Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Vähän kauemmas

Jälleen olen kirjoittamassa jotakin, josta en tiedä, mitä siitä lopulta tulee. Sydämeni kehottaa minua kirjoittamaan, ja olen onnellinen seuratessani sitä. Annoin tälle nimeksi "vähän kauemmas", sillä se on tapa, jolla tämä teksti sai alkunsa ja saa jatkonsa, ja se on myöskin juuri sitä, mistä elämässä ja paranemisessa on kysymys. Luulen, että tästä tulee kokoelma pieniä kirjoitelmia, kokoelma joka on yhtä keskeneräinen kuin edessämme oleva elämä, ja kokoelma joka on yhtä täydellinen kuin jo elämämme elämä.

Vähän kauemmas

Siitä lähtien kun saavutin ensimmäiset merkit emotionaalisesta tasapainosta ja tietoisuudesta, olen jatkuvasti halunnut oppia tuntemaan rakkauden ja elää rakkauden täyteistä elämää. Ajan kuluessa tämä halu ei ole heikentynyt, vaan kasvanut. Jokin aika sitten rukoilin Korkeamman Voimani edessä ja pyysin häntä antamaan minun nähdä maailman rakkauden silmien kautta. Toisinaan rukoilen kynän ja paperin kanssa, ja tein näin myös tuolla hetkellä. Olin hämmästynyt vastauksesta ja vastauksen jatkuvasta avautumisesta siitä lähtien. Vastaus oli seuraava: "Sinä et tiedä, mitä pyydät. Jos antaisin sinulle rakkauden silmät, sisäinen maailmasi ei olisi enää koskaan sama. Voin tehdä sen, mutta sinun on oltava valmis päästämään irti kaikesta, minkä luulet nyt tietäväsi. Sinä näkisit kaiken kauneuden, mutta voit nähdä sen vain, jos olet valmis mukauttamaan kaikki ajatuksesi siihen, mitä näet. Voin antaa sinulle rakkauden silmät, mutta ne haastavat sinut lopun elämäsi ajan, ja ne haastavat sinut aina kulkemaan vähän kauemmas kuin uskallat."

Seuraavaksi näin Jumalan käden pitävän maapalloa peukalon ja etusormen välissä ja tunsin seuraavan viestin: "Tämä on minun aarteeni, ja pidän sitä kädessäni täydellisellä rakkaudella. Voisin puristaa sitä hiukan kovempaa, ja asiat tapahtuisivat eri tavalla, mutta se ei olisi rakkautta. Voisin saada ihmiset käyttäytymään eri tavalla ja voisin lopettaa kaikki sodat voimallani, mutta se ei olisi rakkautta. Voisin löysätä otettani hieman, mutta se ei olisi rakkautta. Minun rakkauteni on täydellistä rakkautta, ja sen sinä näet kaikkialla. Mihin tahansa katsotkin, näet minun kauneuteni ja rakkauteni. Minun tarkoituksenani ei ole saada ihmiset käyttäytymään eri tavalla vaan rakastaa heitä. Voisin saada heidät tekemään mitä ikinä tahtoisin, mutta kukaan ei sanoisi sitä rakkaudeksi."

Kun nousin ylös, en pystynyt uskomaan sitä, mitä oli tapahtunut. Silmäni eivät koskaan sen jälkeen ole olleet entisensä, eikä mielenikään ole enää sama. Minne tahansa katsonkin, tunnen, että näen jotakin, jota ei voi nähdä - kuitenkin se on aina läsnä, niin kuin vuori horisontissa kaiken taustalla. En tiedä, mikä se on. En kutsuisi sitä rakkaudeksi enkä Jumalaksi. Ehkä tulevaisuus näyttää sen. Mutta se, minkä tiedän, on, että se kehottaa minua menemään vähän kauemmas, ja se on aina läsnä ja aina minua lähellä. Se on muuttumaton kun rakastan tai kun vihaan. Vaikka se on hiljaa, se heijastaa ehdotonta rauhaa ja turvallisuutta. Mennessäni johonkin rakennukseen, työhön tai ystäviä tapaamaan, tämä vuori näyttää sulkevan sen sisäänsä ja muistuttaa minua siitä, että kaikki ovat turvassa ja rakastettuja. Tämä vuori muistuttaa minua omasta turvallisuudestani, ja se vakuuttaa, että kaikki on hyvin.

Olin tietysti innokas näkemään, mitä tapahtuisi. Pystyisinkö rakastamaan muita enemmän kuin ennen? Olisinko taian lailla muuttunut rakastajaksi? Olin myös peloissani tehtävästäni mennä vähän kauemmas kuin uskallan. Joku oli muuttunut, ja koin sen. Vuori oli aina kanssani ja tiesin olevani turvassa. Tämä varmuus antoi minulle enemmän spontaanisuutta ja kykenin todellakin olemaan enemmän läsnä erilaisissa elämäntilanteissa. Koska koin olevani turvassa, saatoin antaa itselleni luvan kokea tunteitani, olla oma itseni ja antaa intuitioni opastaa minua. Sen seurauksena pystyin pitämään itsestäni parempaa huolta ja tekemään sitä, mikä tuntui minulle hyvältä ja oikealta.

Aika kului, ja aloin tuntea itseni enemmän eristyneeksi muista ihmisistä, vaikka pidin vain huolta itsestäni ja tein, sitä minkä tiesin olevan itselleni hyväksi. Tulin levottomaksi ja yhä eristäytyneemmäksi, koska halusin kokea ja elää tunteeni, ja ne ajoivat minut yksinäisyyteen. Siellä ymmärsin, että olin tullut vapaaksi muiden miellyttämisestä. En välittänyt heidän asenteistaan minua kohtaan kun etsin yksinäisyyttä kaikissa mahdollisissa tilanteissa, jopa työssä. Pidin itsestäni hyvää ja rakastavaa huolta tavalla, joka ei kontrolloinut eikä vahingoittanut ketään. Sitten mieleni kuiskasi minulle, "Mene vähän kauemmas. Sinä et ole ainoastaan tarpeeksi hyvä. Sinä olet todella hyvä". Hymyilin ja itkin yhtä aikaa. Ymmärsin, että en voi mennä pidemmälle muiden ihmisten rakastamisessa, ellen mene pidemmälle itseni rakastamisessa. Uskalla mennä vähän kauemmas. Uskalla rakastaa itseäsi kunnes tiedät, että olet todella hyvä - myös silloin kun olet surullinen, väsynyt tai pelkäät tuntematonta. Uskalla päästää irti siitä, mitä ei voi kontrolloida, ja uskalla päästää irti vahingollisista ihmissuhteista, sillä sinä olet kaiken hyvän arvoinen. Uskalla tehdä mitä ikinä tahdot, kun tiedät, että se ei loukkaa muiden oikeuksia. Ellet tee niin, loukkaat itse omia oikeuksiasi, mikä on vielä pahempaa kuin se, että joku toinen loukkaisi sinun oikeuksiasi, sillä silloin sinä halveksit itse omia oikeuksiasi.

Rakkaus alkaa hyvin läheltä - itsestämme. Se kehottaa meitä ymmärtämään, että kaikki, mitä näemme itsessämme, on hyvää. Se pyytää meitä hyväksymään, rakastamaan ja pitämään huolta kaikesta, mitä näemme itsessämme, ymmärtäen, että mitä hyvänsä me olemmekin, se on annettu meille. Ellemme opi hyväksymään ja rakastamaan itseämme, emme voi rakastaa ketään muuta. Jos halveksimme jotakin itsessämme, emme voi hyväksyä sitä kenessäkään muussa. Joka kerran kun huomaamme "puutteen" itsessämme, rakkaus kehottaa meitä menemään vähän kauemmas itsemme hyväksymisessä. Rakkaus kehottaa meitä ymmärtämään, että se "puute" on annettu meille olosuhteidemme tai persoonallisuutemme kautta siinä toivossa että oppisimme rakastamaan heikkouksia ja puutteita. Rakkaus haluaa syleillä kaikkia heikkouksia ja puutteita, haluten sanoa, "Olet OK. Olet juuri siinä, missä sinun tuleekin olla." Kun me vihaamme itseämme, rakkaus pysyy lähellä ja sanoo, "Olet OK. Olet juuri siinä, missä sinun tulee olla. Kaikki on hyvin". Sitten se kehottaa meitä menemään vähän pidemmälle ja ymmärtämään, että me emme ansaitse omaa vihaamme. Se johtaa meitä aina syvempään ja parantavampaan rakkauteen itseämme kohtaan.

Rakkaus ilmestyy valaisinpylväänä tiellämme, sytyttäen uuden lampun hieman kauempana edessämme. Se kehottaa meitä kävelemään, ei ainoastaan seuraavan lampun luo, vaan hieman kauemmas, kunnes luulemme kadottaneemme suuntamme. Sitten se sytyttää seuraavan. Katsoessamme eteenpäin saatamme nähdä lampun, tai emme ainuttakaan lamppua, mutta katsoessamme taaksepäin, näemme monien kirkkaiden lamppujen koristaman kauniin polun. Toisinaan saatamme nähdä edessämme monia palavia lamppuja, mutta kävellessämme saavutamme lopulta valon reunan. Tässä kohtaa rakkaus sanoo, "Luota minuun. Kävele vähän kauemmas." Saatamme kieltäytyä kävelemästä, mutta niillä, jotka ovat maistaneet rakkautta, ei ole toista vaihtoehtoa. Heidän sydämensä vaativat heitä kävelemään, vaikka ne hakkaisivat pelosta. He ovat nähneet jotakin, jota ei voi nähdä, ja näkymättömän majesteetillisuus vaatii heitä astumaan pimeyteen viimeisen valaisinpylvään takana.

Me rakastamme itseämme ja sitten astumme vähän kauemmas. Elämä kutsuu meitä rakastamaan niitä, jotka ovat lähellämme. Se kutsuu meitä katsomaan heidän silmiinsä vähän syvemmin kuin ennen, sanomaan vähän enemmän kuin ennen ja tekemään vähän enemmän kuin ennen. Se kehottaa meitä rakastamaan muita ihmisiä enemmän kuin ennen, ja sitten se kutsuu meitä vähän kauemmas. Se kutsuu meitä luokseen, tai oikeammin se kutsuu itseään meidän luoksemme. Se haluaa ottaa pois kaikki pelkomme, jotka estävät meitä rakastamasta. Siitä huolimatta, kulkiessamme viimeisen valaistun lampun ohi, sydämemme hakkaavat pelosta. Kuitenkin samaan aikaan me luotamme, koska olemme nähneet jotakin paljon suurempaa kuin omat pelkomme - jotakin, jota emme pysty täysin selittämään. Me olemme nähneet välähdyksen näkymättömästä, ja haluamme nähdä sen taakse, mikä voidaan nähdä. Koko elämämme loppu on kulkemista viimeisen palavan lampun taakse. Tämä on se mistä seikkailut on tehty.

Muuttuva rakkaus

Me emme opi rakastamaan. Toki me voimme oppia taitoja, jotka saavat ihmiset tuntemaan itsensä arvostetuiksi, mutta ilman rakkautta me voimme käyttää niitä oman itsekkyytemme palvelemiseen. Meistä tulee ihmisiä, jotka rakastavat. Mitä tahansa opimmekin, se ei saa jäädä. Tutuilla rakkauden ilmaisuilla oli paikkansa ja aikansa elämässämme ja kanssakäymisessämme muiden ihmisten kanssa. Ne olivat tarpeellisia, hyviä ja oikea-aikaisia, kun ne ilmestyivät, mutta ne eivät saata olla tarpeellisia, hyviä tai oikea-aikaisia myöhemmin. Rakkaus ei katoa, vaan se löytää, ja sen täytyy löytää, uusia ilmaisuja. Jos me rakastamme aina tavoilla, jotka joskus olivat toimivia, me olemme kiinni menneisyydessä, emmekä mene eteenpäin. Rakkaus kasvaa ja laajenee. Se muuttuu ujosta rohkeaksi, likaisesta puhtaaksi, ja itsensä etsivästä itsensä antavaksi. Me annamme rakkautemme kasvaa ja muuttua. Olemme iloisia kun huomaamme, että jokin tavassamme rakastaa on kadonnut, vaikka sen tilalle ei olisi vielä tullutkaan mitään uutta. Rakkaudestamme tulee luja ja kestävä, eikä se etsi muiden ihmisten hyväksyntää. Meistä tulee vapaita rakastamaan itseämme, ja se on yksi parhaista lahjoista, jonka voimme antaa muille ihmisille. Kun he näkevät sen meissä, he näkevät luvan rakastaa itseään. Me emme halua muiden rakastuvan meihin, vaan itseensä. Tällainen rakkaus on vapaa kuin tuuli hiuksissamme. Se ei tartu hiuksiimme, vaan saapuu hetkessä, antaa raikkaan tunteen ja katoaa. Me rakastamme tuulen lailla - vapaasti jokaisessa hetkessä, eikä tarrautuen siihen, mikä näytti kerran toimivan.

Vain typerys toistaa samaa asiaa uudelleen, vaikka se ei johda mihinkään. Kun löydämme vapauden muuttua, me voimme päästää irti turhista tavoista rakastaa, vaikka emme vielä tietäisi mitään toista tapaa. Rakkaus näyttää meille tien, ja se ohjaa meitä, kun päästämme irti menneestä. "Rakkaus", joka suuntaa ponnistelunsa kuollutta kohtaan on vain tuhlattua hikeä. Rakkaus kuolee, jos se joutuu menneisyyden vangiksi. Jos rakkauden on katsottava taaksepäin, se antaa anteeksi ja päästää irti historiasta. Rakkaus hyväksyy menneisyyden ja se perustuu lujasti siihen, mitä on tapahtunut, mutta se on aikaa ja tapahtumia suurempi. Se taistelee vapautuakseen menneisyydestä ja se haluaa vapauttaa itsensä ja ihmiset siitä, jotta se voisi vapauttaa tulevaisuuden. Saavuttaakseen tämän, rakkauden itsensä on muututtava, jotta se ei vain toistaisi menneisyyttä. Rakkaus rakastaa itseään. Se luo oman vapautensa ja arvonsa. Se pitää hyvää huolta omasta vapaudestaan ja kauneudestaan. Se tietää, että sen resurssit ovat rajalliset, eikä tuhlaa niitä yrittämällä toistaa jotakin, joka ei toimi. Se synnyttää itse oman kärsimyksensä, kun se yrittää löytää uusia tapoja rakastaa, kun se toistaa niitä, ja kun se huomaa, että ne eivät toimi. Sen on kohdattava oma avuttomuutensa, tuskansa ja irti päästämisensä. Muutos ei ole koskaan helppoa. Rakkaus etsii itse omaa toteutumistaan, ja se on tuomittu astumaan olosuhteisiin ja tilanteisiin, jotka eivät mene niin kuin se toivoo. Rakkaus kokee tuskaa, iloa ja surua. Se tulee lähelle ja ottaa kiinni, vain huomatakseen, että sen on päästettävä irti ja kätkeydyttävä hetkeksi. Se palaa takaisin uudella tavalla, tietäen, että se saattaa jälleen vain loukata itsensä. Näin tehdessään rakkaus kasvaa ja lujittuu. Virhe ei tarkoita sitä, että rakkaus olisi epäonnistunut, vaan sitä, että on tullut aika rakkauden muuttua ja kasvaa.

Rakkauden tiet ovat paljon meidän teitämme korkeammat. Se tulee kuin tuuli, ja sitten se on mennyt. Meidän ei tulisi sitoa itseämme siihen eikä niihin hetkiin, joissa rakastimme. Seuraavassa hetkessä saatamme rakastaa eri tavalla. Rakkaus kulkee kuin uni, joka oli paikalla hetken, mutta ei ole enää. Rakkauden hetki oli kaunis hetki, ja me rakastimme. Jotta olisimme valmiit rakastamaan seuraavassa hetkessä, annamme menneiden hetkien mennä. Silloin rakkaus voi vapaasti tulla ja mennä meidän kauttamme, emmekä me tuijota itseämme, vaan katsomme ihmistä, jota rakastimme. Meillä ei saata enää olla toista tilaisuutta rakastaa häntä, ja annamme tuon hetken kadota. Menneisyys on poissa, ja niin myös ne hetket, joina rakastimme jollakin tavalla. Sitä ei enää ehkä tarvita. Olemme kiitollisia siitä, että tuuli puhalsi hetken kauttamme, mutta tuulta ei voi varastoida. Me elimme hienon hetken, ja vielä suurempia tulee, mutta vain, jos emme jää menneisyyden vangeiksi. Kun me koemme kuinka rakkaus liikkuu, tiedämme, että suru ja tuska ovat osa sitä, ja vapaudumme virheiden tekemisen ahdistuksesta. Rakkautta ei voi kahlehtia eikä kanavoida ennalta määrättyihin ilmaisuihin - ei edes niihin, joita se itse kerran loi. Rakkaus elää lyhyessä, ohikiitävässä hetkessä. Käyttämätön hetki ei koskaan palaa. Käytetty hetki ei koskaan palaa. Rakkaus kulkee tuulen lailla. Jos me yritämme vangita sen, se kuolee.

Rakkauden mieli on luja kuin kallio, mutta se löytää ilmaisunsa tuulen herkkyydessä ja vapaudessa. Tämä koskee meitä, ja se koskee muita ihmisiä. Meidän rakkautemme ja heidän rakkautensa kasvaa ja muuttuu, ja asetamme raskaan kuorman omille ja muiden hartioille, jos odotamme rakkauden ilmenevän samoin kuin aikaisemmin. Kun muut kulkevat omia polkujaan, he muuttuvat, ja he tarvitsevat aikaa ja vapautta muuttua. Kun me kuljemme omaa polkuamme, me muutumme. Kukaan ei muutu, kasva eikä parane hetkessä. Me päästämme irti odotuksistamme siitä, miten muut ihmiset toivoisivat tulevansa rakastetuiksi ja miten me kuvittelemme, että meidän pitäisi rakastaa heitä. Tavatessamme tutun henkilön, me kohtaamme joka päivä erilaisen ihmisen, joka on kasvanut, muuttunut, romahtanut, turtunut, parantunut, tai mitä tahansa. Hänen suhteensa maailmaan on muuttunut. Rakkaus muuttuu ihmisten muuttuessa. Se virtaa nykyhetkessä, ja avoimet sydämet näkevät sen. Rakkaus ilmaisee itseään myös suljettujen sydämien kautta, mutta ne eivät tunnista eivätkä arvosta sitä.

Suruton suru

Katso. minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuule minun ääneni ja avaa oven, minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.

Rakkaus koputtaa. Sitten se on hiljaa ja kuuntelee. Tämä on kauhun hetki. Mitä se kuulee? Hiljaisuuden? Kuuleeko se askeleita, jotka tulevat kohti vai menevät pois? Kuuleeko se oven avautumisen vai lukkiutumisen äänen? Kuuleeko se vihaa vai pyynnön odottaa? Kuinka kauan sen pitäisi odottaa? Kuinka monta kertaa sen pitäisi koputtaa? Pitäisikö sen koputtaa eri tavalla? Pitäisikö sen mennä pois ja palata myöhemmin? Koska? Mitä tapahtuu, jos ovi alkaa avautua? Onko pöydässä yhtään ruokaa? Kelpaako minun ruokani?

Rakkauden ulkopuolelta katsottuna nämä ovat kovia kysymyksiä. Hylkäämisen ja virheen mahdollisuudet näyttävät ylivoimaisilta. Mutta rakkaudessa juuri näin pitääkin tapahtua. Rakkaus koputtaa tarpeeksi äänekkäästi tullakseen kuulluksi, mutta tarpeeksi hiljaa, jotta siitä voisi olla piittaamatta. Jos joku kuulee minun ääneni… Se koputtaa niin pehmeästi, että talossa olijat tuntevat olevansa turvassa. Se ei pelota heitä uhkaamalla murtaa oven säpäleiksi voimalla. Se antaa ihmisten piiloutua tai tulla lähemmäksi. He voivat valita.

Kuka tahansa voi kolkuttaa. Mutta kaikki eivät kestä kauhun hetkeä kolkuttamisen jälkeen. He saattavat yrittää kolkuttaa pidempään tai kovempaa. He saattavat alkaa paukuttaa ovea tai koputella kaikkia ikkunoita ympäri taloa. He saattavat mennä pois, jos ovi ei avaudu välittömästi, tai he saattavat seisoa suljetun oven takana lähes loppuikänsä. He saattavat syyttää itseään virheellisestä koputtamisesta. He saattavat lakata koputtamasta loppuiäkseen. He vakuuttavat itselleen, etteivät he osaa koputtaa, ja he näkevät kaikkialla vain suljettuja ovia, joille he eivät osaa tehdä mitään.

Kun rakkaus aikoo koputtaa, se tietää, että juuri näin pitää käydä. Se tietää luovansa kauhun hetken itsensä tähden. Jos ovi pysyy kiinni, niin piti käydä. Jos ovi avautuu, niin piti käydä. Vastaus koputukseen alkaa sanalla "Jos".

Jos ovi alkaa avautua, pelon mahdollisuudet eivät katoa pois. Ne saattavat jopa lisääntyä. Me emme tiedä, mitkä sanat kuulemme ensimmäiseksi. Ovatko ne tervetulotoivotuksen, välinpitämättömyyden vai vihan sanoja? Mitä me näemme, kun astumme sisään? Voimmeko löytää mukavan istuimen? Saammeko yhtään ruokaa? Onko meidän ruokamme tarpeeksi hyvää? Astumme juhlapöytään vai surupöytään? Me emme tiedä, emmekä me voi tietää.

Juuri näin rakkauden pitää toimia. Ilmentääkseen itseään, sen on luotava kauhun hetki, surun tai ilon mahdollisuus. Jos se kohtaa surun, se tietää, ettei ole mitään syytä surra. Se teki sen, minkä se voi. Se hylättiin, mutta rakkaus voidaan hylätä. Se ei yritä kontrolloida eikä taivutella. Se saapuu lempeäsi ja nöyränä, mutta se saapuu myös täynnä voimaa, tietäen, että se voidaan turvallisesti hylätä. Se ei saavu kevytsydämisesti, pelkästään olemalla piittaamatta hylkäämisestä. Jokainen hylkääminen sattuu. Rakkaus vuodattaa kyyneleitä joka kerta, sillä se oli aito, ja sen ainoa toive oli oven avautuminen. Se koki menetyksen, ja se satutti paljon.

Rakkauden suru on totta. Mutta ei ole toista tietä. Ei ole pienintäkään mahdollisuutta kontrolloimiseen, manipulointiin eikä kostoon. Rakkauden täytyy koputtaa ja odottaa. Sen on määrä mennä pois tai tulla kutsutuksi sisään. Se voi myös odottaa tai palata myöhemmin, mutta sillä tavoin, että täydellinen valinnan vapaus säilyy. On mahdotonta rakastaa hyväksymättä mahdollisuutta tulla loukatuksi. Suru on rakkauden osa, mutta rakkaus ympäröi oman surunsa vielä suuremmalla rakkaudella. Rakkauden suru on suruton suru, jossa me löydämme ilon, arvokkuuden ja vapauden rakastaa. Rakkauden suru antaa meille enemmän voimaa kuin se kuluttaa, sillä me tiedämme, että rakkaudella ei ole muuta tietä. Silti kaikessa tässä, se ei ole yhtään vähäisempi kuin mikään muu suru. Se saattaa olla vielä syvempi, mutta elämää antava, ja suru, joka avaa silmämme näkymättömän todellisuuden kauneudelle.

Paranemisen vapaus

Olen oppinut luottamaan paranemisprosessiin. Ehdottomasti. Se on jotakin, jota me emme voi kontrolloida. Alkuun luulin, että sellaiset sanonnat kuin "Se mitä löydämme, ylittävät kaikki odotuksemme" olivat vain vakuutteluja, joiden tarkoitus oli auttaa meitä jaksamaan. Nyt tiedän, että ne ovat totta. Kun meidän tietoisuutemme on haavojemme, tuskiemme, pelkojemme tai kokemustemme rajoittama, me näemme koko maailman, mukaan lukien tulevaisuutemme ja paranemisemme, hyvin rajoittuneesti. Saatamme toivoa tietynlaisia muutoksia, mutta odotuksemme ovat hyvin rajoittuneita ja kapeita. Me emme mitenkään voisi nähdä toisin. Ei ole mitään keinoa, jolla pystyisimme kuvittelemaan sitä, joka on mielikuvituksemme ulkopuolella. Silti me yritämme, ja toisinaan hyvin kovasti. Me näemme päämäärän, ja joskus suuntaamme kaikki ponnistuksemme sen saavuttamiseen. Mutta päämäärämme nousee siitä, minkä me tiedämme. Se on vielä paranemattoman mielen päämäärä, kun se yrittää kuvitella vapaata ja parantunutta mieltä. Se on väkisin hyvin rajoittunut ja usein vääristynyt päämäärä.

Totuus on se, että me emme tiedä. Meidän tuskainen, haavoittunut ja ahdistunut mielemme ei voi tietää. Se, mitä me lopulta löydämme, on jotakin, joka laajentaa perspektiiviämme - jotakin, jota ei ainoastaan liitetä meidän entiseen mieleemme, vaan joka muuttaa ja vapauttaa mielemme. Tuntematon kohtaa tunnetun, ja tunnettu laajenee ja kasvaa. Meidän koko mielemme muuttuu, ja paraneminen tapahtuu. Meidän mielemme ei enää ole sitä, mitä se oli, vaan jotakin, joka oli meille ennen tuntematonta.

En suhtaudu paranemiseen enää ollenkaan niin vakavasti kuin aiemmin. Mitä tahansa teenkin, vie paranemistani eteenpäin, ja usein tavoilla, joita en osaisi kuvitella. Aikaisemmin, kun jokin tunne nousi esiin, keskityin kuuntelemaan sitä niin syvästi kuin pystyin. Toisinaan teen vielä niin. Toisinaan, kun tunnen oloni epämukavaksi, alan lukea kirjaa, täyttää työkirjaa, kirjoittaa jotakin päiväkirjaani, tai jopa teen jotakin, joka saa minut unohtamaan sen. Olen alkanut lukea ja kirjoittaa paljon. Voin sanoa että olen alkanut opiskella haavoittumisen ja paranemisen dynamiikkaa. Se, mikä on tärkeää, on että teen jotakin, joka jotenkin liittyy paranemiseen. Joskus vain kerään uutta informaatiota, tai väärää informaatiota. Eläessäni elämääni, tämä informaatiovarasto muuttuu tiedoksi, kokemukseksi ja ymmärrykseksi. Mitä tahansa teemmekin, ehkä lukuun ottamatta suoranaista pakenemista, auttaa meitä ja antaa meille keinoja kohdata omat asiamme ja oman tilanteemme. Niin kauan kuin emme syytä mitään itsemme ulkopuolella olevaa, vaan otamme vastuun omasta prosessistamme, mikä tahansa käy. Joskus meillä ei vielä saata olla tarvitsemiamme keinoja kohdata asiaamme. Joskus meillä on, ja silloin tiedämme mitä tehdä.

Me saatamme nähdä vain yhden ongelman ja vain yhden hyvän ratkaisun. Usein me kuitenkin näemme hämärästi, ja näemme väärän ongelman, tai vain joitakin sen oireita ja heijastuksia. Mitä enemmän keskitymme ratkaisemaan ongelmaa vanhoilla keinoillamme, sitä enemmän ajatuksemme nousevat vanhasta minästämme, ja sitä vähemmän me kykenemme näkemään tai hyväksymään muita ratkaisuja. Kuitenkin me voimme tehdä niin, jos meistä tuntuu siltä että niin on hyvä tehdä, tai me voimme tehdä mitä tahansa muuta. Omat asiamme kyllä ilmaisevat meille itsensä, kunhan emme vain katso liian kauas itsestämme. Tie tuntemattomiin paikkoihin kulkee tuntemattomien maisemien kautta. Parasta, mitä voimme tehdä, on odottaa ja luottaa prosessiin. Kartta ilmestyy aikanaan. Paraneminen saapuu aikanaan. Ymmärrys tulee, ja silloin me emme pelkästään ymmärrä jotakin uutta. Koko mielemme laajenee ja vapautuu. Se saa meille ennen tuntemattomia elementtejä. Ei ole tarpeen yrittää niin kovasti eikä työskennellä kovemmin. Elämä on elämää eikä työtä. Kun me lopulta koemme sen, on vaikea kuvitella, että emme tienneet.

Me opimme myös, että kiirehtimiseen ei ole mitään syytä. Esiin nousevien tunteiden kanssa eläminen ei saata olla miellyttävää, mutta joskus se on välttämätöntä. Raskaat tunteet eivät tarkoita sitä, että paranemisemme kokisi takaiskuja, vaan sitä että se menee eteenpäin. Me huomaamme ja koemme jotakin sellaista, josta emme aikaisemmin olleet tietoisia. Se on paranemista. Meistä tulee halukkaita ja valmiita muuttumaan, mutta se saattaa kestää jonkin aikaa ja tapahtua tavalla, jota emme olisi itse keksineet. Me muutumme. Me emme opi, vaan me muutumme. Me tulemme, Maailman, Elämän ja Korkeamman Voimamme muuttamiksi.

Lepää. Me emme tunne sitä rauhaa, joka on tuleva. Me emme tunne sitä vapautta emmekä sitä rakkautta, joka on tuleva. Anna sen ilmaista itsensä sinulle, ja sillä aikaa kun se tapahtuu, älä ota elämää liian vakavasti. Mieltä vaivaavien tunteiden kanssa ei ole kiva elää, mutta niillä on tarkoituksensa. Ne eivät ole uusia, paranemisen synnyttämiä. Ne ovat omia sisäisiä tunteitamme, jotka vihdoin saavat luvan tulla tietoisuuteemme. Me olemme eläneet niiden kanssa pitkän aikaa, tietämättä sitä itse. Ne menevät pois, mutta ne menevät omalla tavallaan. Me emme voi pudistaa niitä pois. Anna niiden olla omalla tavallaan, ja kun ne ovat ja vihdoin lähtevät pois, ne antavat sinulle parhaan lahjansa. Ne antavat sinulle kappaleen itseäsi, niin hienon ja kauniin kappaleen, että vain katsot sitä ihmeissäsi. Ajan saatossa me tulemme tuntemaan sen, minkä kuvittelimme olevan mahdotonta tuntea, ja kokemaan sen, minkä ajattelimme olevan saavuttamatonta.

Takaisin todellisuuteen

On aikoja jolloin vanhat ajatukset ja käyttäytymiset palaavat. Ne saattavat olla stressin, masennuksen, levottomuuden tai pitkästymisen aikoja. Jokin tuskallinen kohottaa päätään ja haluamme helpotuksen. Ajatuksemme kadottavat raikkautensa ja alkavat pyöriä vanhoissa ympyröissä. Me saatamme selittää itsellemme, että voimme antaa itsemme nauttia joistakin elämänalueista, ja että me itse asiassa pidämme siitä, mitä teemme. Saatamme ajatella, että olemme päässeet vapaiksi ja voimme nauttia elämän hyvistä asioista. Se saattaa olla totta, tai me voimme olla takaisin kieltämisessä.

Paranemisemme aikana kohtaamme uusia asioita. Me kohtaamme tuskaa, vielä lisää tuskaa ja sitten vielä tuskaa. Toisinaan on vaikeaa hyväksyä paranemisen hitautta. Odotamme levottomina paranemisen merkkejä, ja kun näemme ensimmäisiä vihjeitä jostakin uudesta, me usein luulemme olevamme pidemmällä kuin olemmekaan. Paraneminen tulee, mutta vain kun me hyväksymme tunteemme, ja sen miten voimme kunakin hetkenä. Me olemme siinä, missä olemme, ja jonkin muun odottaminen satuttaisi meitä enemmän kuin sen hyväksyminen, mitä olemme juuri nyt. Parasta, mitä voimme tehdä, on lakata odottamasta ja tunnustaa tunteidemme todellisuus.

Mutta vanha tapa välttää tuskaa ei vie paranemistamme eikä elämäämme eteenpäin. Se saattaa olla tarpeen, jotta kestäisimme yhden päivän, tai se ei saata olla tarpeen. Kun kiusaukset palaavat, on aika kysyä kovia kysymyksiä:

Olen oppinut kysymään näitä kysymyksiä, ja usein ne paljastavat, että olen palannut tai olen palaamassa vanhoihin keinoihin välttää tunteitani. On ollut hienoa huomata, että en halua tehdä niin. En halua palata haavemaailmaan. Haluan kuulua oikeiden ihmisten maailmaan kaikkine iloineen, suruineen ja hetken kestävine tuskineen.

Siispä kysyn näitä kysymyksiä ja palaan todellisuuteen. Menen kävelylle tai alan koskettelemman kaikkea lähelläni olevaa - vaimoni mukaan lukien. On ollut hienoa oppia tuntemaan kotini koskettelemalla sitä. Se tuntuu hyvältä, ja koskettaminen on vahva aistimus. Joskus alan kirjoittaa päiväkirjaani tai lukea. Minulla on jo melkoinen paranemiskirjallisuuden kokoelma, ja pidän siitä hyvin paljon. Painojen nostelu on hyvä tapa purkaa levottomuuttani ja edistää terveyttäni. Toisinaan minulla on tarve tavata joku - ei sähköpostitse eikä puhelimella - vaan oikea ihminen, ja saada tuntea hänen läsnäolonsa.

Terveen päätöksen tekeminen ja vastuun ottaminen omasta elämästämme on rakastavin teko, jonka voimme itseämme kohtaan tehdä. Sillä me kerromme itsellemme olevamme parhaan tietämämme asian arvoisia. Se ei ehkä aina tunnu hyvältä päätöksenteon hetkellä, mutta se on todellista rakkautta ja se parantaa. Se vakuuttaa meille, että me olemme rakastettavia, ja että ansaitsemme rakkautta. Me ansaitsemme oman rakkautemme, ja parhaan osan siitä.

Itseemme keskittyminen

Tie paranemiseen kulkee itseemme keskittymisen kautta. On tarpeen katsoa omaan sieluumme ja unohtaa kaikki muu ja kaikki muut, edes hetkeksi. Me pidämme huolta itsestämme, ja on oikein olla itseemme keskittyneitä jonkin aikaa. Me tunnemme tunteemme ja ymmärrämme, että ne ovat vain meidän. Me parannamme haavamme ja ymmärrämme, että ne ovat vain meidän. Itseemme keskittymisessä ei ole mitään väärää niin kauan kuin olemme siitä itse tietoisia emmekä tee vääryyttä muiden ihmisten oikeuksille. Meidän ongelmamme johtuivat osaltaan siitä, että keskityimme itseemme tietämättämme, ja koska meillä ei ollut vaihtoehtoa.

Olin kiinni itsessäni pitkän aikaa. Kaikkialla mihin menin, keskityin vain omiin tunteisiini. Se oli hyvää ja tarpeellista. Mutta me emme voi elää vain itseämme varten. Me voimme kuunnella omia tunteitamme ja luottaa omaan intuitioomme, mutta järjen täytyy kesyttää ne. Tunteemme omat tosia ja todellisia, mutta ne eivät saa ajaa meitä. Me tunnemme sen, minkä tunnemme, ja me myönnämme sen. Meidän on ehkä joskus elettävä tunteitamme vastaan, mutta se ei tarkoita sitä, että eläisimme itseämme vastaan. Me elämme itseämme vastaan, jos emme kunnioita emmekä koe tunteitamme. Kokiessamme tunteemme opimme tuntemaan ne viestit, joita ne tahtovat kertoa. Jos ne kertovat vanhoista haavoista, saatamme valita elää tunteitamme vastaan tietäen, että millä tahansa, mitä teemme nyt, ei ole vaikutusta tunteisiimme. Vanhat haavat kiusaavat meitä kaikkialla, paitsi silloin kun antaudumme pikalääkitykseen. Mutta se ei paranna niitä, vaan se estää niitä paranemasta.

Vanhat haavat ja tunteet pyrkivät ohjaamaan meitä vanhoihin tuttuihin kuvioihin. Niillä on taipumus viedä meidät olosuhteisiin, jotka estävät paranemistamme. Ne haluavat olla niin kuin ne ovat aina olleet, ja ne haluavat meidän olevan niin kuin olemme aina olleet. Ne puolustavat itseään jotakin sellaista vastaan, joka on jo kadonnut, mutta ne eivät tiedä mitään muuta keinoa itsensä puolustamiseen. Me tiedämme, mutta toisin toimiminen on tahdon ele. Joskus toisin toimiminen on lähes teeskentelyä. Se on vastuullisuuden ele.

Me tiedämme, koska on aika mennä eteenpäin. Itseemme keskittyminen tulee vaikeammaksi ja ärsyttävämmäksi kuin muuttuminen. Elämä saa meidän huomiomme. Silloin itseemme uppoutumisesta irti pääseminen tulee iloiseksi kokemukseksi. Me alamme nähdä ympärillämme olevassa maailmassa uusia asioita. Me alamme toimia uusilla tavoilla, jotka eivät ole itsekeskeisiä.

Paranemisen alkuvaiheessa minusta tuntui välillä siltä kuin koko ruumiini olisi ollut täynnä tuskaa. Oli aikoja, jolloin kipu oli päässäni, sydämessäni, rinnassani, tai monissa paikoissa yhtä aikaa. Tällä hetkellä tuska tuntuu siltä kuin se olisi pieni säilykepurkki lähellä sydäntäni. Se on selkeästi erillinen asia sisälläni. Itse asiassa tämä on iloinen kokemus, sillä tiedän, että se on siellä, mutta tiedän myös, että se ei ole minä eikä edes osa minua. Tämä on antanut minulle rohkeutta palata niihin olosuhteisiin ja paikkoihin, joissa minua on haavoitettu. Se ei ollut helppoa, ja pelkäsin. Opin kuitenkin, että voin elää niissä eivätkä ne enää haavoita minua. Itse asiassa se on auttanut minua paranemaan lisäämällä itseluottamustani. Ymmärsin, että menneisyys on menneisyyttä ja minä elän nykyhetkessä, vapaana menneisyydestä.

Me emme saa olla kovia itsellemme. Annamme itsellemme luvan olla itseemme uppoutuneita niin kauan kuin se on tarpeen. Kun olemme valmiit menemään eteenpäin, me tiedämme sen. Itseemme keskittyminen ei tunnu enää oikealta. Tunteemme ja intuitiomme kertovat meille, milloin on aika elää tunteitamme vastaan jonkin aikaa, jotta pääsisimme niistä vapaiksi. Korkeampi Voimamme on meidän kanssamme. Hän antaa meille rohkeuden, sillä hän haluaa näyttää meille koko maailman - ei vain meitä itseämme.

Anna itseesi uppoutumisen tulla, ja anna itsellesi kaikki se huomio, jonka tarvitset. Älä kiirehdi siitä pois. Se lähtee, kun se on valmis lähtemään, ja kun se on tehnyt tehtävänsä. Se ei ole itsekkyyttä, vaan itsemme rakastamisen teko, joka johtaa meidät pois itsekkyydestä.

Maailman tuska

Kun olemme oppineet kokemaan ja hyväksymään tunteemme ilman, että kokisimme niiden uhkaavan meitä, taistelleet oman taistelumme varjojemme kanssa, ja kulkeneet Sielun Pimeän Yön läpi, kohtaamme valtavan haasteen, joka voi olla lähes yhtä suuri kuin meidän oma paranemisemme: maailman tuskan.

Kun suojaavat puolustusmuurimme ovat poissa ja olemme osa maailmaa, sydämemme huomaa muiden ihmisten tuskan. Me ymmärrämme heidän tuskansa, näemme, miten he ponnistelevat elämässään tuskansa keskellä ja etsivät kaikenlaisia unohduksen ja vapautuksen hetkiä. Me huomaamme heidän epätoivoisen etsintänsä, kun he hakevat rakkauden ja hyväksynnän hetkiä. Huomaamme, kuinka ihmiset vahingoittavat toisiaan ja itseään. Huomaamme, miten mies ja nainen etsivät helpotuksen hetkeä, mutta lopulta päätyvät vain vahingoittamaan itseään ja toisiaan. Me huomaamme väärin kohdellun lapsen ja kipuilevan vanhemman.

Tämä on vaikea hetki, erityisesti kun me ymmärrämme, että voimme tehdä vain hyvin vähän. Lähes aina ainoa vaihtoehtomme on olla valmiita auttamaan ja parantamaan niitä, jotka ovat haavoittaneet itseään niin paljon, että he alkavat etsiä apua. Me voimme vain katsoa näytelmää, jossa ihmiset vahingoittavat toisiaan ja tuntea myötätuntomme, avuttomuutemme ja siitä seuraavan tuskan.

Me kestämme tämän heräämisen samalla tavoin kuin kestimme oman paranemisemme: kokemalla tunteemme. Toisinaan ne voivat tuntua ylivoimaisilta, mutta me tunnemme ne. Meidän on ehkä tarpeen itkeä ja rukoilla maailman puolesta. Me kestämme myöntämällä sen, että tuo tuska ei ole meidän. Se on maailman tuska, jonka me nyt huomaamme ensimmäistä kertaa. Heräämisen jälkeen seuraa syvä rauha, ja jokin, jota sanoisin Viimeiseksi Irti Päästämiseksi ja Lopulliseksi Levoksi.

Ymmärrämme, että ihmiset tekevät, mitä he tekevät, ja suuri osa, hyvin suuri osa heidän tekemisistään, on tuskan sanelemaa. Heihin sattuu. He ovat yksinäisiä ja eristyksissä. He eivät kestä tuskaansa eivätkä he osaa kohdata sitä. He etsivät muita ihmisiä, ei siksi, että he rakastaisivat heitä, vaan siksi, että saisivat kokea edes lyhyen hetken ajan vähäisempää tuskaa. He satuttavat itseään, ja me tiedämme, että heihin sattuu liian paljon jo nyt. Me huomaamme heidän pelkonsa ja sen, miten he vaimentavat olemassaolonsa kauhun. Tämä on hirvittävä näky, ja me elämme sen keskellä joka ikinen päivä.

Tämä on näky, joka paljastetaan sellaisille, jotka kestävät sen. Se näytetään niille, jotka ovat juurtuneet universumin kotiin ja Jumalan rakkauteen, ja niille jotka tietävät olevansa Jumalan rakastamia. Tämä on maailma sellaisena kuin Jumala näkee sen. Se näytetään niille, joiden muurit ovat poissa, ja jotka eivät taistele sitä vastaan. Tämä on Jumalan rakkaus ihmisen sydämessä. Tämä on se rakkaus, joka tekee meistä iloisia ja halukkaita palvelijoita.

Kun olemme selvinneet heräämisestä ja shokista, löydämme Rauhan omana itsenämme olemisessa maailman keskellä. Me alamme rakastaa omalla tavallamme, intuitiomme ja mielemme ohjaamina. Me opimme luottamaan ja hyväksymään. Meidän ei tarvitse juosta ympäriinsä yrittäen saada ihmiset kokemaan vähemmän tuskaa. Me tiedämme, mitä he tekevät, ja että heitä voi auttaa vain kun on oikea hetki. Meitä ei enää saa niin helposti houkuteltua vahingollisiin ja itseämme tai toisia tuhoaviin systeemeihin. Me opimme tunnistamaan oikean rakkauden ja saamme lisää rohkeutta elää omalla rakastavalla tavallamme, vaikka kukaan muu ei tekisi samaa kuin me.

Tämä herääminen voi olla rankka, ja se voi särkeä kenen tahansa sydämen (oma sydämeni vapisi sen kourissa). Jotkut kulkevat sen läpi pehmeästi, vain ymmärtäen, että heidän on käytettävä omia lahjojaan muiden palvelemiseen. Joka tapauksessa tämä kokemus - olipa se radikaali tai pehmeä - on niin vahva, että se vie pois kaiken itsekkyyden, tai ainakin suuren osan siitä. Se mitä jää jäljelle, ei ole jotakin jota voisimme kutsua Itseksi, vaan Myötätunnoksi. Meidän sydämestämme tulee yksinkertainen, myötätuntoinen rakkauden keskus muita ihmisiä ja itseämme kohtaan. Tämä lienee maallinen heijastus Jumalan rakkaudesta kaikkien yksilöiden vapauden keskellä.

Tämä sydämen avautuminen maailmalle on täysin erilainen kuin mitä odotin. Se ei täytä sydäntä suurelle ilolla. Se täyttää sen surulla, myötätunnolla, rakkaudella ja kuulumisella. Ilo on läsnä, mutta se ilmestyy vasta heräämisen jälkeen. Se ei ole ekstaasia eikä jännitystä, vaan nöyrä, iloinen ja rauhallinen oman paikkamme hyväksyminen maailmassa. Tämän hyväksymisen myötä tulee kyky kokea tuskaa ilman, että kokisimme olomme tuskalliseksi. Samassa pakkauksessa tulee todellinen myötätunto haavoitettuja sydämiä kohtaan, jotka edelleen haavoittavat itseään ja toisiaan, ja me tiedämme, että me olemme lakanneet tanssimasta heidän mukanaan. Me seisomme tanssilattian vieressä, valmistautuen parantamaan niiden haavat, jotka putoavat tai työnnetään tanssilattialta pois, samalla kun loppu porukka jatkaa tanssimista.

Mutta kaiken tämän keskellä muista, että heidän tuskansa ei ole sinun. Koe omat tunteesi ja kestä tämä lyhyt matka syvään rauhaan. Kun olet siellä, sinä rakastat, palvelet ja kuulut uudella tavalla. Olet löytänyt paikkasi maailmassa, tai oikeammin, sinun paikkasi on tullut sinun luoksesi.

Ole sitä mitä olet

Meillä on taipumus määritellä itsemme ja muut ihmiset sen mukaan mitä me olemme olleet ja mitä he ovat olleet. On vaikeaa määritellä itseämme ja muita sen mukaan mitä me olemme tai mitä he ovat, sillä se on vielä avoin, hetkellinen ja jatkuvasti muuttuva. Se, mitä me olemme kunakin hetkenä, on elävää, taipuisaa, eikä vielä täysin määrättyä.

Menneisyytemme on suljettu ja siksi helppo ymmärtää. Se on jotakin, jonka voimme ottaa käsiimme ja sanoa, "olen tätä". Mutta me emme katso edes koko menneisyyttämme. Me poimimme "tärkeitä" tai "merkityksellisiä" asioita ja määrittelemme itsemme niiden mukaan. Ne asiat, joita poimimme, ovat enemmän tai vähemmän satunnaisia, oman kulttuurimme, tunteidemme tai arvojemme määräämiä. Näin tehdessämme oma määritelmämme itsestämme on epätäydellinen, jonkin verran mielivaltainen, ja jotakin, jota ei enää ole. Me emme ole sitä mitä me olimme kaksikymmentä vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten tai kuukausi sitten. Me määrittelemme itsemme muutamilla yksityiskohdilla joita me emme ole, vaikka sanomme "juuri tätä minä olen". Tämä kaikki on menneisyydessä kiinni olemista.

Näin me määrittelemme myös muut ihmiset. He ovat tehneet tai eivät ole tehneet jotakin - joskus hyvin kauan sitten. He ovat sanoneet jotakin, ja me muistamme joitakin heidän eleitään. He eivät ole silmiemme edessä nykyhetkessä, sillä tavoin vapaasti virtaavina kuin he todellisuudessa ovat.

Vaatii melkoisesti avoimuutta, joustavuutta ja turvallisuutta, jotta antautuisimme määrittelemään itsemme sen mukaan, mitä kussakin hetkessä olemme. Me olemme käsitelleet menneisyyttämme ja päästäneet irti, päästäneet irti, ja yhä päästäneet irti. Pitkän aikaa olemme määritelleet itsemme sen mukaan, mitä me olemme olleet, mitä olemme tehneet, mitä emme ole tehneet, ja mitä meille on tapahtunut. Tämä kaikki on ollut välttämätöntä, sillä keskeneräiset ja käsittelemättömät asiat sitovat meidät menneisyyteen. Kun alamme päästää irti pelosta sitä kohtaan, että olisimme spontaanisti oma itsemme kussakin hetkessä, alamme määritellä itseämme sen mukaan, mitä olemme ohikiitävässä hetkessä.

Kukaan ei voi ennustaa meitä, eikä kenenkään tulisi yrittää ennustaa meitä. Meidän ei tulisi yrittää ennustaa kenenkään käyttäytymistä. Voimme antaa itsellemme ja muille luvan reagoida nykyhetkeen juuri sellaisina kuin me olemme silloin kun se tulee. Sama koskee muita ihmisiä. Joka kerran heidät nähdessämme meillä tulisi olla uudet silmät, ja meidän tulisi toivottaa heidät tervetulleiksi vapaudessa ja avoimuudessa. Mutta me voimme tehdä niin vain kun koemme olevamme turvassa eikä meillä ole tarvetta kontrolloida elämää eikä muita ihmisiä. Kun omanarvontunteemme ja itseluottamuksemme löytävät levon omana itsenämme olemisessa, voimme päästää irti vahingollisista ja menneisyyteen sitovista itsemme määrittelyistä. Mennessämme ostoksille määrittelemme itsemme "sellaisena, joka on ostoksilla". Kun joku kysyy meiltä, "kuka sinä olet?", voimme sanoa, "Minä olen se, joka puhuu kanssasi". Kun me löydämme rauhan itsemme ja menneisyytemme kanssa, voimme määritellä itsemme sanomalla "Minä olen se, joka tekee", tai "Minä olen se, joka on". Tämä määrittely on vaihtuva, avoin ja jatkuvasti muuttuva - mikä on juuri sitä, mitä me olemme. Ole se, joka olet .


kaikki oikeudet Kotkansydän 2003