[an error occurred while processing this directive]

Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Paranemisen prosessi

Lyhyt päivitys viisi vuotta alkuperäisen tekstin kirjoittamisen jälkeen. Alempana luetellut paranemisen vaiheet voitaisiin määritellä myös seuraavasti:

  1. Selviytyminen, ei juuri muutosta selviytymismekanismeissa; epätoivo; suuri tyytymättömyys; paraneminen ei ole vielä käynnistynyt.
  2. Tuskan ja kivun prosessointia siten, että epätoivo ja epäusko välillä yllättävät; elämä helpottuu, sillä pahimmat selviytymiskeinot kadottavat valtaansa; paranemista hallitsee yrittäminen.
  3. Seesteisempää mutta välillä tuskaistakin; epäusko ja epätoivo eivät kuitenkaan enää vaivaa, vaan luottamus paranemiseen on syntynyt; syntyy uusia selviytymiskeinoja ja iloa; paranemista hallitsee kestäminen ja antautuminen.
  4. Lähes jatkuvaa iloa ja läsnäoloa, sisältäen myös surua ja lyhyttä tuskaakin, mutta seesteisenä ja tietoisena siitä, mitä tapahtuu; selviytymiskeinoja ei juuri tarvita tai korkeintaan lyhyitä hetkiä; koko matkan arvostaminen ja kunnioittaminen hyvänä ja kauniina; suuri tyytyväisyys

Tässä kirjoituksessa on yhdenlainen paranemisen prosessin kuvaus. Paraneminen voi kulkea monenlaisia teitä ja monenlaisessa järjestyksessä. Mutta kaikissa paranemisissa tapahtuu samankaltaisia muutoksia, ja usein samankaltaisessa järjestyksessä. Yhdet asiat ovat edellytyksiä toisille. Suurin osa tässä esitetystä paranemisen mallista perustuu Melody Beattien, Charles Whitfieldin, Pia Mellodyn ja Robert Burneyn kirjoituksiin. Sen lisäksi olen nähnyt heidän esittämiensä ajatusten toimivan lähes universaalisti sekä omassa elämässäni että monien muiden elämässä. Yritän ilmaista asioita taulukoilla ja kuvilla, ja kirjoitan tekstiä vain sen verran kuin koen tarpeelliseksi selittää niitä. Taulukot perustuvat enimmäkseen Charles Whitfieldin kirjaan My Recovery. Samoin paranemisen jako kolmeen vaiheeseen on Whitfieldin peruja noin kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Yritän hahmotella tässä kirjoituksessa paranemisprosessin kokonaiskuvaa, koska paranemisprosessin näkeminen kokonaisuutena voi auttaa meitä. Siitä on ainakin kaksi hyötyä. Ensinnäkin se auttaa meitä näkemään, että paranemisessa on erilaisia vaiheita. Toiseksi se auttaa meitä näkemään, että eri vaiheissa eri asiat ovat pinnalla. Silti on hyvä muistaa, että kartta ei ole maasto, eikä kartan tutkiminen ole samaa kuin maastossa kulkeminen. Kartta voi auttaa meitä, mutta se ei vie meitä perille. Se ei korvaa maastossa kulkemista eikä eksymistä. Eksyminen voi olla tärkeä ja korvaamaton osa matkaa, sillä sen ansiosta me opimme tuntemaan maaston "omin käsin". Kartta näyttää jotakin lähtöpisteen ja päämäärän väliltä, mutta vaikka minulla on kartta, voin valita sadoista reiteistä omani.

Prosessin ymmärtäminen voi myös estää meitä juuttumasta, kun huomaamme, että me voimme lähestyä samaa asiaa usealla eri tavalla. Se muistuttaa meitä myös siitä, että kaikkein tärkein asia paranemisessa on hyväksyminen. Se on niin tärkeä, että sanon sen vielä uudelleen:

Parasta, mitä voin itselleni tehdä,
on hyväksyä se, millainen olen ja missä olen.
Se on minun oikeuteni ja velvollisuuteni.

Hyväksymiseen on kova matka. Joskus kestää pitkään, ennen kuin se löytyy ensimmäisen kerran. Ja silloinkin se katoaa välillä helposti. Monet meistä tuskastelevat hyväksymisen kanssa ja harjoittelevat sitä vuosia. Se ei ole mikään ihme, koska me olemme totuttaneet itsemme halveksimaan itseämme jopa kymmenien vuosien ajan. Ihme on se, että hyväksyminen yleensä löytyy ja muuttuu vieläpä rakastamiseksi ilman ehtoja.

1. Sairastuminen

Seuraava kuvio kuvaa meidän matkaamme vastasyntyneestä lapsesta riippuvuuksien kierteessä epätoivoon juuttuneeksi aikuiseksi. Sitä luetaan ylhäältä alas ikään kuin liu'uttaisi viivotinta. Vasen reuna esittää, kuinka me kadotamme ensin hengellisen yhteytemme rakkauteen, sitten yhteyden tunteisiimme, sitten meidän älymme sekoaa, ja lopulta meidän ruumiimmekin alkaa oireilla. Oikea reuna kuvaa meidän elämänkokemuksemme perustavaa laatua. Kaksi keskimmäistä saraketta kuvaavat, mitä matkalla tapahtuu.


Täydellisesti epätäydellinen, rakastettava ihminen syntyy
Hengellinen Syntyy emotionaalisesti epärehelliseen perheeseen ja yhteiskuntaan, joka ei täytä terveitä tarpeita Viaton ja kokonainen lapsi Rakkaus
Hylätyksi tulemisen pelko
Sisäistää vanhempien ja muiden ihmisten lapselle osoittaman riittämättömyyden Terveiden roolimallien puute
Sisäisen elämän vähättely ja vaimentaminen Etsiminen
Idealisoi vanhempiaan, jotta selviäisi Myrkyllinen häpeä ja muita traumoja
Todellinen itse piiloutuu
Emotionaalinen Tarpeiden laiminlyönti, ei voimia välittää Jatkuva tyhjyys
Väärä minä alkaa hoitaa elämää
Sisäisen ja ulkoisen todellisuuden kieltäminen, jotta jaksaisi Todellinen itse kamppailee tullakseen esiin, kunnes piiloutuu Tyhjyys
Trauma syvenee Yrittää täyttää tyhjyyttä ulkopuolelta
Muiden miellyttäminen
Lisääntynyt tuskan sietokyky ja turtuminen Korkea vahingollisen kohtelun sietokyky
Ei kykene tuntemaan eikä suremaan Alkava läheisriippuvuus (aikuisen lapsen oireet) Turhautuminen
Älyllinen Persoonan rajojen vääristyminen Riippuvuuksia, pakkomielteitä ja muita häiriöitä alkaa syntyä
Pysähtynyt tai hidastunut kehitys synnyttää pelkoa, myrkyllistä häpeää ja sekaannusta Tarve kontrolloida elämää lisääntyy
Alkaa kokea menettäneensä elämän hallinnan Häiriöt ja tuska lisääntyvät Sairaus
Fyysinen Mielialojen vaihtelu lisääntyy
Sairauden oireet selviä: stressi, riippuvuudet, pakkomielteisyys, syömishäiriöt, mielen häiriöt, masennus, pelko, läheisriippuvuus, fyysiset oireet, itsen kaltoinkohtelu, aggressio Harhakuvitelmia ja tuskan projisoimista muihin Paheneva sairaus
Elämä muuttuu kaoottiseksi
Pohjalle joutumisen epätoivo
Alkaa tajuta omaa voimattomuutta
Elämän hallinnan menetys
Yrittää pinnallisia selviytymiskeinoja, jotka toimivat vain hetken Kirous
Pohja, epätoivo, rakkauden katoaminen

Niin halutessasi voit ottaa minkä tahansa asian tästä taulukosta ja kirjoittaa siitä vaikka päiväkirjaasi.

2. Paraneminen

Seuraava kuvio kuvaa paranemista – matkaa takaisin rakkauteen. Paraneminen on ennen kaikkea sitä, että me hyväksymme sen kohdan, missä olemme menossa. Kun me olemme parantuneet täydellisesti, me olemme oppineet rakastamaan itseämme sellaisena kuin olemme – epätäydellisenä ihmisenä. Meistä ei tule koskaan täydellistä. Mutta silti meidän täydellisyytemme on itsemme täydellisessä hyväksymisessä, hoitamisessa ja rakastamisessa. Älä siis odota niin kovasti, että muuttuisit. Odota sen sijaan sitä, että hyväksyisit itsesi ja rakastaisit itseäsi. Kun kasvat siinä, menet eteenpäin. Kun sinä paranet, sinun asenteesi itseäsi kohtaan muuttuu rakastavaksi ja parantavaksi. Silloin sinun todellinen itsesi voi tulla esiin ja huomaat, mitä se on.


Tuskan näkeminen elämän osana ja mahdollisuutena
Fyysinen Pyytää apua, vaihe 1 alkaa Myöntää voimattomuuden Paraneminen alkaa
Myrkyllisyys vähenee Alkaa etsiä ratkaisua muualta kuin väärästä itsestä
Toivo lisääntyy Aloittaa tietoisen paranemisen
Tuska ja häiriöt alkavat vähentyä
Turhautuu toistuviin kriiseihin Alkaa oppia sisäiseen elämään katsomista ja todellista itseä
Tarpeiden tunnistaminen – fyysiset, älylliset, emotionaaliset, hengelliset
Vaikeuksia suhteissa itseen, muihin ihmisiin ja Jumalaan Piilossa olleet riippuvuudet ja pakkomielteet tulevat näkyviin
Ei ole selvillä aikuisen lapsen oireista tai kieltää ne Turhautuminen paranemisen tuloksiin
Älyllinen Löytää aikuisen lapsen ydinasiat Miettii, onko vielä muuta Paraneminen jatkuu
Vaihe 2 - ydinasioiden kohtaaminen alkaa Alkaa etsiä ratkaisua muualta kuin väärästä itsestä
Oppii tunnistamaan tunteita Löytää todellista itseään yhä syvemmin
Oppii terveitä rajoja Ymmärtää sisäisen lapsen olemassaolon
Emotionaalinen Oppii tarpeita Oppii suremaan Itsen löytäminen
Oppii istumaan hiljaa emotionaalisen tuskan kanssa Vahingollisen kohtelun sietokyky vähenee
Työstää ydinasioita
Todellisen itsen ja väärän itsen tunnistaminen omien kokemusten kautta Sureminen
Takaumien ja dissosiaatioiden tunnistaminen ja hyödyntäminen
Kykenee asettamaan terveitä rajoja Alkaa elää sisäisen lapsen kokemisen kautta
Tarpeellisen ja tarpeettoman tuskan eron oppiminen Tyhjyyden tunne vähenee
Alkaa pitää itsestä
Tunnistaa kyvyttömyyden kokea yhteyttä Jumalaan Yrittää selviytyä
Hengellinen Hengellinen elämä syntyy tai syvenee Alkaa kokea yhteyttä Jumalaan
Oppii tunnistamaan ja käsittelemään pienet takapakit, vaihe 3 alkaa Oppii tuntemaan Jumalan tahdon luonteen
Muistaa identiteettinsä Rakkaus
Hengellisyys ja seesteisyys lisääntyvät Oppii, että olemassaolon ydin on rakkaus
Oppii rakkautta ilman ehtoja
Tyhjyys on poissa suurimman osan aikaa Seesteisyys
Itsetön palveleminen
Täydellisesti epätäydellinen, itsensä hyväksyvä, itseään ja lähimmäisiä rakastava ihminen

Niin halutessasi voit ottaa minkä tahansa asian tästä taulukosta ja kirjoittaa siitä vaikka päiväkirjaasi.

Kuviossa esiintyvä sana "itsetön" ei tarkoita epäitsekästä. Se tarkoittaa itsen katoamista sillä tavoin, että itsekkyys ja epäitsekkyys muuttuvat merkityksettömiksi. Kuviossa esiintyy myös sanat hengellisyys ja Jumala. Jos ne kiusaavat sinua, anna niiden olla. Monet kiusaantuvat niistä aluksi. Niin kauan kuin meidän väärä itsemme on voimissaan, ne ovat kiusallisia käsitteitä, sillä väärä itse ei tunne niitä. Hengellisyys tarkoittaa meidän omaa henkilökohtaista kokemustamme elämän tarkoituksesta ja mielekkyydestä. Sitä ei väärällä itsellä ole, sillä väärän itsen tarkoitus on eristää meidän todellinen itsemme, ettei se kuolisi tuskallisessa ympäristössä. Sitä mukaa kuin meidän todellinen itsemme pääsee esille, me alamme kokea jotakin, joka on suurempaa kuin se maailma, jossa me elämme. Me alamme kokea, että tuon mystisen osan olemus on rakkaus, ja että olemme jollakin tavoin yhtä sen kanssa. Mutta siitä enemmän myöhemmin.

3. Olosuhteiden luominen

Vaikka olisimme kuinka tuskaisia hyvänsä, me emme voi kadottaa sitä, mitä meidän todellinen itsemme on. Se ei suostu katoamaan. Se voi vain piiloutua. Meidän todellinen itsemme on kuin ruusun geneettinen koodi. Jos ruusu kasvaa hyvissä olosuhteissa, se tulee esille loistokkaana. Jos se kasvaa huonoissa olosuhteissa, se saattaa kasvaa kitukasvuisena, vääristyneenä ja kukkimatta. Mutta jos kitukasvuisen ruusun olosuhteet muuttuvat suosiollisiksi, se puhkeaa täyteen loistoonsa. Sen suuruus pääsee esille. Sen suuruus näkyy siinä, kuinka se selvisi vaikeista olosuhteista, ja sitten unohtaa ne täydellisesti. Se on kuin autiomaan kukka, joka sateen saavuttua unohtaa kuivuuden ja puhkeaa loistamaan.

Kun olosuhteet muuttuvat suotuisiksi,
kaikki kukat kukkivat.

Kuivuuden ja huonojen olosuhteiden keskellä ruusu ei yritä muuttaa todellista itseään – geneettistä koodiaan – sillä sen geneettinen koodi ohjaa sen kasvua niin, että se selviytyisi huonoista olosuhteista. Tämä suojaa ruusua, jotta se voisi alkaa kukoistaa, kun olosuhteet tulevat hyviksi. Samalla tavoin meidän väärä itsemme suojasi meitä, kun olosuhteet olivat vahingolliset. Meidän addiktiomme auttoi meitä elämään sen tuskan kanssa, jota emme saaneet tai osanneet käsitellä.

Paraneminen ei ole itsemme muuttamista.
Se on suotuisten olosuhteiden luomista.
Silloin me muutumme itsestään.

Kun meidän elämämme olosuhteet ovat suotuisat, me puhkeamme kukkaan ihan itsestään. Meidän ei tarvitse yrittää muuttaa sisintä kokemustamme. Meidän tarvitsee luoda itsellemme hyvät olosuhteet. Näiden olosuhteiden luominen muuttuu paranemisen eri vaiheissa. Seuraava taulukko kuvaa, mihin me keskitymme paranemisen eri vaiheissa.

Vaihe Olosuhteet Mihin keskitymme Kesto suunnilleen
0- paraneminen ei ole käynnistynyt Vahingolliset Selviäminen

Riippuvuudet, pakkomielteet, häiriöt

 
1 – vahingollisen käyttäytymisen parantaminen alkaa Kohtalaiset

Ymmärrämme, että voimme vaikuttaa elämämme olosuhteisiin ja alamme luoda rajoja vahingollisiin asioihin.

Turvapaikan luominen, huolenpito

Oireet: tunnistamme joitakin vahingollisen käyttäytymisen muotoja ja irrottaudumme niistä.

0.5 – 3 vuotta
2 – sisäisen trauman kohtaaminen Hyvät

Alamme tunnistaa ja nimetä trauman vaikutuksia mieleemme ja siihen, kuinka me koemme ja toimimme.

Hyväksyminen

Trauma: puramme vihaa, suremme suruja, paranemme vahingollisista selviytymiskeinoista ja traumoista. Alamme päättää kesken jääneitä konflikteja.

Rakastaminen

Todellinen itse: alamme kokea itseämme ja elämää autenttisesti.

3-5 vuotta
3 – hengellinen Parantavat

Kasvamme itsemme ja koko maailman rakastamisessa. Nöyryys, tavallisuus ja ilo lisääntyvät. Luomme kaikkialla ympärillemme parantavia olosuhteita.

Rakkaus ilman ehtoja

Todellinen itse: opimme, että meidän olemassaolomme ydin on rakkaus. Kestämme takaiskut ja kasvamme niiden kautta rakkaudessa.

Lopun elämää

Niin halutessasi voit ottaa minkä tahansa asian tästä taulukosta ja kirjoittaa siitä vaikka päiväkirjaasi.

Todellisuudessa me saatamme edetä eri elämänalueilla eri tahtia. Varsinkin, jos tuntuu siltä, että emme pääse irti jostakin vahingollisesta käyttäytymisestä, saattaa olla hyväksi siirtyä sen käsittelyssä vaiheeseen kaksi ja yrittää tutkia, mikä tuska pitää sitä yllä. Kysele, kuuntele ja lue. On aivan turha yrittää vääntää silloin, kun me olemme voimattomia jonkin asian suhteen. Paranemiseen kuuluu sen hyväksyminen, missä me olemme. Joskus me voimme joutua elämään hetken aikaa vanhojen selviytymiskeinojemme varassa. Jos uusia ei ole vielä syntynyt, meidän on selvittävä. Kun uudet keinot löytyvät, vanhat kuolevat pois, sillä ollessamme turvapaikassa me näemme ja koemme niiden vahingollisuuden.

4. Olen Eki ja olen alkoholisti

Paraneminen alkaa, kun kaksi asiaa toteutuu: me annamme asioille oikeat nimet ja myönnämme, että olemme tulleet voimattomiksi selviytymiskeinojemme suhteen. Minä olen Liisa ja olen alkoholisti. Minä olen Pekka ja olen seksiaddikti. Minä olen Marjo ja olen huumeriippuva. Minä olen Tauno ja olen läheisriippuva. Minä olen Kalevi ja minulla on epästabiili persoonallisuushäiriö. Minä olen Kirsi ja olen itseni viiltelijä. Minä olen Auli ja olen syömishäiriöinen.

Me lakkaamme selittämästä. Me lakkaamme uskomasta valheita. Me myönnämme, että juomisemme, ihmissuhteemme, tunteemme, ostamisemme, syömisemme tai mikä tahansa muu ei ole enää hallinnassamme. Me annamme sille nimen. Nimen ei tarvitse olla oikea tieteellinen nimi. Riittää, että se kertoo meille ja muille, mitä meidän elämässämme tapahtuu. Se voi olla riippuvuus, pakkomielteisyys, takertuminen (ihmiseen, ajatukseen, uskontoon, pelkoon, tapaan, käyttäytymiseen, jne.), ruumiin sairaus, mielen sairaus, tyhjyys, pitkästyminen elämään, merkityksen puute, tai mikä tahansa muu.

Meidän ei tarvitse nimetä kaikkia asioita – ei edes oikeaa asiaa. Tärkeää on se, että me lakkaamme uskottelemasta itsellemme, että jonakin päivänä me saamme asiat haltuun. Me myönnämme oman voimattomuutemme. Me nöyrrymme. Me tunnustamme itsellemme, että omat yrityksemme eivät ole johtaneet mihinkään. Me saatamme nähdä melko rauhallisesti yhden oireen tai olla kauhuissamme, kun silmämme ovat yhtäkkiä avautuneet näkemään koko elämämme vahingollisuuden.

Jos me alamme paranetua läheisriippuvuudesta, elämän suloisen valheen julma katoaminen voi olla järkyttävä kokemus. Meidän puolustusmekanismimme alkavat kadota, ja me alamme nähdä. Me luulimme rakastavamme. Me luulimme, että muut rakastivat. Koko elämämme pohja katoaa – ja silti huomaamisessa on järkyttävän luja todellisuuden tuntu. Me ihmettelemme, kuinka kaikki saattoi näyttää "normaalilta". Kun me sitten yritämme tehdä jotakin muuttuaksemme, se tuntuu kauhealta, kömpelöltä, huonolta ja hävettävältä. Yhtäkkiä me huomaamme, että me emme tiedä, mitä normaalius on.

Kun me huomaamme olevamme voimattomia,
ainoa järkevä toiminta on hyväksyminen.

Jos me emme hyväksy omaa voimattomuuttamme jonkin asian suhteen, me yritämme tehdä sille jotakin. Mutta jos me olemme voimattomia, tekeminen ei saa mitään aikaan. Me vain väsytämme itsemme. Me voimme vain huokaista, "kyllä, minä olen läheisriippuva", ja jättää sen siihen.

Me emme voi muuttaa toiseksi sitä, mitä me olemme.
Mutta me voimme luoda muutokselle olosuhteet.

Kun huomaan olevani alkoholisti tai läheisriippuva, tiedän, että siihen on syynsä. Minä olen kasvanut vahingollisissa oloissa, ja se on ollut minun selviytymiskeinoni. Sille minä en mahda mitään. Mutta nyt minä voin alkaa luoda olosuhteita, joissa kasvu tapahtuu itsestään. Minä luon edellytyksiä sille, että sisimpäni alkaa muuttua. Jos minun elämässäni on ollut traumaa, kaltoinkohtelua, kärsimystä, syyttämistä, itseinhoa ja mitä tahansa muuta minua vahingoittavaa tai rajoittavaa asiaa, minä pyrin parantamaan elämäni olosuhteita. Silloin minä alan luoda itselleni turvapaikkaa, jossa paraneminen on mahdollista.

Voimattomuuden hyväksyminen ei tarkoita passiivisuutta. Se tarkoittaa aktiivisuuden suuntaamista toisin. Jos huomaan olevani voimaton päälle ajavan junan suhteen, minä voin pysyä poissa kiskoilta. Jos olen voimaton alkoholin suhteen, voin pitää etäisyyttä siihen. Jos olen voimaton estämään sinua lyömästä minua, voin pitää etäisyyttä sinuun. Jos olen voimaton hallitsemaan tunteitani kun näen sinut, voin pitää etäisyyttä sinuun. Minä en pidä sinua pahana. Minä pidän huolta itsestäni. Minä tarvitsen hetkeksi turvapaikan, jossa voin parantua.

5. Vaihe yksi - turvapaikan luominen

Me voimme alkaa parantua silloin, kun saamme rauhaa kohdata itseämme. Kun olemme tulleet pohjalle, meillä on paljon tuskaa ja pahaa oloa. Sen lisäksi meidän selviytymiskeinomme ovat ainakin osittain vahingollisia. Muutoin me emme olisi pudonneet. Ei ole helppoa alkaa pitää huolta itsestämme, kun emme tiedä, miten tehdä se, ja kun tuska on niin suuri, että haluaisimme palata tajuttomuuden tilaan. Meillä on koko joukko asioita, joita meidän on muutettava, ja samalla me opettelemme rakastamaan itseämme.

Seuraava taulukko kuvaa joitakin turvapaikan luomiseen liittyviä keskeisiä asioita. Me pyrimme muuttamaan elämämme olosuhteita ja ymmärtämään, mitä tapahtuu. Meidän ei tarvitse yrittää muuttaa itseämme eikä omaa kokemustamme. Mutta meidän on käyttäydyttävä toisin, jotta lakkaisimme vahingoittamasta itseämme huonosti toimivilla selviytymiskeinoilla. Me alamme rakentaa toimivia selviytymiskeinoja, jotka auttavat meitä paranemaan. Me varaudumme eteen tuleviin ongelmiin. Me alamme pitää huolta rakkaastamme, eli meidän mielestämme ja ruumiistamme.


Asia Alkuvaihe Keskivaihe Pitkällä tähtäimellä
Voimattomuuteni hyväksyminen, irti päästäminen asioista, joihin en voi vaikuttaa Pysyn erossa addiktioni kohteesta, luon etäisyyttä. Jatkan päivä kerrallaan. Pidän huolta itsestäni enkä kuluta voimaani turhissa taisteluissa.
Toiminnalliset rajat, itsekuri Asetan rajoja käyttäytymiselleni, pysyn turvapaikan luomisessa. Jatkuu. Jatkuu ja muuttuu sisäisten rajojen kehittymisen ansioista itsestään tapahtuvaksi.
Itseni tarkkaileminen Alan tunnistaa, että minulla on tarpeita. Alan tarkkailla, kuinka muut täyttävät tarpeitaan. Alan kuunnella ruumistani ja mieltäni. Mietin, kuinka täyttää ruumiini ja mieleni tarpeita terveesti. Tarkkailen itseäni ja täytän tarpeeni terveillä tavoilla.
Eristäytymiseni voittaminen, sosiaaliset kuviot ilman viinaa (addiktioni kohdetta) Alan tunnistaa ja hyväksyä sosiaalisia pelkojani. Opettelen kestämään ja kohtaamaan niitä. Alan rakentaa sosiaalista verkostoa. Alan tervehtiä bussikuskia. Kohtaan ihmisiä. Hakeudun toistuviin tilanteisiin, kuten ryhmiin tai kokouksiin. Jatkuu ja muuttuu spontaaniksi.
Tärkeiden ihmissuhteitteni rakentaminen (perhe, läheiset ystävät) Tunnistan niiden tilan ja arvioin niiden laatua. Luon sovintoa, etsin rauhaa, harjoittelen vastavuoroisuutta. Varaan aikaa. Paranen läheisriippuvuudesta.
Omaan voimaani tarttuminen, niiden asioiden tunnistaminen, joihin voin vaikuttaa Alan tunnistaa, mihin voin vaikuttaa. Luen, opiskelen ja kuuntelen muita. Tunnustan ongelmani ja otan vastuun niistä. Lakkaan syyttämästä muita ja poistun uhrin roolista. Elän todeksi omaa tarkoitustani ja annan muiden elää omaansa.
Kieltäminen, sokeus Hyväksyn, että valehtelen itselleni addiktioni kohteesta. Hyväksyn, että näen vääristyneesi. Alan tunnistaa asioita, jotka näen vaaleanpunaisesti ja joita torjun. Lakkaan reagoimasta. Alan nähdä asiat vain asioina.
Vapaa-aika Opettelen hallitsemaan aikaa, jolloin minulla ei ole suunniteltua tekemistä. Opettelen selviämään siitä ilman addiktioni kohdetta. Alan varata sellaista rakentavaa, hoitavaa ja mukavaa tekemistä, joka tuntuu jälkeenpäin hyvältä. Pidän huolen tarvittavasta vapaa-ajan määrästä ja nautin siitä.
Hauskanpito Opettelen päästämään irti, rentoutumaan, ja pitämään hauskaa ilman addiktioni kohdetta. Jatkuu. Jatkuu.
Sureminen Alan tunnistaa menetyksiäni, vahingollisen elämäntyylini jättämiä jälkiä, addiktioni katoamista ja siihen liittyneen elämäntyylin katoamista. Opettelen suremaan. Alan päästää irti siitä, mikä on kadonnut. Sisäisen lapsen paraneminen.
Tunteitteni kestäminen Alan tunnistaa ja nimetä tunteita; erityisesti pelko, viha, häpeä, suru ja ilo. Alan olla tunteitteni kanssa. Alan ymmärtää, että ne eivät ole vaarallisia. Tunteiden kokeminen, tarkkaileminen ja käyttäminen.
Seksi Alan tunnistaa, kuinka addiktioni on vaikuttanut seksielämääni. Suuntaudun kohti tervettä seksuaalisuutta. Jatkuu.
Erottautuminen addiktioni kohteesta ja siihen liittyvästä elämäntyylistä Erottaudun. Pysyn erossa ja alan oppia valitsemaan minulle hyviä asioita. Jatkuu.
Itsetunto, itseluottamus ja itsekunnioitus Alan tunnistaa, kuinka huonoja ne ovat. Alan ymmärtää selviytymiskeinojani. Alan antaa itselleni anteeksi. Alan tunnistaa itsessäni piirteitä, joista pidän. Alan luottaa kykyyni luoda hyviä olosuhteita. Sisäisen lapsen paraneminen.
Kontrollointi Hyväksyn voimattomuuden. Opettelen rukoilemaan tyyneysrukouksen. Alan päästää irti asioista, joihin en voi vaikuttaa. Alan ymmärtää omia rajojani. Pidän huolen omista asioistani ja hyväksyn ne, joihin en voi vaikuttaa.

Niin halutessasi voit ottaa minkä tahansa asian tästä taulukosta ja kirjoittaa siitä vaikka päiväkirjaasi. Voit kirjoittaa, mitä se on nyt, mitä tahtoisit sen olevan, ja minkälaisia pieniä askeleita voit ottaa toteuttaaksesi sitä.

Turvapaikan luominen on rakkautta itseämme kohtaan. Kun luomme turvapaikkaa, me tunnustamme tarvitsevamme sellaista. Me hyväksymme vajavuutemme ja olosuhteidemme vajavuuden. Me tunnustamme, että meillä on jonkin verran voimaa vaikuttaa elämämme olosuhteisiin, ja sitten teemme jotakin muuttaaksemme niitä. Ja vain niitä. Me emme yritä muuttaa itseämme emmekä omaa kokemustamme itsestämme tai olosuhteistamme. Huonoissa olosuhteissa me koemme olomme huonoksi, ja siksi me yritämme muuttaa niitä ja luoda itsellemme turvapaikkaa. Niin kauan kuin olosuhteet ovat huonot, meidän ei tarvitse kokea niitä hyviksi. Niin kauan kuin koemme olomme huonoksi, meidän ei tarvitse yrittää kokea sitä hyväksi.

Turvapaikan luominen on suurta rakkautta.
Mutta suurinta rakkautta on yksinkertaisesti olla
itsemme äärellä hyväksyen ja rakastaen.

Suurinta rakkautta itseämme kohtaan on yksinkertaisesti olla läsnä. Läsnä oleminen on hyväksymisen ja rakastamisen suurin ilmentymä. Samalla - tai ehkä juuri siksi - se on hirvittävän vaikeaa. Meidän mielemme tahtoo pois, harhailee, säntäilee, ja juuttuu "ongelmiin". Jos joku rakastaa minua syvästi, myötätuntoisesti ja ilman ehtoja, hän seuraa minua joka paikkaan eikä pyri muuttamaan toiseksi mitään, mitä minä teen, sanon tai koen. Kun istun hiljaa ja kuuntelen omaa hengitystäni, minä rakastan itseäni suuresti. Kun istun hiljaa ja tunnen oman levottomuuteni, minä rakastan itseäni paljon. Kun kiinnitän huomioni itseeni ilman arvostelua ja muutostoiveita, minä rakastan itseäni ilman ehtoja.

Paranemisen edistyessä tapahtuu kaksi asiaa:
minä lakkaan vertailemasta ja pyrkimästä.

Paranemisen alkuvaiheessa, tai sen ensi vuosina, meillä on taipumus kokea itsemme välillä huonommaksi kuin muut ja välillä paremmaksi kuin muut. Kun kipeä kohta tulee esiin, me saatamme kokea, että meistä ei ole mihinkään. Kun kipeä kohta sitten paranee, me saatamme kokea hetken aikaa olevamme parempia kuin muut. Paremmuuden ja huonommuuden kokemusten vaihtelu osoittaa, että me emme näe perustavaa laatua olevaa arvokkuuttamme. Jos me kokisimme olevamme arvokkaita, me emme pyrkisi muuttamaan itseämme, vaan ottaisimme itsemme vastaan ihaillen. Arvokkuuden kokemus kasvaa, kun pyrimme olemaan lähellä itseämme ja otamme vastaan kaiken, mitä me näemme itsessämme. Näemmepä mitä tahansa, se on jo meissä, ja sen tähden se on arvokas.

Arvokkuuden kokemus ei häily.

Se, että koemme itsemme arvokkaiksi, ei estä tunteitamme ailahtelemasta niin kuin ennenkin. Mutta tunteet lakkaavat määrittämästä meidän arvoamme ja elämänkokemustamme. Kun olen läsnä itselleni, minä opin huomaamaan, että minussa on jotakin suurempaa kuin "minä" tai "itse". Se on "olento" tai "elämä" tai "minä yhdessä Jumalan kanssa". Kun lakkaan pyrkimästä ja otan vastaan sen, mitä olen hetkessä, minä kohtaan sen, joka on olemassa. Minä kohtaan jotakin hyvin pyhää. Minä katson, kuinka se tuntee, kokee, liikkuu, havaitsee, ääntelee, toimii, ja kuinka se vain on olemassa. Istun hiljaa ja keskityn olevaan, tai kävelen ja keskityn kävelevään. Tai annan kaiken keskittymisen paeta ja keskityn siihen, joka ei keskity mihinkään.

Läsnä oleminen, itsemme lähelle tuleminen, on rakkauden ja hyvän tahdon ilmaus itseämme kohtaan. Sisäisen ja ulkoisen kokemuksemme keskelle pysähtyessämme me huomaamme olevamme täydellisesti kaiken näennäisen epätäydellisyytemme keskellä – kaikkien puutteidemme, takertumisiemme, haavojemme, kiertoteidemme, ja piintyneiden tapojemme keskellä. Olipa tilanne mikä tahansa, me pysähdymme nykyhetkeen ja katsomme itseämme. Tässä pysähtymisessä, itsemme katsomisessa, kaikille aisteillemme ja mielellemme antautumisessa, me olemme osa elämän suurta pyhyyttä. Kun me pysähdymme, lakkaamme pyrkimästä, ja otamme tämän hetken vastaan vain sen omilla ehdoilla, me lakkaamme olemasta itsemme rajoittamia. Jos me torjumme, me rajoitamme. Kun otamme kaiken vastaan, mikään ei rajoita meitä.

Kun me otamme nykyhetken vastaan, aika katoaa. Niin kauan kuin me pyrimme jonnekin, aika erottaa meidät siitä, mitä me tahtoisimme olla. Mutta kun emme enää tahdo olla mitään, vaan olemme, aika ei erota meitä mistään. Meistä tuntuu, että mikään ei erota meitä mistään, ja silloin paremmuuden ja huonommuuden kokemukset katoavat. Mitä enemmän me opimme yksinkertaisesti olemaan läsnä vain ottaen itsemme vastaan, sitä enemmän me ymmärrämme, että läsnä oleminen on suurinta rakkautta itseämme kohtaan. Mitä enemmän me olemme läsnä, sitä enemmän me koemme itsemme ja kaiken elämän arvokkaaksi. Me lakkaamme vertailemasta, sillä ei ole mitään verrattavaa. Me lakkaamme pyrkimästä, sillä ei ole mitään pyrittävää. Me alamme olla läsnä, sillä läsnä oleminen on suurinta rakastamista. Se on rakastetun äärelle pysähtymistä, ja silloin me huomaamme, että koko todellisuus on yhtä aikaa meidän rakastettumme, meidän rakastajamme, ja paikka, jossa kaikki rakastaminen tapahtuu.

Jos en tiedä, kuinka hyväksyä ja olla läsnä,
voin aina laskea hengitystäni.

Paranemisen alussa meidän on joskus vaikea ymmärtää, mitä hyväksyminen ja läsnä oleminen ovat. Otan tässä yhteydessä esille hengityksen laskemisen, sillä sen kautta me voimme sekä hyväksyä että olla läsnä. Läsnä olemiseen kuuluu lähelle tuleminen ja lähellä pysyminen. On kohtalaisen helppoa tehdä yksittäinen havainto omista tunteista tai ajatuksista. Mutta on kokonaan toinen asia pysyä läsnä ja seurata tunteiden tai ajatusten virtausta. Hengityksen laskeminen on ikivanha tapa olla läsnä ja pysyä läsnäolon tilassa - tai oikeammin palata siihen yhä uudelleen. Sen kautta me voimme oppia asioihin puuttumattomuutta. Se on ollut minulle tärkeä ja on edelleen.

Hengityksen laskeminen on yksinkertaisesti sitä, että lasken hengityksiäni kymmeneen asti ja aloitan sitten taas ykkösestä. Kun huomaan, että ajatukseni ovat karanneet ja laskeminen lakannut, aloitan tyynesti taas ykkösestä. Voin laskea hengityksiä istuessani, maatessani, kävellessäni, ja melkein mitä tahansa tehdessäni.

Hengitys on kuin tunteet: hengitys tapahtuu itsestään, eikä meillä ole siihen kovin paljoa valtaa. Minä hyväksyn sen, että jokin virtaa minussa itsestäni riippumatta. Kun lasken hengityksiäni, minä hyväksyn samalla kaiken, mitä laskijassa tapahtuu. Minä saatan huomata, että ahdistus nousee. Jos menen siihen mukaan, olen kohta siinä niin sisällä, että en tiedä, miten se tuli ja miten se on. Mutta jos pysyn hengityksen laskemisessa, minulla on muuttumaton viitekohta, jota vastaan näen – tai oikeammin koen – ahdistuksen nousemisen. Minä alan ymmärtää. Kun vain pysyn laskemisessa ja palaan siihen aina, kun huomaan sen katkenneen, minä opin hyväksymään sen, mitä minussa tapahtuu. Kun huomaan laskemisen loppuneen, tulen läsnäolevaksi. Kun jatkan laskemista, pysyn läsnäolevana. Kun vain aloitan laskemisen uudelleen sen katkettua, hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.

Hyväksyminen ei tarkoita vain sitä, että sanon itselleni "hyväksyn tämän heikkouden itsessäni". Tämä ei ole vielä hyväksyvää katsomista, vaan huomion kiinnittämistä puutteeseen. Hyväksyminen on sitä, että en näe puutetta. Minä huomaan sen kyllä, mutta saman tien totean, että se ei ole huomion kiinnittämisen arvoinen. Kun pysyn laskemisessa, tapahtuipa minussa mitä hyvänsä, minä hyväksyn kaiken, mitä minussa tapahtuu. Mikään ei haittaa. Kaikki on niin hyvin, että voin jatkaa laskemista.

Jos en ole koskaan laskenut hengityksiä, ajatus siitä voi vaikuttaa oudolta, sillä se ei tunnu johtavan mihinkään. Voin luulla sen olevan itseeni keskittymistä. Mutta sen vaikutus on aivan päinvastainen. Ensiksikin, laskeminen ei ole pyrkimistä johonkin. Se on yksi niitä harvoja toimintoja, joita me voimme opetella ja harjoitella ilman, että pyrkisimme johonkin. Se ei ole itsemme muuttamista, vaan läsnä olemista itsellemme. Se on itseni vastaanottamista sellaisena kuin olen. Se on keino huomata, millainen olen. Se on läsnä olemista minun oman hengitykseni ehdoilla. Se on täydellistä hyväksymistä. Hengityksen laskeminen on itseni rakastamista. Toiseksi, melko pian saan huomata, että alan olla läsnä. Tarkkaavaisuuteni lisääntyy. Näen selkeämmin ja kirkkaammin. Tunteeni lakkaavat riepottelemasta minua. Alan katsella ympärilleni. Kasvoilleni laskeutuu rauhallisuus. Askeleet kevenevät. Olen nykyhetkessä. Laskemisen aikaansaama tarkkaavaisuuden lisääntyminen osoittaa selkeästi, että hengityksen laskeminen ei ole itseemme sulkeutumista, vaan oven avaamista nykyhetkelle. Se on siihen elämään keskittymistä, joka hengittää meissä kaikista sidonnaisuuksistamme riippumatta. Meidän hengityksemme on vapaa kaikesta siitä, minkä vangiksi me annamme mielemme. Kun me seuraamme hengitystämme, me katsomme itsemme ulkopuolelle, mielikuviemme ulkopuolelle, ja näemme sen elämän, joka vain hengittää. Me alamme päästää irti ajatuksistamme, myös irti päästämisen ajatuksesta.

Jos alat laskea hengityksiä, älä odota, että jotakin tapahtuisi heti. Saatat jopa huomata, että koet olosi huonommaksi, sillä hengityksen laskemisen kautta alat huomata, kuinka voit. Saatat kokea tuskasi selkeämmin. Mutta ajattele, että kun lasket hengityksiäsi, rakastat itseäsi. Tulet itseäsi lähelle. Pidä laskemista itsesi rakastamisena ja täydellisenä hyväksymisenä, niin saatat jo parin kuukauden päästä huomata seesteisyytesi lisääntyvän.

6. Näennäinen epäonnistuminen

Me alamme parantua tavallisesti siksi, että meihin sattuu liian kovaa, meidän elämämme on mennyt umpisolmuun, tai silmämme aukeavat mistä tahansa syystä. Yhtäkkiä me tajuamme jotakin, tai me aavistamme alkavamme tajuta jotakin. Me alamme huomata, kuinka moni asia elämässämme on pielessä, ja me haluamme korjata niitä. Me alamme etsiä paranemista. Me saatamme hankkiutua terapiaan, sielunhoitoon, liittyä johonkin yhteisöön tai alamme millä tahansa muulla tavalla tutkia itseämme ja elämäämme.

Jotakin muuttuu. Moni asia voi muuttua. Me pystymme muuttamaan käyttäytymistämme joiltakin osin ja onnistumme rakentamaan turvapaikkaa. Me saatamme löytää turvallisia ihmisiä, jotka antavat meidän parantua omalla vauhdillamme ja omassa järjestyksessämme. Meidän elämäämme syntyy turvapaikka. Sen ansiosta me näemme hieman syvemmälle itseemme. Me saatamme päästää hetkeksi irti vanhoista selviytymiskeinoistamme. Se tuntuu hetken aikaa hienolta. Mutta sitten tapahtuu se, mitä turvapaikassa kuuluu tapahtua: tuska alkaa tulla esiin. Me alamme ymmärtää. Me alamme kokea asioita, jotka jäivät aikaisemmin selviytymiskeinojemme jalkoihin. Me alamme kokea tunteita, joita me juoksimme karkuun. Kun me olemme päästäneet hetkeksi irti addiktiostamme ja ymmärtäneet sen siksi, mikä se on, sen syy on edelleen meissä, eikä meidän olomme ole helpottunut yhtään.

Oireet muuttuvat usein tuskallisemmiksi
ennen kuin kipeä kohta paranee.

Addiktiomme, riippuvuutemme, pakkomielteisyytemme, masennuksemme, läheisriippuvuutemme, sekaannuksemme, kaaoksemme, turtumisemme ja kaikki elämämme epäjärjestykset ovat selviytymiskeinoja. Ne ovat keinoja olla kokematta tuskaa. Ne kiinnittävät meidän mielenkiintomme itseensä ja harhauttavat ajatuksemme pois kivuistamme. Kun me alemme luoda turvapaikkaa, me poistamme elämästämme kaaosta synnyttäviä voimia. Me yritämme jättää käyttämättä vanhoja selviytymiskeinojamme. Siitä voi seurata vain yksi asia: meidän sisäinen kurjuutemme lisääntyy. Seuraava taulukko kuvaa, kuinka meidän tuskalliset muistomme, kipumme ja haavamme tulevat esiin, kuinka niiden ajava voima muuttuu, ja kuinka meidän keinomme käsitellä niitä muuttuvat paranemisen edistyessä. Paraneminen on yksilöllinen prosessi, mutta usein se sisältää joitakin alla olevan taulukon elementeistä. Katso myös kirjoitusta Muistaminen.

Keino käsitellä kipua (muuttuu selviytymiskeinosta paranemiskeinoon) Mitä se on. Kuinka me etenemme kohti lapsuuden tuskallisista tapahtumista vapautumista.
Heijastaminen itsemme ulkopuolelle, toistamispakko Addiktioita, riippuvuuksia, syömishäiriöitä, itsen vahingoittamista, raivoamista, epäonnistumista samoissa asioissa, vetäytymistä, hyökkäämistä, syyttämistä, tuskan projisoimista muiden syyksi. Helpottaa hetkeksi, mutta vie oman voimamme pois ja estää meitä paranemasta. Itseämme vahingoittavia selviytymiskeinoja.
Somaattisia ja psykologisia oireita Tuska alkaa tulla pintaan. Vapina, hikoilu, pyörryttäminen, migreeni, pakokauhu, paniikkireaktio (=pelkoreaktio), traumaattinen stressin jälkitila, dissosiatiivisia oireita, avuttomuuden kokemus, joskus pelottava ja kauhea olotila.
Takaumia, ikätakaumia Hallitsemattomia ja selittämättömiä kokemuksia, jotka syntyvät jonkin liipaisevan signaalin seurauksena. Muuttavat meidät avuttomiksi, jäädyttävät ja jäykistävät. Mikropsykoosin kaltaisia reaktioita. Epätodellisen tuntuisia tapahtumia.
Unia ja painajaisia  
Satunnaisia irrallisia muistikuvia Irrallisia muistikuvia ja välähdyksiä, joissa tapahtumat tapahtuvat meille. Saatamme muistaa aistihavaintoja ikään kuin ne tulisivat perille vasta nyt - ääniä, kosketuksia, hajuja, ym. Alamme kysellä, olisiko jokin tapahtuma ollut mahdollinen vai ei. Alamme kiinnostua lapsuutemme tapahtumista.
Pakkomielteisyys tuskallisista tapahtumista Tapahtumien ja muistikuvien todellisuus on tullut esiin ja ne ovat vallanneet mielemme kokonaan. Itkemme, fantasioimme, olemme kauhuissamme, kyselemme, puhumme, opiskelemme, ja otamme selvää. Suuren kauhun, tuskan ja vapautumisen aikaa.
Elämäkerrallinen muistaminen Osaamme kertoa, mitä meille tapahtui, mitä se sai meissä aikaan, minkälaisia kokemuksia se synnytti, ja minkälaisilla selviytymiskeinolla me selvisimme siitä. Kun me nimeämme tapahtumat selkeästi, paraneminen on jo melkein tehty.

Niin halutessasi voit ottaa minkä tahansa asian tästä taulukosta ja kirjoittaa siitä vaikka päiväkirjaasi.

Yllä olevaa prosessia ei voi mitenkään kiirehtiä. Vaikka me yrittäisimme saada siihen lisää vauhtia, suojaavat mekanismit estävät asioita tapahtumasta liian nopeasti. Tämä taulukko auttaa meitä ymmärtämään myös, että paraneminen tapahtuu niin päin, että meidän mielemme työntää asioita ulos. Me emme vedä niitä esiin. Jos me yritämme vaiheessa 1 omalla voimallamme oikein kovasti, me päädymme usein hätiköityihin ja vääriin johtopäätöksiin. Esimerkiksi askeleet 4 ja 5 sanovat seuraavasti:

4. Suoritimme perusteellisen rehellisen ja moraalisen itsetutkiskelun.
5. Myönsimme Jumalalle, itsellemme ja jollekin toiselle ihmiselle virheidemme todellisen luonteen.

Kun katsomme addiktiotamme tai mitä tahansa muuta selviytymiskeinoamme yllä olevan taulukon valossa, mikä onkaan sen todellinen luonne? Neljäs askel tuntuu vastemieliseltä, jos se ymmärretään väärin ja pinnallisesti niin, että me katsomme vain tekojamme. Mutta viides askel ei kehota meitä myöntämään virheitämme. Se kehottaa meitä myöntämään virheidemme todellisen luonteen. Se on aivan eri asia. Se tekee neljännen askelen kiinnostavaksi, sillä neljäs askel kehottaa meitä perusteellisuuteen. Sen perusteellisuus ei tarkoita määrää, vaan laatua. Me emme katso ainoastaan sitä, mitä me teimme, vaan miksi me teimme sen. Vastaus voi olla, että se oli paras tai sillä hetkellä ainoa tietämämme keino selvitä eteenpäin itsemme kanssa. Silti me voimme joutua pyytämään anteeksi sen seurauksia. Mutta ensin meidän on tultava valmiiksi. Kiirettä ei ole.

Kun me olemme turvapaikassa,
me voimme alkaa nähdä.

Niin kauan kuin me emme ole turvassa, meillä ei ole edellytyksiä parantua. Kun me pääsemme turvaan, me alamme ymmärtää, mistä me tulimme. Seuraava luettelo kertoo, mistä me tulimme, eli mitä meidän elämässämme tapahtui ja vielä tapahtuu. Me alamme ymmärtää, kuinka tuska ja sen kanssa selviäminen ovat vaikuttaneet elämäämme, ja kuinka ne näkyvät elämästämme. Sen näkeminen on usein tuskallista, mutta samalla se on vapautuksen alku.

Niin halutessasi voit ottaa minkä tahansa asian tästä luettelosta ja kirjoittaa siitä vaikka päiväkirjaasi.

Me huomaamme, että meissä on voimia,
jotka estävät meitä paranemasta.
Ne ovat vahingollisia selviytymiskeinoja,
emmekä me mahda niille nyt mitään.

Me palaamme uudelleen alkuun – ensimmäiseen askeleeseen. Tällä kertaa me näemme sen toisin. Me näemme sen turvapaikasta käsin. Me ymmärrämme, että oma käyttäytymisemme ei synny tyhjästä. Me siirrymme vaiheeseen kaksi.

7. Vaihe kaksi – sisäisen lapsen paraneminen

Meidän sisäinen lapsemme saattaa parantua joskus tai joiltakin osin spontaanisti. Kun elämäntilanteemme muuttuu, tai kun me vain ymmärrämme jotakin, jokin kohta voi asettua paikalleen ja parantua itsestään. Mutta aktiivinen sisäisen lapsen paranemisen työskentely alkaa, kun seuraavat asiat tapahtuvat:

  1. Olen luonut turvapaikkaa ja pysyn sen luomisessa edelleen.
  2. Ymmärrän, että minulla on selviytymiskeinoja, jotka ovat lukinneet minut vahingolliseen käyttäytymiseen. Ymmärrän, että ne suojelevat minua sisälläni olevalta tuskalta ja samalla keräävät sitä lisää.
  3. Ymmärrän, että ne muuttuvat tarpeettomiksi itseni hyväksymisen ja rakastamisen kautta. Samalla niiden naamioima tuska tulee esiin.

Kun me paranemme, me alamme nähdä, että selviytymiskeinojemme voima on sisäisen lapsemme voima. Se on myös sen trauman ja tuskan voima, jota me olemme varastoineet ja hankkineet itse lisää. Meidän selviytymiskeinomme ovat tulleet itseämme suuremmiksi. Ne auttavat meitä selviytymään jonkin aikaa, mutta samalla ne estävät paranemista. Niiden hallitsemattomuus ja väkevyys johtuvat siitä, että sisäinen lapsemme kieltäytyi kuolemasta ja kehitti väärän minän avulla keinot selviytyä. Mitä enemmän me paranemme, sitä enemmän me alamme nähdä elämäämme uudesta näkökulmasta, jossa sisäinen lapsemme on pitänyt meistä huolta ja auttanut meitä selviämään. Nyt on meidän vuoromme auttaa hänet esiin. Mutta hän voi tulla esiin vain oman tuskansa kanssa. Sen tähden

Sisäisen lapsen paranemiseen kuuluu kaksi keskeistä asiaa:
Hyväksyminen ja emotionaalisen tuskan sietämisen oppiminen.

Sisäisen lapsen paraneminen on oikeastaan vain sisällämme olevien asioiden katsomista puuttumatta niihin ja niiden kulkuun. Kaikki ne paranevat itsestään. Ne paranevat esiin tulemisen ja pois menemisen kautta. Meidän sisäinen lapsemme on meidän todellinen itsemme. Niin kauan kuin me yritämme elää väärästä itsestämme käsin, me saatamme hermostua, kun odottamatonta tapahtuu. Mutta meidän sisäinen lapsemme ei hermostu odottamattomista. Hän on odottanut kauan, ja nyt hän on nähnyt, että me olemme alkaneet etsiä, odottaa ja hyväksyä häntä. Hänellä ei ole kiire.

Kun olimme pieniä, me elimme vahingollisissa olosuhteissa ja saimme traumoja ja emotionaalisia haavoja. Samalla me sopeuduimme elämään keskellä ympäristöä, joka pyrki tukahduttamaan pettymykset, surut ja kauhut. Me pidimme tuskan sisällämme ja "käsittelimme" sitä niillä keinoin, joita keksimme. Meidän selviytymiskeinomme olivat tarpeen. Niistä on tullut lähes automaattisia toimintoja. Meidän tuskamme voi olla niin suuri, että heti, kun se alkaa vähänkin tulla esiin, me yritämme toimia vanhoilla tavoilla. Vanhat tavat ovat meille kuitenkin epäluonnollisia keinoja käsitellä tuskaa, eivätkä ne edes poista sitä. Me jouduimme omaksumaan ne, koska ympäristömme ei auttanut meitä suremaan ja kohtaamaan traumaamme. Kun me yritämme olla toimimatta niiden mukaan ja kestämme pahaa oloa, meidän sisäinen lapsemme alkaa jälleen käsitellä tuskaansa luonnollisilla tavoilla, jotka kaiken lisäksi toimivat. Aluksi me joudumme vain kestämään. Mutta kestämisellä me vältämme sen ylimääräisen tuskan luomisen, jota vanhat selviytymiskeinomme tuottavat. Kun me yritämme kestää, meillä on kestettävänä vain se tuska, joka on jo valmiina sisällämme kussakin nykyhetkessä.

Sisäisen lapsen paraneminen on työskentelyä kahdella tasolla: nykyhetken tuskan ja lapsuutemme tapahtumien työstämistä ja niiden syy-yhteyden tuntemaan oppimista. Sisäisen lapsen paraneminen on menneisyyden trauman elämistä uudelleen, sillä se on ainoa keino parantua traumasta. Me koemme uudelleen sen, mitä meille tapahtui, niin että me tiedämme joka soluamme myöten, mitä se oli, miltä se tuntui, ja miten se ohjasi meitä myöhemmin. Samalla me huomaamme, että vahingolliset selviytymiskeinot olivat sittenkin ystäviämme. Me tulemme huomaamaan, että ne ovat tarpeen vielä silloinkin, kun ne tuntuvat estävän paranemistamme. Ne ohjaavat meitä paranemaan oikealla tavalla, oikeista paikoista, ja oikeassa järjestyksessä. Niin kauan kuin me elämme vahingollisista selviytymiskeinoistamme käsin, me emme tiedä, kuinka terveet paranemiskeinot toimivat, tai miltä ne tuntuvat. Mutta me opimme sitä mukaa kuin paranemme.

Vaiheessa kaksi esimerkiksi seuraavat asiat voivat olla tärkeitä:

Asia Alkuvaihe Keskivaihe Pitkällä tähtäimellä
Sureminen Menetysten tunnistaminen: lapsuudessa, murrosiässä, aikuisuudessa, nykyhetkessä. Opin suremaan. Suren menneisyyteni tuskallisia tapahtumia ja menetyksiä. Nykyhetken synnyttämien surujen sureminen sitä mukaa kuin niitä tulee.
Aitous, todellisuus, läsnäolo Todellisen itseni tuntemaan oppiminen. Väärän ja todellisen minän tunnistaminen. Riskien ottaminen aitoudessa. Aitouden ja haavoittuvuuden harjoittelua. Aitous, teeskentelemättömyys, yksinkertaisuus.
Omien tarpeitteni laiminlyönti Alan tunnistaa, että minulla on erilaisia tarpeita, joiden täyttyminen lisää hyvinvointiani. Alan tunnistaa fyysisiä, henkisiä, emotionaalisia ja hengellisiä tarpeita. Mietin, kuinka voisin täyttää niitä ja alan täyttämään niitä. Pidän huolen tarpeitteni täyttymisestä.
Yliherkistyminen muille, muiden tarpeisiin ja käyttäytymiseen keskittyminen Alan tunnistaa rajojani. Selkiytän rajojani. Opettelen rajojen asettamista. Olen vastuussa itsestäni. Rajani ovat selkeät.
Heikko itsetunto Tunnistan Kerron muille. Arvostan itseäni huolehtimalla omasta hyvinvoinnistani. Parantunut itsetunto.
Tarve kontrolloida asioita, myös paranemista. Alan tunnistaa. Alan päästää irti siitä, että asioiden pitäisi mennä minun ajatusteni ja odotusteni mukaan. Otan silti vastuun itsestäni. Otan vastuun teoistani ja annan todellisuuden virrata.
Kaikki tai ei mitään Alan tunnistaa. Tunnistan mustavalkoisen ajattelun myös paranemiseen liittyen. Alan oppia näkemään asteita ja vaihtoehtoja vastakohtien välillä. Vapaus mustavalkoisesta, vastakkainasettelun katoaminen.
Luottamus Ymmärrän, että luottamuksesta voi olla apua. Alan luottaa valikoiden. Alan tunnistaa turvallisia ihmisiä ja luottaa heihin. Luotan tilanteen mukaan.
Tunteiden kokeminen Tunnistan tunteitani ja nimeän niitä. Uskallan kokea yhä enemmän. Alan käyttää tunteitani ja luottaa niihin olematta niiden uhri. Tunnistan, käytän ja luotan.
Vahingollisen kohtelun sietäminen Kyselen, mikä on tervettä ja mikä vahingollista. Opin tunnistamaan vahingollisen ja terveen kohtelun. Opin asettamaan rajoja. Tiedän, mikä on sopivaa, ja jos en tiedä, kysyn turvalliselta ihmiseltä.
Hylätyksi tulemisen pelko Ymmärrän, että minut hylättiin, unohdettiin, tai minua laiminlyötiin. Puhun siitä. Suren hylätyksi ja torjutuksi tulemisen. En pelkää hylätyksi tulemista.
Vaikeus käsitellä ja kestää konflikteja Tunnistan ja otan riskejä. Harjoittelen tunteitteni ilmaisua ja omasta puolestani puhumista. Käsittelen keskeneräiset konfliktit. Käsittelen konfliktit sitä mukaa kuin niitä tulee. Opin ja kasvan niiden kautta.
Vaikeus osoittaa ja ottaa vastaan rakkautta Määrittelen rakkauden Harjoittelen rakkautta. Annan anteeksi ja kasvan rakastamisessa. Opettelen ottamaan vastaan. Elän rakastavan minän, rakastavan Korkeamman Voimani ja rakastavan maailman keskellä.
Pelko olla riippuva tai liiallinen riippuvuus Tunnistan, missä asioissa minun on tarpeen olla riippuvainen muista Opin tunnistamaan terveen riippuvuuden ja terveen riippumattomuuden. Olen terveesti riippuva ja riippumaton.
Hyväksyminen Opin tunnistamaan hyväksymisen ja torjunnan eron. Alan hyväksyä asioita, jotka ovat jo olemassa. Opettelen muuttamaan niitä rakastamisen kautta. Rakennan parempaa maailmaa rakastamalla sitä ehjäksi.

Niin halutessasi voit ottaa minkä tahansa asian tästä taulukosta ja kirjoittaa siitä vaikka päiväkirjaasi. Voit kirjoittaa, mitä se on nyt, mitä tahtoisit sen olevan, ja minkälaisia pieniä askeleita voit ottaa toteuttaaksesi sitä.

Vaiheessa 1 me työskentelemme erilaisten selviytymiskeinojen vallan vähentämiseksi, jotta lakkaisimme vahingoittamasta itseämme niillä ja pysyisimme turvapaikassa. Me keskitymme ensin olosuhteisiin ja omaan käyttäytymiseemme. Me opettelemme pitämään huolta itsestämme. Me luomme paikkaa, jossa meillä on varaa voida huonosti. Niin kauan kuin me emme ole turvapaikassa, me sidomme haavamme hätäisesti ja jatkamme selviämisen kamppailussa. Mutta turvapaikassa me voimme pysähtyä. Kun me helpotamme elämäämme ja luomme selviämisen edellytyksiä, me lakkaamme pelkäämästä huonosti voimista, sillä me tiedämme, että kykenemme selviämään myös huonosti voidessamme.

Vaiheessa 2 me alamme huomata, kuinka huonosti me olimme voineet. Selviytymiskeinot naamioivat tuskaa ja vääristävät tietoisuuttamme. Ne turruttavat, heijastavat tuskan muiden syyksi tai olosuhteiden syyksi, ja peittävät monia asioita. Meidän elämässämme, meidän ympärillämme ja meissä itsessämme tapahtui paljon sellaista, mistä me emme tienneet, tai mitä me luulimme toiseksi. Me alamme nähdä, että emme olleet selvillä juuri mistään. Kun selviytymiskeinomme vääristivät sisäistä todellisuuttamme, me näimme ulkopuolisen maailman myös väärin. Nyt me alamme nähdä, kuinka väärin me näimme. Se on tuskallista. Jälkeenpäin voisin sanoa, että minun suunnilleen viides paranemisvuoteni tuntui olevan ehkä yksi raskaimmista. Kun aloin nähdä, että en ollut nähnyt, olin joutua välillä epätoivoon. En ollut tajunnut, kuinka vääristyneesti olin nähnyt todellisuuden ja itseni. Minun oli monta kertaa muistutettava itseäni siitä, että olin selvinnyt ja kulkenut eteenpäin silloinkin, kun en tiennyt, että näin väärin. Nyt, kun tiesin näkeväni väärin, se johtui siitä, että näin oman näkemiseni oikein. En vain mahtanut sille mitään. En ollut mahtanut ennenkään, mutta kun en tiennyt sitä, en osannut olla kauhuissani.

Nyt me alamme nähdä, kuinka me olemme uppoutuneita omaan mieleemme ja ajatuksiimme, kuinka menneisyys ja tulevaisuus kieppuvat niissä, kuinka suunnitelmat ja halut valtaavat mielemme, kuinka pelot, odotukset ja kaipaukset ajavat meitä, ja kuinka meidän mielemme on niin täynnä sekavasti heittelehtivää energiaa, että nykyhetken todellisuus jää niiden alle. Meidän sisäinen energiamme ja sen koossa pitäminen estävät meitä näkemästä sitä, mikä on silmiemme edessä, kuulemasta korviimme kantautuvia ääniä ja haistamasta nenäämme kantautuvia tuoksuja. Me törmäilemme, kompastelemme ja pudottelemme tavaroita, koska emme ole selvillä edes fyysisestä ympäristöstämme. Me emme tiedä, mitä me haistamme, maistamme, kuulemme, näemme tai tunnemme. Meidän aistimme ovat tukossa, ja kuitenkin ne ovat ainoat välineet, joiden kautta todellisuus voi tulla meidän mieleemme.

Kun me huomaamme, että emme näe,
me näemme oman tilamme oikein.

Me alamme myös ymmärtää, että todellisuudessa ei ole mitään vikaa. Meidän ei tarvitse yrittää muuttaa sitä. Jos meillä on vähänkään avoimuutta, me huomaamme, että säntäilemme, emmekä tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Jokin meidän sisällämme tietää, että elämä ei menekään niin kuin olemme ajatelleet, ja että mikään ajattelemistamme vaihtoehdoista ei toimi. Jos me vajoamme epätoivoon, koska emme löydä toimivaa vaihtoehtoa, me saatamme katsoa väärään suuntaan. Kenties meidän olisi katsottava sisäänpäin ja olla yrittämättä muuttaa mitään muuta kuin sen, kuinka me näemme asiat. Ehkä meidän olisi pysähdyttävä ja mietittävä, miten me näemme. Jos me näemme sumeasti, emme voi odottaa keksivämme kirkkaita ratkaisuja. Jos me huomaamme näkevämme sumeasti tai väärin, se tapahtuu vain siksi, että meidän sisäinen metelimme on rauhoittunut sen verran, että alamme nähdä omaa näkemistämme.

Jos meidän silmämme pakenevat pelkäämäänsä asiaa tai jos ne hakevat vihalleen kohdetta, kuinka me voisimme nähdä todellisuuden oikein? Jos me näemme todellisuuden kemikaalina, jota me etsimme, tai välineenä, joka ottaisi tuskamme pois, kuinka me voisimme nähdä sen oikein? Jos me näemme rakastettumme tai vihattumme kuvan monissa ihmisissä, kuinka me voisimme nähdä todellisuuden oikein? Jos meidän mielemme kavahtaa jotakin tai hakeutuu jotakin kohti, kuinka me voisimme nähdä todellisuuden? Jos me säpsähdämme jotakin, me lakkaamme näkemästä. Jos me uhoamme, me emme näe. Ja jos me näemme väärin, milloin hulluus alkaa? Eikö ole hullutta tunkea itseemme ainetta, joka vahingoittaa ruumistamme, ja luulla sitä hyväksi? Eikö ole hulluutta viiltää käsivarttamme? Eikö ole hulluutta vihata toista ihmistä, joka yrittää vain selviytyä parhaansa mukaan? Eikö ole hulluutta, että yritämme kaikin keinoin välttää sitä, että joku lähtisi luotamme pois tai ajattelisi meistä jollakin tavalla? Eikö ole hulluutta kiusata itseämme ja olla huomaamatta sitä? Eikö ole hulluutta puolustella omaa hulluuttamme ja olla huomaamatta sitä?

Kun me alamme nähdä, me huomaamme,
että kurjuutemme on itse laadittua.

Mistä me tiedämme, että alamme nähdä, tai että näemme? Me tiedämme sen siitä, että näimmepä mitä tahansa, me vain katsomme. Meissä ei herää ihastusta, vihastusta, levottomuutta, epätoivoa, eikä mitään muutakaan, joka varastaisi meidän huomiomme ja kääntäisi katseemme itseensä. Me emme toivo näkevämme jotakin, emmekä pelkää näkevämme jotakin. Kuten kirjoitin luvussa Pelottava rakkaus, me vain katsomme. Katsominen on ainoa, mitä meissä tapahtuu, ja se tapahtuu täydellisessä tyyneydessä. Tai jos me reagoimme, me katsomme omaa reaktiotamme täydellisessä tyyneydessä. Kun me katsomme omaa reaktiotamme, tyyneyttä saattaa edeltää lyhyt huvittuneisuus, kyynisyys tai kyllästyminen, mutta sitten se katoaa pois ja me vain katsomme.

Me luomme kurjuutta itsellemme esimerkiksi seuraavin tavoin:

Jos luettuasi yllä olevan tekstin koet avuttomuutta, pettymystä, kauhua, hätäännystä, tai mitä tahansa tuskallista reaktiota, sinun näkemisesi peittyy reaktioidesi taakse. Älä hätäänny. Sinun tehtäväsi on rakastaa itseäsi. Älä kiirehdi. Näkeminen syntyy siitä, että otat omat reaktiosi vastaan ilman hosumista. Kaikki on nyt hyvin. Näkeminen syntyy aikanaan itsestään. Se on seuraus kestävästä katsomisesta – ei hosumisesta. Me hosumme, koska emme kestä katsoa. Me alamme nähdä vasta sitten, kun meidän mielemme rauhoittuu. Näkeminen ei synny sillä, että alamme hosua rauhattomuudesta käsin. Rauhassa oleminen ei ole asia, jota me voisimme tavoitella, vaan se on seuraus paranemisprosessin läpi kulkemisesta eläen sen kulloistakin vaihetta.

8. Paradoksi

Paradoksi tarkoittaa sitä, että vastakohdat ovat yhtä aikaa voimassa. Se ei tarkoita esimerkiksi sitä, että hyvä ja paha, täydellisyys ja epätäydellisyys, tai sairaus ja terveys vuorottelisivat, vaan sitä, että ne ovat yhtä aikaa, ja että ne ovat sama asia.

Paranemisen aikana kaikki tai ei mitään ajattelu muuttuu niin, että me näemme paradoksin. Paradoksi on vastemielistä meidän väärälle minällemme. Se elää analysoinnin, luokittelun ja eristämisen kautta. Meidän todellinen minämme viihtyy paradokseissa, sillä se ei luokittele. Se tietää, että meillä ei ole edellytyksiä luokitella. Jokainen luokittelu olisi mielivaltainen, perustuisi vain omiin mieltymyksiimme, vääristäisi todellisuutta ja rajaisi meidän mahdollisuuksiamme.

Kun me paranemme ja alamme nähdä, me alamme nähdä paradokseja. Me näemme, että emme näe – ja että kuitenkin me näemme. Me huomaamme olevamme täydellisiä ihmisiä, mutta huomaamme epätäydellisyyden kuuluvan täydelliseen ihmisyyteen. Me olemme yhtä todellisuuden kanssa, mutta kuitenkin erillisiä. Me näemme, että paraneminen on pitkä polku, mutta se ei vie meitä mihinkään. Me muutumme, mutta tulemme enemmän siksi, mitä me olemme aina olleet. Me löydämme jotakin, mutta emme kuitenkaan mitään. Silti me tiedämme löytäneemme jotakin. Elämä syntyy kuolemasta ja kuolema elämästä. Kumpaakaan ei ole yksin. On vain ...lemaelämäkuolemaelämäkuolemaelämäkuolemaelä.... On vain paradoksi. Me elämme, koska syömme kuolemaa.

Todellisuus on usein paradoksi. Jos me jätämme siitä toisen puolen pois, me lakkaamme näkemästä sitä. Jos me torjumme paradoksin yhden puolen, toinenkin vääristyy tai katoaa. Kun me hyväksymme paradoksin, entiset rajoitukset katoavat pois ja meille avautuu uusi tila hengittää.

Paradoksin kautta minä voin todella nähdä
ja pysähtyä katsomaan.

Jos me ajattelemme vastakohtien kautta, me lakkaamme näkemästä. Kun me tuijotamme toista päätä, me käännämme niskamme toiselle. Jos me ihastumme asian hyvään puoleen, me emme näe sen huonoutta. Ja jos me vihastumme sen huonoon puoleen, me emme näe sen hyvyyttä. Mutta kun me vain näemme, me näemme. Kun helikopteri pelastaa sairaan, se saastuttaa ilmakehää. Kun meille koittaa aamu, joillekin koittaa ilta. Kun laiva uppoaa, monet hukkuvat, mutta varustamot heräävät vahvistamaan laivojensa keuloja. Kun tsunami iskee, syntyy katastrofi, mutta ihmiset auttavat minkä pystyvät, luovat valmiuksia katastrofeja varten, ja meren elävät saavat ruokaa kadonneista ihmisistä, jotka sitä ennen söivät meren eläviä. Pelastusrengas on rakas ja kullanarvoinen kapistus merellä, mutta haitaksi maalla. Jos ostan polkupyörän, jotta voisin liikkua vihreästi, saastutan maailmaa terästeollisuuden, kaivosteollisuuden, muovi- ja maaliteollisuuden kautta. Jos en osta polkupyörää, monet työtekijät sen valmistamisen eri vaiheissa voivat joutua työttömiksi, enkä minä pääse pyöräilemään muiden luokse auttamaan heitä toimissaan. Kun teen jotakin, teen samalla jotakin aivan muuta.

Paradoksissa eläminen ei tarkoita sitä, että me alkaisimme tunnistaa vastakohtia ja hyväksyä niitä. Se tarkoittaa vastakohtien katoamista. Ovatko vastakohdat ja lajittelut mitään muuta kuin ihmismielen keinotekoinen luomus? Onko kivellä vastakohtaa? Entä puulla, merellä, auringolla, lumella, musiikilla, kolottavalla nivelellä, autolla, tyhjyyteen tuijottamisella, runolla tai rukoilemisella? Kun juoksen, minulle tulee nälkä ja jano, ja minun on täytettävä ne jollakin, mikä saa minut käymään kaupassa, ja niin edelleen.

Paradoksin kautta me näemme, kuten Eckhart Tolle asian ilmaisee, rakkauden, jolla ei ole vastakohtaa. Me näemme elämän, jolla ei ole vastakohtaa, kuoleman, jolla ei ole vastakohtaa, ja kävelemisen, jolla ei ole vastakohtaa. Me näemme Jumalan, jolla ei ole vastakohtaa. Me näemme addiktion, jolla ei ole vastakohtaa, ja paranemisen, jolla ei ole vastakohtaa.

Jon Kabat-Zinn toteaa, että koska tuska ympäröi meitä joka puolelta, ainut tie ulos on sen läpi. Jos se ympäröi meitä joka puolelta, yrittäessämme kulkea siitä poispäin me kuljemme sitä kohti. Onko mikään suunta silloin toista kummempi? Ja kun olemme menneet sen läpi, missä se sitten on? Kuinka kotonaan meidän sisäinen lapsemme onkaan paradoksien mystisessä maailmassa!

Paradoksi voidaan ymmärtää vain elämällä sitä. Se pakenee järkeä, mutta innostaa sydäntä ja elämänhalua. Sitä mukaa kuin me paranemme, meidän sisäinen lapsemme alkaa elää autenttisesti kokien tapahtumien kulkua. Koko paraneminen on paradoksia. Jotta me kuuluisimme, me päästämme irti. Jotta me muuttuisimme, me lakkaamme yrittämästä muuttaa itseämme. Jotta me rakastuisimme, me lakkaamme yrittämästä rakastua. Jotta me olisimme iloisia, me suremme. Jotta me olisimme rauhallisia, me koemme rauhattomuutemme.

Me voimme tehdä yksinkertaisen harjoituksen, jonka avulla me näemme, että vastakohtia ei ole. Ota mikä tahansa esine, mikä sattuu silmiisi. Ajattele sen tekemisen, mainostamisen, myymisen, ostamisen, käyttämisen ja hävittämisen kaikkia vaiheita, alkaen siitä, kun sen raaka-aineet kasvatetaan, tapetaan, kaivetaan maasta tai kaadetaan metsästä - tai kun metsää aletaan hoitaa tai kanalaa tai minkkitarhaa rakentaa, päättyen siihen, kun se on palannut takaisin tomuksi, maaksi tai ruosteeksi. Onko se hyvä, paha, vai vailla vastakohtaa? Kuinka monta ihmistä on mukana? Onko se yhdelle yhtä ja toiselle toista? Tuntuuko sinusta mukavalta ajatella joitakin vaikutuksia ja ikävältä joitakin muita? Tahtoisitko saada sen vaikutuksista vain osan? Jos tahtoisit, et näe, sillä sinun reaktiosi estävät sinua katsomasta. Kun tavoittelet yhtä, teet samalla monta muuta asiaa. Vain ottaessasi kaikki tekojesi vaikutukset vastaan näet, mitä tavoittelet ja mikä on sinun vaikutuksesi maailmaan ja itseesi.

9. Vaihe kolme – hengellisyys

"Minusta tuntuu kuin veneeni
olisi osunut, jossakin syvällä,
johonkin Suureen.
Eikä mitään
tapahdu! Ei mitään … Hiljaisuus … Aallot …

-Mitään ei tapahdu? Vai onko kaikki tapahtunut,
ja me seisomme nyt, hiljaisesti, uudessa elämässä?"

Juan Ramon Jimenez

Vaihetta kolme ei ole. Ja kuitenkin se on. Se on vain koko elämämme mittainen. Se kutsuu meitä lapsuuden viattomuudessa. Se kutsuu meitä addiktion kiemuroissa. Se kutsuu meitä paranemisessa. Ja kun me olemme parantuneet, se on tässä. Tai oikeastaan me huomaamme, että se on aina ollut tässä. Se ei puuttunut koskaan. Se on silloin, kun me näemme jonnekin kauemmas. Se on silloin, kun me kaipaamme nähdä jonnekin kauemmas, ja se on silloin, kun me kaipaamme jotakin, mutta emme tiedä, mitä. Se on silloin, kun me luulemme, että jokin tekisi meidät onnelliseksi, ja silloin, kun me huomaamme, että se ei tehnyt. Se on silloin, kun me luulemme, että mikään ei tekisi meitä onnelliseksi.

Hengellisyys on eri asia kuin uskonnollisuus. Uskonto voi saada voimansa hengellisyydestä, mutta uskonto voi olla myös vailla hengellisyyttä, väärän minän selviytymiskeino, hengellisyyden ja todellisuuden pakenemiskeino, tai addiktio, joka sokeuttaa meidät kokonaan.

Mitä sana hengellisyys tarkoittaa? Englanninkielinen sana spiritual juontaa juurensa latinan sanasta spiritus – tuuli, hengitys. Kristillisyys sanoo, että ihminen on ruumis, sielu (mieli), ja henki (eli jotakin muuta kuin ruumis ja mieli). Buddhalaisuus sanoo saman toisin. Sen mukaan mieli on kuudes aisti, eikä se ainoastaan käsittele viiden aistin lähettämää tietoa, vaan voi havainnoida jotakin, jota muut aistit eivät havaitse. Sisäisen lapsen paranemisen viitekehyksestä käsin voimme sanoa, että mitä enemmän me tulemme tietoiseksi siitä, mitä meissä tapahtuu, sitä enemmän me huomaamme, että meissä tapahtuu jotakin, joka ei ole tästä maailmasta. Me huomaamme, että on jotakin, jonka me tunnemme vastaansanomattomalla tavalla, mutta joka jää muiden aistien ulkopuolelle. Kun meidän mielemme rauhoittuu ja lakkaa juoksemasta muiden aistien jokaisen ärsykkeen perässä, me alamme huomata, että on vielä jotakin muuta. Se jokin on niin suurta, että se voi muuttaa meidän koko elämämme ja tuoda siihen katseen, joka näkee kauas, niin että me elämme lopulta kuin Marie Curie, tai kuka tahansa, joka on antautunut jollekin itseään suuremmalle. Samalla me huomaamme, että ei ole mitään nähtävää.

Hengellisyys sanana on saanut paljon rasitteita uskonnollisuudesta. Se voi tuntua jäykältä, luotaantyöntävältä, vieraalta ja vastemieliseltä. Käytänkin tässä yhteydessä hengellisyydestä myös nimitystä lapsellisuus sisäisen lapsemme vuoksi, ja nimitystä aistillisuus sen kuudennen aistin kaltaisuuden vuoksi. Mahtipontinen, ylevä ja yrmeä lapsellisuus on kaukana oikeasta lapsellisuudesta.

Minun aistini ovat ainoastaan minua varten.
Sinun aistisi ovat ainoastaan sinua varten.

Minun makuaistini on vain minua varten. Se antaa minulle nautintoa ja auttaa minua selviämään. Minun silmäni ja korvani ovat vain minua varten. Ne auttavat minua selviämään ja saamaan iloa. Minun tuntoaistini on vain minua varten. Se auttaa minua selviämään ja voi viedä minut ekstaasiin. Minun hajuaistini täydentää minun makuaistiani ja varoittaa minua vaarasta. Samoin hengellisyyteni, minun kuudes aistini, on vain minua varten. Se auttaa minua selviytymään vaikeista paikoista, se voi tuoda minulle paljon iloa, ja sen avulla minä voin nähdä kauemmas kuin muilla aisteillani. Ja se antaa minulle uskallusta ja luottamusta todeta, että ei ole mitään nähtävää.

Minä en tule repimään kieltä sinun suustasi nähdäkseni, kuinka sinä maistat. Minä en yritä kontrolloida enkä ohjata sitä, kuinka sinä näet, tunnet tai haistat. Minä en yritä kontrolloida sitä, mitä sinun kuudes aistisi kertoo sinulle. Yhdennentoista askeleen mukaan minä kuuntelen kuudetta aistiani ja yritän seurata sitä, mitä se kertoo minun olemuksestani, päämäärästäni ja tehtävistäni. Ja mitä enemmän minä kuuntelen sitä, sitä enemmän minä huomaan, että eläessäni itseäni varten, minä toteutan elämäni tarkoitusta monia muita varten.

Minä en tiedä, miksi kirjoitan. Olen monesti yrittänyt keksiä järkisyitä puolesta ja vastaan, ja voin olla minkä tahansa syyn puolella tai sitä vastaan, riippuen vain siitä, minkälaiseen järjestykseen asetan mieleni tavarat. Minä tapaan ihmisiä, keskustelen heidän kanssaan, näen kuinka he muuttuvat ja kuinka minä muutun, minä luen, kirjoittelen ja opiskelen. Sitten minä menen hiljaisuuteen. Olen siinä vain itseäni varten. Hiljaisuus kehottaa minua kirjoittamaan. Kehotus ei tule minun ulkopuoleltani, vaan jostakin niin syvältä sisältäni, että en tiennyt olevani niin syvä. Ja jos en olekaan aivan niin syvä, se tulee sittenkin minun ulkopuoleltani. Minä olen kuin heinä, joka imee alkuaineita, kuljettaa ne juuriaan pitkin ja järjestää ne omanlaiseensa muotoon. Minun kirjoitukseni ovat yksi lehti minun heinässäni, joka kuolee pois, mätänee, ja jonka alkuaineet päätyvät muihin kasveihin, jotka taas järjestävät ne mielensä mukaan. Kirjoitukset ovat osa minun elämääni, jota elän itselleni, mutta ne eivät ole vain minua varten.

Minä olen Ensimmäinen ja Viimeinen. Minä olen Liikkumaton Liikuttaja. Minä olen Täyttynyt Tyhjyys. Minä olen Hiljaisuuden Rikkaus. Minä olen Paradoksi. Jumala, Korkeampi Voimamme, tai mitä tahansa nimeä haluammekaan käyttää, on paradoksi, sillä hänessä on kaikki. Jos Jumalan ulkopuolella ei ole mitään, hänessä on kaikki. Jumalassa on kaksinaisuuden loppu, dualismin loppu. Vain kuuluminen jää. Jos lähestyn Jumalaa ilman paradoksia, minä hukkaan sen, mikä tekee hänet Jumalaksi, sillä minä rajoitan häntä. Kuinka minä voisin samaan aikaan uskoa ja heikentää uskoni kohdetta?

Hengellisyys koskee ennen kaikkea sitä, kuinka me koemme elämän tarkoituksen ja oman tarkoituksemme. Me voimme ajatella elämän tarkoitusta, mutta vain meidän sisäinen lapsemme voi kokea sen. Tarkoituksen ajatteleminen ei tuo sitä tyydytystä, jonka tarkoituksen kokeminen tuo. Tässäkin paraneminen menee paradoksin kautta: niin kauan kuin me emme koe tarkoitusta, me olemme tietoisia siitä, että emme koe - tai ainakin jollakin tasolla me olemme tietoisia sen synnyttämästä puutteesta, kaipauksesta, levottomuudesta tai ahdistuksesta. Kun me sitten koemme elämän tarkoituksen, se tulee niin itsestään selväksi, että me lakkaamme kiinnittämästä siihen huomiota. Me vain olemme tyytyväisinä sillä paikalla, millä satumme olemaan.

Tarkoitus ei ole sama kuin päämäärä. Minulla voi olla mikä tahansa päämäärä, jota valitessani en välttämättä kysy elämän tarkoitusta. Ja kun valitsen päämäärän, se ei muuta minussa sykkivän elämän tarkoitusta toiseksi. Tarkoitus ei liity kysymykseen, mitä minä haluan saavuttaa tai miksi minä haluan saavuttaa, vaan pikemminkin kysymykseen, miksi jokin minussa haluaa saavuttaa jotakin. Me voimme vastata sitä lujemmin ja varmemmin, mitä paremmin me tunnemme itsemme ja sisäisen elämämme. Sen tähden näkemys elämän tarkoituksesta muuttuu paranemisen myötä. Jos meidän todellinen itsemme on piilossa, meidän vastauksemme ei ole meidän vastauksemme. Ja koska se ei ole meidän vastauksemme, me emme koe sitä omaksemme.

Vaiheessa kolme esimerkiksi seuraavat asiat voivat olla tärkeitä:

Asia Alkuvaihe Keskivaihe Pitkällä tähtäimellä
Luottamus Minulla alkaa olla kokemuksia paranemisesta ja elämänkokemuksen muuttumisesta Alan lakata reagoimasta moniin asioihin, joita ennen kauhistuin tai joihin ihastuin Alan olla rauhassa kaikissa tilanteissa, mikään ei säikytä
Ego (=kuori, julkisivu, esiintyjä) Alan tunnistaa egoa Alan olla piittaamatta egon reaktioista Todellinen minä näkyy, ego on pienentynyt lähes pois
Läpinäkyvyys, rehellisyys Opettelen näkemään todellista itseäni Alan nähdä todellisen itseni hyvyyttä ja kykyä rakastaa yhdessä Jumalan kanssa Kuoren katoaminen, sydämen näkyminen
Kärsivällisyys Turhautumisen ja levottomuuden sietämisen oppiminen Oman kokemuksen tarkkailu, läsnäolo itselle, nykyhetken tunnistaminen Virtaavassa nykyhetkessä eläminen, "kaikki on hyvin"
Paradoksi Paradoksin tunnistaminen Vastakohtien ja erilaisuuden hyväksyminen Selkeä näkeminen, silmät eivät pakene mitään eivätkä hakeudu mihinkään
Nöyryys Valmius sietää asioita Valmiutta auttaa hiljaisesti, halu olla esillä vähenee Tavalliseksi tuleminen
Suvaitsevaisuus Opin olemaan tuomitsematta muita Ymmärrän, että tuomitseminen on omaa reagoimistani Minussa ei herää ajatuksia tuomita
Lempeys Opettelen suvaitsevaisuutta Katson omia reaktioitani enkä toista ihmistä Lempeä, hyväksyvä ja ymmärtävä sydän
Maanläheisyys Alan nähdä itseäni inhimillisenä ja rajallisena Alan nähdä itseäni tavallisena ihmisenä nykyhetkessä Elän rauhassa nykyhetkessä, teen itseni kokoisia valintoja, en haahuile
Rauhallisuus Yli ymmärryksen käyviä sisäisen rauhan kokemuksia, ihmettelyä Kiitollisuus Rauhaisa ilo, yltäkylläisyys
Puolustuksen katoaminen Ymmärrän, että minua ei uhkaa mikään Ei uhkaa, ei siis syytä puolustaa mitään Minun ei tarvitse puolustaa itseäni
Yhteys Korkeampaan Voimaan Rukous tai mietiskely Mietiskely tai rukous Tietoinen jatkuva läsnäolo Jumalan kanssa
Antaminen Alan nähdä takertumistani "omaisuuteeni" tai "aikaani" Alan ymmärtää, kuinka vähän tarvitsen ja kuinka paljon saan Elän antamisen tuomassa rikkaudessa
Valinnanvapaus Alan ymmärtää, että kaikki tekoni ovat omia valintojani Reaktioiden kadotessa alan valita hyviä asioita "kylmän viileästi" Mikään ei sido minua
Anteeksi antaminen Opettelen antamaan anteeksi Lakkaan uskomasta syyttämiseen, vihaan, häpeään ja tuomitsemiseen Ei mitään anteeksi annettavaa, koska en koe loukkauksia
Usko Alan luottaa Jumalan kykyyn auttaa minua monissa ongelmissa ...kaikissa ongelmissa En näe ongelmia, vaan Jumalan rakkauden kaikissa tilanteissa
Itsen todeksi eläminen Alan ilmaista todellista itseäni Alan ilmaista todellista Tarkoitustani ja tehtävääni yhdessä Jumalan kanssa Elän itseäni todeksi ajattelematta sitä

Niin halutessasi voit ottaa minkä tahansa asian tästä taulukosta ja kirjoittaa siitä vaikka päiväkirjaasi. Voit kirjoittaa, mitä se on nyt, mitä tahtoisit sen olevan, ja minkälaisia pieniä askeleita voit ottaa toteuttaaksesi sitä. Voit myös muistella ja miettiä, minkälaisissa tilanteissa olet kenties kokenut joitakin tämän taulukon asioita. Useimmat tämän taulukon seikat tulevat itsestään sisäisen lapsen paranemisen, todellisen itsen löytymisen ja todellisen itsen kokeman tarkoituksen seurauksena.

Elämän tarkoitus ei tule elämän lopussa.
Se on elämän jokaisessa hetkessä.
Hengellinen kokemus on tämän tarkoituksen kokemista.

Yhdestoista askel sanoo: "Pyrimme rukouksen ja mietiskelyn avulla kehittämään tietoista yhteyttämme Jumalaan, sellaisena kuin hänet käsitämme, rukoillen ainoastaan tietoa hänen tahdostaan meidän itsemme suhteen ja voimaa sen toteuttamiseen". Ja kahdestoista askel jatkaa: "Koettuamme hengellisen heräämisen näiden askelten tuloksena yritämme saattaa tämän sanoman toisille läheis(tai mille tahansa)riippuville sekä toteuttaa näitä periaatteita kaikissa toimissamme". Hengellinen herääminen tapahtuu askelten seurauksena. Mutta mitä se on?

Oikeastaan me koemme paranemisen aikana useita pieniä hengellisiä heräämisiä tai valaistumisia. Meistä jokaisella on hengellisiä kokemuksia. Hengellinen kokemus on jotakin, joka ei ole ajatus, mielipide, eikä tunne. Se on jotakin, jolle ei ole sanoja, mutta joka yhdistää meidät kaiken tarkoitukseen, jotakin, jonka kautta me aavistamme jonkin suuren olemassaolon, ja jonka kautta jokin vavisuttaa meidän sisintämme. Meidän silmämme alkavat loistaa, me sytymme, ja haluamme loistaa itsekin tälle maailmalle. Hengellinen kokemus voi tulla auringonlaskun katsomisesta, pienen vauvan näkemisestä, koskettavan kirjan lukemisesta, jonkun elämäntarinan kuulemisesta, tai minkä tahansa oman reaktiomme tai ajatuksemme katsomisesta. Se voi tulla hiljaa olemisesta, ojan kaivamisesta, virren veisaamisesta, haravoimisesta, tai lapsen pyllyn pyyhkimisestä. Yhtäkkiä minä ymmärrän, mitä varten olen olemassa tässä hetkessä. Minä voin ymmärtää myös koko elämäni tarkoituksen, mutta ennen kaikkea hengellisyys antaa merkityksen sille, mitä olen juuri nyt tekemässä. Minulla on tässä hetkessä tehtävä, jota kukaan toinen ei voi hoitaa. Tämä on minun ojani, minun kauppareissuni, tai minun kakkapyllyni.

Hengellinen kokeminen on paradokseista suurin. Paranemisen aikana me tutustumme elämään omakohtaisesti. Me koemme sen. Me juurrumme johonkin. Ja mitä enemmän me juurrumme, sitä selkeämmäksi tulee, että

Elämässä ei ole mitään sääntöjä,
  jotka meidän tulisi oppia,
ei mitään tarkoitusta,
  joka meidän tulisi löytää,
ei mitään päämäärää,
  jota meidän tulisi tavoitella,
eikä mitään muuta nähtävää
  kuin jokainen nykyhetki.

Kun me juurrumme nykyhetkeen ja elämään, me alamme ymmärtämisen lisäksi kokea, että nykyhetken ulkopuolella ei ole mitään. Nykyhetki sisältää omat sääntönsä, oman tarkoituksensa ja oman päämääränsä. Kaikki, mitä me voimme koskaan nähdä, on nähtävissä siinä. Me lakkaamme tuomitsemasta ja arvioimasta, alamme virrata muuttuvassa elämässä, ja kysymme vain, mitä me itse tahdomme jokaisessa nykyhetkessä. Me huomaamme, että meidän elämämme tarkoitus muuttuu päivästä toiseen ja hetkestä toiseen. Jokaisen yksittäisen hetken tarkoitus alkaa tulla ilmi. Me lakkaamme kysymästä elämältä, mikä on sen tarkoitus. Sen sijaan me ymmärrämme, että jokaisessa hetkessä elämä kysyy meiltä, mikä on meidän tarkoituksemme kussakin ohikiitävässä hetkessä. Me alamme vastata elämän kysymykseen spontaanisti, sillä me elämme todeksi omaa tarkoitustamme.

Me elämme ohikiitävän hetken tarkoituksessa. Me emme enää etsi, sillä nykyhetken ulkopuolella ei ole mitään löydettävää. Sen sijaan me vastaamme, kun elämä etsii meitä, ja kun se kysyy meitä. Olosuhteet eivät saa meidän rauhaamme järkkymään. Se, minkä me näimme joskus kaukaa, on nyt kohdalla. Eläminen on muuttunut olemassa olemiseksi. Kenelläkään ei ole vastauksia yhteenkään meidän kysymykseemme, sillä meillä ei ole mitään kysyttävää. Mistään paikasta ei ole tarvetta mennä mihinkään toiseen paikkaan. Me pystymme katsomaan kaikkia ympärillämme olevia asioita tyynesti ja valitsemaan sadasta asiasta yhden, jolle me teemme jotakin. Se on meidän asiamme, meidän panoksemme tässä yhteiskunnassa, ja asia, jossa kukaan toinen ei voi korvata meitä.

Rakkaus ei ole päämäärä,
vaan tapa olla nykyhetkessä.

Rakkaus ei ole tavoiteltavissa, sillä se ei ole tavoite, ei päämäärä, eikä unelma. Se on keino elää mitä tahansa päämäärää todeksi, mitä tahansa tavoitetta todeksi, tai mitä tahansa unelmaa todeksi. Rakkaus on tapa tehdä asioita. Se on tapa olla nykyhetkessä. Kun me näemme, että minkään nykyhetken ulkopuolella ei ole mitään, me näemme vapaasti, kirkkaasti ja myötätuntoisesti. Me ymmärrämme, että jokaisen ihmisen elämä on vain tässä, ja että jokainen tapaamamme ihminen on vain nykyhetken matkakumppanimme. Hänenkään nykyhetkensä ulkopuolella ei ole mitään.