[an error occurred while processing this directive]

Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Kokonainen mieli

Olen kirjoittanut aiemmin siitä, että meidän mielemme ei ole kokonainen, vaan pirstoutunut, ja sen aiheuttamista ongelmista. Nyt näen asian toisin. Meidän mielemme ei ole pirstoutunut, vaan koko mielemme on kanssamme koko ajan. Ongelmamme johtuvat siitä, että me luulemme mielemme olevan palasina ja odotamme sen käyttäytyvän tämän mukaan. Niin kauan kuin odotuksemme ovat virheellisiä, me emme ymmärrä mieltämme. Tässä kirjoituksessa selvitän ennen kaikkea itselleni, mitä mielen kokonaisuus merkitsee.

Jos meidän mielemme olisi jakaantunut osiin, olisi helppoa olla addikti. Niin halutessamme me valitsisimme addiktiivisen osan ja heittäytyisimme omiin riettauksiimme vailla mitään rajoja. Ja kun addiktiivinen käyttäytyminen olisi ohi, me alkaisimme elää toisella osalla, emmekä näyttäisi addiktilta ollenkaan. Mutta tämä ei toimi. Meidän addiktiomme ei pysy piilossa, koska meidän mielemme on kokonainen. Addiktiivinen osa kulkee mukanamme koko ajan ja kaikkialla. Me saatamme yrittää kätkeä sitä jopa itseltämme, mutta mielemme kokonaisuuden takia se pulpahtelee esiin. Jos meidän mielemme olisi jakaantunut, me saattaisimme elää addikteina koko ikämme. Paranemisen toivo onkin mielen kokonaisuudessa ja siinä, että me emme pysty jakamaan mieltämme osiin, vaikka kuinka tahtoisimme. Koko meidän mielemme on joka hetki mukanamme. Yksikään sen osa ei jää kotiin kun me lähdemme ulos, eikä jää ulos kun me tulemme kotiin. Tämä ajatus saattaa kuulostaa yksinkertaiselta ja itsestään selvältä, mutta ainakin minulle sillä on suuri merkitys. Kun katsomme paranemista kokonaisen mielen näkökulmasta, moni asia näyttää erilaiselta, ja uusia paranemisen työkaluja tulee käyttöömme. Nämä työkalut ovat yksinkertaisia, sillä niiden tehtävä on vain saada meidät lakkaamaan siitä, että yritämme jakaa mielen osiin. Ne osoittavat myös, että hyväksyntä on vain yksi osa kokonaisen mielen vastaanottamisessa.

Pelkkä hyväksyntä ei kuitenkaan riitä. Meidän on hyväksyttävä oikea asia. Jos minä pelkään jotakuta ihmistä, minä saatan yrittää hyväksyä sen, että hän on pelottava. Mutta onko se totuus? Joku toinen voisi sanoa, että hän ei ole pelottava. Olen enemmän oikeassa, jos yritän hyväksyä sen, että pelkään niitä tuntemuksia, joita minussa tapahtuu kun näen hänet. Tällöin olen jo kiinni totuudessa, joka ei kiistettävissä. Lisäksi esitän väitteitä vain itsestäni. Mutta mielen kokonaisuus sallii meidän katsoa vielä selkeämmin ja totuudellisemmin. Kun me löydämme konkreettisen ja oikean totuuden, hyväksyntä tulee melkein itsestään. Me joudumme taistelemaan hyväksynnän kanssa, kun yritämme hyväksyä jonkin itse keksimämme jutun, jolla ei ole pohjaa todellisuudessa. Hyvä niin. Oikea hyväksyntä herättää todellisuudelle antautumisen, ja se tuntuu levolta.

Meidän mielemme käyttäytyy tavoilla, jotka tuntuvat kertovan pirstoutuneisuudesta tai hajalla olemisesta. Se käyttäytyy odottamattomasti ja ei-toivotusti. Mutta vika on vain meidän ajattelussamme ja odotuksissamme. Meidän mielemme käyttäytyy niin kuin käyttäytyy vain siksi, että se on kokonainen. Jos se koostuisi osista, me voisimme piilottaa ja kätkeä joitakin sen osia. Nykyhetkeen tunkevat traumaattisten muistojen tunnelmat, pelot, häpeät, halut, himot, paniikit ja ahdistukset kertovat meille, että mielemme jokainen osa on mukanamme. Me tahtoisimme, että mielemme olisi jakaantunut osiin niin, että voisimme kätkeä riippuvuutemme tai pelkomme johonkin mielemme osaan, jonka sitten hautaisimme syvälle. Mutta kaikki salaisuutemme ovat joka hetki mukanamme ja siten myös itsemme ja muiden nähtävissä. Me emme useinkaan näe, koska emme halua. Mutta ne, jotka haluavat nähdä, ja joilla on avoimuutta nähdä, näkevät. Erityisesti ne, jotka ovat parantuneet samankaltaisista asioista kuin me, ja jotka ymmärtävät koko mielemme olevan aina mukanamme, näkevät meidät helposti ja vaivatta.

Aluksi tahdon kuitenkin kirjoittaa varoituksen sanan. Älä yritä aloittaa paranemista tämän artikkelin mukaan. Se ei toimi. Ensin meidän on saatava elämämme kuntoon. Meidän on katsottava lukuisia elämämme yksityiskohtia ja muutettava niitä parantaviksi ja hoitaviksi. Tässäkin suhteessa me olemme kokonaisia: me parannumme kokonaan tai emme ollenkaan. On itsepetosta yrittää saada elämänkokemuksemme muuttumaan ilman, että katsoisimme koko elämäämme. Oikean paranemisen tunnistaa siitä, että elämän asiat, ajatukset, tunteet, muistot ja kokemukset muodostavat ajan oloon kokonaisuuden, joka tuntuu yhä ehjemmältä. Tämä ei tarkoita sitä, että me olisimme täysin ehjiä, vaan sitä, että myös rikkinäiset kohdat tuntuvat olevan oikeilla paikoillaan. Silloin paraneminen muuttuu jälleen. Toivon, että tämä kirjoitus toisi pienen tuulahduksen uudesta vaiheesta ja sen vapaudesta ja harmoniasta.

Sinä tiedät pienen lukemisen jälkeen, onko tämä kirjoitus sinua varten ja sinun tilanteeseesi. Kirjoitan asioista, jotka eivät ole lineaarisen ja peräkkäisen ajattelun alueella. Pikemminkin ne liittyvät mielen hiljaisuuteen, vaikka hiljaisuus on väärä sana, sillä läsnäoleva mieli ei ole hiljainen. Se ei ajattele aktiivisesti, mutta se ei ole myöskään passiivinen. Karkeasti ottaen voisin sanoa, että jos et ajattele näitä lauseita, vaan jos koet niiden kautta jotakin tutun tuntuista, tämä kirjoitus on sinua varten. Mutta jos joudut ihmetyksiin etkä tiedä, mistä kirjoitan, voit hyvillä mielin jättää lukemisen kesken. Silloin tämä ei ole sinua varten juuri nyt.

Yksityisestä yleiseen

Kun me paranemme, meidän elämämme ja tietoisuutemme kulkevat yksityisestä yleiseen. Paranemisen alussa me elämme uusien yksityiskohtien tulvassa. Uusia asioita tulee joskus niin paljon, että olemme melkein hukassa niiden keskellä. Se, kuinka me näemme maailman, muuttuu, ja maailman yksityiskohdat tuntuvat muuttuvan sen mukana. Silti vain me muutumme. Maailma on edelleen sama.

Myös meidän mielemme tuntuu olevan täynnä uusia yksityiskohtia. Meidän mielemme asioille me emme kykene tekemään kovin paljoa suoraan. Mutta kun me muutamme elämämme olosuhteita siten, että ne viestivät rakkautta ja huolenpitoa itseämme kohtaan, meidän mielemme rauhoittuu. Me uskallamme päästää irti monista asioista. Kun meidän mielemme hiljenee, me alamme nähdä toisin.

Kun meidän mielenkiintomme ei enää juokse kaikenlaisten yksityiskohtien perässä (tai niitä karkuun), me alamme kokea mielemme olemassaolosta jotakin uutta. Sen sijaan, että tietoisuutemme säntäilisi, me alamme kokea seesteisyyttä ja pysyvyyttä. Tässä vaiheessa meihin alkaa ilmestyä sitä järkähtämättömyyttä, joka tekee meistä ajan oloon vuoren kaltaisia. Moni on sanonut, että paranemisen paras lahja on järkähtämättömyys, jonka kautta me voimme olla tyyniä oman elämämme keskellä.

Tähän järkähtämättömyyteen kuuluu, että yksityiskohdat lakkaavat kiinnostamasta. Meidän silmämme eivät säntää jokaisen asian perään. Meidän ajatuksemme eivät takerru jokaiseen mielemme tai olemuksemme yksityiskohtaan. Esimerkiksi meidän mielemme on loputtoman täynnä yksityiskohtia, tunteita, ajatuksia, muistoja, unelmia, pelkoja, tunnetiloja, ja niin edelleen. Paranemisen alussa me käymme mieltämme läpi ja lajittelemme sitä monenlaisten yksityiskohtien mukaan. Mutta tämä lajittelu vähenee ja me alamme kokea olemassaoloamme ilman erittelyä (me lajittelemme jonkin verran koko lopun elämäämme, mutta se on toisenlaista). Tämä tapahtuu itsestään ja vain siksi, että me olemme kokonaisia.

Me olimme kokonaisia koko ajan, mutta ymmärrämme sen vasta sitten, kun näemme, mitä kaikkea meidän mielemme kokonaisuudessa on, ja kuinka me olemme yrittäneet jakaa mieltämme osiin. Me emme olisi tahtoneet olla kokonaisia. Me olisimme tahtoneet pitää salaisuutemme. Mutta salainen elämä tahtoi mukaan joka paikkaan. Me emme voi parantua, jos emme ole täysin rehellisiä ennen kaikkea itsellemme. Muita me saatamme huijata ilman hirvittäviä seurauksia, mutta me tuhoamme omaa elämäämme, jos huijaamme itseämme. Kun me olemme parantuneet jonkin aikaa, näemme myös, kuinka vahingollista ja järjetöntä on huijata muita. Jos me emme uskalla elää, on turha odottaa, että elämä tuntuisi elämisen arvoiselta.

Koko mieli

Kuinka me voimme jatkaa paranemista, jos yksityiskohdat lakkaavat kiinnostamasta, ja jos olemassaolon kokemus muuttuu sellaiseksi, että sanat eivät riitä kertomaan? Me voimme, mutta tunnistamme paranemisen usein vain siitä, että huomaamme olevamme erilaisia kuin ennen. Joskus me voimme kokea tietoisuutemme laajenevan. Ja usein me olemme tilanteessa, jossa katsomme jotakin niin erilaista kuin mikään tuntemamme asia, että me tiedämme, että on aivan turha yrittää kuvailla sitä. Sen keskellä me olemme varmoja siitä, että näimme tai koimme tai opimme jotakin, ja että tietoisuutemme muuttui. Me saatamme muistella sitä muutaman päivän ja sitten jätämme sen ajattelemisen.

[Harjoitus: Kun olet missä tahansa, sano itsellesi tai ajattele itseksesi minun koko mieleni on tässä. Jos olet pelokas, surullinen, ahdistunut tai tuskainen, sano minun koko mieleni on tässä. Jos olet iloinen, kiihtynyt tai onnellinen, sano minun koko mieleni on tässä. Älä rupea etsimään niitä tuhansia yksityiskohtia, joilla sinun mielesi on tässä. Joka tapauksessa kiinnittäisit huomiosi vain muutamaan satunnaiseen yksityiskohtaan; kenties sellaiseen, joka häiritsee sinua eniten. Ehkä tahtoisit saada sen pois. Mutta ota se nyt vastaan koko mielesi mukana sanomalla minun koko mieleni on tässä. Sitten katsele ympärillesi. Älä ala pohtia sitä, kuinka sinun mielesi on tässä. Se vain on. Jos tahtoisit alkaa ajatella jotakin yksityiskohtaa, sano uudelleen minun koko mieleni on tässä. Huomaa, että tämä harjoitus ei ole keino torjua "ikävää" oloa, vaan hyväksyä se ja tunnustaa, että se on koko mielesi mukana tässä – olipa se paniikki, tuska, pelko, sivupersoona, halu, tai mikä tahansa muu. Tämä on harjoitus hyväksymisessä ilman yksityiskohtiin takertumista. Juuri siksi se voi avata silmiemme eteen koko joukon uusia yksityiskohtia ja saada meidät näkemään selkeämmin.]

Jos me aloittaisimme paranemisen tämänkaltaisilla harjoituksilla, me emme pääsisi mihinkään. Me toteaisimme vain, että myös riippuvuutemme on edelleen tässä. Me toteaisimme kenties, että teemme jotakin, joka vahingoittaa mieltämme tai ruumistamme. Meidän on ensin opittava näkemään, mihin voimme vaikuttaa ja mihin emme. Hyväksyntä ei poista meidän tehtäväämme rakastaa ja hoitaa itseämme. Hyväksynnän kautta me löydämme oikeat keinot ja tavat olla hyvä. Jos minä huomaan vahingoittavani itseäni, mutta en tee mitään ollakseni hyvä itseäni kohtaan, minun on palattava ottamaan vastuu siitä, mistä voin. Muussa tapauksessa olen kuin älytön, joka sanoo "minä vihaan itseäni", mutta ei ymmärrä sen merkitystä.

Ennen paranemistamme me emme tienneet, mitä mielessämme tapahtui. Paranemisen jälkeen mielemme tapahtumat eivät erityisesti kiinnosta meitä, emmekä me halua keskittyä mielemme moniin yksityiskohtiin. Tähän väliin jää jakso, jossa me keskitymme yksityiskohtiin. Me selvitämme, mikä kuuluu meille ja mikä ei. Me selvitämme, mikä on vahingollista ja mikä parantavaa. Me alamme tehdä sitä, mikä saa mielemme ja ruumiimme voimaan hyvin.

Se, että koko mielemme on läsnä, tarkoittaa sitä, että jokainen sen osa reagoi omalla ja sopivalla tavallaan. Kun minä näen jotakin, koko mieleni näkee sen. Kun minä kuulen jotakin, kaikki mieleni osat kuulevat sen ja vastaavat siihen sopivalla tavalla ja sopivilla tunteilla. Jos meillä on paranemattomia traumoja tai salaisuuksia, nekin reagoivat. Koko mieleni herää ja antaa vastineen koko laajalla olemuksellaan. A Course in Miracles toteaakin, että minä en koe ajatusteni seurauksia yksin. Kaikki ne osat, jotka ovat joskus ajatelleet jotakin, ovat tässä ja nostavat seurauksensa esiin koettavakseni ja kaikkien nähtäväksi. Ajatukseni tulevat kenties mieleni eri osista, mutta ne kaikki ovat nyt mukanani. Voitkin muotoilla tuota yllä olevaa harjoitusta esimerkiksi koko minun mieleni näkee tämän tai koko minun mieleni kuulee tämän tai koko minun mieleni on hereillä.

Me voimme sanoa saman myös toisinpäin. Kaikki minun pelkoni ovat joka hetki tässä. Kaikki minun unelmani ovat koko ajan tässä. Kaikki minun haluni ovat tässä. Minä saatan ajatella pelkääväni jonkun ihmisen lähellä, mutta se pelko on aina tässä. Se on nytkin valmiina. Minä huomaan sen helposti, kun alan ajatella tuota ihmistä tai pelkoni kohdetta. Olipa minun pelkoni mikä tahansa, se on minun sisälläni ja valmis astumaan esiin joka hetki. Mutta niin kauan kuin minä torjun sitä, minä siirrän sen mieluummin pois itsestäni ja pois tästä hetkestä toiseen paikkaan ja aikaan, kunnes se tulee esiin niin, että en voi olla huomaamatta sitä. Jos tahtoisin, minä voisin kutsua sen esiin juuri nyt. Meidän tarvitsee vain vähentää torjuntaamme esimerkiksi toistamalla ajatusta kaikki minun pelkoni ovat tässä. Jos me otamme pelkomme vastaan tässä hetkessä, niiden voima katoaa eivätkä ne pääse yllättämään meitä niissä tilanteissa, joiden me luulimme olevan pelkojemme syy – ellei pelkäämiimme tilanteisiin liity todellista väkivallan uhkaa.

Samoin me voimme todeta koko minun addiktioni on tässä tai kaikki minun haluni ovat tässä. Jos olen seksiaddikti, kaikki minun addiktiiviset haluni ovat tässä. Ne osallistuvat minun elämääni. Saatan joskus huomata sen, kun huomaan, kuinka katson vastakkaisen (tai saman) sukupuolen edustajaa. Tai jos olen peliriippuvainen, alkoholisti, ostelija, ja niin edelleen, koko minun todellisuuteni katsoo joka hetki kaikkea ja värittää sitä omalla tavallaan. Minä huomaan sen heti, kun annan sille luvan olla tässä enkä yritä torjua sitä pois. Olipa meillä mitä tahansa salaisuuksia, me voimme todeta kaikki minun salaisuuteni ovat tässä. Ne ovat joka hetki valmiita puhumaan, kuulemaan, katsomaan, tai ilmaisemaan itsensä jollakin tavoin. Huomaan sen heti, kun sanon kaikki minun salaisuuteni ovat tässä.

Yksityiskohdat katoavat 

Se, että yksityiskohdat lakkaavat kiinnostamasta tai yksityiskohdat katoavat, tarkoittaa sitä, että meidän mielemme ei tartu yksityiskohtiin. Itse asiassa yksityiskohtia tulee lisää ja elämänkokemus muuttuu rikkaammaksi ja vapaammin virtaavaksi. Takertuva ajattelu katoaa, ja sen tyhjäksi jättämä tila täyttyy vastaanottamisen keveydellä. Ajattelu ei katoa kokonaan, vaan ikäänkuin siirtyy taustalle. Me huomaamme kyllä mitä ajattelemme, mutta useimmiten emme tartu siihen vaan annamme syntyneiden ajatusten kadota pois. Kun mielemme ei takerru, riittää, että ajatuksemme ilmaisevat meille itsensä kerran.

Peräkkäinen ajattelu katoaa tai vähenee merkittävästi. Kun minä ajattelen peräkkäisesti, mieleeni mahtuu yksi asia kerrallaan, ja se etenee kuin puhe tai tarina. Toisinaan ajattelumme ei etene minnekään, vaan toistaa samaa rataa. Jos minä näen esimerkiksi poikkeavalla tavalla pukeutuneen ihmisen, osa minun mielestäni ja ajatuksistani saattaa kiinnittyä häneen. Minussa voi käynnistyä monenlaisia ajatuksia, ja niiden vallitessa minun huomioni on kohdistunut pieneen osaan todellisuutta – satunnaisiin yksityiskohtiin, joita tässä tilanteessa tuli eteeni ja mieleeni.

Jos minun mieleni on hiljainen, minä huomaan aivan samalla tavoin poikkeavasti pukeutuneen ihmisen. Mutta se riittää. Minun mieleni ei tarraudu hänen vaatteidensa yksityiskohtiin eikä ala etsiä niille selityksiä eikä ala vertailla hänen pukeutumistaan siihen kokemusmaailmaan, joka minulla on pukeutumisesta. Minun mieleni noteeraa kaikki ne yksityiskohdat, mitä silmäni näyttävät, mutta mikään niistä ei vie tilaa muulta näkemiseltä. Mielen hiljaisuus säilyy eikä näkeminen kavennu "mielenkiintoiseen" kohteeseen. Minulle ei herää kysymyksiä, joihin minun pitäisi keksiä sellainmen vastaus, että olisin tyytyväinen. Minä saatan huomata, että taustalla mieleni ilmaisee välähdyksenomaisesti huomanneensa jotakin, mutta se katoaa saman tien. Se ei katoa kuitenkaan noin vain, vaan opettaa kadotessaan minulle jotakin myös itsestäni – kenties omista arvoistani, siitä poikkeavuuden määritelmästä, joka liittyi havaintoon, ennakkoluuloista, vapaudesta, tai aivan mistä tahansa.

Tämä ei tarkoita sitä, että paranemisen jälkeen emme pystyisi lineaariseen ja poissulkevaan analyyttiseen ajatteluun. Me pystymme siihen erittäin hyvin, sillä hallitsemattomat impulssit, ajatukset ja tunteet eivät häiritse meitä. Me keskitymme siihen, mihin haluamme keskittyä. Mutta elämään suhtautuminen tapahtuu hiljaisuuden kautta. Tämä hiljaisuus on niin rikas, että sekunti hiljaisuuden virtausta voittaa kaikki yhden päivän aikana ajattelemamme ajatukset. Tuon sekunnin aikana koko meidän mielemme on auki. Virtaavan sekunnin aikana me ehdimme huomata enemmän kuin keskittymisen kahdeksana tuntina, sillä me olemme täysin läsnä ja huomaamme myös, mitä meissä itsessämme tapahtuu, vaikka olemme samaan aikaan kadottaneet itsemme.

Kun me olemme täysin läsnä, me emme tiedä mitään. Tämä tarkoittaa sitä, että kun me näemme jonkin uuden asian, me emme etsi sille vertailukohtia ja luokitteluohjeita. Me emme yritä tyypittää uutta asiaa sen mukaan, mitä me jo tiedämme. Me emme halua antaa sille nimeä. Se on vain omassa olemuksessaan. Eikä mikään itse asiassa muuttuisi, jos me antaisimme sille nimen. Se olisi edelleen aivan sama asia. Nimen antamisen kautta me vain luulemme saaneemme tiedon siitä, mikä asia se on. Tämä estää näkemisen ja oppimisen.

Joka tapauksessa me luokittelemme asioita hyvin satunnaisesti sen mukaan, mikä meidän taustamme on, miltä meistä tuntuu juuri nyt, ja niin edelleen. Saman asian nähdessään joku pelästyy, joku kiinnostuu, joku kyllästyy, joku alkaa mitata, joku maalata, joku säveltää, joku kirjoittaa, joku alkaa miettiä sen syntyä, joku miettii sen tulevaisuutta, joku haluaa kokea sen ilman ajatuksia, ja joku katsoo kaikkea tätä. Se on elämää, ja niin se vain menee.

Eräs pitkään parantunut ystäväni on ollut aiemmin tarkka siitä, että porukan yhteisissä raha-asioissa kaikki kustannukset laitetaan tasan. Tässä oli nähnyt paljon vaivaa. Muutama viikko sitten hän tuli luokseni ja sanoi huomanneensa, kuinka sokea hän on ollut. Hän oli katsonut vain rahasummaa. Eikö oikeudenmukaisempaa olisi jakaa sen mukaan, kuinka paljon aikaa ihmiset joutuvat käyttämään summan hankkimiseen? Tai sen mukaan, kuinka väsyneitä he ovat sen jälkeen? Tai sen mukaan, kuinka suuri osa sen on heidän omaisuudestaan? Kun me luomme kriteerejä elämän asioille, me katkaisemme päättelyketjun satunnaisesta kohdasta ja silti sanomme arvioivamme oikein. Me kiinnitämme huomiomme satunnaisiin asioihin. Nyt ystäväni antaa asioiden olla. Jos joku maksaa vähän, hän maksaa vähän. Ja jos joku maksaa paljon, hän maksaa paljon. Jonkun onnellisuus syntyy siitä, että hän pääsee vähemmällä rahalla, ja hän on silloin onnellinen. Toinen on onnellinen saadessaan maksaa toisen puolesta. Kenenkään asia ei ole mitattavissa toisen ihmisen näkökulmasta.

Minusta on hyvin paradoksaalista, että me opimme, kasvamme ja elämme parhaiten silloin, kun me olemme läsnä itsemme kadottaneena. Mutta toisaalta se on täysin selvää. Heti kun me alamme pohtia ja ajatella, me uppoudumme oman mielemme sisään ja tarkastelemme vain sitä, minkä me jo muistamme ja minkä olemme luokitelleet satunnaisin kriteerein. Me lakkaamme oppimasta heti. Mutta kun mielemme ei metelöi ja vain ottaa vastaan aistiemme havainnot, me olemme koko ajan havaitsemamme kohteen kanssa. Sekunti hiljaista läsnäoloa voi kertoa meille jostakin todellisuuden yksityiskohdasta enemmän kuin kuukauden pohtiminen.

Tämä pätee myös meidän mieleemme. Kun me huomaamme käyttäytyvämme jollakin tavoin tai kokevamme jotakin, me emme ala ajatella sitä. Me vain huomaamme. Tämä ei tarkoita sivuuttamista. Pikemminkin se tarkoittaa täydellistä torjumattomuutta. Minä tiedän nähneeni itsestäni jotakin. Mutta en etsi sille selityksiä enkä anna sille nimeä. Se ilmaisee itsensä täysin itsestään. Kun en tartu siihen enkä ala vääristää niitä mieleni ketjuja, joista se tuli, se kertoo itse, mikä se on ja mistä se tuli. Kaikki tämä tapahtuu siinä samassa sekunnin sadasosassa, jossa havaitseminen tapahtuu. Kun lakkaan etsimästä itselleni selityksiä, minä huomaan selittäväni itse itseni, mutta vain silloin, kun en ole kiinnostunut tapahtumista enkä niiden selityksistä. Olipa selitys mikä tahansa, se ei ole toista kummempi. Yksikään selitys ei muuta minun olemistani.

Toinen näkökulma, joka osoittaa järkeilyn kapeuden, on se, kuinka pinnallisiin selityksiin me tyydymme. Me saatamme kysyä, miksi jokin on jotakin, ja tyydymme ensimmäiseen vastaukseen. Me emme kysy syyn syitä ja niiden syitä ja niin edelleen. Me katkaisemme ajattelun ketjun satunnaisesta kohdasta. Me vain luulemme tietävämme, luulemme kysyvämme ja luulemme ajattelevamme. Jos me kysyisimme ja ajattelisimme loppuun asti, me joutuisimme kohtaamaan kysymyksen, johon vain läsnäolon hiljaisuus antaa vastauksen: oman olemassaolomme. Ja kun me sitten olemme läsnä, se muuttuu kysymyksestä vastaukseksi. Kun me olemme läsnä, vastaus ei enää kiinnosta, sillä ei ole mitään vastattavaa eikä mitään kysyttävää. On vain se, mikä on. Voi minun epätoivoani, kun yritän ilmaista sanoilla jotakin, joka karkaa heti, kun mieleemme tulee ensimmäinen sana! Enkä silti ole epätoivoinen, vaan onnellinen.

Minä kysyn satunnaisia asioita
ja tyydyn satunnaisiin selityksiin.

Kun me olemme läsnä ilman yksityiskohtia, me vain olemme. Me huomaamme myös omat puutteemme, omat toiveemme, herkät kohtamme, omat torjuntamme, oman epävarmuutemme, ja niin edelleen, mutta emme ajattele niitä. Ne ovat osa sitä olentoa, joka me olemme, ja osa meidän ja maailman virtaavaa vuorovaikutusta. Tämä vuorovaikutus vain tapahtuu, ja me olemme sen keskellä. Mikään ei tarvitse selityksiä, sillä kaikki selitykset olisivat satunnaisia. Kaikki kysymykset ovat satunnaisia. Kaikki vastaukset ovat satunnaisia. Kaikki kriteerit, joilla me arvioimme kysymyksiä ja vastauksia, ovat satunnaisia. Kun me näemme kysymysten satunnaisuuden, meidän mielenkiintomme tarttua niihin vähenee. Kun me koemme vastausten satunnaisuuden, me emme enää kiinnostu niistä, vaan siitä prosessista, jolla me kysymme ja vastaamme. Meidän mielenkiintomme lakkaa kohdistumasta vastausten yksityiskohtiin, mutta silti me emme lakkaa näkemästä yksityiskohtia. Kysymysten ja vastausten yksityiskohdat ovat kuin meren aaltoja. Me lakkaamme heilumasta niiden mukana ja näemme meren, mutta silti voimme katsoa hetken myös yksittäistä aaltoa.

Kosketuskohta

Minulla oli ollut kiireinen päivä. Olin hoitanut paljon asioita, mutta monta jäi hoitamatta. Olin ärtynyt vielä nukkumaan käydessäni. En saanut otetta sisäisestä levottomuudestani. Unen jälkeen heräsin ärtyneenä. Herättyäni aloin hakea kosketuskohtaa todellisuuteen. Kysyin itseltäni, missä minun kosketuskohtani on juuri nyt. Aloin katsella, kuunnella, tuntea ja haistaa. En ajatellut mitään erityistä. Olin vain ja kysyin todellisuudelta, kuinka sinä tulet juuri nyt minua kohti. En jäänyt odottamaan vastausta, sillä vastaus tulee, kun vain otamme sen vastaan. Mieleni rauhoittui. Huomasin, kuinka olin jäänyt illuusioon, jonka "tekemättömät" tehtävät olivat jättäneet. Ikäänkuin todellisuudesta olisi jäänyt puuttumaan jotakin. Laskeuduin rauhaan ja huomaamattani sisältäni nousivat laulun sanat: elämä on kaunis, kaunis, kaunis niin.

Meidän kosketuskohtamme tähän todellisuuteen on vain yksi - meidän aistimme. Ei ole mitään muuta tapaa olla todellisuuden keskellä. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Meillä on toinenkin kosketuskohta, ja se on se, mihin meidän mielenkiintomme kohdistuu. Jos meidän ajatuksemme ja tuntemuksemme pyörivät jonkin sisäisen asian ympärillä, me emme saata huomata juuri mitään muuta. Meidän todellisuutemme näyttäytyy tämän asian varjossa, ja se tuntuu olevan meidän kosketuskohtamme elämään, vaikka se olisi yksittäinen kauan sitten sattunut tapahtuma.

Mutta mihin meidän mielenkiintomme kohdistuu? Jos et ole ennen istunut hiljaa lattialla, tee pieni koe. Istu 10 tai 15 minuuttia vaikka laskien hengityksiäsi yhdestä kymmeneen, ja kymmeneen päästyäsi aloita taas yhdestä. Todennäköisesti huomaat, että mielesi harhautuu kaikenlaisten satunnaisten ajatusten perään. Vaikka mieltäsi hallitsisi yksi ajatus, sekin liittyy todennäköisesti johonkin elämän satunnaiseen tapahtumaan. Istuessamme meillä ei ole kuitenkaan mitään muuta todellista kosketusta meitä ympäröivään nykyhetken todellisuuteen kuin se, minkä omat aistimme välittävät. Niin kauan kuin ympäristömme piiloutuu meidän mielemme satunnaisten aktiviteettien alle, me olemme eksyksissä nykyhetkestä. Me emme huomaa ympäristöämme, emme huomaa omaa ruumistamme, emmekä huomaa oman mielemme laatua.

Mikä on sinun kosketuskohtasi juuri nyt? Kysy itseltäsi, mutta älä ala miettiä vastausta. Kysy vain, ja ole sitten hiljaa. Tuleeko todellisuus sinun silmiesi kautta? Korviesi? Tuntoaistisi tai hajuaistisi? Vai onko todellisuus sinulle tällä hetkellä unelma tai ajatus? Onko sinun kosketuskohtasi kaipaus - eli ajatus siitä, mikä todellisuudessa on mielestäsi väärin? Oletko läsnä vai poissa? Kun huomaat kosketuskohtasi, olet välittömästi läsnä. Huomaamisen tarkoitus ei ole lopettaa sitä, mikä tapahtuu. Huomaamisen tarkoitus ei ole arvioida eikä lajitella. Huomaaminen riittää. Yksi huomaaminen ja yksi ajatus riittää. Meidän ei tarvitse toistaa ajatuksia tai havaintoja, jotta huomaisimme. Huomaaminen on kevyt ja ohikiitävä, mutta silti se ei unohdu. Oikeastaan huomaaminen on ainoa, mikä ei unohdu, sillä se on kosketus todellisuuteen. Sitä ei tarvitse yrittää pitää hengissä, sillä mikään ei uhkaa sitä. Todellisuus ei koatoa. Me saatamme lakata näkemästä sitä, mutta se ei siitä katoa. Kun me katsomme uudelleen, se on siinä. Se on siinä koko ajan.

Meillä on aina kosketus todellisuuteen. Muutoin me emme tietäisi missä olemme emmekä osaisi mennä kotiin. Suurin osa meistä tietää, koska meillä on nälkä tai jano, ja vaikka emme tietäisi, me kykenemme muilla keinoin syömään ja juomaan sopivasti. Me tiedämme, missä meidän vaatteemme ja kenkämme ovat. Me selviämme liikenteessä ja muiden ihmisten keskellä. Me saatamme dissosioitua niin, että emme tiedä, missä olemme olleet viimeiset tunnit tai päivät. Mutta kun kyselemme, me huomaamme selvinneemme hyvin. Tietääksemme meidän ei tarvitse tietää, että tiedämme koko ajan.

Meidän ei tarvitse pyrkiä olemaan läsnä. Läsnäolo on joka hetki tässä, ja se lisääntyy itsestään, kun meidän mielemme rauhoittuu. Suuri osa paranemista onkin sen ymmärtämistä, että niin sanotut tärkeät asiat ovat satunnaisia. Sen tähden hiljaa istuminen on tarpeellista ja hyödyllistä. Kun me seuraamme itse aitiopaikalla oman mielemme toimintaa, me alamme nähdä, että asiat eivät olekaan niin kuin olemme ajatelleet. Ei riitä, että me luemme tai kuulemme puhuttavan hiljaa istumisesta, tai että me ajattelemme istumista. Vasta istumalla ja ajatuksiemme ja tunteidemme kulkua seuraamalla me ymmärrämme. Toisinaan ymmärrys tulee niin väkevästi, että me lakkaamme tarrautumasta "tärkeisiin" asioihin hetkessä ja aivan itsestään. Toisinaan me saamme istua yhden asian kanssa pitkään välillä sitä ajatellen ja välillä pois jättäen, kunnes hoksaamme istuvamme kummassakin tapauksessa kuin tatti. Me huomaamme, että olemme olemassa, hengitämme ja katselemme ympärillemme, ajalehtipa meidän mielessämme mitä tahansa. Ajan saatossa me alamme todeta huvittuneina tai lähes kyynisinä, että "jaha, taas tämä ajatus" tai "jaha, taas tämä mielentila".

Meistä voi alkaa tuntua siltä, että asiat lakkaavat kiinnostamasta ja että kadotamme kosketuskohtaamme todellisuuteen. Asiat muuttuvat kaukaisemmiksi ja mielenkiinnottomiksi. Asiat lakkaavat herättämästä intohimoja, kiinnostusta tai torjuntaa, sillä asiat ja niiden herättämät reaktiot tuntuvat yhtä satunnaisilta. Meidän mielemme saattaa tuntua harmaalta. Tämä on sekä kuvitelmaa että ohimenevää. Me olemme ikään kuin kahden maailman välissä matkalla maailmasta toiseen. Meidän mielikuvamaailmamme alkaa jäädä taakse, mutta uusi ei ole vielä kohdalla. Mielikuviin tarttuminen ei enää juuri kiinnosta, mutta muutakaan ei ole tullut tilalle. Meidän mielemme on hiljentynyt. Silti siinä tuntuu vivahteita uudesta keveydestä.

Me saatamme miettiä, kiinnostaako meitä enää mikään, ja innostummeko enää mistään. Me mietimme, koska emme ole vielä ymmärtäneet täysin, että mielenkiintomme kohdistuu satunnaisiin asioihin. Mutta kun me tajuamme sen koko syvyydessään, me astumme suureen riemuun ja vapauteen. Vapaus ei tule kerralla, vaan askelittain läsnäolon, riemun ja elämänilon kanssa. Silloin me ymmärrämme, että jokaisella ihmisellä on oma kosketuskohtansa todellisuuteen. Minusta on mielenkiintoista katsella, kuinka me näemme todellisuudesta eri asioita. Me suhtaudumme samaan asiaan eri tavoin ja yritämme saada sitä tapahtumaan eri suuntiin. Me näemme vuoren, ja joku haluaa kiivetä sille, joku haluaa valokuvata sen, joku haluaa rakentaa sille talon, joku tehdä sen huipulle tien, joku laskea sitä pyörällä tai suksilla, ja joku haluaa vain katsella sitä. Joku haluaa soittaa ystävälleen ja kertoa näkemästään. Joku ei piittaa siitä ollenkaan. Minusta on hyvin riemullista, kuinka me nyhjäämme oman todellisuuden palasemme kanssa omine temppuinemme.

Vaikka minä eläisin keskellä Jumalan rakkautta,
minun mieleni huolet olisivat täysin satunnaisia.

Kun me ymmärrämme satunnaisuuden, me voimme suhtautua mihin tahansa äärimmäisen kevyesti tai äärimmäisen vakavasti, ja voimme vaihtaa suhtautumistamme kuinka tahdomme. Me saatamme ohittaa kevyesti asioita, joihin tartuimme ennen. Me saatamme tarttua äärimmäisen vakavissamme johonkin meille ennen mitättömään asiaan, kuten kukkien kasvattamiseen, taulujen maalaamiseen, kielen opiskeluun, akvaarion hoitoon, juoksemiseen tai Ferrarilla ajamiseen. Todellisuudesta tulee suuri leikkikenttä, jossa meidän ei tarvitse selittää, miksi kosketamme sitä jonakin hetkenä jollakin tavalla. Ja vaikka tekisimme mitä tahansa äärimmäisellä itsekurilla, antaumuksella ja vakavuudella, pilke silmäkulmassamme kertoo asian todellisen laidan. Tämä suuri vapaus näkyy koko meidän olemuksestamme. Mikään ei saa meitä masentumaan. Me pullahdamme aina pinnalle kuin korkki, sillä me olemme korkkeja. Moni asia voi satuttaa, mutta sattuminen ei ole masentumista, vaan elämälle antautumista. Joskus suuri aalto pyyhkäisee ylitsemme, ja me joudumme ponnistelemaan hetken. Toisinaan me lennämme riemusta uhkuen aivan samanlaisella aallolla.

Todellisuus on liian suuri, että me voisimme kokea sen kokonaan. Me joudumme aina valitsemaan, millä tavoin ja mitä kohtaa siitä me kosketamme. Ennen paranemistamme me emme tienneet valitsevamme, mutta paranemisen aikana me ymmärrämme valitsevamme jokaisen näkökulman ja ajatuksen ihan itse. Aluksi me emme voi valinnoillemme mitään ja vain seuraamme prosessia avuttomina, mutta itseämme rakastaen ja itsestämme huolta pitäen. Paranemisen jälkeen me valitsemme ja ohjaamme valintojamme itse. Todellisuus ei ole siitä tullut toiseksi. Se on antanut meidän aina valita oman kosketuskohtamme - riippumatta siitä, millä tavoin ja millä perustein ja kuinka vapaasti me valitsimme. Kun me paranemme, todellisuuteen ei tule yhtään lisää vapautta. Ainoa muutos on siinä tavassa, jolla me elämme ja teemme valntamme.

Vakavaa vai ei?

Pitäisikö elämään suhtautua vakavasti? Tai joihinkin sen asioihin? Mitä vakavasti suhtautuminen on? Voimmeko me alkaa suhtautua vakavasti johonkin asiaan päättämällä niin, vai onko päätös merkki siitä, että emme suhtaudu asiaan vakavasti? Ennen kuin jatkat lukemista, mieti hetki seuraavia kysymyksiä:

Paranemisen aikana on joskus tarpeen lajitella omia ajatuksiamme ja arvojamme. Ei siksi, että pyrkisimme muuttamaan niitä, vaan siksi, että tietäisimme, mitä ne ovat. Ellemme tiedä, minkä mukaan me elämme, elämämme tuntuu sekavalta. Mutta kun me alamme tietää, elämäämme tulee järkeä. Me näemme, että kaikki toimii loogisesti. Niin kauan kuin me haluamme yhtä ja teemme toista, elämämme on kaaoksessa. Mutta kun alamme nähdä, että tekomme ja halumme ovat aina sopusoinnussa, me alamme ymmärtää, että haluamme kenties jotakin muuta kuin olemme kuvitelleet. Me huomaamme usein, että haluamamme lopputulos ei olekaan se, mitä luulimme haluavamme. Jos me haluamme todellisuudessa osoittaa itsellemme, että meistä ei ole mihinkään tai että me jäämme aina yksin, mutta emme tiedä sitä, me elämme sekaannuksessa. Mutta kun huomaamme kaikki ne ponnistelut, joilla haluamme epäonnistua, me alamme ymmärtää. Kun me ymmärrämme ja paranemme, me toteamme lopulta, että sellainen ei ole haluamisen arvoista ja alamme haluta parempaa.

Yhtä tarpeellista on tarkastella sitä, keiltä me olemme oppineet elämää. Joskus yhden ihmisen tokaisu voi juurtua meihin niin syvälle, että siitä tulee yksi elämämme suurista periaatteista. Yksi omaksumistamme elämän periaatteista on lista asioista, joihin tulee suhtautua vakavasti. Mitä enemmän pohdin ajatusta, että joihinkin elämän asioihin tulee suhtautua vakavasti, sitä älyttömämmältä se tuntuu. Mihin sillä pyritään? Mitä se rakentaa meidän elämässämme? Jokainen lista asioista, joihin tulee suhtautua vakavasti, on yhtä satunnainen kuin kaikki muutkin listat. Jokainen vakavasti suhtautumisen keino on yhtä satunnainen ja yhtä vahingollinen.

Vakavasti suhtautuminen on illuusio. Me emme voi muuttaa omaa suhtautumistamme mihinkään asiaan oman mielemme päätöksellä. Jokainen päätös nousee siitä, kuinka me suhtaudumme. Päättämällä aikaan saadut muutokset ovat näennäisiä. Päätös sinänsä on jo meidän suhtautumistamme ja reaktio siihen tilanteeseen, joka tuli kohdalle tai siihen sisäiseen tilaan, johon me jouduimme, tai molempiin. Vakavasti suhtautuminen perustuu käsitykseen hajanaisesta mielestä. Sen taustalla on ajatus, että oman mielemme päätöksellä yksi osa mieltämme (vakava osa) hyökkäisi toisen osan (absurdi osa) kimppuun ja ottaisi sen komentoonsa. Ei ihme, että jo pelkkä ajatus vakavasti suhtautumisesta herättää levottomuutta. Levottomuus liittyy taisteluun.

Nimitän vakavasti suhtautumisen "vastakohtaa" absurdiksi osaksi syistä, jotka toivottavasti selviävät myöhemmin. Nimitys loksahtaa paikoilleen, kun me ymmärrämme elämän absurdin puolen, joka on kuitenkin olemassa yhtä aikaa järjen kanssa. Ne eivät ole vastakohtia, vaan toistensa syleilyyn sulautuneita.

Kun me todella ymmärrämme elämän arvon,
me emme enää koskaan käy taisteluun elämää vastaan
päättämällä suhtautua siihen vakavasti.

Sen sijaan me haluamme varjella sitä elämän voimaa ja energiaa, joka luo meissä itse itseään. Kun minä sanon, "minun pitäisi suhtautua tähän vakavasti", se yleensä tarkoittaa SEIS. Se tarkoittaa, että minä en oikeasti sisälläni tiedä. Se tarkoittaa, että en voi luottaa itseeni. Se tarkoittaa, että minä en saa olla minä. Keneltä olenkaan sen kuullut? Jos tähän ajatukseen liittyy vähänkään tunnetta siitä, että en osaa tai en ole tarpeeksi hyvä tai en menesty, se on lähes tappava.

Kuitenkaan mikään ajatus ei itsessään ole toista kummempi. Kaikki ajatukset ovat samankaltaisia energian pyörteilyjä. Ongelmia tulee vasta, jos me annamme yhdelle ajatukselle kohtuuttoman paljon valtaa, emmekä näe sitä siksi, mikä se on. Vielä suuremmiksi ongelmat nousevat, jos me luulemme ajatustamme joksikin muuksi ja pidämme sitä esimerkiksi erinomaisuuden, rakkauden tai minkä tahansa muun asian mittarina. Heti, kun me näemme ajatuksen vain ajatukseksi, kaikki siihen liittyvät ongelmat katoavat. Ajatukset ovat kuin virran pyörteitä. Pyörteet syntyvät, liikkuvat virran mukana ja katoavat pois. Paikallisesti ne saavat joen muodon ja virtauksen elämään, mutta niillä ei ole vaikutusta joen kokonaisvirtaukseen. Joki virtaa pyörteidensä kanssa. Se kuljettaa pyörteitä, eivätkä pyörteet jokea. Me luulemme, että ajatuksemme kuljettavat meidän elämäämme ja annamme niille liian raskaan vastuun, jota ne eivät jaksa kantaa. Elämä kuljettaa meidän ajatuksiamme. Ajatukset ovat pyörteitä elämämme pinnalla. Pyörteiden lailla ajatukset eivät kestä. Yhdestäkään ajatuksesta ei ole meidän elämämme kantajaksi. Jos meistä tuntuu joskus siltä, että elämme yhden ajatuksen varassa, meidän on hyvä katsoa, mitä se edustaa. Hyvin todennäköisesti me löydämme sen takaa paranemattoman haavan, takertumisen, pelon tai muun rikkinäisyyden, joka toimii ajatusta kantavana virtana.

Kun me lakkaamme suhtautumasta elämään vakavasti,
me voimme suhtautua mihin tahansa vakavasti.

Kun me näemme, että kaikki vakava (tai mikä tahansa) suhtautuminen on satunnaista ja oman satunnaisen polkumme ja ympäristömme tulosta, me voimme ensin päästää irti sellaisesta vakavuudesta, jota emme halua, ja sitten valita sellaisen vakavuuden, jonka haluamme. Se on meidän oma yksilöllinen vakavuutemme, eikä sitä tarvitse olla kenelläkään muulla. Me voimme esimerkiksi päättää kerätä kaikkien maailman tulitikkutehtaiden valmistamia tulitikkuja (tai siivota korttelimme katuja tai kutoa villasukkia myyjäisiin tai opetella maalausta tai auttaa vanhuksia tai mitä tahansa). Me voimme suhtautua siihen suurella vakavuudella ja äärettömällä itsekurilla, mutta samalla me pidämme hauskaa. Meidän elämämme vakavuus nousee vakavuuden absurdiudesta ja siitä, että mikään asia ei ansaitse vakavaa suhtautumista, ja että toisaalta kaikki asiat ansaitsevat sen. Kun meidän vakavuutemme pääsee vapaaksi, se lakkaa toimimasta itsemme ja muiden ihmisten mittarina, ja siitä tulee oman yksilöllisyytemme riemullinen ja luja ote elämästä. Me haluamme elää omalla tavallamme, ja haluamme elää sen kokonaan.

Me olemme tottuneet ajattelemaan, että vakavuus on murehtimista. Me ajattelemme, että on vain kaksi tapaa tehdä asiat: joko me olemme iloisia ja teemme ne huonosti, tai murehdimme ja teemme asiat hyvin. Todellisuudessa murehtiminen estää meitä tekemästä asioita hyvin. Mitä paremmin me haluamme tehdä jonkin asian, sitä vapaampia ja iloisempia meidän tulee olla. Mitä paremmin me haluamme tehdä jonkin asian, sitä enemmän meidän on syytä olla läsnä sen kanssa. Murehtiminen kääntää meidät sisäänpäin ja tekee meidät hitaiksi. Se ei auta meitä. Oikea vakavuus on iloista. Jos me murehdimme jotakin asiaa, meistä ei ole kivaa palauttaa sitä mieleemme. Mutta kun olemme siitä iloisia, me tahdomme ajatella sitä usein, ja pelkästään tämä edistää sen saavuttamista. Murehtiminen on piittaamatonta ja kevytmielistä elämään suhtautumista. Se ei ymmärrä elämän todellista suurta arvoa. Meidän on hyvä olla surullisia kun koemme menetyksiä, mutta surun jälkeen tai lisäksi tapahtuva murehtiminen on osoitus syvemmästä haavasta, joka odottaa paranemista rakkaudessa. Meidän on hyvä kysyä, miksi alavireisyys, elämän raskaus, taakoittuminen, itsemme väsyttäminen ja kurjat olosuhteet houkuttelevat meitä. Kenties ne ovat osa sitä satunnaisen kotimme satunnaista perintöä, jonka kanssa me olemme oppineet elämään. Ne tuntuvat rakkailta, mutta niissä eläminen ei ole itsemme rakastamista. Eikä elämän rakastamista. Se ei ole minkään rakastamista, vaan haahuilua peloissa ja menneisyyden keskeneräisissä unelmissa.

Satunnaisuus ei merkitse sattumaa, vaan sitä,
että mikä tahansa voisi olla toisin.

Jokainen asia meidän elämässämme voisi olla toisin - mutta ei kuitenkaan ole toisin. Meidän nykyhetkemme on seurausta siitä polusta, mitä pitkin me olemme tulleet tähän. Jos yksikin tapahtuma olisi ollut toinen, tilanteemme ja elämänkokemuksemme voisi olla toinen. Monen ihmisen yhteispeliä on vaadittu. Se, miten muut ovat toimineet, on seurausta vielä useampien ihmisten ja tilanteiden yhteispelistä. Meidän elämämme polku on lähes pelottavan herkkä ja laajoista asioista riippuvainen. Näimmepä sen Jumalan johdatuksena, tähtien ohjaamana tai luonnonvalintana, meidän on myönnettävä, että se voisi olla toisin. Meidän polkumme ei ole vertailukohta, jota vastaan voisimme arvioida muita polkuja tai asioita, sillä juuri nuo muut ihmiset ja asiat ovat muokanneet meidän polkumme. Meidän vastuumme on eteenpäin astumisessa. Me emme luo polkuumme risteyksiä, emmekä usein ole edes vapaita valitsemaan mihin suuntaan käännymme. Sekään ei ole hyvä eikä paha, kunhan olemme selvillä siitä. Jos me luulemme tahtoamme vapaammaksi kuin se on, me joudumme sekaannukseen. Kun ymmärrämme omien valintojemme rajat, elämämme selkenee. Valintojemme rajat eivät ole hyviä eivätkä pahoja. Ne vain ovat - kuin mikä tahansa muu asia, jonka keskellä me elämme. Ainoastaan niiden luuleminen toiseksi sotkee meidän elämäämme.

Sopusointuinen mieli

Eräs ystäväni sanoi jokin aika sitten, että hänestä tuntuu kuin hän olisi kaunis soitin, jota elämä soittaa. Koska tiedän, mistä hän on tullut ja mitä hänen elämänsä on ollut, minä liikutuin. Se oli hyvin kauniisti ja elämälle antautuneesti sanottu. Silti se on kuvitelma. Se on mielikuvituksen tuotetta ja tarpeeton. Se etäännyttää meitä pelkästä olemisesta. Me emme ole soittimia. Elämä ei soita meitä. Me olemme elämä itse. Jokainen ylimääräinen mielikuva luo illuusioita.

Paranemisen alussa ja sen aikana me tarvitsemme mielikuvia. Meidän sairautemme on synnyttänyt koko joukon kieroutuneita ja vahingollisia mielikuvia. Me parannamme ne rakastavilla mielikuvilla. Me opiskelemme ja käytämme mielikuvitustamme ahkerasti. Me määrittelemme itseämme monin uusin tavoin, ja uusien määritelmien avulla me voimme purkaa vanhoja. Samalla me lähestymme itse elämää ja olemista, ja mitä lähemmäs niitä me pääsemme, sitä vähemmän me kiinnostumme määritelmistä. Kun me koemme sen, että olemme olemassa, me ymmärrämme, että mikään määritelmä tai mikään nimi ei muuta mitään toiseksi.

Yksikään määritelmä ei muuta mitään toiseksi.
Ei myöskään yksikään torjunta, arvostelu tai kiitos.

Kun me olemme läsnä, me emme halua antaa asioille, tapahtumille tai kokemuksille nimiä. Se ei edes juolahda meidän mieleemme. Nykyhetken todellisuus ei muutu toiseksi sillä, että annamme sille nimen Jumalan teko, tähtien johdatus, sattuma, luonnonvalinta, tai mikä tahansa muu. Ainoa, mihin nimeäminen vaikuttaa, on meidän mielemme ajatusenergioiden pyörteilyyn. Jos me annamme hulluja nimiä, meidän mielikuvituksemme saattaa tehdä meidät hulluiksi. Mutta onneksi jokin osa meitä on useimmiten sen verran läsnä, että me emme juuri lähde seuraamaan ajatusmallejamme niiden loogiseen loppuun asti. Me myönnymme elämän edessä, vaikka emme tiedä sitä. Mitä enemmän me jätämme mielikuvituksemme sivuun, sitä sopusointuisempi meidän mielemme on. Ja millainen onkaan sopusointuinen mieli! Tiedän, että sen kuvaaminen on mahdotonta, mutta tiedän myös, että kun joku on kokenut siitä edes vilauksen, minun ei tarvitse sanoa juuri mitään, ja hän ymmärtää. Olkoon seuraava kömpelö kuvailu rohkaisuna sille, joka tunnistaa siinä jotakin tuttua.

Sopusointuisen mielen aistit välittävät todellisuudesta oikean kuvan. Ne eivät lisää siihen mitään eivätkä jätä mitään kertomatta. Ne eivät tee uhkakuvia siellä, missä uhkaa ei ole. Ne eivät näytä rakkautta siellä, missä sitä ei ole. Ne näyttävät rakkauden siellä, missä sitä on. Sopusointuisen mielen aistit eivät vääristä todellisuutta egokeskeiseksi. Niiden ei tarvitse lisätä havaintoihin mitään eikä suodattaa niitä mitenkään. Sopusointuisen mielen aistien tehtävänä ei ole suojella egoa, vaan näyttää se, mihin ne osuvat. Tässä tehtävässä ne ovat uskollisia. Ne pitävät todellisuudelle uskollisuudesta lujasti kiinni silloinkin, kun ne huomaavat välittävänsä jotakin, jota niiden oli egon vuoksi aiemmin vääristettävä. Toisinaan niiden viestiin liittyy salamannopeasti ohi menevä tietoisuus siitä, että ne ovat vielä auki, ja että aiemmin ne olisivat menneet kiinni samankaltaisessa vaikeassa tilanteessa.

Kun sopusointuisen mielen aistit välittävät tiedon järjelle, järki arvioi ne ja erottaa toisistaan hyvät ja vahingolliset asiat. Järki ei harhaudu siksi, että aistit esittäisivät paisutettuja tai vähätteleviä havaintoja. Kun järki on valinnut sen, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa, tahto liittyy mukaan ja alkaa haluta sitä. Tunteet liittyvät mukaan ja alkavat rakastaa sitä, minkä järki ja tahto ovat valinneet, odottaen sen saavuttamista. Tunteet eivät torju hyviä asioita eivätkä kaipaa vahingollisia asioita. Ne eivät yritä saada järkeä valitsemaan typerästi. Tunteet eivät sotke aistien havaintoja yrittämällä liittää niihin mukaan ylimääräisiä väristyksiä.

Sopusointuisen mielen mielikuvitus näyttää läsnäolevat ja poissaolevat asiat sellaisina kuin ne ovat. Kun asiat ovat sellaisia kuin ne ovat, niihin ei liity mitään ihmeellistä. Kun läsnäolevat ja poissaolevat asiat ovat samankaltaisia, poissaolevat asiat kiinnostavat vain harvoin. Sopusointuisen mielen mielikuvitus ei esitä suurennettuja eikä vähäteltyjä piirteitä. Sitä ei kiinnosta lisätä todellisuuden päälle asioita, joita siinä ei ole. Sitä ei kiinnosta myöskään poistaa todellisuudesta mitään. Toisinaan minusta tuntuu siltä, kuin mielikuvitukseni olisi tehnyt itsensä tarpeettomaksi eikä halua ajatella mitään, ja toisinaan se tuntuu ilmaisevan itseään ilman ajatuksia väkevämmin kuin tuhansien ajatusten kanssa.

Sopusointuisen mielen mielikuvitus ei tunkeudu aistien tielle eikä lisää niiden viesteihin ylimääräisiä asioita. Ja toisinaan se liittyy mukaan ja kertoo aisteja syvemmin, mitä tilanteessa tapahtuu. Silloinkaan se ei synnytä yksityiskohtaisia mielikuvia, vaan enemmänkin niin kevyen tietoisuuden, että sen olemassaolon juuri ja juuri huomaa. Silti tämä huomaaminen tapahtuu täysin ponnistelematta. Se on niin varmaa, että mikään siinä ei kiinnosta eikä varasta mielenkiintoa aisteilta.

Sopusointuisen mielen muisti ei yritä vetää mielikuvitusta eikä aistihavaintoja harhaan. Se esittää menneisyyden sellaisena kuin se oli. Se muistaa kipunsa ja haavansa, mutta ei liioitellusti eikä vähätellysti. Ne näyttäytyvät sen polun osina, jota me kuljimme. Suuriakin tunteita voi olla jäljellä, mutta ne ovat vain tosiasioita. Jos meissä on arka kohta, se näyttäytyy sellaisena kuin se on. Meidän mielikuvituksemme ei yritä saada sitä pois eikä se houkuttele meidän aistejamme loihtimaan uhkakuvia.

Sopusointuinen mieli ei ole täydellinen - se on inhimillisesti täydellinen. Meidän havaintomme ovat aina rajallisia. Meidän ymmärryksemme on rajallinen. Meissä on haavoja. Meihin sattuu, ja me kaipaamme rakkautta. Sopusointuinen mieli elää kaiken tämän keskellä. Se ymmärtää ja näkee koko meidän elämämme. Se on täydellisesti inhimillinen mieli, ja se elää täydellisessä sopusoinnussa meidän inhimillisyytemme kanssa. Se ei lisää siihen mitään eikä se ota siitä pois mitään. Siksi sitä ei kiinnosta elämää suuremmat mielikuvittelut eikä tarpeettomien nimien antaminen. Jokainen nimi on rajoitus. Jos me annamme elämän tapahtumille yhden selityksen, me emme hyväksy sen kanssa ristiriidassa olevaa selitystä. Me rajoitamme itse itseämme ja vihastumme niille, jotka eivät hyväksy meidän itse tekemiämme rajoituksia. Sopusointuinen mieli ei häiriinny siitä, että muut kuvittelevat elämälle erilaisia malleja ja nimittävät niitä eri tavoin. Se antaa muiden lajitella niitä ja kiistellä niistä, ja samalla se näkee, kuinka samankaltaiset heidän mielensä ovat silloinkin, kun he väittävät olevansa täysin erilaisia kuin nuo toiset, joita he arvostelevat. Kuitenkin ainoa ero on niissä asioissa, joihin he ovat kiinnittyneet ja joita he puolustavat.

Minä arvostan hiljaa istumista ja tässä hetkessä aistein läsnä olemista yhä enemmän. Hiljaa istumisen kautta me koemme olevamme olemassa riippumatta mielemme ja ruumiimme asioista. Tätä kokemista ei voi saavuttaa ajattelemalla hiljaa istumista. Istuminen ei ole ajatus eikä mielikuva. Se on läsnä olemisen tila, eikä sitä voi kuvailla. Istuessamme me huomaamme, että on aivan sama, mitä me ajattelemme. On aivan sama, yritämmekö parantua vai emme. Me olemme kokonaisuus ajatustemme tuolla puolen. Silti meidän ajatuksillamme on seurauksia meidän elämäämme, mutta seuraukset ovat usein toisenlaisia kuin me kuvittelemme.

Sopusointuinen mieli ei hyökkää
omaa rikkinäisyyttään vastaan.

Olen entistä vakuuttuneempi hyväksymisen ainutlaatuisuudesta. Se on kaikkein suurin yksittäinen parantava tekijä, kohdistuipa se sitten itseemme, omaan mieleemme, muihin ihmisiin tai olosuhteisiin. Mitä kokonaisemmaksi ja sopusointuisemmaksi meidän mielemme tulee, sitä selkeämmin ja raastavammin me näemme omat epätäydellisyytemme, reaktiomme ja haavamme. Kun me kestämme katsoa reagoimatta, me olemme toisinaan miltei vereslihalla oman vajavaisuutemme kanssa, ja silti meidän mielemme pysyy tyynenä. Siihen sattuu, mutta silti ei satu. Oman vajavaisuutemme hyväksyminen ja täydellisenä rikkinäisenä ihmisenä eläminen on hyvin aitoa. Se tuntuu ja näkyy. Kun me olemme läsnä tietoisena omista vajavaisuuksistamme ja silti niiden kanssa onnellisessa sopusoinnussa, rakastava nöyryys on ilmeistä kaikille. Se ei tule yrittämisen kautta, vaan hiljaisuuden kautta. Muut näkevät meidän puutteemme. He näkevät, että me olemme tietoisia niistä ja että me ymmärrämme olevamme yhtä kuin ne elämän eväät, jotka meillä on. Silti me elämme.

Kun katson taaksepäin, tekisi mieleni jakaa paraneminen kahteen osaan. Ensimmäinen osa on elämämme olosuhteista huolehtiminen. Me poistamme elämästämme vahingollisia seikkoja ja tuomme siihen parantavia asioita. Me luovumme alkoholista, huumeista, tupakasta ja muista riippuvuuksista. Me alamme pitää huolta ruumistamme ja mielestämme. Me etsimme ihmisiä, jotka tukevat meitä matkallamme. Me paljastamme salaisuuksia, jotka ovat olleet ennen suuri tuskallinen taakka. Me luovumme turhasta syyllisyydestä. Me teemme sen minkä voimme, jotta eläisimme rauhassa ja rakkaudessa.

Toinen osa on yhä syvenevä hyväksyminen, jossa me tutustumme ihmiseen nimeltä minä. Me käytämme omaa voimaamme ja ohjaamme tekojamme rakastavaan suuntaan niin paljon kuin kykenemme, mutta siihen meidän valtamme jää. Hyväksyttäväksi jää niin paljon. Meidän rakastavat tekomme vaikuttavat itseemme toisinaan tuskallisen hitaasti. Me voimme vain hyväksyä sen vauhdin, jolla elämämme uudet olosuhteet parantavat meitä. Tässä meidän on oltava tarkkoja. Me emme saa halveksia mieltämme emmekä sen kipuja, sillä se olisi rakkaudettomuutta ja julmuutta, josta ei seuraisi mitään hyvää.

Sopusointuisen mielen rikkinäisyys
on koko mielen rikkinäisyys.

Kun meissä ei ole syytä torjua oman rikkinäisyytemme näkemistä, me näemme sen kirkkaasti. Samalla me näemme, että mikään ei voisi olla toisin. Tietoisuus rikkinäisyydestä on useimmiten taustalla, mutta joskus se on aivan edessämme kuin vereslihalla oleva sydän. Silloinkin se vain on. Me emme yritä saada sitä pienemmäksi emmekä suuremmaksi. Se ei ohjaa meidän valintojamme eikä tekojamme. Joskus me voimme huomata, että rikkinäisyytemme sai meidät tekemään jotakin tai olemaan tekemättä jotakin, mutta senkin me vain huomaamme. Me emme yritä saada sitä toiseksi. Me otamme oppia siitä mistä voimme ja kasvamme havaintojemme kautta, mutta emme koskaan unohda olevamme se ihminen, joka me olemme. Mikään mielemme osa ei hyökkää toista osaa vastaan. Jos jokin osa on muita heikompi, sillä on syynsä siihen. Me opettelemme elämää, tietäen olevamme joissakin asioissa aivan alussa. Mutta kaikki vain on niin. Ja kun kaikki on niin, sisällämme oleva elämä on tässä todellisuudessa ja nykyhetkessä avoimena, levollisena ja onnellisena. Se tulee esiin sellaisena kuin se on, ja se on kaunis katsella. Se voi olla osin heikko tai rikki, mutta se on kauniisti heikko tai rikki. Elämä on aina jostakin kohtaa hauras. Sen tähden kaunis elämä on koskettava ja liikuttava.