivista energiaa. Se on minun oma reaktioni siihen mitä minun ympärilläni on, eikä siihen, mitä minä toivoisin siinä olevan. Silloin minä hyväksyn sen mitä on, enkä taistele mitään vastaan. Vain silloin minä voin olla levollisesti läsnä ystäväni kanssa, kun hänellä on vaikeaa. Minun ei tarvitse "korjata" häntä. Jos hänellä on paha olla, hänellä on paha olla, ja minä kestän sen. Minä en pelkää katsoa mitään, mitä hänessä on. Mikään, mitä minä näen, ei saa minua levottomaksi. Jos ystävälläni on paha olla, mikään ei ole pielessä. Hänellä on syynsä olla sitä, mitä hän on. Kaikki on hyvin ja juuri niin kuin pitää. Ne, jotka ovat kulkeneet paranemisprosessin itse, tietävät että kaikki on hyvin.

Jos minä reagoin toiseen ihmiseen,
minun on ensin kohdattava omat reaktioni.

Jos minä reagoin johonkin toisessa ihmisessä, minä näen tuon tilanteen sen pohjalta, mitä minussa itsessäni tapahtuu. Se on silloin minulle paikka, jossa voin nähdä jotakin itsestäni ja kasvaa. Vasta sitten kun enää reagoi, voin nähdä mitä toisessa ihmisessä tapahtuu.

Reagoimattomuus ei tarkoita sitä, että taistelisin reaktioitani vastaan, sillä silloinkin minun huomioni on minussa itsessäni. Oikeastaan se on silloin kaksinkertaisesti itsessäni: minä olen tilanteessa oman reaktioni kautta ja sen lisäksi keskityn omaan reaktiooni. Reagoimattomuus tarkoittaa pikemminkin sitä, että en tartu mihinkään mitä minussa tapahtuu. Kaikki vain tulee ja menee. Silloin olen suuressa rauhassa, ja tuo toinen ihminen on siinä minun kanssani. Mikään asia ei ole suuri tai pieni, hyvä tai paha, kiireinen tai vähemmän kiireinen. Kaikki vain on. Silloin olen läsnä, eikä mikään saa minua tarttumaan johonkin niin, että alkaisin nähdä vain sen. Tällainen olotila on kummallinen - myös toisen ihmisen kannalta. Kun en itse reagoi, hän tulee tietoiseksi omista reaktioistaan. Hän saattaa pitää siitä tai ei, mutta hän näkee itse itsensä. Hän voi kauhistua omien reaktioidensa "tyhmyyttä", mutta kun en reagoi siihenkään, kun annan sen vain olla, tällainen tila on houkutteleva, mutta samalla myös pelottava. Se saa toisen ihmisen tietoiseksi hänen rooleistaan, puolustusmekanismeistaan, pakomekanismeistaan, ja niin edelleen. Kun hän yrittää tehdä vaikutusta, mutta minä en vaikutu, hän tulee tietoiseksi siitä, että hän yrittää tehdä vaikutusta. Se on pelottavaa. Mutta se on parantavaa niille, jotka ovat valmiita menemään eteenpäin.

Mitä sitten on omien reaktioideni kohtaaminen? Se on hyvin yksinkertaista.

Jos huomaan kokevani jotakin toisin
kuin olin odottanut tai halunnut,
kaikki on juuri niin kuin pitää.

Minun ei tarvitse tehdä mitään. Jos huomaan kokevani maailman tai muut ihmiset toisin kuin olin odottanut tai toivonut, kaikki on juuri niin kuin pitää. Silloin minä näen lyhyen hetken ajan itseni sellaisena kuin olen, vailla odotuksia, vailla halua muuttaa mitään, vain ottaen kaiken vastaan. Mutta jos olin kovasti toivonut olevani toisenlainen, tai että joku muu olisi toisenlainen, minä petyn. Reagoiminen on tähän pettymykseen katsomista. Ehkä minä pelkään, että jotakin paljastuu, tai että minä menetän jotakin. Kun en reagoi, minä vain huomaan, että jokin oli toisin kuin olin luullut, ja minä annan sen olla toisin. Silloin minä olen läsnä hetkessä, jonka virtaamista minä katselen, ja annan hetken muuttaa minua. Itse asiassa se muuttaa minua vain harvoin. Mutta se muuttaa minun ymmärrystäni itsestäni. Minä havaitsen, että äsken en tiennyt, ja nyt tiedän.

Me näemme ja kuulemme epätäydellisesti.
Tuon epätäydellisyyden takana on täydellinen todellisuus.

Me näemme ja kuulemme muut ihmiset epätäydellisesti. Me näemme itsemme epätäydellisesti. Mutta tuon epätäydellisyyden takana me olemme oma itsemme täydellisesti. Minä olen joka hetki täysin täydellisesti sitä mitä minä olen. Mitään muuta ei ole eikä voi olla. Olen koko ajan oma aito ja todellinen itseni. Samoin jokainen muu ihminen. Maailma on joka hetki täydellinen.

Muut ihmiset ovat koko ajan oma aito itsensä, ja ilmaisevat omaa aitoa itseään koko ajan. Kenelläkään ei ole koskaan mitään muuta ilmaistavaa kuin oma aito itsensä. Hänessä ei ole mitään muuta kuin se, mitä hänessä on. Jos joku valehtelee tai teeskentelee, hän ilmaisee sen kautta itseään, omaa pelokkuuttaan tai jotakin muuta todellista piirrettään. Jos huomaan hänen valehtelevan, ja pidän sitä pahana, minä huomaan vain hänen kommunikaationsa muodon. Jos katson pinnallisesti vain sitä mitä hän sanoo, voin sanoa, että se ei ole totta. Mutta voin huomata myös, että hänen valehtelunsa on totta. Se seikka, että hän valehtelee, on hänen aidon itsensä ilmaisu, ja se on hyvä. Ihmiset valehtelevat yleensä siksi, että he pelkäävät, että jos he sanoisivat totuuden, he menettäisivät jotakin tai eivät saisi jotakin. Oman epätäydellisen ilmaisunsa kautta valehtelija ilmaisee sisimpänsä täydellisesti. Se on kuitenkin vaikea ja monimutkainen tapa ilmaista itseään, ja valehtelijan elämä helpottuisi paljon, jos hän uskaltaisi ilmaista itseään toisin.

Ihmiset eivät ole rikki. Heitä ei tarvitse korjata eikä auttaa. He voivat tehdä jotakin, joka näyttää meidän mielestämme virheeltä, mutta heille se ei ole virhe. Jos he jossakin tarvitsevat apua, ja jos me jossakin tarvitsemme apua, se on omista mielikuvista, peloista, tuskista ja monimutkaisista todellisuuden malleista vapaaksi tuleminen. Sitä varten me voimme olla luomassa heille turvallista ympäristöä. Ihmiset ovat kuin kukkia. Me rakastamme kukkia pitämällä huolta niiden ympäristöstä, katsomalla että niillä on vettä sopivasti, ravinteita sopivasti, valoa sopivasti, lämpöä sopivasti, ja niiden kaikkien vaihtelua sopivasti. Mutta me emme voi kaataa vettä kukan sisään. Me emme voi vaikuttaa mihinkään muuhun kuin olosuhteisiin. Kukka kasvaa itsestään ja omalla vauhdillaan. Se kukkii omana aikanaan ja tekee siemenet omana aikanaan. Se hakee itse oman muotonsa.

Kunnioitus on näkymätöntä.
Se vain antaa tilaa.

Kunnioitus tekee ihmisten ympärille tilan, jossa he saavat olla. Aktiivinenkin kunnioitus näyttää ja tuntuu passiiviselta - mutta helpolta tilalta olla. Kunnioitus ei ole samaa kuin esimerkiksi ihailu, mutta ihailu voi perustua kunnioitukselle. Rakkauden lailla kunnioitus on hiljainen ja arjessa lähes näkymätön. Epäkunnioittava kohtelu ja viha ovat usein näkyviä ja joskus suuria tapahtumia. Sota on valtava näytös, jossa tapahtuu paljon. Se näkyy kauas ja kaikki huomaavat sen. Mutta sodan jälkeen tapahtuva maan ehjäksi rakastaminen on hiljaista. Ihmiset purkavat raunioita, pystyttävät siltoja, rakentavat taloja, päällystävät teitä, kuljettavat ruokaa ja vettä. Joku tekee sitä työkseen ja joku osallistuu talkoisiin. Se on tavallista hidasta elämää. Sitä on vaikea erottaa tavallisesta arjesta. Mutta se on suurta rakastamista.

Viha, fyysinen väkivalta, verbaali väärinkohtelu ja epäkunnioittava kohtelu ovat usein näyttäviä ja näkyviä tapahtumia. Me osaamme nimetä sellaiset hetket ja tapahtumat. Ne erottuvat arjessa selkeästi. Mutta rakkaus ei juuri näy. Joku käy sairaan ystävänsä puolesta ruokakaupassa. Kaksi ihmistä seisoo juttelemassa ja toinen purkaa huoliaan. Joku luo lunta väsyneen naapurinsa tontilla. Vastaan kävelee ihminen, joka on menossa surun murtaman ystävänsä luokse. Rakkaus on keskellä arkea rakastajan ja rakastetun välillä. Muilta se on piilossa. Kunnioitus on myös piilossa, sillä se vain antaa toiselle tilan olla. Hänkin saattaa huomata sen vain siinä, että hänen on hyvä olla. Hän vain saa olla oma itsensä oman virtaamisensa keskellä, eikä hän koe seinien puristavan ympärillä.

Tilan antaminen voi olla etäisyyden ottamista
mutta myös lähelle jäämistä.

Etäisyyden ottaminen ja vetäytyminen sisältävät torjuntaa. Ennen paranemisemme alkua me reagoimme moniin asioihin, ja vieläkin me reagoimme. Ehkä me emme pääse siitä koskaan kokonaan irti, mutta sen valta vähenee ja me reagoimme yhä harvemmin. Me koimme jonkin uhkaavana, pelottavana, vaikeana ja torjuttavana asiana, joka sai meidät kokemaan olomme levottomaksi. Me halusimme torjua sen, ottaa siihen etäisyyttä ja kenties tehdä sen naurunalaiseksi, jotta meillä olisi oikeus torjua se pois. Me työnsimme jotakin pois tai me läksimme itse pois, koska me emme osanneet kohdata sitä. Meillä ei ollut kykyä eikä halua katsoa itseämme ja omia reaktioitamme, vaan me katsoimme vain sitä asiaa, johon me reagoimme. Me torjuimme pois sellaisen, mistä me emme pitäneet - joka synnytti meissä reaktioita, joista me emme pitäneet.

Kun me olemme parantuneet jonkin aikaa, me ymmärrämme katsoa omia reaktioitamme. Jos me koemme jonkin vaikeaksi, ehkä vika ei olekaan siinä asiassa, johon me reagoimme, vaan siinä, mitä meissä tapahtuu. Me alamme osata ottaa etäisyyttä irti päästämisen kautta. Silloin me emme enää torju jotakin siksi, että se tuntuu meistä pahalta, vaan huolehtiaksemme itsestämme. Me voimme jopa osata rakastaa sitä asiaa, josta me erottaudumme. Etäisyyden ottaminen on paikallaan, jos me reagoimme niin kovasti, että reaktiomme väsyttää, kuluttaa tai kiusaa meitä. Silloin me huolehdimme itsestämme, emmekä syytä reaktiomme kohdetta. Me alamme ymmärtää, että reaktiomme tulevat meistä itsestämme, ja me otamme etäisyyttä katsoaksemme sisäämme. Irti päästäminen antaa meille rauhan katsoa ja eheytyä.

Kun me olemme parantuneet paljon, me emme enää reagoi. Silloin me voimme jäädä lähelle. Tekipä toinen ihminen mitä tahansa ja sanoipa hän mitä tahansa, me olemme läsnä. Me olemme rauhassa, sillä me emme enää erehdy katsomaan asioita sen mukaan, miltä ne näyttävät. Me emme enää kiinnitä niin paljon huomiota siihen, mitä hän sanoo ja tekee, vaan siihen, mitä hän ilmaisee ja mitä hänessä tapahtuu. Me näemme hänet hänen tekojensa läpi toisena läsnä olevana ihmisenä. Hänen tekonsa ovat vain erilaisten liikkeiden tekemistä. Me näemme hänet ihmisenä joka vain elää omalla tavallaan. Ja me olemme tilanteessa omalla tavallamme. Jos tilanne alkaa käydä meidän kannaltamme huonoksi, me saatamme lähteä pois. Tai me saatamme kertoa oman näkemyksemme asioista. Me voimme tehdä mitä tahansa, minkä me koemme hyväksi, ja me otamme vastaan sen reaktion mikä toisesta ihmisestä tulee. Me osallistumme aktiivisesti, ja me otamme vastaan sen, kuinka toinen osallistuu.

Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole sitä että:

Toisen ihmisen kunnioittaminen on sitä että:

3. Mistä kunnioittaminen tulee

Kunnioittamiseen kuuluu myös maailman (eläimet, kasvit, esineet, maapallo) kunnioittaminen, mutta ennen tätä käsittelen muiden ihmisten kunnioittamisen perustaa ja esteitä. Maailman kunnioittaminen on usein paljon helpompaa kuin muiden ihmisten kunnioittaminen, sillä maailma ei särkenyt meitä - muut ihmiset saivat meidät särkymään. Suuret katastrofit voivat saada aikaan traumoja, mutta ne ovat traumoja väistämättömän edessä. Ne eivät juuri kyseenalaista meidän rakastettavuuttamme. Mutta muiden ihmisten aikaansaamat traumat kyseenalaistavat meidän rakastettavuutemme usein hyvinkin raa'alla tavalla. Jos emme koe itseämme rakastettaviksi, meidän on vaikea kunnioittaa toista, sillä silloin meidän kunnioituksemme olisi mielestämme lähinnä jäteämpärin tuoksua toisen nenässä. Jos koemme itsemme huonoiksi, meillä ole mielestämme paljoakaan annettavaa toiselle. Silloinkin me voimme antaa toiselle ihmiselle tilaa, mutta me voimme itse huonosti. Silloin me halveksimme itseämme, ja toisen ihmisen kunnioittamisen sijaan me annamme tilaa siksi, että emme usko itse tarvitsevamme sitä.

Länsimainen ajattelu näkee hyvän yleensä mahdollisuutena, tavoiteltavana asiana, tavoittelun kohteena, jonakin jota kohti pyrkiä. Se näkee hyvän mieluummin tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Firma ei ole vielä ihan tarpeeksi tuottava, varastot ovat vielä hiukan liian suuria, työntekijöistä voidaan saada vielä vähän irti, ja niin edelleen. Nykyhetkikin on aika hyvä, mutta se ei riitä. Parempi hyvä on jossakin tulevaisuudessa.

Me emme kovin helposti näe hyvää tässä hetkessä, siinä mikä on ja miten asiat ovat juuri nyt. Me emme näe hyvää siinä mikä on, vaan siinä mikä voisi olla. Me pyrimme aina parempaan, nopeammin, voimakkaammin ja korkeammalle. Sinänsä tässä ei ole mitään vikaa. Mutta vika tulee siinä, jos me tuomitsemme pahaksi sen mikä on, sen tähden että se ei ole sitä, mikä se mielestämme voisi olla. Silloin me emme voi kunnioittaa sitä mikä on. Koska me emme ole niin hyviä ja pyhiä kuin tahtoisimme olla, emme osaa kunnioittaa sitä pyhyyttä, mikä meissä on.

Me näemme pyhyyden ja hyvyyden siinä mitä pitäisi olla, siinä houkutuksessa jonka me tunnemme, mutta jota vielä ei ole. On hyvä kulkea kohti unelmia. Mutta jos tätä ei tasapainota se, että nykyhetki on tarpeeksi hyvä ja levossa tällaisenaan, me väsytämme itsemme. Jos katseemme on huomisessa, tämä päivä on silmiemme tiellä ja vain huomisen välissä - esteenä ja hidasteena. Me näemme elämän jossakin kaukana, ja nykyhetken sellaisena, että sitä on täydennettävä ennen kuin elämä on tarpeeksi hyvä. Nykyhetki on silloin vain lähes kelvoton työkalu tulevaisuuteen pääsemiseksi.

Jos en pysty hyväksymään tätä elämää tässä hetkessä,
en kykene hyväksymään mitään elämää missään hetkessä.

Me luemme hienoja kertomuksia onnellisesta olotilasta ja rakastavasta ihmisestä, ja tahtoisimme olla sellaisia. Me unelmoimme rakkaudesta ilman ehtoja, suuresta kunnioituksesta muita kohtaan, ja suuresta nöyryydestä. Emmekä näe niitä itsessämme. Me emme tahtoisi ottaa vastaan sitä ihmistä joka me olemme juuri nyt, emmekä sanoa hänelle, että hän on tarpeeksi hyvä. Hän ei oikein tahtoisi riittää. Me pyrimme johonkin parempaan. Mutta näin tehdessämme me toimimme sitä vastaan, mitä me tavoittelemme. Me pyrimme kohti rakkautta ilman ehtoja, ja sanomme itsellemme että me emme ole tarpeeksi hyviä. Mutta rakkaus ilman ehtoja ei toimi näin. Rakkaus ilman ehtoja ei pyri muuttamaan meitä minkäänlaisiksi, eikä se varsinkaan sano, että et ole tarpeeksi hyvä.

Me astumme rakastamisen ja itsemme hyväksymisen polulle vasta sitten kun otamme vastaan itsemme ilman ehtoja. Mutta usein me yritämme tulla joksikin toiseksi, kunnes väsymme ja huomaamme, että meistä ei koskaan ole tulemaan joksikin toiseksi. Silloin me huomaamme myös, että emme koskaan voi olla olematta oma itsemme.

Minä en voi koskaan olla oma itseni,
ellen ota vastaan sitä, mikä minä olen nyt.

Nykyhetken hyväksyminen johtaa meidät kohtaamaan itsemme ja löytämään sen mitä me olemme: toisinaan epätoivoinen, murtunut, itseään vihaava, yrittävä ja pyristelevä. Ellemme me kohtaa tätä ihmistä, me emme voi kohdata sitä puolta itsestämme, mistä me unelmoimme. Niin kauan kuin me pakenemme tätä surullista itseämme unelmiin, me emme pääse niihin. Mutta heti kun alamme rakastaa tätä ihmistä, me elämme siinä mitä äsken vielä tavoittelimme.

Se ei tunnu miltään. Ei ainakaan aluksi. Tai se voi tuntua typerältä. Mutta jos rakastaisimme itseämme vain siksi, että se tuntuisi joltakin, me käyttäisimme itsemme rakastamista välineenä muuttaa itseämme. Me sanoisimme itsellemme "en hyväksy sitä miltä minusta tuntuu, ja niinpä rakastan itseäni, jotta minusta tuntuisi paremmalta". Et ole tarpeeksi hyvä. Rakastaminen pakenee meitä heti, kun yritämme tavoitella tulevaisuuden suuruutta halveksimalla nykyhetkeä.

Nykyhetken todellisuus on ainoa, mikä meillä on. Tulevaisuudessa se voi olla toisen muotoinen, ja tulevaisuudessa se on aivan varmasti toisen muotoinen. Mutta jos emme ota alati muuttuvaa todellisuutta vastaan nyt, me emme halua tunnustaa, että joka hetki asiat ovat vain niin kuin ne ovat. Nämä ajatukset estävät meitä myöhemminkin tunnustamasta, että todellisuus on vain yksi ja sama, mutta jatkuvasti muuttuva. Me voimme joka hetki tehdä oman osamme ja vaikuttaa siihen, mitä todellisuus on seuraavassa hetkessä, mutta juuri nyt me voimme vain ottaa sen vastaan. Todellisuus on jatkuvasti muuttuva ja jokaisen nykyhetken mukana virtaava. Se on ikuinen jatkuvuus, joka vaihtaa muotoaan koko ajan. Mikään sen muoto ei ole pysyvä. Niin kauan kuin me tarraudumme menneeseen muotoon tai odotamme tulevaisuudelta pysyvää muotoa, me tarraudumme johonkin, joka ei säily. Todellisuus saattaa hetken aikaa olla jonkin muotoinen, mutta kohta se esittäytyy meille toisessa muodossa. Me voimme vain virrata sen mukana, sen muuttumista katsellen, tarrautumatta sen hetken kestäviin ilmenemismuotoihin. Todellisuus on yhtä elävä kuin sen jokainen osa, ja sen jokainen osa on yhtä elävä kuin kokonaisuus.

Minä en ainoastaan elä tätä elämää.
Minä olen elämä itse.

Me ajattelemme usein elävämme elämää. Me emme aina edes usko tietävämme, kuinka elämää pitäisi elää. Mutta me emme ainoastaan "tee" elämää. Me olemme elämä itse. Jokainen meistä on elämä itse. Se olio, joka me olemme, on elämän itsensä täyttämä, valtaama ja luoma. Kun me käännämme päätämme, heilautamme kättämme tai seuraamme katseellamme jotakin, se on elämä itse. Samoin kuin ruusu, puu, kissa tai koira on elämä itse, me olemme elämä itse. Se pursuaa, vetäytyy, laajenee, supistuu, muuttaa muotoaan ja menee eteenpäin koko ajan muuttuen. Jokainen meistä on elämän asiantuntija, sillä kun joku kysyy meiltä jotakin, hän saa vastauksen oliolta, joka on elämä itse. Jokainen vastaus on yhtä monimuotoinen kuin elämän koko kirjo. Jos me kysyisimme ruusulta miten on hyvä kasvaa, miten lehdet on hyvä kääntää, ja miten juuret on hyvä kasvattaa, me saisimme yhtä monta vastausta kuin on ruusuja. Jokainen vastaus on oikea juuri sille ruusulle, jolta me kysymme, mutta toiselle ruusulle sama vastaus voisi olla kuolemaksi. Jokainen ruusu tietää, miten on hyvä kasvaa. Elämän lailla jokaisen ruusun muoto muuttuu koko ajan. Jokaisessa ruusussa elämä itse ilmenee, ja se osoittaa suuren rikkautensa ruusujen valtavassa kirjossa. Se osoittaa rikkautensa ruusujen erilaisissa tavoissa kasvaa ja niiden kasvunopeuksissa.

Jokainen ihminen on elämä itse.

Kun joku seisoo meidän edessämme, kävelee, istuu, makaa, nauraa, itkee, syö, ulostaa, lukee, laulaa, ja tekee mitä tahansa, hän on elämä itse. Elämä on siinä silmiemme edessä, suuressa tanssissa, yhtä monimuotoisena, sekavana, yltäkylläisenä ja rikkaana kuin jokaisessa paikassa. Me katselemme hänessä elämää itseään, kuuntelemme hänestä elämän itsensä ääniä, ja tunnemme elämän koskettavan meitä hänen ruumiinsa kautta. Me voimme tuntea kuinka elämä hengittää hänessä aivan niin kuin meissä. Hän on elämä itse.

Toiset kalat uivat pohjoiseen ja toiset etelään.

Me kunnioitamme niitä, jotka ovat mielestämme oikeassa, emmekä pysty yhtä lailla kunnioittamaan niitä, jotka ovat mielestämme väärässä. Eihän väärä ansaitse tulla kunnioitetuksi. Mutta niin kauan, kun näemme oikean ja väärän vain omasta pienestä näkökulmastamme, me näemme ne väärin. Toiset kalat uivat pohjoiseen ja toiset etelään. Ovatko toiset niistä väärässä? Jotkut asuvat kerrostalossa, jotkut rivitalossa ja jotkut omakotitalossa. Ovatko jotkut oikeassa ja muut väärässä? Elokuvaa katsoessa jotkut itkevät ja toiset nauravat. Ovatko jotkut oikeassa ja toiset väärässä? Jotkut opiskelevat poliiseiksi, toiset kokeiksi ja kolmannet puusepiksi. Ovatko jotkut oikeassa ja toiset väärässä? Kun näemme asiat eri tavalla kuin muut, onko joku oikeassa ja muut väärässä? Kun näemme asiat omasta pienestä näkökulmastamme, näemmekö me sittenkin oikein, vai näemmekö me väärin?

Meillä on hyvät syymme nähdä asiat niin kuin me näemme. Jos me näemme kaiken oikeaa ja väärää vasten, meillä on hyvät syymme nähdä niin. Jos me näemme elämän kapeasta näkökulmasta, se on meille oikea näkökulma, sillä sen avulla me olemme selvinneet tähän asti. Se ei ole tullut meihin tyhjästä. Me olemme kasvaneet siihen. Ja jos me näemme laajasti, sekään ei ole tullut tyhjästä. Me olemme koko se polku, jota pitkin me olemme tulleet tähän hetkeen. Me näemme kaiken tuota polkua vasten, ja me näemme oikein. Mutta usein me emme halua nähdä sitä, mitä me näemme.

Olinko minä oikeassa vai väärässä etsiessäni helpotusta addiktion kierteistä? Se auttoi minua selviämään ja säilymään hengissä, kunnes olin valmis kohtaamaan sen tuskan, joka ajoi minua ja addiktiotani. Pidin itsestäni huolta niillä tavoilla, joilla osasin, vaikka ne vahingoittivat minua ja toivat lisää tuskaa, kunnes romahdin ja aloin eheytyä. Olin väärässä, mutta olin samalla oikeassa. On hyvä olla itsellemme oikeassa.

Jos toimin itseäni vastaan,
en voi kunnioittaa itseäni,
sillä tiedän olevani väärässä.

Olisi helppoa sanoa, että kaikki ovat itselleen oikeassa. Mutta se ei pidä paikkaansa. Jokin meissä tietää, mikä on itsellemme oikein, ja jos toimimme sitä vastaan, emme voi kunnioittaa itseämme. Addikti ei kunnioita itseään. Hän häpeää itseään. Minä häpesin itseäni, ja sitä häpeää oli paljon. Mutta kun minä aloin parantua, minun itsekunnioitukseni alkoi herätä, sillä minun sisimpäni kertoi minulle, että olin matkalla suuntaan, joka oli minulle itselleni oikea. Minä aloin olla itselleni oikeassa. Ja jos toimin nyt itseäni vastaan, tiedän olevani itselleni väärässä. Mutta voin antaa sen anteeksi itselleni, ja silloin olen taas itselleni oikeassa.

Minun ei ole tarpeen aina kysyä, olenko oikeassa vai väärässä. Mutta minun on hyvä kysyä, voinko kunnioittaa itseäni. Minun on hyvä kysyä, minkälaisten valintojen jälkeen voin kunnioittaa itseäni, ja minkälaisten valintojen jälkeen voin olla levossa. Silloin kuulen vastauksen myös siihen, mikä on minulle oikein. Jos joku kysyy meiltä, onko hän oikeassa vai väärässä, me voimme vastata kysymällä, kunnioittaako hän itseään ja omia valintojaan. Jos joku kysyy meiltä, olemmeko me oikeassa vai väärässä, meidän on hyvä kysyä itseltämme, kunnioitammeko itseämme ja niitä valintoja, joita olemme tehneet. Silloin me tiedämme, olemmeko itsellemme oikeassa, ja voimme vastata hänen kysymykseensä.

Jos voin kunnioittaa itseäni,
olen itselleni oikeassa.

Kunnioitus tulee siitä, että olen itselleni oikeassa. Silloin ansaitsen kaiken kunnioituksen, mitä maailma voi antaa. Silloin tiedän, mitä kunnioitus on. Se on itselleni oikeassa olemista. Silloin alan myös nähdä, milloin muut ovat itselleen oikeassa. Mutta minä annan heille myös vapauden saada olla itselleen väärässä, sillä en voisi kunnioittaa itseäni, jos yrittäisin pakottaa heitä muuttamaan ajatuksiaan. Kun paranemme, tämä kaikki alkaa tulla meistä ihan itsestään. Siitä tulee luonnollinen osa meitä ja meidän elämäämme. Silloin me olemme yksi suuri kunnioitus. Kun me kunnioitamme itseämme, olemme sopusoinnussa itsemme kanssa. Mutta tämä sopusointu voi olla meissä vain, kun olemme sopusoinnussa maailman kanssa ja Korkeamman Voimamme kanssa. Itsemme kunnioittaminen on osoitus siitä, että olemme tulleet tai olemme matkalla tuohon sopusointuun. Itsemme kunnioittaminen kertoo, että kunnioitamme koko luomakuntaa.

Kun kunnioitan itseäni, kunnioitan kaikkea.

Kunnioitus on sitä yksinkertaista olemista, minkä me löydämme kulkiessamme kohti eheytymistä. Se ei ole kummallista. Se syntyy itsestään sitä mukaa, kun löydämme oman paikkamme, sillä me emme voi löytää paikkaamme kunnioittamatta sitä. Ja me huomaamme, että meidän paikkamme on keskellä arkipäivää. Kun me alamme olla levossa, kunnioitus tulee osaksi meitä. Meistä itsestämme tulee kunnioitus. Silloin kunnioitus on niin luonnollinen osa elämäämme, että me emme tunnista sitä erillisenä asiana tai asenteena. Kun se on yhtä itsemme kanssa, me emme enää näe sitä, eikä sitä ole tarpeen nähdä tai erotella. Kunnioitus on osa valaistuneen ihmisen myötätuntoa kaikkea ja kaikkia kohtaan. Se on osa tavallista elämää.

Aikaisemmin me vihasimme tavallista elämää. Me halveksimme sitä. Me halusimme paeta sen tuskaa, tai oikeammin sisäistä tuskaamme, jonnekin muualle - addiktioihin tai unelmoimiseen. Sitten me aloimme parantua. Me aloimme kohdata itseämme ja nähdä, miten me elimme arjessa - tai että me emme eläneet siinä. Arki alkoi tulla meitä kohti, ensin kipeänä ja tuskallisena. Se alkoi parantaa meitä siitä huolimatta, että me potkimme sitä vastaan. Sydämemme muurien murtuessa me aloimme ottaa sitä vastaan. Nyt me huomaamme, että se paransi meidät. Se ei ollutkaan vastenmielinen, se ei vihannut meitä, eikä se ollut meitä vastaan. Se oli meidän puolellamme ja rakasti meitä. Me ymmärsimme, että arki on hyvä.

Minä kunnioitan arkista elämää,
sillä se rakastaa minua.

Tavallinen elämä on se, joka paransi meidät. Sen vastaanottaminen paransi meidät. Me alamme ymmärtää, kuinka paljon se rakastaa meitä, ja kuinka hyvä se on. Me alamme kunnioittaa sitä. Se näyttää meille itseämme joka päivä. Se tulee meitä lähemmäs joka päivä, ja tullessaan se tuo meille kappaleen itseämme. Se yksinkertaistaa meitä. Samalla arki tulee meille yksinkertaisemmaksi. Vesilasi on meille jotakin, johon me voimme kaataa vettä, ja josta me voimme kaataa vettä suuhumme. Ei yhtään sen enempää. Mutta samalla siinä on koko maailma. Vesilasin ei tarvitse olla meille yhtään enempää, sillä jo tuollaisenaan se on äärimmäisen rikas, ja ansaitsee suuren kunnioituksen. Mitä yksinkertaisemmaksi vesilasi meille tulee, sitä enemmän me kunnioitamme sitä.

Me tulemme itsellemme yksinkertaisemmiksi. Kun meillä on jano, me juomme, ja kun meillä on nälkä, me syömme. Kun me juomme, me vain juomme. Kun me syömme, me vain syömme. Meidän ajatuksemme eivät enää niin herkästi pakene toiseen paikkaan tai aikaan. Ne joutavat viipymään siinä, mitä me teemme. Ajatuksillamme ei ole kiire, sillä meilläkään ei ole enää kiire. Asiat eivät enää ahdista meitä eteenpäin. Jos ahdistuksia nousee, me kohtaamme ne omina tunteinamme, emmekä suunnittele. Me emme enää usko sitä valhetta, että toimiaksemme tehokkaasti meidän on oltava paniikissa tai vähintään hermostuneita. Hermostuneisuus estää meitä toimimasta tehokkaasti. Jos minulla on töissä kiire, en mieti työasioita työn ulkopuolella. Jos työasiat ahdistavat minua, minun ei ole syytä miettiä niitä, vaan kohdata oma ahdistukseni. Silloin voin tehdä työni levossa, ja koko mieleni on minun mukanani. Me alamme olla läsnä kaikessa, mitä juuri sillä hetkellä teemme. Ja jos emme tee sitä, emme myöskään mieti sitä. Jokainen hetki riittää sellaisenaan, ja me kunnioitamme elämän jokaista hetkeä. Me joudamme viipymään jokaisessa hetkessä, sillä jokainen hetki rakastaa meitä. Tavalliset asiat rakastavat meitä ja opettavat meitä. Ne tuovat itsemme meille.

4. Maailman ja elämän kunnioittaminen

Kaikki muuttuu. Tässä elämässä mikään ei pysy samana. Maailmassa mikään ei pysy samana. Myös me itse muutumme koko elämämme ajan. Me emme koskaan voi olla muuttumattomassa täydellisyyden tilassa. Täydellisyys ei tässä maailmassa ole muuttumaton tila, vaan muutoksen tila. Mutta jos jokin muuttuu koko ajan, voiko se olla täydellistä, ellei täydellisyys ole muutoksessa? Surut muuttuvat iloiksi ja ilot suruiksi. Me ostamme uuden auton ja iloitsemme siitä. Sitten se alkaa hajota ja tuottaa meille surua. Me kohtaamme vaikeuksia, ja kun voitamme ne, ne muuttuvat iloiksi. Asioiden muoto voi muuttua päinvastaiseksi. Me solmimme suhteen ja olemme onnellisia. Sitten me alamme kärsiä siinä, kunnes kohtaamme vaikeutemme ja pääsemme syvempään suhteeseen, emme ainoastaan toisen ihmisen kanssa, vaan myös itsemme kanssa.

Tässä maailmassa ei ole mitään, mikä ei voisi yhtenä hetkenä olla meille ilo ja toisena suru. Jos me kunnioitamme sitä vain silloin, kun koemme sen lyhyen aikaa kestävän muodon positiivisena, me elämme pätkittäisessä maailmassa. Elämänkokemuksemme jakautuu osiin, emmekä me näe asioiden muuttumisen jatkuvuutta. Emme myöskään näe omien kokemustemme muuttumisen jatkuvuutta tai itsemme muuttumisen jatkuvuutta.

Myös me itse muutumme. Onko meillä silloin itseä, joka olisi muuttumaton? Ajatus itsen löytämisestä muuttumattomana on ristiriidassa elämän jatkuvan muutoksen kanssa. Ehkä meidän tuleekin lakata itsen etsimisestä. Mitä me sillä edes tekisimme? Jos me löytäisimme sen, me ehkä tarrautuisimme sen yhteen muotoon, emmekä tahtoisi antaa sen muuttua.

Kun me katsomme tähtiä yön rauhassa, me saatamme kokea liikkumattoman hiljaisuuden. Mutta se ei ole sitä. Tähdet ovat meidän mielestämme paikallaan ja maailma on hiljaa. Mutta maapallomme kulkee valtavalla vauhdilla avaruudessa, tähdet liikkuvat kenties vielä nopeammin, ja niiden lähettämä valo tulee meitä kohti 300000 kilometriä sekunnissa. Olemme hirmuisen muutoksen ja suunnattoman aktiivisuuden keskellä. Valon saapuminen auringosta meidän silmäämme kestää hieman yli 8 minuuttia. Seuraavaksi lähin tähti on Proxima Centauri, josta valo saapuu hieman yli 4 vuodessa. Ne eivät ole enää siellä, missä me näemme ne. Aurinko oli siellä 8 minuuttia sitten, ja Proxima Centauri on ollut muualla jo 4 vuotta. Universumi ei ole sellainen, kuin miltä se näyttää. Se on jo muuttunut toiseksi.

Sam Vaknin kirjoittaa: "Mutta mikä tämä identiteetin ydin on, josta puhun? Tämä muuttumaton kokonaisuus, joka määrittelee sen kuka me olemme, johon edes rakkaittemme kuolema ei vaikuta? Mikä on niin vahva sellaisenaan vastustamaan tapojen rikkomista - tapojen, joiden se ei millään haluaisi antaa kuolla? Se on persoonallisuutemme. Tämä määrittelemätön, väljästi rakennettu, keskenään vuorovaikutuksessa toimiva joukko reaktioita muuttuvaa ympäristöämme kohtaan. Samoin kuin mieli, sitä on vaikea määritellä tai kiteyttää. Samoin kuin sielu, monet uskovat, että sitä ei ole, että se on vain kuvitteellinen rakennelma. Silti me tiedämme, että meillä on persoonallisuus. Me tunnemme ja koemme sen. Toisinaan se rohkaisee meitä tekemään asioita - tai estää meitä tekemästä niitä. Se voi olla taipuisa tai jäykkä, hyväntahtoinen tai ilkeä, avoin tai suljettu. Sen voima on sen löyhässä rakenteessa. Se kykenee yhdistäytymään, mukautumaan ja muuttumaan sadoilla ennestään tuntemattomilla tavoilla. Se muuttaa muotoaan, ja sen muutosnopeuden ja muutostapojen pysyvyys antaa meille identiteetin tunteen."

Jospa meillä onkin paljon enemmän yhteistä Universumin kanssa kuin olemme kuvitelleet. Ehkä meidän identiteettimme onkin Muutos. Kun istumme hiljaa paikoillamme, hengityksemme saa meidän ruumiimme muuttamaan muotoaan. Meidän kurkussamme on heiluriovi, joka heiluu edestakaisin hengityksemme suunnan vaihtuessa. Tämä heiluriovi erottaa meidän keuhkoissamme olevan ilman ilmakehän laajuudesta. Hiljaa istuessamme ajatukset tulevat ja menevät, ja meidän tunnetilamme saattaa vaihdella. Vaikka istuisimme aivan liikkumatta, me muutumme koko ajan. Kun me nousemme ylös, emme ole enää sama ihminen kuin istuessamme alas.

Sam Vaknin jatkaa: "Kun persoonallisuus on jäykistynyt niin paljon, ettei se enää pysty muuttamaan reaktioitaan muuttuvaan ympäristöön, sanomme, että se on häiriintynyt... Yksilö tulkitsee virheellisesti omat tapansa identiteetikseen. Hän identifioi itsensä ympäristöönsä, ottaen vihjeensä käyttäytymiseen, tunteisiin ja käsitteisiin vain siitä. Tällainen ihminen ei kykene rakastamaan eikä elämään. Häiriintynyt persoona ei kykene erottamaan itseään ja tapojaan. Hän on yhtä kuin tapansa, ja siksi, määritelmän mukaan, hän pystyy vain harvoin ja uskomattomalla määrällä kovaa työtä muuttamaan niitä. Niinpä, pitkällä jänteellä, hän ei kykene elämään, koska elämä on kamppailua jotakin kohti, kilvoittelu, halu saapua johonkin. Toisin sanoen, elämä on muutosta. Se joka ei kykene muuttumaan, ei ole todella elossa."

Jospa sisäinen eheytyminen ei olekaan tulemista omaksi itseksemme. Ehkä se onkin jo omana itsenämme olemista. Me olemme alkaneet muuttua, ja niin olemme jo löytäneet identiteettimme muutoksessa. Me olemme alkaneet kaivata muutosta itsessämme. Me emme enää niin kovasti kaipaa muutosta olosuhteissa. Kenties se, joka meissä onkin muuttunut, on vain meidän tapamme muuttua ja meidän muutosnopeutemme. Me olemme hyväksyneet sen, että me muutumme ihan itsestään. Aikaisemmin me näimme itsemme samalla tavoin kuin auringon ja tähdet. Me näimme, mitä me olimme 8 minuuttia sitten, 4 vuotta sitten, tai 20 vuotta sitten. Nyt me alamme nähdä, mitä me olemme nykyhetkessä. Silloin me huomaamme, että olemme erilainen hetkestä toiseen. Me koemme eri tunteita ja ajattelemme eri ajatuksia. Ne nousevat spontaanisti hetkessä ja kertovat meille, mitä tapahtuu. Me emme enää yritä pysyä, vaan annamme itsemme virrata ja muuttua. Me muutumme.

Se, miten teen yhden asian,
kertoo, miten teen kaikki asiat.

Mitä me siis kunnioitamme? Kun me tuomme maljakkoon ruusukimpun, me asettelemme ne siihen huolella ja varoen. Muutaman päivän päästä ruusut, ollen vielä samoja ruusuja, ovat muuttaneet muotoaan, ja me rutistamme ne roskiin. Jos me kunnioittaisimme niitä silloinkin, ja jos me kunnioittaisimme maailman muuttumista, me laittaisimme ne kompostiin, jatkamaan elämän kiertokulkua. Me tekisimme senkin yhtä huolella ja kunnioittaen. Jos pidän joitakin asioita arvokkaina ja joitakin vähemmän arvokkaina, minä suhtaudun niihin eri tavalla. Se, miten teen yhden asian, kertoo minun arvomaailmastani, suhtautumisestani, maailmankuvastani ja siis siitä, miten teen kaikki asiat. Jos jonkin asian tekeminen on minulle tuskallista, minä näen itseni sen tekemisen kautta. Ja jos jonkin asian tekeminen on minulle iloista, minä näen itseni siinäkin.

Mutta minun ei tarvitse yrittää muuttaa itseäni. Sen sijaan minä voin katsoa sitä, miten teen asiat ja oppia jotakin itsestäni. Jos huomaan tekeväni jotakin epäkunnioittavasti, vihaisesti tai huolimattomasti, opin jotakin itsestäni. Kenties opin, että minun on paha olla, enkä ole täysin läsnä siinä, mitä teen. Minun ei tarvitse yrittää muuttaa käyttäytymistäni, vaan voin antaa käyttäytymiseni kertoa itselleni siitä, mitä minun sisälläni on. Minä voin ottaa sen vastaan. Silloin se muuttaa minua itsestään. Kun en torju enkä selitä itseäni pois, minä tulen kokonaiseksi. Jos huomaan tekeväni jotakin toisin kuin olin ajatellut, olin erehtynyt itseni suhteen. Kun hyväksyn erehdykseni, voin ottaa itseni vastaan ja kunnioittaa sitä, mitä minussa todella on.

Silloin me löydämme toisenlaisen vapauden. Me emme kävele päin punaisia valoja emmekä viskele roskia ympäriinsä. Me kunnioitamme ympäristöämme ja yhteiskuntaamme. Meidän vapautemme ei ole kapinoimista sääntöjä vastaan, vaan niihin myöntymistä. Säännöt ja tavat ovat meille kuin kaapu, jonka voimme pukea päällemme ja riisua pois aivan vapaasti, milloin tahansa, ja takertumatta. Meihin ei ole mitään vaikutusta sillä, satummeko pitämään tuota kaapua jonakin hetkenä vai emme. Me emme takerru sen pukemiseen, kantamiseen emmekä riisumiseen, sillä ne tapahtuvat itsestään, ilman että kiinnitämme niihin huomiota. Meidän vapautemme on niin suuri, että yksinkertaiset säännöt eivät rajoita sitä. Se ei vähene siitä, että me kunnioitamme lakeja ja tapoja. Se kasvaa niiden kunnioittamisen kautta. Se kasvaa ympäristön rakastamisen kautta. Me olemme riippumattomia, ja siksi me voimme tehdä mitä tahansa. Mutta me emme tee mitä tahansa. Se, mitä me teemme, on maailman yksinkertainen rakastaminen ja siitä hyvän huolen pitäminen. Me kunnioitamme itseämme, maailmaa, ja muita ihmisiä omasta vapaudestamme ja levostamme käsin. Me rakastamme itseämme, koska meidän on silloin hyvä olla. Me rakastamme muita ihmisiä, koska heidän on silloin hyvä olla. Me rakastamme maailmaa, koska kaikkien on silloin hyvä olla.


kaikki oikeudet Kotkansydän 2006