[an error occurred while processing this directive]

Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Havaintoja ilman mieltä

- hyväksymisestä

En lakkaa hämmästelemästä hyväksymisen voimaa. Ajan myötä olen vakuuttunut entistä syvemmin, että hyväksyminen on yksi elämisen ja vapauden tärkeistä avaimista. Olen törmännyt viime aikoina omassa elämässäni ja muiden elämässä useisiin tilanteisiin, joissa hyväksyminen on tuntunut viimeiseltä vaihtoehdolta - joissa hyväksyminen on tuntunut toivottomuuteen heittäytymiseltä ja tulevaisuuden unelmista luopumiselta - mutta joissa se on ollut ainoa oikea vaihtoehto, joka ei ole pelkästään tuonut toivoa ja iloa. Se on tuonut elämän käsinkosketeltavaksi ja palauttanut nykyhetken arvokkuuden. Hyväksyminen saa meidät vastaanottamaan oman elämänkokemuksemme ja löytämään sen rikkauden. Tätä rikkautta ei keksitä rationaalisella ajattelulla eikä luoda selityksillä. Elämän rikkautta ei tarvitse selittää. Jos me joudumme selittämään sitä itsellemme tai muille, meillä ei ole sitä. Elämän rikkaus koetaan ja eletään todeksi niin, että selityksiä ei tarvita. Me voimme löytää sen vain yhdestä paikasta: elämästä. Meidän elämästämme. Mutta löytääksemme sen meidän on katsottava elämää. Meidän on otettava vastaan ja rakastettava sitä ainoaa elämää, joka meillä on. Sillä se on meidän porttimme vapauteen. Me saatamme kuvitella, että olisi myös sellainen portti, jota emme juuri nyt näe, mutta sitä ei ole. Meillä on vain se ahdas portti, jonka edessä me seisomme joka hetki. Mitä ahtaammalta se tuntuu, sitä lähempänä se on.

Tätä meille ei ole opetettu. Sen sijaan meille on opetettu jotakin muuta, jota yritän myös tuoda näkyväksi tässä kirjoituksessa.

Havaintoja

Hyväksyminen sisältää vain yhden asian: havainnot. Se ei sisällä toivomista, pakenemista, pyrkimistä, vastustelua, kätkemistä, lopettamista, aloittamista, päättämistä, eikä mitään muutakaan toimintaa. Se ei sisällä havaintojen luokittelua hyviin, huonoihin, sisäisiin, ulkoisiin, mukaviin tai ikäviin. Hyväksymisessä asioiden lajittelu lakkaa. Hyväksymisessä me katsomme todellisuutta suoraan kasvoihin. Me emme aina ymmärrä, mitä me näemme. Joskus me emme tiedä edes sitä, näemmekö vai emme.

Mutta jos en tiedä, näenkö jotakin vai en, en ole tyytynyt vain havaintoon. Sen sijaan yritän luokitella näkemääni sen mukaan, mitä olen odottanut näkeväni. Me näemme aina. Vain luokittelu voi tehdä meidät sokeiksi - tai saada meidät luulemaan olevamme sokeita. Me odotamme näkevämme jotakin, ja sitten kun emme näe sitä, me sanomme, että emme näe mitään. Jos me emme odottaisi, me näkisimme aina. Jos me emme luokittelisi, me näkisimme aina.

Hyväksymisessä on ainoastaan havaintoja.
Ei toivomista, ei luokittelua,
ei halua muuttaa mitään.

Freudista alkaen me olemme tienneet, että meissä on kaksi osaa: persoona ja persoonaton kuori. Me tiedämme myös, että useinkaan emme osaa erottaa niitä toisistaan. Yksi merkittävä ero niillä kuitenkin on: vain toinen niistä kykenee tekemään havaintoja. Ainoastaan meidän todellinen Itsemme kykenee havainnoimaan. Persoonaton kuori ei kykene havainnoimaan, mutta se on välittömästi mukana luokittelemassa meidän havaintojamme. Jos me haluamme löytää itsemme, meidän on lakattava luokittelemasta. Meidän on lähes lakattava ajattelemasta, kunnes tajuamme, kuinka meidän "ajattelumme" on usein vain persoonattoman kuoren suorittamaa asioiden luokittelua oppimiemme kaavojen mukaan.

Löytääksemme itsemme meidän on löydettävä se, joka tekee havaintoja. Ja kun se tekee havaintoja, meidän ei tule torjua sitä. Meidän on katsottava hieman kauemmas: ei havaintoa, vaan sitä, joka havainnoi. Meidän on koettava se. Niin kauan kuin me kiinnitämme huomiomme havaintoihin ja luokittelemme niitä, me olemme pinnallisia. Siihen meidät on opetettu. Persoonaton kuori on tämän opetuksen tulos. Se on opetettu säikkymään, sillä se luulee elämän katoavan, jos se tekee ei-toivottuja havaintoja. Se ei tiedä, että ei ole mitään muuta havainnoitavaa kuin todellisuus ja elämä itse. Yksikään havainto ei kiellä elämää, vaan avaa meidän silmämme sille.

Persoonaton kuori on se osa meitä, jonka yhteiskuntamme ja kasvuympäristömme on ojentanut meille. Kasvattajamme ovat kertoneet, että jotkut käyttäytymisen muodot ovat hienoja ja jotkut huonoja. He ovat antaneet meille "arvoja", joita jokaisen kunniallisen ihmisen tulee toteuttaa. He ovat ojentaneet meille joukon asioita, joista ei saa puhua ja toisia, jotka tulee häveten piilottaa. He ovat ojentaneet meille kuoren, jollainen tulisi olla yhteisön jokaisella hyväksytyllä jäsenellä. Tästä kuoresta ei ole kuitenkaan tullut osa meidän persoonamme, sillä kuori on vain opittua käyttäytymistä. Se on persoonaton. Se on joukko tapoja, arvoja ja ajatuksia, joilla ei ole mitään tekemistä meidän persoonamme kanssa. Se on kasvuympäristömme tuote. Se on rautainen kaapu, jonka rajoitusten sisällä me elämme omaa persoonallista elämäämme. Jos kuka tahansa muu olisi kasvanut meidän tilallamme, hänellä olisi samantyylinen kaapu. On aivan sama, kuka on kaavun sisällä. Kaavun tarkoitus on estää sisällä olijan persoonallisuuden ja persoonallisen kokemusmaailman näkyminen. Siksi se on persoonaton.

Mitä kieroutuneempi meidän kasvuympäristömme on ollut, sitä kummallisempi sen meille antama kaapu voi olla. Ja mitä kummallisempi se on, sitä vahvempi se usein on. Se on vahva siksi, että mitä kauempana se on meidän todellisen itsemme havainnoista ja reaktioista, sen vähemmän me uskallamme luottaa todelliseen itseemme. Jotta me olisimme omaksuneet kummallisen kaavun, meille oli ensin osoitettava, että havaintomme olivat vääriä ja että emme voineet luottaa havaintoihimme emmekä kykyymme tietää, mikä on meille hyväksi. Tämä osoitus on usein tapahtunut lapsuudessa, ja joskus hyvin tuskallisesti.

Persoonaton kuori suojaa meitä monissa tilanteissa. Se sisältää taitoja selviytyä ja kiemurrella ulos pahoista paikoista. Sen ansioista me kykenemme ainakin jonkinlaiseen vuorovaikutukseen. Mutta useimmiten se on raskas ja tuskallinen kuori, josta me tahtoisimme vapaaksi. Se ahdistaa ja puristaa. Kun me pääsemme siitä vähitellen vapaaksi, me huomaamme, että se, mitä me luulimme sen tarjoamaksi avuksi, oli vain turvallinen vankila. Se sai meidät toimimaan vastoin sydäntämme. Minusta on pelottavaa, että sydäntä vastaan toimimiseen voi tottua niin helposti.

[Harjoitus: Kävellessäsi tai istuessasi missä tahansa, anna katseesi liukua jatkuvassa liikkeessä paikasta toiseen ja sano itsellesi tai ajattele itseksesi "on vain havaintoja". Älä anna katseesi tai ajatustesi tarttua mihinkään. Voit välillä pysäyttää katseesi liukumisen ja jäädä katsomaan jotakin toistaen "on vain havaintoja". Mutta heti, jos alat tulkita katsomaasi kohdetta, laita katseesi uudestaan liikkeelle. Katsele sisäistä maailmaasi samalla tavoin. Jos huomaat tunteen, reaktion, toiveen tai pelon, sano itsellesi "on vain havaintoja". Jos teet ensin havainnon ja sitten havaitset reagoivasi siihen, suhtaudu molempiin vain havaintoina ja sano "on vain havaintoja". Yritä olla rajoittamatta ja muuttamatta mitään. Katso reaktioittesi yli. Älä yritä myöskään muuttaa sitä, että yrität muuttaa jotakin. Jos huomaat pyrkiväsi muuttamaan jotakin, vain huomaa se ja sano "on vain havaintoja". Me pystymme aina nousemaan seuraavalle tasolle ja vain havainnoimaan.]

Jos teet yllä olevaa harjoitusta, saat välittömästi kosketuksen todelliseen itseesi: se on se, joka tekee havaintoja. Me näemme sateisen kadun. Me näemme hälytysajoneuvon vilkkuvan valon. Me tunnemme sateenvarjon karkaavan otteestamme ja näemme sen vääntyvän rikki. Me haistamme ruusun tuoksun. Me kuulemme jonkun puhuvan puhelimeen kovalla äänellä. Me tunnistamme pettymyksen. Me tunnemme häpeää. Me huomaamme olevamme hermostuneita tai rauhallisia.

Persoonaton kuori tulee mukaan jo siinä vaiheessa, kun havainnot muuttuvat tulkinnoiksi, tunteiksi ja kokemuksiksi. Sateinen katu herättää meissä ennakkoluuloja ja tuntemuksia. Hälytysajoneuvon vilkkuva valo kaipaa selityksiä. Sateenvarjon rikkoutuminen herättää turhautumista, vastemielisyyttä ja häpeää. Nämä reaktiot eivät tuo havaintoa lähemmäs eivätkä tee sitä todellisemmaksi. Ne etäännyttävät meidät havainnoistamme ja saavat mielemme siirtymään muualle. Me huomaamme sen siitä, että havaitaksemme hälytysajoneuvon valon vilkkuvan meidän ei tarvitse ajatella sitä. Ajattelu ja tunteet tulevat vasta havainnon jälkeen ja usein ne saavat huomiomme kiinnittymään aivan toiseen asiaan. Kun meidän ajatuksemme karkaavat, hälytysajoneuvon vilkkuva valo unohtuu.

Ennen paranemiseni alkua ruusun tuoksu sai minut usein haaveisiin, muistoihin tai epätoivoon siksi, että haaveeni eivät olleet toteutuneet. Tuoksut eivät olleet minulle vain tuoksuja, vaan impulsseja, herätteitä ja ajatusten sytykkeitä. Paranemisen aikana olin usein niin suuressa tuskassa, että en edes huomannut tuoksuja tai sitten suhtauduin niihin kyynisesti. Saatoin jopa halveksia ihmisiä, jotka innostuivat tuoksuista. Tuoksut olivat minulle turhia ja tarpeettomia. Nyt tuoksut ovat vain tuoksuja, ja otan ne vastaan sellaisenaan. Ruusun tuoksu saa minut hymyilemään ja melkein hypähtelemään ilosta. Se ei nosta esiin toiveita, unelmia eikä ajatuksia. On vain tietoisuus tuoksusta, sen aikaan saamasta aistikokemuksesta ja ilo. Tiuoksu on vain tuoksu, mutta se ei tee siitä vähäpätöistä. Koko minun mieleni havaitsee tuoksun ja ottaa sen vastaan pakenematta havainnon keskeltä pois. "Vain tuoksu" on koko tuoksun rikkaus itsessään.

Vain minun todellinen itseni voi havaita
persoonattoman kuoren
- ja itsensä.

Persoonaton kuori ei sovi meille. Se on edelleen yhtä tuskallinen kuin silloin, kun me opettelimme elämään sen mukaan. Meidän toivomme on tässä tuskallisuudessa. Ellei tuskaa olisi, meille saattaisi olla äärimmäisen vaikeaa tunnistaa Itseämme. Tuska tekee kuoren näkyväksi ja tuntuvaksi. Meidän ilomme ei ole kuitenkaan tässä tuskassa, vaan tuskan poistumisessa näkyväksi tulemisen kautta. Mutta katsotaan ensin persoonatonta kuorta lähemmin.

Vaikutelmia

Yksi tärkeimpiä persoonattoman kuoren tehtäviä on vaikutelmien antaminen. Me olisimme turvassa, jos osaisimme antaa oikeat vaikutelmat isälle, äidille, sukulaisille, sisaruksille ja kaikille tärkeille ihmisille. Me saatamme kuvitella, että elämämme muuttuisi täydelliseksi, jos vain osaisimme antaa muille oikeat ja tilanteeseen sopivat vaikutelmat. Se toimisi vain vähän aikaa. Sitten me joutuisimme kauhun valtaan.

Eräs paranemassa oleva ystäväni haluaisi tehdä vaikutuksen kaikkiin naisiin (aivan kuten minäkin). Mutta hän tahtoisi tehdä sen siten, että saisi omakseen kaikki naiset ja samalla kertoisi jokaiselle, että hän on uskollinen juuri tälle. Mahdoton yhtälö. Mutta hän pyrkii siihen antamalla vaikutelmia uskollisuudesta samalla kun katselee muita naisia ja miettii, kuinka hän voisi luoda heille vaikutelman, että ei ole oikeasti sen naisen kanssa, jonka kanssa juuri on. Tällä kaikella on kuitenkin hyvin tuskallinen seuraus. Hän ei pysty ottamaan vastaan yhdenkään naisen ihailua, koska hän itse tietää, että he ihailevat valhetta. Hän tahtoisi saada kaikkien naisten ihailua, mutta saadessaan ihailua yhdeltä naiselta hän ei voi ottaa sitä vastaan. Sen sijaan ihailu saa hänet yhä tuskallisemmin kokemaan sen valheen, mitä hän yrittää saada heidät ihailemaan. Lopulta hän suuttuu naisille, jotka ihailevat häntä. Hän pitää heitä hölmöinä ja ajaa heidät pois. Yrittäessään luoda vaikutelmaa hän menettää mahdollisuuden ottaa vastaan itseensä kohdistuvaa rakkautta ja todellista palautetta.

Juuri näin meille tapahtui. Vanhempamme olivat tyytyväisiä saadessaan meiltä vaikutelmia. Mekin olimme hetken aikaa, sillä saimme rauhan. Samalla me etäännyimme vanhemmistamme. Luottamus katosi. Me aloimme pitää heitä tyhminä, itsekkäinä ja huijattavissa olevina. Lopulta yksi meidän suurimmista kaipauksistamme oli saada takaisin syvä, hyväksyvä ja ymmärtävä yhteys vanhempiimme. Me halusimme rakkautta, mutta se oli kadonnut vaikutelmien muurin taakse. Sitä paitsi me huomasimme, että vanhempammekin yrittivät usein vain antaa meille jonkin vaikutelman. He eivät olleet oikeasti valmiita olemaan meille jotakin. Heille riitti, että me saimme vaikutelman siitä.

Vaikutelmien antamisesta ja niiden aikaansaaman palautteen tarkkailemisesta on tullut merkittävä osa elämäämme. Se saa meidät menettämään kykymme ottaa vastaan rakkautta ja positiivista palautetta, sillä me tiedämme tyhjäksi sen vaikutelmaan, jota muut ihailevat. Vaikutelmien antaminen saa meidät tarkkailemaan itseämme ja omaa käyttäytymistämme. Jos minä haluan antaa sinulle vaikutelman, minun on koko ajan arvioitava suoritustani ja oltava valmis korjaamaan sitä. Minä tarkkailen sinua, mutta en nähdäkseni sinut. Minä tarkkailen sinua nähdäkseni sen, minkä vaikutuksen minä teen sinuun. Minä tarkkailen itseäni sinusta. Se tekee elämän raskaaksi, sulkeutuneeksi ja sokeaksi.

Mitä jäisi jäljelle, jos yhtäkkiä lakkaisin antamasta vaikutelmia? Jos lakkaisin miettimästä, kuinka sinä koet minut? Jos lakkaisin kiinnittämästä huomiotani siihen, miltä minä näytän, kuulostan, tuoksun, tunnun tai maistun? Mieti sitä hetken aikaa. Mitä tarkkailtavaa sinulle jäisi, jos lakkaisit tarkkailemasta luomaasi vaikutelmaa? Mihin kiinnittäisit huomiosi?

Jäljelle jäisi suuri hiljaisuus. Jäljelle jäisi paikka, jossa me katselemme maailmaa avoimesti. Meidän mielemme katselisi kaikkialle muualle paitsi itseensä. Jäljelle jäisi havaintoja ilman mieltä. Se on yhtä kuin suuri hyväksyminen. Jäljelle jäisi elämän keskellä oleminen ja elämän itsensä katsominen.

[Harjoitus: Kulkiessasi missä tahansa, toista itseksesi kysymystä "mitä jää jäljelle, jos vaikutelmat lakkaavat (tai lakkaan luomasta vaikutelmia)". Älä yritä vastata siihen. Anna mielesi kertoa sinulle vastaus. Kysy vain. Älä vajoa ajatuksiisi, vaan katsele ympärillesi, ikään kuin etsisit vastausta silmilläsi. Herkisty ympärilläsi oleville asioille. Jos vain kysyt tätä kysymystä, saatat kokea pienen avautumisen. Samoin saatat kokea oman rikkinäisyytesi.]

Vaikutelmat peittävät ihmisen heikkouden ja raadollisuuden. Ne voivat olla ovelia. Me saatamme pyrkiä antamaan vaikutelman ihmisestä, joka ei anna vaikutelmia. Yllä oleva harjoitus saattaa näyttää meille uusia asioita. Mutta ennen kaikkea se näyttää meille vapautta.

Vaikutelmat peittävät inhimillisen haurauden.

Vaikutelmat suojaavat meitä oman haurautemme ja epävarmuutemme kokemiselta. Joskus ne voivat suojata meitä myös vanhempien tai muiden ihmisten tuhoisalta käyttäytymiseltä. Mutta aina ne suojaavat meitä oman haurautemme ja rikkinäisyytemme kokemiselta. Kun me alamme päästää irti vaikutelmien luomisesta ja otamme vastaan oman rikkinäisyytemme, vajavaisuutemme ja epätietoisuutemme, me koemme oman epätäydellisyytemme vahvana. Mutta samalla me koemme, että kukaan ei ole suojassa epätäydellisyydeltä, inhimilliseltä hauraudelta ja heikkoudelta.

Vaikutelmien poistuminen luo herkkyyden ja myötätunnon.

Kun me lakkaamme antamasta vaikutelmia muille ja itsellemme, meidän sydämemme avautuu. Me alamme nähdä sen vajavaisuuden, joka me olemme. Sen näkeminen on kauheaa. Ja kuitenkin se maistuu elämältä. Kun me näemme oman haurautemme ja epätietoisuutemme, me voimme katsoa itseämme ja kaikkia muita vain myötätuntoisena. Me ymmärrämme, että meidän ainoa vaihtoehtomme on elää päivä kerrallaan. Me koemme epätäydellisyytemme tuskan, mutta se on hyvä tuska, sillä kokemalla sen itse me tiedämme, että se on jokaisella.

Vaikutelmat auttavat meitä selviämään. Ne varjelevat meitä huomaamasta ja ottamasta vastaan enemmän kuin jaksamme tai osaamme kohdata. Ne liittyvät usein meidän kaikkein kipeimpiin kohtiimme. Joku sanoo tai tekee jotakin, joka satuttaa meitä pohjia myöten. Joku lähtee pois elämästämme. Me tahtoisimme sanoa, kuinka meihin sattuu, mutta me annamme toisenlaisen vaikutelman. Eräs ystäväni on ollut vuosia erään ihmisen (jota sanon vaikka Pekaksi) tukihenkilö. Kerran Pekka kertoi alkavansa seurustella naisen kanssa, jota ystäväni oli aikonut juuri pyytää seurustelemaan kanssaan. Ystäväni sanoi Pekalle olevansa onnellinen tämän puolesta, sillä Pekasta oli tullut ystävälleni rakas. Kun ystäväni pääsi sitten kotiinsa, vain surun aallot huuhtoivat häntä. Hänelle oli liikaa tietää ja kestää se, mitä tapahtui. Hän taisteli oman rakastamisensa, rikkinäisyytensä, unelmiensa, luopumisensa ja inhimillisyytensä keskellä. Hän tiesi tehneensä sydämensä mukaisen valinnan, mutta hänen oli salattava se Pekalta, jota hän rakasti syvästi. Nyt Pekka on naimisissa tuon naisen kanssa, ja myös ystävälläni on onnellinen perhe.

Me annamme vaikutelmia silloin, kun meidän syvimpiä haavojamme kosketetaan. Meidän ei tarvitse lakata antamasta vaikutelmia. Me tarvitsemme niitä joskus. Mutta meidän on hyvä katsoa, mitä oikeasti tapahtuu. Joku tai jokin koskettaa meidän haurasta, arkaa, ja hyvin kipeää kohtaamme. Me kavahdamme automaattisesti emmekä uskalla paljastaa jotakin syvää kaipausta, toivetta tai odotusta. Me annamme vaikutelman, että kaikki on hyvin – tai että kyse on jostakin aivan muusta asiasta. Meidän päätämme särkee. Olemme väsyneitä. Ehkä me söimme jotakin sopimatonta. Jälkeenpäin me huokaamme helpotuksesta tai alamme pahoitella, että taas piilouduimme toiselta ihmiseltä. Kummassakin tapauksessa me onnistumme väistämään rikkinäisen kohtamme katsomista. Me ohitamme kohdan, joka on niin herkkä, että emme osaa elää sen kanssa.

Meidän tarvitsee vain tunnistaa, milloin jokin meissä reagoi niin, että se ei uskalla tulla avatuksi ja paljastetuksi. Meidän ei tarvitse tehdä mitään. Meidän tarvitsee vain katsoa sitä, minkä keskellä me olemme ja mikä ohjaa elämäämme. Tämä pelkkä huomion kiinnittäminen voi tuoda meidät kyynelten partaalle. Me huomaamme, mitä meissä tapahtuu, ja että on liian suuri suru tai tuska katsoa siihen. Me yritämme vaientaa sitä selittämällä ja antamalla vaikutelmia muille ja itsellemme. Me saatamme alkaa puuhailla kaikenlaista, jotta emme ehdi jäädä katsomaan.

Katsominen, huomion kiinnittäminen ja katsomaan jääminen on vaikeaa. Pelkkä maailman ja itsemme katsominen torjumatta, innostumatta, pelästymättä ja piilottelematta asettaa valtavan kysymysmerkin kaiken perään, ja tämä kysymysmerkki saa meidät hermostumaan. Se vie pohjan pois kaikelta, mitä meille on sanottu ja opetettu. Se ei vie pohjaa meidän persoonaltamme, mutta se vie pohjan persoonattomalta kuorelta. Katsominen kysymysmerkin kanssa synnyttää paljon energiaa – tuskallista, surullista, raivoisaa ja pelottavaa energiaa. Hyväksyminen on tämän pelottavan ja uhkaavan energian pitämistä sisällämme ilman, että alamme torjua, korjata tai muuttaa asioita.

Hyväksyminen on sisältä nousevan energian
pitämistä sisällämme.

Me emme ala hosua. Me emme ala korjata asioita. Me emme ala korjata itseämme. Emme ala syyttää mitään tai ketään. Me katsomme silloinkin, kun me tunnumme halkeavamme sisällä riehuvaan energiaan. Tämä energia on uuden elämän energiaa. Jotkut sanovat, että se on ylösnousemuksen energiaa. Se näyttää paratiisin ja antaa meille uuden elämän, mutta vain, jos se saa toimia meidän sisällämme vuotamatta ulos. Tämä tuskallinen, pelottava, yksinäinen ja kuitenkin samalla niin houkutteleva energia luo uutta elämää. Mutta se ei tee sitä kauniisti eikä ennustettavasti. Minä voin vain tarttua siihen ja katsoa, mitä tapahtuu. Viisaus ei riitä sen ohjaamiseen. Viisaus riittää juuri ja juuri sen ymmärtämiseen. Rakastaminen on rikkinäistä hommaa ja rikkinäisten ihmisten puuhaa. Me tarvitsemme toistemme apua silloinkin, kun annamme toisenlaisia vaikutelmia. Mitä avoimemmin me uskallamme olla rikkinäisiä, sitä vähemmän muidenkaan tarvitsee antaa meille vaikutelmia. Ja vaikka he yrittäisivätkin, me näemme ne tarpeettomiksi.

Meidän rikkinäisyytemme ei ole pelkästään rikkinäisen lapsuuden tulosta. Rakkaus tekee rikkinäiseksi. Tai oikeammin se näyttää meille meidän rikkinäisyytemme, sillä vain rakkauden keskellä me uskallamme katsoa omaa rikkinäisyyttämme. Ilman rakkautta rikkinäisyys lisääntyy, mutta piilossa. Se sattuu. Mutta meihin sattuu myös se, että rakkaus tuo meidän rikkinäisyytemme silmiemme eteen. Samalla se tuo meille ymmärrystä muidenkin ihmisten rikkinäisyydestä.

Kun me katsomme rikkinäisyyttä, me katsomme sitä suuren kysymysmerkin kanssa. Eikä rakkaus vaadi mitään muuta. Me otamme oman rikkinäisyytemme ja inhimillisen haurautemme vastaan silloin, kun se ei saa meitä pois tolaltamme. Tärkeää ei ole, mitä me näemme. Tärkeää on se, kuinka me suhtaudumme siihen, mitä näemme. Kun me katsomme haurasta ja heikkoa kohtaa, meidän on oltava varovaisia. Mitä rikkinäisempää me näemme, sitä varovaisempia meidän on oltava. Me voimme katsoa inhimillistä herkkyyttä vain, kun katsomme sitä sen itsensä kautta. Se on arka ja pakenee liian voimakasta ja tungettelevaa katsetta. Mutta se näyttäytyy meille, kun katsomme rauhassa ja kun kestämme kysymysmerkin levottoman energian.

"Vain katsominen"

"Vain katsominen" on psykoterapian keskeinen elementti. Terapeutti yrittää saada potilaan "vain katsomaan" esille noussutta asiaa. Persoonattoman kuoren puolustusmekanismit yrittävät estää meitä näkemästä. Ne piilottavat asiat reaktioiden taakse. Ne saavat meidät torjumaan, vähättelemään, kaunistelemaan, piilottelemaan tai hyökkäämään. Me emme katso, vaan reagoimme - ja näemme yhtä vajaasti kuin olemme aina nähneet. Psykoterapeutti "vain katsoo" meidän asioitamme ja tällä osoittaa meille, että mekin voisimme vain katsoa. Toki hän myös selittää, mutta vasta sitten kun olemme ensin vain katsoneet. Kun me "vain katsomme", jokin on silmiemme edessä sellaisuudessaan, emmekä me reagoi siihen. Kun me vain katsomme, meidän tajuntamme laajenee. Jokin kohta, jonka olimme torjuneet, palaa meidän luoksemme. Siitä tulee jälleen osa meitä. Kuten Freud totesi, me vapaudumme ottamalla vastaan, ja tämä vaatii ensin "vain katsomisen".

Freud kertoi meille, että me olemme sen vankeja, minkä me torjumme itsessämme. Kun me otamme torjumamme osan vastaan, me lakkaamme olemasta sen vankeja. Tästä seuraa kaksi asiaa: Ensinnäkin, me emme tiedä, minkä vankeja me olemme. Sen tähden paraneminen ei ole ennustettavissa eikä suunniteltavissa. Se on vain kestettävissä. Toiseksi, meidän persoonamme ei ole niin jäykkä ja fiksautunut, kuin mitä me luulemme sen olevan. Luulo persoonan ahtaudesta johtuu torjunnan synnyttämästä kavahtamisesta. Kun me vain katsomme jotakin ja otamme sen vastaan, rajoitukset katoavat. Kun ensin emme tienneet, kuinka muuttuisimme, me huomaamme muuttuneemme. Se tapahtuu itsestään, mutta silti ei helposti. Psykoterapiassa potilas parantaa itse itsensä, kun terapeutti on ensin ollut hänen tukenaan "vain katsomassa". Psykoterapian vaikein asia onkin saada potilas "vain katsomaan", sillä "vain katsominen" edellyttää murtautumista puolustusmekanismien läpi. Se on hirvittävää, mutta samalla se parantaa ja vapauttaa. Se on kuitenkin niin vaikeaa, että tarvitaan hyvä motivaatio, jotta joku lähtisi tälle matkalle. Sisäinen tuska on ollut meille monille vastentahtoinen motivoija.

Freud ei kertonut meille paljoakaan uutta. Hän vain kertoi sen uusin sanoin. Suuret hengelliset johtavat ovat kertoneet meille saman, mutta eri termein. He puhuvat todellisesta itsestä ja väärästä itsestä. Zen on kehottanut meitä "vain katsomaan". Jeesus sanoi, että " kaikki, mikä tulee ilmi, on valkeutta, sillä valo sen paljastaa". Tulkitsen Jeesuksen sanonnan niin, että kaikki, minkä Jumalan rakkaus paljastaa, on Jumalan rakkautta. Jumala ei tarvitse paljastuksia. Kukaan ei voi paljastaa Jumalalle mitään, sillä häneltä mikään ei ole salassa. Mutta me tarvitsemme paljastuksia. Me tarvitsemme shokin, jotta muuttuisimme. Me emme tarvitse syyllistämistä, halveksuntaa, arvostelua emmekä painostamista, eikä meidän tarvitse ahdistua muuttumisen yrittämisestä. Näkeminen on aivan riittävä shokki.

Freud antoikin hengelliselle opettajalle uuden ja hyvin sopivan nimen: psykoanalyytikko. Jeesus ja Buddha olivat enemmänkin psykoanalyytikkoja kuin komentajia tai auktoriteetteja. He auttoivat oppilaitaan vain näkemään, sillä he tiesivät, että se riittää. Aina on ollut hengellisiä johtajia, jotka eivät ole kyenneet "vain katsomaan", ja aina he ovat tehneet yhtä suurta tuhoa. Minä rakastan kristinuskoa, enkä vähiten siksi, että kristinuskon Jumala ilmestyy meille niin rikkinäisenä, että häntä ei tarvitse kavahtaa. Jeesusta kavahtivat vain ne, jotka kavahtivat oman epätäydellisyytensä ja puutteellisuutensa katsomista. Ylipapit halusivat Barabbaan, koska heidän oli helppo katsoa hänen puutteellisuuttaan. Oli helppo olla tyytyväinen itseensä katsoessaan rikollista laitapuolen kulkijaa. Jeesus herätti sen sijaan levottomuutta. Hän kehotti meitä katsomaan juuri niihin sisäisiin varjoihimme, jotka ovat piilossa puolustusmekanismiemme takana.

Kun me alamme "vain katsoa", me huomaamme melko pian, että olemme tuskallisen vajaita. Me teemme samoja tekoja yhä uudelleen. Me koemme samoja tunnesilmukoita yhä uudelleen. Meidän herkät kohtamme reagoivat yhä uudelleen. Meidän maailmamme on pieni ja itsekeskeinen. Mutta me vain katsomme. Me alamme tajuta, että olemme vankeja. Me näemme vajavaisuutemme entistä selkeämmin ja tuskallisemmin. Ensin me ahdistumme. Me reagoimme itsekkäästi ja surkuttelemme itseämme. Mutta me katsomme sitäkin. Me nollaamme ajatuksemme ja pyrkimyksemme. Me lakkaamme pitämästä kovin tärkeänä sitä, mitä me katsomme, ja alamme kiinnittää huomiota siihen, miten me katsomme. Kun me näemme jonkin asian, me emme voi vaikuttaa siihen, mitä se on. Me voimme vain vaikuttaa siihen, miten me katsomme sitä. Se, miten me katsomme sitä, puolestaan määrää, mitä me teemme sille.

Kun me vain katsomme, jotakin alkaa tapahtua. Ahdistus alkaa muuttua toisenlaiseksi. Se alkaa laajentua, ja laajentuessaan se työntää egon itsekästä näkökulmaa sivuun. Me kadotamme tarkkailijan aseman. Ahdistus ja minä lakkaavat olemasta erillisiä. Subjekti ja objekti yhtyvät. Alkuvaihe voi tapahtua hitaasti tai nopeasti, mutta tietyn vaiheen saavutettuaan ahdistuksen kautta syntyvä näkeminen pyyhkäisee äkisti koko mielen yli ja me syöksymme puolustusmekanismien lävitse täysin toisenlaiseen tilaan. Minuus, ahdistus ja koko maailma yhtyvät. Me emme pysty erottamaan asioita toisista. Meistä tuntuu hetken ajan siltä kuin persoonamme olisi kadonnut ja me kokisimme maailman ilman rajoja. Me emme tiedä, mikä on oikein päin ja mikä väärin päin. Me olemme yhtä aikaa tuskassa ja ilossa. Nämä ovat pieniä valaistumisia. Ne ovat hetkiä, joina meidän tajuntamme laajenee ja me näemme jotakin, mitä emme nähneet ennen. Samalla me tajuamme, kuinka turhaa muutoksen yrittäminen olisi ollut. Nyt meidän ei tarvitse enää yrittää muuttua. Muutos tapahtui tuossa näkemisen pyyhkäisyssä mielen yli. Mieli ei ole enää sama. Siinä on tapahtunut suuri muutos, ja me koimme vasta sen alun. Mieli syöksyi läpi entisistä rajoituksista. Nyt me näemme uudella tavalla, ja sen seurauksena me elämme uudella tavalla.

Paraneminen käynnistyy usein tällaisesta valaistumisesta. Me näemme oman tilamme sekunnin sadasosan ajan ilman puolustusmekanismeja. Tällainen näkeminen jättää aina selkeän jäljen tietoisuuteen. Se ei ole hetken hurmio. Se voi kääntää meidän koko elämämme. Se voi välittömästi antaa meille ymmärryksen ja luottamuksen siihen, että uusi suuntamme on oikea. Tällaisen valaistumisen jälkeen me saatamme kestää paljon tuskaa kulkiessamme kohti sitä, minkä me tiedämme tulevan meitä vastaan. Kun me alamme kestää katsomista ja katsomisen odottamista, me emme tarvitse Zenin koaneja katsoaksemme "ilman mieltä". Koanien tarkoitus on ajaa ajatteleva mieli umpikujaan, josta se syöksyy ulos valaistumisen kautta. Meidän oman elämämme "vain katsominen" ajaa mielen vähintään yhtä helposti tuskalliseen puolustusmekanismien rajaamaan umpikujaan, josta se syöksyy ulos vapauttavan shokin kautta.

Shokin kautta...

1500-luvun loppupuolella espanjalainen Juan de Yepes y Alvarez (myöhemmin tunnettu myös nimellä St. John of the Cross) kirjoitti kirjan Dark Night of the Soul (Sielun pimeä yö). Myöhemmin hänestä tehtiin pyhimys, ja hän sai kirkon tohtorin arvonimen vuonna 1926(!). Kirjan sanoma on oikeastaan se, että Jumala on meidän psykoterapeuttimme. Aivan samoin kuin psykoterapeutti loihtii huoneessaan potilaalle tilanteita, joissa hän voisi "vain nähdä", Jumala loihtii meille elämäntilanteita, jotta me voisimme "vain nähdä". Sielun pimeä yö kertoo, että tämä "vain näkeminen" näyttää meille, että me voimme parantua ainoastaan "vain näkemällä". Ennen näkemistä ei ole mitään mahdollisuutta, että mieli muuttuisi, ja kun se muuttuu näkemisen kautta, meidän ei enää tarvitse yrittää muuttua. Mutta meidän on tarpeen kestää "vain näkeminen". Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä jokainen "vain näkeminen" on shokki.

Alvarez kirjoittaa muun muassa seitsemästä kuolemansynnistä, jotka poistuvat vain Sielun pimeän yön läpi kulkemisella. Hän puhuu kuolemansynneistä heikkouksina, jotka estävät meitä elämästä täyttä elämää. Käsittelen niistä yhtä, joka koskettaa minua tällä hetkellä. Se on luksuksen synti.

Luksuksen synti tarkoittaa sitä, että me elämme kuin kaikki olisi vain meitä varten, jotta me voisimme vetäytyä onnelliseen tyyneyteen. Kaikkien ihmisten pitäisi huomata meidät ja hymyillä meille. Muiden tulisi olla meille kohteliaita ja kehua kaikkia meidän tekojamme. Heidän ei tulisi olla eri mieltä meidän kanssamme. Bussien pitäisi tulla aina kun olemme pysäkillä. Meidän ei pitäisi joutua näkemään vaivaa. Meidän ei tarvitsisi kohdata mitään epämukavaa. Toisin sanoen me eläisimme kuin luksushotellissa, jossa henkilökunta huolehtii meistä.

Tämä tuntuisi varmaan useimmista mukavalta - ainakin vähän aikaa. Mutta vain vähän aikaa. Se tekisi meistä lapsia ja antaisi meidän vajota maailman äidilliseen pehmeään syleilyyn. Me kokisimme olevamme turvassa, mutta me lakkaisimme elämästä. Mitä rikkinäisempiä me olemme, ja mitä suurempia suruja meillä on, sitä enemmän me saatamme unelmoida tällaisesta onnelasta. Mutta se ei ole vain unelmointia. Me koemme surua ja tuskaa joka kerta, kun luksusta ei tule. Luksuksen odottaminen tekee meidät pelokkaiksi, surullisiksi ja apaattisiksi. Se saa meidät passiivisiksi suhteessa ystäviimme, sillä me pelkäämme olevamme heille häiriöksi. Tai niin me sanomme. Oikeasti me pelkäämme, että he eivät tarjoa meille luksusta - että he eivät anna meille parasta, iloisinta, tyytyväisintä ja kehuvinta läsnäoloaan. Moni asia, jota olen pitänyt pelkona, häpeänä tai muiden huomioon ottamisena, on Alvarezin mukaan luksuksen syntiä.

Luksuksen tavoittelu on surullinen ja raskas kokemus. Vielä surullisemmaksi se tulee, kun ymmärrämme, että se ei voi koskaan toteutua. Ja vielä tätäkin surullisemmaksi se tulee, kun huomaamme, että emme osaa, voi tai halua päästää siitä irti. On liian kipeää lakata toivomasta jotakin, jota me odotamme melkein joka hetki. Mutta silti me voimme vapautua siitä. Se alkaa "vain näkemisellä".

Se alkaa sillä, että muistutan itseäni sanoilla "luksuksen tavoittelu". Se riittää. Mitään muuta ei tarvita. Kun muistutan itseäni aina silloin tällöin, saatan nähdä välähdyksenomaisesti joissakin tilanteissa, kuinka se toimii. Alan saada yhä lisääntyviä välähdyksiä siitä, kuinka syvässä se on, kuinka surullinen se on, kuinka kohtuuton se on, ja kuinka paljon se sitoo minun vapauttani. Kun yritän ansaita vain positiivista luksuskohtelua, minä luovun itsestäni. Minä en tee asioita, jotka voisivat suututtaa tai ärsyttää muita. Minä kuljen varpaisillani.

Kun jatkan "vain katsomista", minä alan nähdä entistä syvemmin luksuksen tavoittelun voimaa. Minä tajuan, että en tiedä, kuinka minun pitäisi kävellä kadulla toista ihmistä vastaan, kuinka minun pitäisi seisoa jonossa tai kuinka minun pitäisi tervehtiä kaupan myyjää. Minä alan nähdä luksuksen tavoittelua kaikkialla. Minä alan nähdä, kuinka se ohjaa minun valintojani, ja kuinka en osaa tehdä sille mitään, sillä en tunne toista vaihtoehtoa. Näkeminen alkaa muuttua tuskalliseksi tietämiseksi. Minä heräilen öisin. Häpeä valahtaa ylleni silloin tällöin. Luksuksen tavoittelu alkaa vallata koko tietoisuuteni, aivan kuten koan valtaa Zen-oppilaan mielen. Minä katoaa, ego katoaa, ja jää vain luksuksen tavoittelu. Kun minä herään, luksuksen tavoittelu herää, ja kun minä kävelen kadulla, luksuksen tavoittelu kävelee kadulla. Tietoisuus ei kuitenkaan rajoitu, vaan pikemminkin herkistyy. Tässä kohden luksuksen tavoittelu lakkaa paradoksaalisesti erottamasta minua maailmasta, ja sen sijaan minä, maailma ja luksuksen tavoittelu sulautuvat yhteen. Minulle käy kuin zen-oppilaalle: Koko mieli työskentelee mahdottoman asian kimpussa. Meidän sydämemme on solmussa ja tuntuu tulevan vereslihalle. Kokemus on tuskallinen, mutta samalla kutsuva. Se itkettää ja naurattaa, innostaa ja lannistaa yhtä aikaa. Me koemme tuskaa, mutta emme henkilökohtaisesti. Tuska vain on. Innostus vain on. Ristiriita ja salaperäinen harmonia vallitsevat yhtä aikaa.

Sitten, yhtäkkiä, meidän mielemme syöksyy tuskan läpi vapauteen. Ristiriita katoaa, vaikka mielen turbulenssi viipyilee vielä jonkin aikaa. Mieli näkee luksuksen tavoittelun, ei vain meidän omasta pienestä näkökulmastamme, vaan kaikkien ihmisten näkökulmasta. Meidän mielemme irtautuu egosta ja näkee laajemmin. Tai oikeammin kokee, sillä me tiedämme jotakin radikaalia tapahtuvan, mutta osaamme selittää sen vain epämääräisesti. Lopulta me näemme luksuksen tavoittelun läpi ihmisenä olemiseen ja luksuksen tavoittelu lakkaa kiinnostamasta. Kestää jonkin aikaa, ennen kuin meidän tapamme ja rutiinimme muuttuvat, mutta se tapahtuu melkein itsestään ja suuren ilon saattelemana. Me astumme ulos sielun pimeästä yöstä. Me olemme vielä kuin shokissa, mutta elämää antavassa shokissa. Se on kuin sähköisku, joka herättää meidät. Valaistumiseen murtuminen avartaa meidän mieltämme niin, että emme enää osaa palata entiseen. Se tuntuisi turhalta ja tympäisevältä. Se yksinkertaisesti lakkaa kiinnostamasta ja sen tilalle tulee hiljaisuus.

Yllä oleva esimerkki luksuksen tavoittelusta on yksinkertainen muistutus siitä, että pienetkin järkytykset voivat osoittaa tietä paranemiseen. Jos me tunnistamme, että jokin synnyttää meissä torjuntaa tai halveksuntaa, meillä on mahdollisuus kohdata shokki ja herätä sen kautta. Mutta usein me valitsemme helpomman tien. Me torjumme mahdollisuuden nähdä, sillä mahdollisuudet ovat epämukavia. Ne vaativat meiltä.

Aina me emme voi valita. Elämä antaa meille shokkeja kysymättä. Me joudumme keskelle tuskaa, pelkoa, kauhua, kuolemaa - keskelle jotakin, jossa meidän pienuutemme ja inhimillinen rajallisuutemme on silmiemme edessä niin selkeästi, että me emme voi enää katsoa sivuun. Silloin me ymmärrämme, että vaikka Jumala näyttäytyy meille rikkinäisenä Kristuksena, hän on jotakin aivan muuta. Jumalan edessä me voimme kyseenalaistaa vain itsemme. Jumala rakastaa meitä, mutta samalla me emme ole hänelle sen kummempia kuin kuka tahansa muu tai mikä tahansa muu. Jumala rakastaa meitä, koska hän rakastaa kaikkea. Samalla hän on täysin piittaamaton meidän mielipiteistämme. Elämä ei kysy, mitä me tahtoisimme. Se vain tulee. Meidän neuvotteluasemamme on toivottoman heikko, ja siinä on meidän turvamme. Meidät pelastaa Jumala, johon meillä ei ole sananvaltaa. Me elämme sellaisen Jumalan edessä, joka ei kysy meiltä mitään. Hän on kuin läpitunkematon muuri, kuin loppumaton pimeys, kuin katujyrä, joka tulee suoraan meitä kohti. Samalla hän on meidän vierellämme yhtä särkyneenä kuin me. Silloin me alamme aavistella, että elämässä on jotakin suurta, ja että se löydetään ehkä toisin kuin olemme tottuneet.

Ja ilman shokkia

Me emme muutu ilman tuskaa. Mutta samalla kun me muutumme, me ymmärrämme, että meidän ei tarvitse luoda yhtään turhaa tuskaa. Kun me paranemme, me tajuamme, kuinka paljon turhaa tuskaa me olemme luoneet. Me olemme kulkeneet itsemme ohitse. Paranemisen myötä me alamme pitää huolta itsestämme. Me alamme rakastaa itseämme, mutta sitä ennen meidän on muututtava sen verran, että alamme viihtyä olosuhteissa, joissa meidän on hyvä olla. Me olemme kasvaneet vahingollisissa olosuhteissa, ja saatamme vieläkin hakeutua kohti niitä. Kun ulkopuolellamme vallitsee tuska ja kaaos, emme häiriinny niin helposti sisällämme olevasta tuskasta ja kaaoksesta. Me tarvitsemme aluksi muutamia pieniä ja suurempia shokkeja, jotta alkaisimme viihtyä olosuhteissa, joissa me voimme hyvin.

Ja ihme tapahtuu! Me alamme nauttia hyvästä olosta. Me alamme hoitaa itseämme. Me alamme hoitaa itseämme. Kun me ymmärrämme, mitä me olemme ja missä me olemme menossa, me emme lyö laimin ainuttakaan tilaisuutta rakastaa itseämme.

Mitä me sitten olemme? Mistä me tiedämme, että olemme paranemassa? Vastaisin Graham Greenen kuvauksen mukaan, että "ehkä ainoa asia, mitä me voimme sanoa, on jakaantunut mieli, epävarma omatunto, ja henkilökohtaisen epäonnistumisen tuntu".

Paranevalla ihmisellä on jakaantunut mieli,
epävarma omatunto
ja henkilökohtaisen epäonnistumisen tuntu.
Mutta hän kestää ne.

Yllä oleva lause ei varmaan houkuttele ketään ensi näkemältä. Mutta juuri nuo asiat tekevät elämän tuoreeksi, uudeksi ja parantavaksi. Ne tekevät elämän elämisen arvoiseksi ja antavat siihen toivon.

Se, joka tunnustaa omistavansa jakautuneen mielen, ei todennäköisesti hyökkää muiden kimppuun, ei painosta eikä arvostele. Vahingollinen persoona on usein selkeä, suora ja yksiviivainen. Epävarmuudelle, syyllisyydelle ja epäuskolle ei ole tilaa. Niiden sijalla on varmuus, oikeassa olemisen tuntu ja sokea usko. Kuinka vaarallinen yhdistelmä ne ovatkaan! Pois tieltä, jos olet eri mieltä. Minusta on kummallista, että uskoksi sanotaan asennetta, jossa ei ole tilaa epävarmuudelle, ristiriidoille, vihalle, turhautumalle, eikä yleensä millekään sellaiselle asialle, jonka kestäminen vaatii tuskallista elämään luottamista. Illuusioiden kuoleminen edellyttää sitä, että me uskallamme kyseenalaistaa silloinkin, kun emme näe valmiita vastauksia. Kun alamme nähdä eri tavoin kuin ennen, mielemme jakautuu väistämättä. Meidän mielemme ei muutu kerralla, vaan ristiriitaisina paloina. Me alamme elää avointen ja ristiriitaisten kysymysten keskellä ja alamme kestää valmiiden vastausten puuttumista.

Se, joka kyseenalaistaa itsensä, ei heti kyseenalaista muita. Hän uskaltaa elää epävarmuudessa. Se, joka sallii itselleen mahdollisuuden olla väärässä, kuuntelee muita. Epävarma omatunto suo mahdollisuuden oppia ja muuttua. Se on myös muistutus siitä, että me näemme aina kapeasti, puutteellisesti ja virheellisesti. Me luulemme tekevämme hyvää, mutta emme tee. Tästä pieni esimerkki, jonka näin viime viikolla: Kaksi jalankulkijaa odotti ruuhkaisella tiellä suojatien kohdalla. Vihdoin yksi auto pysähtyi ja päästi jalankulkijat tien ylitse. Kuljettaja ajatteli tietysti tehneensä hyvän teon, ja olen siitä samaa mieltä. Mutta noin kymmenen autoa taempana ambulanssi juuttui pysähtymisen aiheuttamaan ruuhkaan. Me näemme aina kapeasti ja luulemme usein olevamme oikeassa. Me luulemme onnistuneemme.

Henkilökohtaisen epäonnistumisen tuntu on avain onnistumiseen. Niin kauan kuin me koemme epäonnistuneemme, mahdollisuudet ovat auki. Me jatkamme etsimistä. Me jatkamme elämää ympärillemme katsellen. Me etsimme. Me haluamme nähdä ja löytää. Meillä on oikeasti toivoa. Ennen kaikkea me uskallamme elää. Alan W. Jones esittää kirjassaan Soul Making erään ystävänsä runon, jossa tämä kertoo elämän aukeamisesta:

Näytän teille nahkat jotka loin
Jätin ruohikkoon ryömiessäni eteenpäin
Todisteita elämästäni elämästä.
Nahka yksi: suloinen lapsi
Nahka kaksi: kuuliainen nuori
Nahka kolme: kiltteyteen kätkeytynyt opiskelija
Nahka neljä: häikäisevä uranainen
Nahka viisi: viehättävä lastenhoitaja
Nahka kuusi: rakastava vaimo
Nahka seitsemän: esimerkillinen äiti
Nahka kahdeksan: ihailtava kristitty
Nahka yhdeksän: hylättyjen lasten sankarillinen pelastaja
Nahka kymmenen: hermoromahdus
Elävältä nyljetty!
Nyljettynä elävä!

Me kaikki saavumme siihen paikkaan, jossa emme enää tiedä elämästä mitään. On sääli, jos me saavumme siihen vasta silloin, kun elämä otetaan meiltä pois. Sen tähden ei ole hyvä etsiä varmuutta, vaan opetella kestämään epävarmuutta. Sen keskellä on hyvä rakastaa itseämme, huolehtia itsestämme ja kokea maailman rikkautta ja kauneutta. Me muutumme ilman shokkia, mutta joskus tuntuu siltä kuin elämä olisi jatkuvaa shokissa olemista. Silloin on tärkeää olla hyvä itsellemme. Jos me lakkaamme siitä, me lakkaamme kestämästä kasvamisen kipua. Sen tähden itsemme rakastaminen on epäitsekästä.

Ilmaisin ylempänä kaksi asiaa siten, että jäin ajattelemaan niitä. Jäin miettimään, mitä tavalliset arki-ilmaukset kertovat maailmankuvastamme. En korjaa niitä, sillä se olisi turhaa. Sen sijaan otan ne tässä uudelleen esille.

Ensimmäinen ilmaus on Elämä ei kysy, mitä me tahtoisimme. Se vain tulee. Mutta me emme ole jokin elämän ulkopuolinen otus, joka ottaisi elämää vastaan. Me olemme elämä itse. Niinpä toinen puoli tuota ajatusta kuuluu Me emme kysy, mitä me tahtoisimme. Me vain tulemme. Meidän sisimpämme ei kysy meiltä lupaa tulla esiin jollakin tavalla. Me vain tulemme esiin, ja joskus säikähdämme sitä, kuinka jokin osa meitä tulee esiin. Se, miltä elämän olosuhteet tuntuvat, johtuu meistä itsestämme. Me reagoimme siihen, mitä tapahtuu, ja joskus toivoisimme reagoivamme toisin. Kun emme torju reaktiotamme vaan katsomme sitä, me emme torju sitä elämää, joka tulee meistä itsestämme. Joskus reaktiomme kylläkin johtuvat siitä, että emme tahtoisi elää ja olla niin vahvasti elossa kuin jonakin hetkenä olemme. Olisimme mieluummin turtuneita ja kuolleita.

Toinen ilmaus on kun elämä otetaan meiltä pois. Mutta ei sitä oteta meiltä pois. Se vain loppuu. Me vain lopumme. Aivan kuin heinä loppuu, perhonen loppuu tai kukka loppuu. Se elämä, joka oli hetken esillä, on poissa. En ala spekuloida sillä, mihin elämä menee ja jatkuuko se kuoleman jälkeen. Tähän voin sanoa vain, että en tiedä. Tiedän vain sen, minkä olen nähnyt: ihminen, joka äsken vielä oli ja hengitti, on loppunut. Sen tähden sanon, että me lopumme. Ja kuitenkaan emme lopu. Jokainen kuolema on lahja. Kun nauta, porsas tai kana kuolee, se antaa meille lahjan - itsensä. Kasvit kasvavat antaakseen lahjansa toisilleen, eläimille ja meille. Luonto ei tulisi toimeen ilman kuoleman kautta annettavaa lahjaa. Jos me emme loppuisi, maapallo olisi kenties jo tukehtunut ihmisiin. Me olemme elämä itse, ja kuollessamme me olemme kuolema itse. Me olemme matkalla suureen seikkailuun, jossa meidän on tunnustettava, että emme tiedä mitään elämästä emmekä kuolemasta. Mutta me tahtoisimme uskotella itsellemme monta asiaa.

Vaiheesta 2 vaiheeseen 3

Paranemisen vaiheet yksi ja kaksi ovat keskenään melko samanlaisia. Vaihe kolme eroaa näistä merkittävästi - joissakin asioissa se on melkein edeltäjiensä vastakohta. Vaiheissa 1 ja 2 me käytämme mieltämme aktiivisesti. Me unelmoimme, analysoimme, tutkimme, tavoittelemme ja palautamme elämänhallintaa itsellemme. Me tunnistamme paljon uusia asioita ja näkökulmia. Me teemme suuria ja pieniä löytöjä. Meidän silmämme avautuvat. Me muutamme asenteita ja elämäntapoja. Kaiken tämän seurauksena meidän elämämme tulee rikkaaksi ja eheyttäväksi. Me päästämme irti monista asioista ja sen seurauksena löydämme itseämme. Tuskalliset ympyrät jäävät taakse ja kulkumme vapautuu. Me alamme kohdata elämää sellaisena kuin se on. Me lakkaamme torjumasta. Kun tämä torjuminen lakkaa riittävästi, me siirrymme vaiheeseen 3.

Vaiheissa 1 ja 2 me valitsemme aktiviteetteja ja asenteita sen mukaan, mitkä tuntuvat hyviltä. Me alamme tunnistaa, mitä hyvin voiminen on. Ennen kaikkea me alamme voida oikeasti hyvin. Meidän sisimpämme saa voimaa ja luottamusta. Me alamme uskoa elämän hyvyyteen ja meidän mielemme asettuu rauhaan. Me alamme seisoa omilla jaloillamme ja alamme luottaa omiin havaintoihimme ja kykymme tulkita niitä. Me alamme seisoa elämän edessä ilman välikäsiä. Tämä kaikki on valmistautumista vaiheeseen 3.

Vaiheessa 3 me alamme elää sellaisena kuin olemme kussakin hetkessä. Me lakkaamme erityisesti etsimästä miellyttäviä kokemuksia. Me valikoimme ja lajittelemme vähemmän ja alamme olla tyyniä kaikenlaisissa kokemuksissa. Enää ei ole niin suurta merkitystä sillä, miltä jokin kokemus tuntuu, kuin sillä, että olemme sen keskellä täysin elossa. Meidän mielemme rauhoittuu, ja me huomaamme, että yksi merkittävä syy rauhattomuuteen on positiivisten kokemusten perässä juokseminen. Silloin kun meillä ei ole niitä, me hätäilemme ja tuskailemme, ja kun meillä on ne, me takerrumme niihin ja pelkäämme niiden katoavan. Vasta kun me lakkaamme lajittelemasta asioita ja tavoittelemasta yhtä ja välttämästä toista, meidän mielemme on tyyni. Me alamme seisoa suorana, kun elämän tuulet puhaltelevat eri suunnista.

Läsnäolon kokemusten myötä me alamme ymmärtää, että ainoa asia, joka yhdistää meidät maailmaan ja muihin ihmisiin, on läsnäolo. Se, mitä tuo läsnäolo sisältää, lakkaa olemasta kovin tärkeää. Jos se on riemua, me otamme ilon vastaan. Jos se on tuskaa tai surua, me menemme sitä vastaan sydän arkana ja samalla tietäen, että se on ainoa vaihtoehtomme kohdata elämä. Me emme tahtoisi mistään hinnasta jättää kohtaamatta sitä surua tai kipua, joka on edessämme.

Me emme tahtoisi mistään hinnasta
jättää kohtaamatta elämää,
olipa edessämme surua tai iloa.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä kuin meidän sydämemme olisi koko ajan karrella. Se ei löydä rauhaa mistään, ja toisaalta se on lakannut etsimästä sitä, mitä ei juuri nyt ole. Se ei osaa aivan vielä olla levossa, mutta se on jo heittänyt pois toiveen siitä, että jokin asia voisi tuoda sille levon ulkopuolelta käsin. Meidän mielemme on ainakin osittain lakannut kuvittelemasta ja pakenemasta fantasioihin. Vaikka me yrittäisimme ajatella ja kuvitella, mielemme ei nouse lentoon. Mitään ei tapahdu. Mielemme pysyy hiljaisena, vaikkakin arkana. Me yritämme rukoilla, mutta osaamme vain olla hiljaa Jumalan edessä. Meidän mielemme pyrkii kohti hiljaisuutta ja hyväksymistä silloinkin, kun siihen sattuu. Siihen sattuu vielä hetken aikaa, ja sitten siihen laskeutuu tyyneys ja hiljaisuus sekä niiden mukana tietoisuus siitä, että minä olen elämä itse. Tämän tietoisuuden mukana tulee ilo ja elämisen riemu. Me palaamme takaisin kaikkeen siihen, missä olemme olleet ja mitä olemme tehneet, mutta tällä kertaa me elämme. Me otamme vastaan sen elämän, joka tulee tunteistamme, sydämestämme, mielestämme ja ruumiistamme.

Silloin me elämme kuin ilman mieltä. Me emme edes huomaa itsellämme olevan mieltä, sillä se on tyyni ja vailla energioita. Siinä ei synny mitään sellaista, joka saisi meidän huomiomme kiinnittymään itseensä. Jälkeenpäin katsottuna minusta tuntuu aika erikoiselta, että meiltä menee niin paljon vaivaa omasta mielestämme huolehtimiseen ja sen kanssa pyörimiseen. Minun koko maailmani oli joskus keskittynyt mieleni kanssa selviämiseen. Nyt mieleni on usein kuin kirkas lasi, jonka läpi näkee selvästi. Joskus vielä tapahtuu jotakin, joka saa lasin pyörteilemään, niin että katson lasia enkä sen läpi. Mutta otan sen vastaan ja katson sitä toivomatta, että se olisi toisin. Silloin mieleni muut osat eivät lähde pyörteilemään yhden osan mukana, vaan antavat sen energioille tilaa raueta.

Me teemme vain havaintoja,
vaikka havaitsisimme sydämemme
juuri palaneen karrelle.

Tämä tyyneys tuo meille aivan huikeat elämän näköalapaikat. Me katsomme kaikkea ja näemme elämän sellaisuudessaan. Me huomaamme sydämemme murtuvan ja syttyvän iloon. Me huomaamme toisen ihmisen murtuvan ja syttyvän taas iloon. Me katsomme koko elämän kirjoa, ja me näemme sen kirkkaasti ja selvästi, sillä meidän mielemme säilyy tyynenä. Mutta me pääsemme tähän vain jatkuvan hyväksymisen harjoittelun ja kestämisen avulla. Sitä me emme saa aikaan itse.

Vaiheessa 2 meidän haasteemme olivat joka puolella. Meidän oli pysyttävä irti vahingollisista aineista ja aktiviteeteista. Me luimme ja opiskelimme. Me kävimme ryhmissä ja katselimme ympärillemme. Me sopeuduimme maailmaan.

Vaiheessa 3 meidän kuviomme pienenevät. Me alamme sopeutua vain itseemme. Me alamme ottaa itseämme vastaan ja samalla painimme hyväksymisen kanssa entistä kovemmin. Kyse ei ole enää siitä, että emme tahtoisi hyväksyä. Kyse on nyt siitä, että hyväksyminen sattuu niin paljon. Me olemme elämä itse, ja nyt meistä alkaa tuntua siltä, että olemme vain yrittäneet kahlita elämän kumpuamista itsestämme ulos. Me näemme, että kaikki meidän reaktiomme ovat meidän oman elämän energiamme virtaamista. Me emme enää yritä sitoa emmekä pysäyttää sitä. Meidän sydäntämme aristaa koko ajan, mutta se lakkaa olemasta kovin tärkeää. Tärkeää on vain hyväksyminen ja hyväksymisen kautta vaikuttava rakkaus.

Hyväksymisen takaa löytyy rakkaus ilman ehtoja.
Siksi hyväksyminen on niin tuskallisen houkuttelevaa.

Mikä meitä oikein houkutteli? Mikä sai meidät katsomaan karrelle palavaa sydäntämme ja jatkamaan siitä huolimatta? Mikä sai meidät lakkaamaan asioiden luokittelusta mukaviin ja tuskallisiin? Se oli rakkaus ilman ehtoja. Se oli se jokin, joka ei koskaan käännä katsettaan pois mistään. Se oli se, jonka käsi ei kavahda ja jonka ote ei irtoa. Se oli se, jolla on vain yksi sanoma: tule luo. Se on se, joka vain koskettaa ja hoitaa ikään kuin sen mielessä ei tapahtuisi yhtään mitään.

Kun meidän hyväksymisemme syvenee, me itse tulemme sen haastavimmaksi kohteeksi. Kaikki muu on itsestään selvää. Muu maailma on sitä mitä se on. Muut ovat sitä mitä he ovat. Mekin olemme sitä mitä me olemme, mutta sen vastaanottaminen on kaikkein vaikeinta. Hyväksyminen koskettaa syvästi meidän vajavaisuuttamme. Se muuttuu tuskallisemmaksi, sillä vain me itse jäämme hyväksyttäväksi. Meissä tuntuu olevan paljon sellaista, mitä on vaikea hyväksyä. Me saatamme joutua kamppailemaan hyväksymisen kanssa joskus vuosia, mutta me tunnistamme oikean hyväksymisen aina yhdestä asiasta: tyyneydestä ja ilon välähdyksistä. Vaikka me kulkisimme suurissa suruissa, hyväksyminen saa aina välillä ilon murtautumaan pintaan. Jotakin uutta ja syvempää nousee hetkeksi esiin, ja se riittää vakuuttamaan meidät siitä, että suuntamme on oikea. Kohta hyväksymisen kamppailu vie meidät taas mennessään raskaisiin tunteisiin. Mutta raskaat tunteet päättyvät aikanaan. Rakastaminen tuottaa aina hedelmää.

Hyväksymisen keskellä me opimme, että meistä ei tule koskaan täydellistä. Me opimme myös, että me olemme aina arjen keskellä, ja että arjen askareet ja haasteet ovat meidän elinympäristömme ja paranemisemme paikka. Olisi helppoa, jos me voisimme Carlos Castanedan tai Paolo Coelhon kirjojen sankareiden tavoin käydä seikkailun, jossa me löytäisimme itsemme. Me seikkailisimme hetken aikaa erämaassa tai vieraalla maalla ja palaisimme takaisin arkeen itsemme löytäneinä. Mutta niin ei käy. Meidän paranemisemme voi käynnistyä seikkailussa, mutta me paranemme arjessa. Paraneminen voi kuitenkin tehdä arjesta seikkailun.

Rakkaus ilman ehtoja ei tee meistä täydellistä.
Se tekee epätäydellisyyden helpommaksi.

Kun meidän mielemme lakkaa reagoimasta ja havaintomme kirkastuvat, meitä ei tule yhtään täydellisempää. Sen sijaan me huomaamme oman epätäydellisyytemme herkemmin, ja se sattuu. Se sattuu kuitenkin eri lailla kuin ennen, sillä me emme reagoi emmekä ala hosua. Me emme ala tehdä suunnitelmia, jotka saisivat meidät katsomaan muualle, jotta meihin ei sattuisi niin paljon. Me emme enää kerro itsellemme, että emme kelpaa tällaisena. Sen sijaan sattuminen vain on. Se saa meidän sydämemme aristamaan ja tuntemaan oman vajavaisuutensa tuskallisesti, sillä me lakkaamme selittämästä sitä pois. Me vain katsomme omaa vajavaisuuttamme. Me alamme kestää sitä, että se on meidän silmiemme edessä. Me alamme rakastaa sitä ihmistä, jota me emme ole tahtoneet rakastaa millään. Me ymmärrämme, että rakkaus tulee katsojasta eikä katsottavasta.

Me koemme yhä tunteita, joita emme tahtoisi kokea. Me sanomme yhä uudelleen samoja kömpelyyksiä ja päästelemme suustamme samoja sammakoita. Me lankeamme käyttäytymismalleihin, joissa emme tahtoisi olla. Me olemme edelleen itsekkäitä. Me emme tiedä sitä, mitä tahtoisimme tietää. Me koemme olevamme turtuneita tai yliherkkiä.

Hyväksymisen edetessä syvemmälle me koemme lopulta, että olemme kaikessa huonompia kuin muut. Me emme jaksa olla huomaavaisia. Me emme jaksa olla ulospäin suuntautuneita. Meitä ei enää kiinnosta kovinkaan moni asia. Hyväksymisen kuluttava tila vie meidän energiaamme eikä tunnu johtavan mihinkään. Ja kuitenkin se johtaa. Rakkaus johtaa rakkauden lisääntymiseen.

Rakkaus ei tule katsottavasta, vaan katsojasta.

Rakkaus katsoo tyynesti. Kuten kirjoitin tekstissä Pelottava rakkaus:

Kuka haluaisi kohdata tällaisen rakkauden? Kuka haluaisi kohdata jonkin, jonka silmät näkevät kaikkien pystyttämiemme seinien läpi, ja jonka levollista olemusta ei väräytä ainutkaan näky joka sitä kohtaa? Kuka haluaisi kohdata jonkin, jonka hievahtamaton olemus saa meidät säntäilemään paikasta toiseen kuin pelästynyt jänis, mutta joka katsoo säntäilyämme samalla täydellisellä tyyneydellä? Jonkin, jonka edessä me joudumme tajuamaan, että olemme kuin aavikolla säntäilevä jänis, täysin vailla suojaa. Jonkin, jonka hiljainen kutsu odottaa, että lakkaisimme säntäilemästä ja alkaisimme tulla sitä kohti, ensin epäillen, arkana ja joka hetki valmiina säntäämään pakoon. Uskallammeko luottaa siihen, että me voisimme joskus seisoa sen rinnalla ja katsoa kaikkea samalla vastaansanomattomalla tyyneydellä?

Kun olemme kulkeneet hyväksymisen tien, me uskallamme "vain katsoa". Kun me alamme nähdä itseämme selkeästi ja ilman reagoimista, me huomaamme tarvitsevamme rakkautta. Kun me olemme kestäneet katsoa itseämme niin kauan kuin on ollut tarpeen, me emme enää hievahda. Kun kestämme pysähtyä katsomaan itseämme säntäilemättä, me huomaamme, kuinka meidän sydämemme säntäilee meidän sisällämme. Me vain katsomme sen säntäilyä. Me katsomme sitä rakkauden rinnalla ja vastaansanomattomalla tyyneydellä, ja pikku hiljaa meidän sydämemme lakkaa pelkäämästä omaa katsettamme.

Kuka katsoo peiliin?

Hyväksyminen ei ainoastaan näytä meille sitä, mitä peilissä näkyy. Se olisi melko helppoa. Hyväksymisen pelottava puoli on se, että hyväksyminen näyttää meille sen, kuka katsoo peiliin. Se näyttää meille ne kasvuympäristömme haamut, jotka katsovat peiliin kanssamme.

Hyväksyminen saa meidät asettumaan peiliin
ja katsomaan katsojaa.

Hyväksyminen saa meidät katsomaan tiedostamatonta, ja siksi se on niin tavattoman vaikeaa. Se saa meidät katsomaan niitä silmiä, jotka katsovat peiliin. Se saa meidät katsomaan sitä, mitä meidät on opetettu torjumaan. Sen sijaan, että me katsoisimme omaa peilikuvaamme, hyväksyminen saa meidät asettumaan peiliin ja katsomaan katsojaa. Se näyttää meille jotakin vielä todellisempaa kuin sen, mitä me yritämme katsoa tai olla katsomatta. Katsomisemme kohteet ovat usein kuvitelmia tai tulkintoja. Hyväksyminen näyttää meille sen, kuka katsoo.

Me emme näe peilissä mitään uutta.
Mutta peili näyttää meille katsojan,
ja sitä emme tahtoisi nähdä.

Me emme ole surkea ja epätäydellinen olento peilissä. Niin kauan kuin me emme hyväksy peilikuvaamme, me olemme se julma ja säälimätön olento, joka katsoo peiliin. Sitä me emme tahtoisi nähdä. Ei ole niin kauheaa tulla nähdyksi. Mutta kun me olemme itse katsomassa, me emme tahtoisi millään ottaa vastaan katsojan reaktiota. Meidät on opetettu kasvattamaan torjumalla. Kun me kiellämme väärät teot ja asiat, ne ovat poissa. Me kiellämme huumeet. Me kiellämme kiroilemisen ja syljeskelyn. Me kiellämme väsymyksen. Me kiellämme riippuvuudet. Me kiellämme yksinäisyyden ja surullisuuden. Me kiellämme ylityöt ja ylinopeudet. Me kiellämme liian pienet ja liian suuret palkat. Me kiellämme, mutta ainoa, mitä tapahtuu, on, että ylitöitä tehdään ilman korvauksia. Ylinopeuksia ajetaan salaa. Riippuvuudet tulevat esiin öisin. Lopulta me valehtelemme itsellemme päin naamaa. Me kiellämme kieltämisen. Me kiellämme, kunnes emme enää osaa muuta kuin kieltää. Me saatamme joskus naamioida kieltämisen käskyksi ja tehottomuuden pois perkaamiseksi. Mutta kun ajattelemme vähän aikaa, me huomaamme, että me osaamme vain kieltää.

Hyväksyminen näyttää meille sen,
että me osaamme vain kieltää.

Hyväksymisen suuri vaikeus on siinä, että se näyttää meille meidän avuttomuutemme todellisuuden edessä. Me osaamme vain kieltää todellisuuden. Se näyttää meille itsemme niin vastaansanomattomasti, että me kauhistumme. Kuinka avuttomia me olemmekaan! Kuinka hirvittävää on, että meillä ei ole mitään muuta keinoa! Mutta me voimme oppia. Jos me selviämme ensi järkytysten yli, hyväksyminen opettaa meille sen, mitä tämä yhteiskunta ei ole koskaan opettanut. Se opettaa meitä rakastamaan. Se opettaa meitä vain katsomaan. Kun me lakkaamme kieltämästä ja alamme rakastaa, me seisomme paikallamme niin tyyninä, että tämä yhteiskunta luulee meidän kadottaneen järkemme.

Tärkeää ei ole se, mitä me näemme. Tärkeää on se, miten me suhtaudumme näkemäämme. Kun jokin osuu meidän silmiimme, se on sitä, mitä se on. On myöhäistä vaikuttaa siihen, miksi se on tullut. Kuitenkaan koskaan ei ole myöhäistä vaikuttaa siihen, mitä siitä tulee.

Rakkaus ei tule siitä, mitä me näemme.
Rakkaus tulee siitä, kuinka me suhtaudumme näkemäämme.