[an error occurred while processing this directive]

Pois tuskasta

Pois tuskasta

  1. Johdanto
  2. Hyväksyminen
  3. Kuunteleminen
  4. Rakkaus
  5. Irti päästäminen
  6. Kuuluminen
  7. Sureminen
  8. Viha
  9. Pelko
  10. Armo ja totuus
  11. Läsnäolo
  12. Usko
  13. Vastuu

8. Viha

Meillä on hyviä syitä olla vihaisia. Muut eivät ymmärrä meitä. Muut eivät tee sitä, mitä me tahtoisimme. He tekevät asioita, joita me emme tahdo. Emme pidä joistakin piirteistä itsessämme. Meitä voi olla kohdeltu väärin. Olemme pakkomielteisiä ja olemme voineet kohdella muita väärin. Olemme kohdelleet itseämme väärin. Me emme saa sitä huomiota, joka mielestämme kuuluisi meille. Maailma kohtelee meitä epäreilusti. Maailma kohtelee muita epäreilusti.

Muilla on hyviä syitä olla vihaisia. Emme kohtele heitä siten kun he mielestään ansaitsisivat. Teemme asioita, joista he eivät pidä. He saattavat suojella rajojaan meitä kohtaan, ja niin tehdessään he tekevät hyvin. He saattavat suojella haavoitettua sisäistä Lastaan niillä tavoin, joilla he pystyvät, ja niin tehdessään he tekevät hyvin. He eivät saata pitää meistä kun me muutumme, alamme omistaa omaa voimaamme, ja alamme entistä enemmän olla oma itsemme. Me muutamme systeemiä johon hekin kuuluvat, ja heidän on löydettävä uusia tapoja olla siinä mukana. He saattavat yrittää entistä enemmän kontrolloida meitä, jolloin he saattavat käyttää vihaa säilyttääkseen vanhan systeemin. Meilläkin voisi olla hyviä syitä olla vihaisia, jos joku lähellämme alkaisi muuttua, ja meidän olisi löydettävä uusia tapoja elää hänen kanssaan.

Viha on vahva tunne, ja hyvä tunne. Se kertoo, että jotakin meille tärkeää uhataan tai rikotaan. Se kertoo, että jotakin tärkeää tehdään tai ei tehdä. Kun me olemme vihaisia, pystymme tekemään monia asioita, joita emme kykenisi tekemään ilman sitä. Se pistää meidät liikkeeseen ja muut ihmiset liikkeeseen. Se voi myös halvaannuttaa meidät tai muut. Kun joku on vihainen, me voimme vastata hänelle vihalla tai pelolla. Kun me olemme vihaisia, muut ihmiset voivat vastata meille vihalla tai pelolla. He voivat vastata myös ymmärtäen, antaen meille luvan olla vihaisia, arvostaen vihaamme ja kuunnellen meitä. Jos he kokevat olevansa turvassa, he voivat tulla meidän luoksemme ja kuunnella vihaamme kokematta itseään uhatuiksi. Jos koemme itse olevamme turvassa, voimme vastata parantavalla rakkaudella kun joku on vihainen siitä, mitä me olemme tehneet, mitä me emme ole tehneet, tai mistä tahansa. Mutta jos heillä on kätkettyjä tavoitteita, joita he eivät uskalla paljastaa, rehellinen vastaus tavallisesti saa aikaan vain lisää vihaa. Parantava rakkaus ymmärtää myös tämän, ja se kommunikoi hyväksyntää osallistumatta vahingollisiin systeemeihin, ja yrittämättä lukea muiden ajatuksia.

Jos me emme kunnioita vihaamme ja annamme sen ottaa itsestämme vallan, viha voi olla vaarallinen ja tuhoisa tunne. Kontrolloimaton viha estää meitä ymmärtämästä tilanteita oikein. Me näemme vain yhden hyvän ratkaisun, joka on yleensä vielä tuhoisa. Emme halua kuunnella muiden ajatuksia. Emme halua ymmärtää heitä. Saatamme ilmaista vihaamme kontrolloimattomasti, mutta sen jälkeen tavallisesti pahoittelemme itseämme tai koemme katkeruutta.

Me tarvitsemme vihaa. Niin myös muut. Me tarvitsemme vihaa suojellaksemme itseämme. Kun siirrymme asioiden kieltämisestä niiden hyväksymiseen, kuljemme usein vihan kautta. Kun vihdoin tunnustamme itsellemme menetyksemme, saatamme kokea vihaa, ja syystä. Kun lopulta huomaamme, miten olemme eläneet elämämme, saatamme olla vihaisia itsellemme. Myös muiden ihmisten on ehkä kuljettava vihansa läpi, ja me annamme heidän tehdä sen. Jos me emme tunnusta heidän vihaansa todellisena ja hyvänä, saatamme estää heitä saavuttamasta seuraavan askeleensa - hyväksymisen. Se on myös meidän seuraava askeleemme. Kohtaamme vihaa itsessämme ja muissa, ja me kunnioitamme sitä. Hyväksymme sen olennaisena ja tärkeänä osana paranemistamme. Kun me alamme parantua, tulemme enemmän tietoisiksi itsestämme ja myös vihastamme. Viha ei kuitenkaan ole päämäärämme. Se on tärkeä vaihe menetysten hyväksymisessä, ja jos emme anna itsellemme lupaa olla vihaisia, paranemisemme pysähtyy. Jos emme anna muiden olla vihaisia, estämme heitä paranemasta - tai ainakin oman osamme heidän paranemisessaan.

Vihassa ei ole mitään pelättävää. Se on vain tunne, ja yhtä hyvä kuin mikä tahansa tunne. Joskus se voi saada meidät valtaansa, mutta se ei johdu vihasta. Mikä tahansa tunne voi saada meidät valtaansa samalla tavalla kuin viha. Se kontrolloi meitä, jos emme ole selvillä siitä, että tunnemme vihaa, jonka tarkoitus on pelkästään kertoa meille, että jokin meille tärkeä asia on uhattuna. Meidän täytyy tuntea tunne, mutta meidän on myös kuunneltava sitä. Kun tulemme tietoisiksi tunteistamme, alamme oppia pysähtymään ja kysymään "Mikä on niin tärkeää että tunnen vihaa?" Nöyrrymme vihamme edessä, mutta jotta voisimme tehdä niin, meidän on koettava vihamme ja päästettävä se menemään. Jos me yritämme kieltää sen, se kontrolloi meitä ja saa meidät kostonhaluisiksi. Silloin me emme opi sitä olennaista viestiä, jonka viha halusi välittää. Meidän täytyy myöntää vihamme. Meidän on tarpeen tuntea vihaa. Kun me olemme tunteneet sen, se on mennyt pois ja tunnemme itsemme jälleen rauhallisiksi. Sitten me voimme alkaa pohdiskella sitä, mille olimme vihaisia, ja opimme jotakin itsestämme, arvoistamme, tarpeistamme tai odotuksistamme. Me voimme tehdä niin vain jos hyväksymme vihamme hyvänä.

Kun muut ihmiset ilmentävät meille vihaa, he eivät ole vihaisia meille. He ovat vihaisia siksi, että jokin heille tärkeä on uhattuna. He pelkäävät että he menettävät jotakin tärkeää, tai he ovat voineet menettää jotakin tärkeää. Saatamme olla osallisina heidän menetykseensä, tai he saattavat vain tuulettaa vihaansa meille. He saattavat kokea itsensä uhatuiksi ja puolustavat itseään vihalla. He saattavat kokea takaumaa, josta he eivät ole tietoisia. Kun me ymmärrämme tämän, voimme antaa heidän tuntea vihansa, mutta voimme tehdä niin vain jos emme itse pelkää vihaa. Voimme sietää heidän vihaansa ja kohdata sen rakentavasti vain kun koemme itse olevamme turvassa. Me emme koe olevamme turvassa, jos koemme takauman, tai jos koemme, että heidän vihansa on uhka meidän olemassaolollemme. Kun olemme parantuneet ja päässeet eroon niistä takaumista, joihin viha voi saattaa meidät, olemme vahvoja kohtaamaan muiden vihaa, ja voimme auttaa heitä työstämään sitä. Opimme kunnioittamaan vihaa sisäisen Lapsemme keinona viestiä meille jotakin, ja opimme kuuntelemaan sitä. Opimme näkemään vihan takana olevat asiat emmekä pelkästään vihaa itseään.

Kätketty viha

Me olemme addikteja, pakkomielteisiä, joiden sisällä on paljon varastoitua vihaa ja katkeruutta. Olemme vihaisia itsellemme ja kykenemättömyydellemme päästä vapaiksi. Olemme katkeria addiktiotamme ja loputonta helpotuksen etsimistämme kohtaan, joka kuitenkin oli ainoa asia, jonka avulla kykenimme jatkamaan elämäämme. Vihaamme omaa elämäämme, ja toisinaan olemme itsekin siitä selvillä. Meissä on kuitenkin huomattavasti enemmän vihaa kuin tiedämme. Kun pääsemme kosketuksiin niiden olosuhteiden ja tunteiden kanssa, jotka sysäsivät meidät polullemme, löydämme kätketyn vihamme. Tunnustamme ja tunnistamme sen epäoikeudenmukaisuuden ja syyttelyn, jonka kohteiksi me jouduimme. Niin tehdessämme me tunnemme sen. Me tunnemme ne tunteet, joita epäoikeudenmukaisuus ja hyväksynnän puute saivat aikaan – lopultakin me tunnemme, mitä tunsimme silloin, mutta mitä emme saaneet silloin tuntea. Me tunnemme vihaa. Siten me tunnustamme sen Lapsen, joka me olimme, ja hänen todellisuutensa. Me tunnustamme hänen intuitionsa, ja silloin me huomaamme, että hän oli oikeassa. Me löydämme rauhan, mutta vain jos olemme halukkaita menemään vihamme läpi. Siitä tulee hauskaa. Siitä tulee myös pelottavaa, mutta ennen kaikkea vapauttavaa.

En ollut vihainen mies. Ainakin ajattelin niin. Silloin tällöin menetin malttini, mutta en usein. Toisinaan rikoin jotakin. Välillä menin energiselle kävelylle tai raivosin liikenteessä. Kun tunsin vihaa, se otti minusta vahvan otteen. Usein pystyin kontrolloimaan itseni, jolloin vain puristelin nyrkkejäni, mutta joskus raivosin. Minulle viha oli yhtä kuin kontrollin menetys - epäsuotava olotila. Moniin muihin verrattuna olin mielestäni rauhallinen mies.

Kun aloin lukea Robert Burneyn tekstejä, huomasin sanan "viha", mutta se ei merkinnyt minulle paljoa. Luin Robertin kirjoituksia monta kuukautta ja luen niitä vieläkin. Muutamien kuukausien kuluttua silmäni alkoivat pysähtyä jokaisen sanan "viha" kohdalla. Aloin ajatella sitä ja sen mahdollista merkitystä. Kerran lukiessani jälleen sanan "viha" tunsin ikään kuin sähköiskun. Sekunnin murto-osan ajan joka soluni oli täynnä energiaa ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Se oli siellä, aivan varmasti – ja sitä oli paljon. Halusin löytää sen. Pitkästyttävissä kokouksissa aloin listata kaikkia tietämiäni vihan sanoja. Aloin piirtää kuvia pommeista, pääkalloista, aseista ja kaikesta, jolla oli jotakin tekemistä vihan kanssa. Vaihdoin tietokoneeni näytön värit voimakkaiksi ja ärsyttäviksi. Tiesin olevani oikeilla jäljillä, mutta kovin paljoa ei tapahtunut. Joka tapauksessa valmistin itseäni kohtaamaan jotakin, jonka olin kieltänyt itseltäni kauan aikaa.

Yritin musiikkia, mutta minulla ei ollut mitään tarpeeksi vahvaa. Eräs työtoveri lainasi minulla puolenkymmentä CD-levyä kauhu- ja raivomusiikkia, mikä oli juuri sitä mitä tarvitsin. Vietin monta iltaa ja yötä kuunnellen sitä, ja viha tuli esiin. Se oli upea kokemus. Viha oli todellinen ja se tuli jostakin syvältä sisältäni. Kuitenkin se oli täysin minun hallinnassani. Saatoin tuntea yhtenä hetkenä valtavaa raivoa, mutta seuraavassa hetkessä saatoin päättää lakata tuntemasta sitä, jolloin se meni pois. Minulla on hieno muisto yhdestä illasta: Läksin autoajelulle kuunnellen kauhumusiikkia. Kuskin penkki tärisi bassojen voimasta ja tunsin olevani toisen maailmansodan lentäjä. Autot lähestyivät minua pimeydestä ja mielikuvituksessani painoin konekiväärieni liipaisinta. Autot räjähtivät ja suistuivat tieltä valtavina liekkipalloina. Karjuin ja ulvoin raivosta ja tyytyväisyydestä. Noin puolen tunnin jälkeen olin täysin rauhallinen. Laitoin Albinonin Adagion soimaan ja lensin takaisin savuavien raunioiden yli. Viha oli poissa, ja sen tilalla oli syvä rauha ja lepo. Kuuntelin kauhumusiikkia kuukauden tai pari. Nykyään kuuntelen sitä vain satunnaisesti, eikä se enää merkitse juuri mitään.

Sen jälkeen kun olin löytänyt vihani, pystyin kokemaan sitä "normaaleissa" olosuhteissa. Erityisen mielenkiintoista oli se, että se ei enää koskaan ollut kontrolloimatonta. Joka kerran se oli täysin hallinnassani, mikä antoi minulle rohkeutta antautua sille kokonaan. Ajattelen, että aikaisemmin kokemani kontrolloimaton viha johtui takaumista, joista en ollut tietoinen. Tilanteet laukaisivat ne ilman minun lupaani. Kun lähestyin vihaani ilman takaumia, kutsuin sen esiin, jolloin se oli täysin minun hallinnassani. Nautin jokaisesta sellaisesta tilanteesta, ja joka kerran jälkeen olin entistä rauhallisempi. Monilla muilla on samanlaisia kokemuksia.

Alkuperäisellä vihallani ei ollut selvää osoitetta. Minä pelkästään päästin menemään paljon painetta sisältäni, ja joka kerran jälkeen tunsin itseni paljon rauhallisemmaksi. Kun jätin kauhumusiikin taakseni, tiesin mitä viha on, ja aloin tuntea raivoa ja vihaa niitä elämän kohtaloita kohtaan, joiden läpi olin kulkenut. Toisinaan olin raivoissani äidilleni ja niille alkoholistimiehille, jotka hakkasivat minua. Tämä oli aikaa, jolloin myönsin ne vääryydet, joiden kohteeksi olin joutunut. Myönnettyäni ne pystyin antamaan ne anteeksi. Me emme voi antaa anteeksi, ellei ole mitään anteeksi annettavaa. Vasta kun myönnämme kokeneemme vääryyttä, meillä on jotakin, minkä voimme antaa anteeksi. Voimme antaa anteeksi älyllisesti, jolloin älymme on antanut anteeksi, mutta elleivät tunteemme ole päässeet kokemaan vääryyksiä, ne eivät voi osallistua anteeksiantoon, eivätkä ne silloin voi saada rauhaa. Pystyin antamaan anteeksi ja päästämään irti lapsuuteni tuskallisista tapahtumista hyvin syvällä tasolla.

Kun kätketty viha ja katkeruus ovat poissa, pystyn tuntemaan vahvaa myötätuntoa äitiäni kohtaan, ja pystyin rakastamaan isääni hetken aikaa ennen kuin hän kuoli. Isälläni ja minulla oli monia ymmärtäväisiä keskusteluja, ja me molemmat itkimme yhdessä. Rakastin isääni, ja kun hän kuoli, kirjoitin Isäni. Olen ylpeä siitä, että saan olla hänen poikansa, samoin kuin olen ylpeä äidistäni. Äitini vanhetessa hänen puolustuksensa on pehmentynyt, ja olemme joskus itkeneet yhdessä. Pystyin ymmärtämään sen kovuuden, jonka läpi hän itse kulki. Hänen lapsuutensa ei ollut onnellinen. Hän oli sodan lapsi, ja usein yksin unohdettu lapsi. Hän sairasti pitkään, minkä takia hänen piti keskeyttää opintonsa. Arvostan hänen kestävyyttään.

Sen jälkeen kun olen päässyt eroon kätketystä vihastani, en ole koskaan menettänyt malttiani. Olen ollut vihainen monta kertaa, mutta se on ollut nautinnollista. Olen käyttänyt vihaa rakentavasti suojellakseni rajojani, vaikka minulla on vielä paljon opittavaa vihan tehokkaasta ja rakentavasta ilmaisemisesta. Silti siitä on tullut palvelijani. Olen ymmärtänyt myös, että muut tarvitsevat sitä, että he saavat ilmaista vihaa, ja heillä on oikeus olla vihaisia. He tarvitsevat sitä niin kuin minäkin. Kun tunnen vihaa, se johtuu jostakin nykyhetkessä olevasta, eikä siihen liity menneisyyden kuormia. Saattaa vielä tulla aikoja, jolloin löydän lisää kätkettyä vihaa, mutta olisin siitä onnellinen, sillä se vain syventäisi rauhaani.

Toinen kätkettyyn vihaan liittyvä hieno muisto koskee painajaisiani ihmismöröistä luvussa 2. Vietin viikonloppua kolmen ystäväni kanssa mökissä metsän keskellä. Mukavan lounaan jälkeen he päättivät ottaa nokkaunet, mutta minä läksin kävelylle. Vaeltelin metsässä ja hetken kuluttua saavuin pienen hakkuuaukean keskelle. Jotenkin mieleeni juolahti alkaa huudella ja heitellä kiviä ja puunkappaleita ympäröivään metsään. Karjuin ja huutelin metsässä piileskeleville möröille: "Tulkaa tappelemaan! Minä näytän teille! Tulkaa ja tapelkaa kuin miehet!" Puolen tunnin ajan raivosin, karjuin ja metelöin, nauttien suunnattomasti ja pitäen hauskaa. Luulen, että ne olivat lopulliset jäähyväiset painajaiselle. Nyt kun ajattelen tuota painajaista, virnistän. Sen muisto on mennyt lepoon ja tullut iloiseksi. Virnistän ja tunnen mielihyvää myös kun muistan, kuinka metelöin hiljaisessa metsässä. Jos joku olisi nähnyt minut, hän olisi varmasti pitänyt minua hulluna. Ainakaan kukaan ei tullut paikalle. Olisin itse pysynyt poissa, jos olisin nähnyt jonkun käyttäytyvän metsässä samalla tavalla kuin minä, mutta minusta se oli hauskaa.

Tunnistettu viha

Tunnistettu viha on vihaa, jonka alkuperän me tiedämme. Se saattaa johtua jostakin nykyhetkessä olevasta asiasta tai tunnistetusta takaumasta. Tässä tunnistamisessa ja tietoisuudessa on hieno vapaus valita miten me reagoimme vihan tunteeseen. Me voimme tunnistaa sen, myöntää sen olemassaolon, ja valita reagoida vihalla tai millä muulla tavalla tahansa. Voimme myös päättää olla vihaisia silloinkin kun tunteemme eivät vaadi sitä. Käytämme vihaa rajojemme suojeluun, ollaksemme vakuuttavia, tai vahvistaaksemme ja tunnustaaksemme jonkun toisen henkilön vihan. Ellemme koe olevamme turvassa, emme voi vahvistaa jonkun toisen henkilön vihan kokemusta. Tällaisissa tapauksissa meidän on pidettävä huolta itsestämme. Meidän on ehkä päästettävä irti tai voimme yksinkertaisesti sanoa: "Pelkään vihaasi. Anna minun olla rauhassa". Jos me voimme olla vakuuttavia, me voimme suojella omia rajojamme. Jos olemme liian heikkoja tai pelokkaita, teemme mitä voimme. Joka tapauksessa parasta mitä me voimme tehdä, on pohdiskella tilannetta jälkikäteen. Muiden viha voi laukaista takauman, ja me olemme kiitollisia jokaisesta takaumasta. Me voimme oppia itsestämme paljon niiden kautta. Mitä enemmän paranemme, sitä enemmän olemme levossa myös silloin, kun kohtaamme vihaa. Opimme tuntemaan itseämme ja sisäistä Lastamme, joka on aina vakuuttava, eikä hän vahingoita meitä tai muita.

Toisinaan me saatamme vaimentaa vihamme tai reagoimme tuhoisalla vihalla. Joskus meidän on lisättävä yrityksiämme kontrolloida itseämme pitääksemme itsestämme huolta. Päämäärämme on kuitenkin avoimuus, rehellisyys ja spontaanisuus. Silti meidän on välillä otettava pari askelta taaksepäin, jotta voisimme jatkaa matkaamme esteiden ohi. Me näemme Sisäisen paranemisen merkkejä, mutta ne nousevat hitaasti. Viha on voinut kontrolloida meitä pitkän aikaa, emmekä saata pitää sitä miellyttävänä tunteena, mutta se on sitä. Kun viha on vapaa menneisyyden painolastista, se on nautinnollinen kokemus. Kun sisäinen Lapsemme on vapaa puhumaan, hän puhuu vakuuttavasti ja rakkaudella. Me nautimme hänen kuuntelemisestaan ja jokaisesta tilanteesta, johon elämä vie meidät. Sisäisen Lapsemme viha ei ole koskaan tuhoavaa, vaan rakentavaa ja parantavaa. Sisäinen Lapsemme haluaa kuulua, ja hänen vihansa on kuulumisen ja lähelle tulemisen vakuuttavuutta. Kun hän puhuu vakuuttavasti, käsityksemme vihasta kääntyy päinvastaiseksi, ja silloin me nautimme vihan kokemisesta. Siitä on tullut osa rakkautta ja rakastamista.

Vaimoni käsittelee nyt omaa vihaansa, ja toisinaan hän ilmaisee sitä minulle ikään kuin minä olisin hänen vihansa kohde. Vähän aikaa sitten ajoimme ystäviemme luokse, ja vaimoni purki vihaansa minulle. Tunsin raivon nousevan sisälläni. Muutamassa sekunnissa huomasin, että tunnen vihaa. Samalla huomasin, että vaimoni vain purki vihaansa minulle, ja hänen oli voitava päästää se menemään. Tunsin rakkautta vaimoani kohtaan, ja päätin auttaa häntä päästämään vihastaan irti. Olin vielä selvillä omasta vihastani, mutta olin myös selvillä vaimoni tunteista ja tarpeista. Oli hieno kokemus tuntea vihaa, myöntää sen olemassaolo ja kokea se, ja samalla kokea, että se oli vain yksi niistä tunteista, joita koin sillä hetkellä. Se vain oli minun sisälläni rauhassa. Vastasin vaimolleni ymmärtävästi, ja parin minuutin päästä hän kertoi jutuista vihansa taustalla. Tämän muisteleminen saa minut kunnioittamaan parantuneen ihmisyyden kauneutta. Tunsin vihaa ja kunnioitin sitä, mutta samalla tunsin paljon enemmän rakkautta vaimoani kohtaan ja halua rakentaa hänen elämäänsä. Itse asiassa olin onnellinen, rauhallinen, ja nautin tuosta hetkestä.

Viha on voimakas tunne ja yksi vaikeimmista tunteista vahvistettavaksi toisessa ihmisessä. Joskus se voidaan vahvistaa myötätuntoisella ymmärtämisellä. Toisinaan se voidaan vahvistaa vastaamalla siihen vihalla. Rehellinen kommunikaatio sisältää tunteiden välittämisen molempiin suuntiin. Jotta toista ihmistä voitaisiin ymmärtää, myös hänen tunteensa tulee ymmärtää. Kaksi ihmistä, jotka pyrkivät kunnioittamaan ja vahvistamaan toisiaan, löytävät myös tavat, joilla he voivat kunnioittaa vihaa hyvänä ja todellisena tunteena. Kaikkein pahinta, mitä voimme tehdä silloin kun joku on vihainen, on sanoa: "Et saisi tuntea noin. Katso kuinka paljon hyvää sinulla on". Olen surullinen, kun näen vanhempien yrittävän saada lapsensa unohtamaan vihansa ohjaamalla heidän mielenkiintonsa toisiin kohteisiin. He eivät kunnioita lastensa tunteita, vaan yrittävät saada oman olonsa helpommaksi - ehkä siksi, että he eivät tiedä miten kohdata viha. Kun me pyrimme kohti vakuuttavaa rakkautta, ja kun me opimme kunnioittamaan ja arvostamaan vihaa jalona tunteena, voimme olla varmoja siitä, että olemme oikealla tiellä. Viha on todellista, ja sen tarkoitus on kertoa meille, että sisäisellä Lapsellamme on jotakin kiireellistä sanottavaa. Viha osoittaa meille jotakin, jota meidän tulisi kuunnella, sekä itsessämme että muissa. Tunnustettu ja vahvistettu viha ei ole koskaan vaarallista, mutta kätketty ja salattu viha voi olla tappavaa.

Oman vihamme kohtaaminen ja käsittely voi olla joko rakentavaa tai vahingollista. Riippuen siitä, mitä me ajattelemme, me voimme vihan kokemisen kautta joko vapautua siitä tai lietsoa sitä sisällemme lisää. Me voimme kieltäytyä kokemasta vihaa ja selittää itsellemme, että emme ole vihaisia. Mutta kun kohtaamme vihamme oikealla tavalla, meidän ei tarvitse kieltää eikä selitellä sitä.

 

Kun sisältämme nousee viha, meillä on kaksi vaihtoehtoa: me joko vihaamme jotakin tai me koemme vihaa. Jos me vihaamme jotakin, me kiinnitämme huomiomme olosuhteisiin ja syydämme niiden niskaan sen mitä sisältämme tulee. Jos me koemme vihaa, me tutustumme tunteeseen, joka on sisällämme, emmekä kiinnitä huomiotamme itsemme ulkopuolelle.

Niin kauan kuin vihallamme on osoite, me olemme kiinni olosuhteissa emmekä kohtaa omia tunteitamme. Viha ilman osoitetta on vihan tunteen kohtaamista. Me voimme puhua siitä vailla syyllisyyttä ja syyllistämistä, sillä me puhumme vain omasta tunteestamme - vaikka puhuisimmekin niistä tapahtumista, jotka käynnistivät sen kokemisen. Silloin me otamme vastuun omasta tunteestamme, eikä meidän tarvitse edes kysyä, onko se oikeudenmukaista vai ei, sillä tunteisiin ei voida liittää tällaisia käsitteitä. Ne ovat aina oikeita ja sopivia. Niillä on aina syynsä olla sitä mitä ne ovat.

Muutama kuukausi sitten vaimoni ja minun piti mennä outoon paikkaan, ja etsin sitä puhelinluettelon kartasta. Vieläkään en tiedä, mikä siinä ärsytti vaimoani, mutta hän sanoi vihaisella äänellä: "Et sinä noin sitä löydä. Anna minun näyttää sinulle miten se pitää etsiä". Sanoin kovalla äänellä: "Sinulla ei ole oikeutta sanoa minulle noin. Tiedän miten voin löytää sen, ja etsin sitä omalla tavallani". Hän ymmärsi, että teen sen omalla tavallani, ja hän kertoi kunnioittavansa sitä, että suojelin omia rajojani. Ärtymykseni katosi heti, kun hän sanoi niin. Hänen vihansa katosi heti, kun hän kuuli minun vastaukseni. Tilanne laukaisi pitkän keskustelun, jonka aikana me nauroimme paljon.

Vakuuttavuus tarkoittaa vakuuttavuuden kommunikointia. Viime kesälomamme aikana olimme päättäneet vuokrata veneen yhdestä lomamatkamme kohdekaupungista. Olin varannut veneen puhelimitse pari viikkoa ennen lomaa. Päivää ennen saapumistamme kaupunkiin se joutui myrskyyn, joka tuhosi osan laituria siten, että veneeseen ei päässyt jalan. Kun menin hakemaan venettä, asiaa hoitava henkilö sanoi: "Olen pahoillani, mutta emme pääse veneelle ennen kuin laituri on korjattu". Minä sanoin: "Vain osa laituria on rikki. Voitte siirtää veneen meitä varten toiseen paikkaan". Keskustelu jatkui hetken, minkä aikana tuli selväksi, että virkailijalla ei ollut pienintäkään aikomusta järjestää asiaa kuntoon. Päätin ilmentää vihaa omistaakseni paikkani maailmassa. Karjuin, ja alle minuutissa kaikki oli kunnossa. Me saimme jopa ylimääräistä polttoainetta korvauksena vaivoistamme. Huomasin myös miten virkailija kunnioitti minua enemmän sen jälkeen kun olin ottanut oman paikkani.

Mitä enemmän paranen, sitä vähemmän ärtymystä tunnen. Elämän onnettomat tapahtumat eivät synnytä minussa vihaa, vaan uteliaisuutta, pettymystä tai surua. Jos autoni hajoaa, se saattaa aiheuttaa surua, koska minun on pantava siihen ylimääräistä rahaa ja vaivaa. Se ei pakota minua tuntemaan vihaa eikä ärtymystä. Muilla ihmisillä on enää vähän valtaa vihastuttaa minut. Alan ymmärtää, että on lukemattomia syitä siihen, miksi ihmiset tekevät tai eivät tee jotakin. Heidän käyttäytymisensä ei ärsytä minua enää läheskään niin paljon kuin ennen. Sen sijaan se paljastaa jotakin heistä, heidän elämästään, arvoistaan ja haavoistaan. He tekevät mitä tekevät, ja toisinaan minun on korotettava ääntäni estääkseni heitä vahingoittamasta minua. Joskus minun on päästettävä irti. Niin kauan kuin he eivät vahingoita elämäämme, on parasta vain kääntää toinen poski. Vain rakkaus ja hyväksyminen voivat synnyttää rakkautta. Viha ja katkeruus eivät tuota rakkautta. Joskus viha on osa rakkautta, mutta vain, kun sen tarkoituksena ei ole vahingoittaa, vaan suojella.

Me löydämme nautinnollisen vihan. Jokainen sisäisen Lapsemme piirre on kauneuden, rakkauden ja vapauden ilmentymää. Hän on vakuuttava, rakastava ja spontaani. Väärän minämme onnettomista yrityksistä kuulua me olemme oppineet tuntemaan vihan tuhoisana. Kun opimme kuuntelemaan sisäisen Lapsemme mahtavan hienoa vakuuttavuutta, tulemme spontaanisemmiksi, sillä alamme luottaa hänen rakkauteensa kaikkea ja kaikkia kohtaan. Me löydämme vihan, jota meidän ei tarvitse pelätä eikä kontrolloida. Sisäinen Lapsemme saattaa valita myös jonkin muun reaktion kuin vihan, mutta niin tehdessään hän myös tuntee ja tunnustaa oman vihansa. Se on täysin erilaista kuin se väärän minämme kontrollointi, johon me olemme tottuneet - se on ohjausta vapaudessa ja rakkaudesta käsin. Me löydämme rakastavan vihan, ja siinä me löydämme rauhan, onnellisuuden ja ilon.

Itsen vihaaminen

Kun me olimme pieniä, itsemme syyttäminen oli turvallista. Se antoi meille toivoa, sillä jos vika olisi meissä, me pystyisimme kenties korjaamaan kaiken. Jos me vain osaisimme sanoa oikeat sanat ja tehdä oikeat teot, kaikki olisi hyvin ja perheemme olisi jälleen onnellinen. Olisi ollut kauhistavaa todeta, että vika onkin vanhemmissamme, sisaruksissamme tai muissa aikuisissa. Silloin meillä ei olisi ollut toivoa paremmasta, rauhallisemmasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta. Me yritimme kaikkea mitä keksimme, mutta mikään ei muuttunut paremmaksi.

Vieläkin me saatamme ajatella, että jos muuttuisimme paremmaksi, kaikki olisi hyvin. Me etsimme keinoja kehittää, kasvattaa ja parantaa itseämme. Me olemme etsineet koko ikämme, mutta asiat eivät silti ole hyvin. On ehdottomasti hyvä, että etsimme keinoja kasvaa ja muuttua, mutta jos etsimisemme lähtee hyväksymättömyydestä, me olemme juuttuneet itsemme vihaamisen koukkuun. Itseviha on tuskallisen salakavalaa, ja se saa meidät väsyttämään itsemme. Se saa meidät kurittamaan itse itseämme ja yrittämään entistä kovemmin, sillä se sanoo meille, että ellemme yritä, me emme ole tarpeeksi hyviä. Se opettaa meidät vihaamaan itseämme ja uskottelee meille, että paras kasvun motiivi on julmuus itseämme kohtaan. Zen-opettaja Cheri Huberin mukaan se sanoo meille näin:

    1. Epäonnistun - koen olevani huono, mutta tiedän, että voin yrittää jotakin tullakseni paremmaksi
    2. Yritän kovemmin - keksin keinon parantaa itseäni ja koen oloni paremmaksi
    3. Väsyn ja tuskastun - huomaan, että kokemukseni elämästä ei sittenkään muuttunut
    4. Epäonnistun uudelleen - palaan alkuun, mutta olen päättänyt yrittää vielä kovemmin

Itsemme vihaaminen on keino välttyä kohtaamasta sisäistä tuskaamme. Se saa meidät kiinnittämään huomiomme johonkin muuhun. Se toimii aivan samoin kuin addiktiot. Se antaa meille hetken helpotuksen, kun keksimme tavan kehittää itseämme, mutta väsymisen ja epäonnistumisen jälkeen me päädymme häpeään. Itsevihan addiktio eroaa muista riippuvuuksista siten, että muut addiktiot kohdistuvat itsemme ulkopuolisiin asioihin tai ihmisiin, mutta itsemme vihaaminen on kokonaan sisäinen addiktiivinen prosessi. Meidän yhteiskuntamme kasvattaa meidät siihen. Yhteiskuntamme suorastaan pursuaa itsemme kehittämistä lääkkeenä lähes jokaiseen asiaan. Se sanoo meille jatkuvasti "et ole tarpeeksi hyvä, mutta tällä tavoin voit korjata tilanteen".

Itsemme vihaaminen saa meidät kokemaan olomme sekä paremmaksi että huonommaksi. Parempi olo kestää hetken aikaa ja korvautuu sitten yhä lisääntyvällä huonouden kokemuksella. Kaikki addiktiot toimivat näin - ne kääntävät ensin hetkeksi silmämme pois tuskallisesta asiasta, kun me keksimme keinon katsoa muualle, ja sitten alkuperäinen tuska palaa entistä kovempana. Itsemme vihaaminen on prosessi; täydellinen addiktioprosessi joka pyörii sisällämme. Epäonnistumisen jälkeen se saa meidät ensin kokemaan itsemme paremmaksi, kun teemme päätöksen yrittää kovemmin. Me keksimme tavan parantaa ja kehittää itseämme epäonnistumisen jälkeen. Epäonnistuminen voi olla suuri, pieni tai kuviteltu - sen koolla ei ole mitään väliä. Ei edes sillä, huomasi joku sen vai ei. Se voi olla esimerkiksi "vain" alemmuuden tunteen kokeminen. Sen jälkeen me teemme päätöksen luottaa itseemme ja panostaa itseemme yhä kovemmin. Me alamme kehittää itseämme. Me koemme olomme paremmaksi. Sitten me huomaamme, että kokemuksemme elämästä ei kuitenkaan muuttunut. Me alamme kokea olomme huonommaksi. Me tyhjennämme itsemme ja väsymme, vain palataksemme taas alkuun. Kierroksen jälkeen emme suinkaan ole kasvaneet rakkaudessa itseämme kohtaan, vaan julmuudessa, halveksimisessa ja lyömisessä. Me emme kohdanneet tuskallisen asian tuskaa. Me emme katsoneet sitä kohtaa, johon sattuu, vaan keksimme ratkaisun yrittää painaa se piiloon keskittymällä johonkin muuhun. Kaikki addiktiiviset prosessit toimivat näin.

Itsemme vihaaminen ei oikeasti muuta meitä paremmiksi. Sen tarkoitus on estää meitä pysähtymästä ja hyväksymästä itseämme. Se lukitsee meidät ja estää meitä tulemasta omaksi itseksemme. Sisäisen tuomarin ääni ei ole rakastava. Sille ei kelpaa mikään. Jos menen kutsuille, se sanoo minulle näin: "Ole hiljaa äläkä puhu typeriä". Jos olen sitten hiljaa, se sanoo: "Olet passiivinen. Kukaan ei kiinnostu sinusta".

Mitä tahansa teen, se löytää aihetta moittia minua. Tämä on itsevihan ainoa tarkoitus. Jos kuuntelemme, mitä sanomme itsellemme, me huomaamme, että me emme kerro rakkauden, lohdutuksen, hyväksynnän, lämmön ja ilon sanoja. Rakastava ääni sanoisi: "Sinä teit hienosti. Juttelit sen ihmisen kanssa ja ymmärsit häntä". Tai se sanoisi: "Teit hyvin kun olit läsnä ja kuuntelit muita".

Jos haluan oppia juoksemaan, voin hankkia valmentajan. Hän voi sanoa minulle esimerkiksi näin: "Katso nyt tuota paitaasi. Ei siinä voi juosta. Sinun askelluksesi on surkeaa. Mitkä tanssikengät sinulla oikein on? Etkö osaa hankkia kunnon juoksukenkiä? Sinun ruumiinrakenteesi ei kerta kaikkiaan sovi juoksemiseen. Mitä tuo sinun juomasi on? Sinusta ei tule mitään. Parempi olisi kun et olisi aloittanut." Tämä valmentaja ei halua minun juoksevan koskaan.

Toinen valmentaja voi sanoa: "Se meni hienosti. Juoksit ensimmäisellä kerralla tosi hyvin. Muutaman kerran jälkeen voidaan katsoa, jos keksisimme sinulle kengät, joissa on ilo juosta. Ja kun kelit kylmenevät, voimme etsiä kevyen mutta lämpimän puvun. Niillä ei ole vielä mikään kiire, tärkeintä on vain se, että juoksit hienosti. Ja juoksusi vielä kevenee kun lihaksesi vahvistuvat ja painosi laskee. Anna mennä". Tämä valmentaja haluaa minun juoksevan.

Kun aloitan juoksemisen, olen tarpeeksi hyvä. Kun otan ensimmäisen juoksuaskeleen, minä olen siihen tarpeeksi hyvä ja voin olla siitä iloinen. Olen aivan varma, että harjoitus tekee minut paremmaksi juoksijaksi, mutta minun ei tarvitse moittia itseäni siitä, että otin juuri ensimmäiset askeleet. Juuri siihen minä olen juuri nyt tarpeeksi hyvä. Minä en tarvitse yhtään moitetta, jotta juoksisin paremmin. Eikä minun edes tarvitse juosta paremmin, jos nautin siitä jo nyt.

Kumpi ääni haluaa minun oikeasti nauttivan elämästä? Kumpi ääni haluaa minun oikeasti luottavan itseeni? Kumpi ääni hyväksyy minut? Kumpi ääni oikeasti rohkaisee minua? Kumpi ääni rakastaa minua oikeasti? Ja kumpi ääni haluaa tappaa kaiken iloni, kunnes minusta ei ole enää mihinkään?

Jos meidän valmentajamme toimisi niin kuin tuo ensimmäinen henkilö, me pyrkisimme eroon hänestä - viimeistään silloin, kun hän olisi saanut olomme niin kurjaksi, että me emme enää jaksaisi. Vaikka hän vakuuttaisi tekevänsä kaiken meidän parhaaksemme, hän ei tee niin. Eikä hän saisi meitä koskaan innostumaan ja nauttimaan juoksemisesta. Ja kuinka hirvittävän julma ja tuhoisa meidän sisäinen valmentajamme usein onkaan! Sen lisäksi hänkin vakuuttaa toimivansa meidän parhaaksemme. Ja hän vakuuttaa sormeaan heristäen, että jos menisimme toisenlaisen valmentajan luo, meistä ei tulisi mitään. Hän pelottelee meitä, mutta hänen pelottelunsa on verho. Se toimii vain niin kauan kuin uskomme siihen. Kun lakkaamme uskomasta siihen, meillä ei ole pienintäkään syytä vihata itseämme.

Minä en tarvitse yhtään vihaa

Minä en tarvitse yhtään vihaa tullakseni paremmaksi. Rakkauskin voi muuttaa minua. Hyväksyminen voi muuttaa minua. Itsen vihaaminen on hyvin surullista. Se ei ole hyvä eikä paha, ei oikein eikä väärin, sillä se on niitä kaikkia. Se on hyvä, sillä se osoittaa meille halumme olla hyvä. Se on paha, sillä se yrittää tehdä meistä hyviä olemalla itsellemme pahoja. Se on oikein, sillä se osoittaa meille todellisuuden. Se on väärin, sillä se pyrkii kieltämään osoittamansa todellisuuden. Se on surullista - ja iloista, sillä se kertoo meille hyvin paljon asioita, jos me hyväksymme sen ja suhtaudumme siihen myötätuntoisesti. Itse asiassa meissä on kaksi paikkaa, jotka molemmat ovat suuren myötätunnon, hyväksynnän, lempeyden ja rakkauden arvoisia.

Ensimmäinen paikka on tuo haavoittunut kohta, jota itseviha vihaa. Jossakin meidän sisällämme on herkkä, kaunis ja unelmoiva kohta, joka pettyy maailmaan tai itseemme. Jos joku sanoo meille pahasti, me petymme, sillä tuo kohta toivoisi maailman olevan hyvä, ystävällinen ja ymmärtäväinen paikka. Jos me kohtaamme pettymyksen, tuo kohta kertoo meille, että me toivoisimme maailman olevan sellainen, ettei kenenkään tarvitsisi pettyä. Jos me emme juokse niin nopeasti tai pitkälle kuin haluaisimme, tuo kohta kertoo meille, että me toivoisimme olevamme parempia. Tämä kohta meissä on hieno, mutta se on arka ja herkkä. Se on niin herkkä, että se reagoi aina ensimmäisenä. Tämä kohta on osoitus meidän hyvyydestämme, kauneudestamme ja unelmistamme. Me löydämme sen aina, kun kysymme itseltämme, mihin unelmaan me petyimme.

Toinen kohta on vielä rikkinäisempi ja arempi. Se pelkää hylätyksi tulemista niin paljon, että se on valmis tekemään mitä tahansa, jotta me emme tulisi hylätyiksi. Se on valmis piiskaamaan meitä loputtomiin, sillä se on aivan kauhuissaan. Itsevihan ääni on sen pienen pelokkaan lapsen ääni, joka joskus halusi, että kaikki olisi hyvin. Hänen äänensä on suuren myötätunnon arvoinen. Meidän on tunnistettava, että tuo pieni julma piiskuri on hirveän peloissaan, jotta häntä ei hylättäisi. Tämä lapsi ei tarvitse yhtään vihaa, vaan myötätuntoa ja rakkautta. Hänellä on hyvät syynsä olla sitä mitä hän on. Hänellä on erittäin hyvät syynsä, sillä kukaan ei ala kohdella itseään julmasti, ellei hän vältä sillä vielä suurempaa julmuutta. Tällä äänellä oli aikanaan hyvä tehtävä suojella meitä, mutta nyt se on tarpeeton ja vahingollinen.

Se on hirmuisen ovela ääni. Heti kun me alamme antaa sille myötätuntoa ja tunnustaa sen rikkinäisyyttä, se alkaa taas syyttää meitä. Vaikka antaisimme sille täydellisen rakkauden osoituksen, se kehottaisi meitä lopettamaan pelleilyn ja sanoisi, ettei tämä johda mihinkään. Sen ainoa valta on pelottelussa, ja sen ainoa keino on pelotella niin kovasti, ettemme vain katsoisi sen taakse. Me löytäisimme sen takaa vain kyyristyneen ja kauhistuneen pikkulapsen. Siksi meidän ei tule vihata sitä, ei vaatia selityksiä, eikä kysyä miksi-kysymyksiä. Meidän tulee vain ymmärtää, että tällä haavoittuneella kohdalla on hyvät syynsä sanoa meille mitä tahansa, jotta emme paljastaisi tuota pelokasta pikkulasta.

Me emme saa hylätä häntä. Myötätunto ja rikkinäisten kohtien tunnustaminen ovat meidän keinomme rakastaa Lasta, joka puhuu meille tuskallisen ahdistavia ja vihaisia sanoja. Meidän on otettava askel ylemmäs ja nähtävä molemmat rikkinäiset kohtamme. Meidän on katsottava pettymyksemme taakse ja nähtävä se unelma, kauneus ja hyvyys, jonka menettäminen käynnisti ensin surumme, ja sitten se rikkinäinen kohta, joka pelkäsi tulevansa hylätyksi, jos emme yritä vielä kovemmin, ja joka alkoi piiskata meitä, jotta me yrittäisimme vielä kovemmin.

Kun me alamme antaa näille kohdille myötätuntoa, itseviha alkaa heti syyttää meitä teeskentelystä. Se sanoo, että me emme kykene rakastamaan, että tämä on typerää, ja että se ei johda mihinkään. Mutta kun me rakastamme, me emme koskaan teeskentele. Rakastaessamme me olemme uskollisia aidolle itsellemme ja sille unelmoivalle kohdalle joka pettyi. Itseviha pelkää tulevansa hylätyksi ja menettävänsä otteensa meistä. Se alkaa kiristää otettaan ja on valmis sanomaan meille mitä tahansa, jotta se ei jäisi yksin. Me emme hylkää sitä. Me vain sanomme sille, että se saa puhua niin paljon kuin haluaa, mutta me emme usko sitä. Pian me saamme huomata, kuinka me alamme vapautua siitä.

Yhdelläkään äänellä, joka ei puhu myötätuntoisesti, ei ole minulle mitään tärkeää sanottavaa. Myötätuntoinen ei ole samaa kuin kohtelias ja hillitty. Käsitteet kohtelias ja hillitty liittyvät itsevihaan, sillä ne lähtevät siitä, että minun on kontrolloitava itseäni, jotta pahuuteni ei näkyisi. Myötätuntoinen ääni voi nuhdella minun ajatuksiani ja tekojani joskus hyvinkin kovasti, mutta se ei koskaan kyseenalaista minun omaa arvoani. Myötätuntoinen ääni ei epäile minun kykyäni tehdä sitä, mitä se kehottaa minua tekemään. Kovakaan myötätuntoinen ääni ei ole masentavaa eikä turruttavaa, vaan elämää ja elämänhalua synnyttävää. Se ei väsytä minua, vaan rohkaisee minua.

Itsevihan ääni ei rohkaise meitä, vaan masentaa ja lyö. Se on hyvin surullista. Juuri silloin, kun me kaipaisimme eniten hellyyttä ja rakkautta - kun koemme oman vajavaisuutemme - se hakkaa meitä lujimmin. Jos voisimme astua edes hetkeksi itsemme ulkopuolelle, me näkisimme surullisen hahmon, joka on kokenut suuren pettymyksen ja piiskaa itseään sillä. Nähdessämme toisen ihmisen tällaisessa tilassa me tahtoisimme syleillä häntä ja sanoa "ei tarvitse enempää". Me haluaisimme astua rauhoittamaan häntä.

Tuo pieni Lapsi meissä on niin pahasti särkynyt, että pettyessämme elämään hän alkaa hakata meitä. Tämä on hyvin, hyvin surullista. Tuo pieni Lapsi ansaitsee suuren myötätunnon. Ja yhtä suuren myötätunnon ansaitsee se, ketä hän lyö. Me voimme löytää tämän myötätunnon, kun astumme itsevihan sisältä ulos. Mutta tällöin me otamme toisen tärkeän askeleen: me astumme nykyhetkeen. Itseviha elää vain menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se ei ota nykyhetkeä vastaan. Se pahoittelee menneisyyttä tai suunnittelee ja pelkää tulevaisuutta. Se ei ole läsnä tässä maailmassa.

Meidän ei tule kuunnella, mitä tuo ääni sanoo, mutta meidän on todettava, että se on olemassa. Meidän ei tule yrittää kieltää sitä, sillä silloin me yrittäisimme kieltää kokemuksemme todellisuuden. Jos se sanoo minulle "Et juokse tarpeeksi hyvin", minun ei tule uskoa sitä, eikä myöskään yrittää kieltää sitä sanomalla, "Kyllä minä juoksen tarpeeksi hyvin". Meidän on vain todettava myötätuntoisesti, kuinka surullista on, että jokin sisällämme halveksii meitä. Se keksii aina jotakin, millä halveksia. Jos me alamme väittää sitä vastaan, me olemme jo nielleet koukun. Me alamme kiinnittää siihen huomiota, ja tämä on juuri se, mitä se toivoo. Sen ei tarvitse muuta kuin saada meidät kiinnittämään huomionsa itseensä, ja hetkessä se vääntää meidät mukaansa hullunmyllyynsä. Heti jos me alamme puolustautua, hyökätä tai liittoutua itsevihan kanssa tai sitä vastaan, me olemme tarttuneet siihen. Silloin me näemme vain sen mitä se tarjoaa meille. Tätä se toivoo.

Kun me kuulemme itsevihan äänen, meidän ei tule kuunnella, mitä se sanoo, mutta meidän on todettava sen olemassaolo. Kun itseviha sanoo minulle "Olet tosi typerä", minulla on useita vaihtoehtoja. Jos uskon sitä, uskon valheen, sillä kaikki mitä se sanoo, perustuu valheeseen. Se ei haluaisi ottaa vastaan todellisuutta eikä meidän kokemuksiamme todellisuudesta. Se voi puolustautua todellisuutta vastaan vain keksimällä valheita. Mutta sen valheen tukena ovat koko tämän yhteiskunnan meille antamat kasvatus- ja ajatusmallit. Me olemme toisinaan aivan avuttomia sen valheen ja painostuksen edessä.

Jos en usko sitä ja alan väittää vastaan, alan puolustaa totuutta valhetta vastaan. Sinänsä se ei ole vahingollista - se on vain täysin turhaa. Mutta vahingollista on se, että alan käydä riitaa itseni kanssa, eikä tämä riita pääty koskaan sovintoon. Jos minä reagoin sen hyökkäykseen, annan sen synnyttää sisälläni lisää hyökkäysenergiaa. Me emme voi voittaa itsevihan syytöksiä, sillä niitä tulee kerros kerrokselta lisää. Jos en ala taistella sitä vastaan, se sanoo minua luuseriksi. Jos alan taistella, se moittii minua sisäisestä levottomuudesta. Jos onnistun painamaan sen alas, se haukkuu minua herkkänahkaiseksi, helposti provosoituvaksi ja kovaksi. Toistaiseksi riittää tieto - ja kokemus - siitä, että sillä ei ole muuta tarkoitusta kuin syyttää meitä. Mitä ikinä teen, se syyttää minua. Se syyttää minua, vaikka tekisin ensin yhdellä tavalla ja sitten aivan päinvastaisella tavalla. Kun me alamme katsoa miten se vaihtaa näkemyksiään, se ei enää kuulosta niin uskottavalta.

Kolmas tapa reagoida on huomata sen surullisuus, että jokin meissä lyö meitä silloin, kun kaipaisimme rakkautta. Silloin me kuulemme lyöjän äänen ja myönnämme sen olevan olemassa, mutta emme kuuntele mitä se sanoo. Me katsomme itseämme ikään kuin ulkopuolisena, ja näemme surullisen näyn. Me näemme suuren myötätunnon ja rakkauden arvoisen näyn. Me näemme ihmisen, joka vihaa itseään. Emmekö me haluaisi kertoa, että kaikki on hyvin, ja että ei ole tarvetta kuulla mitä tuo ääni sanoo.

Jos voisin olla myötätuntoinen itselleni siksi, että vihaan itseäni, minä rakastaisin itseäni. Me näemme itsemme vihaamisen surullisuuden heti kun astumme vähän kauemmaksi itsestämme. Silloin kaksi asiaa muuttuu: vihan lisäksi kuvaan tulee myötätunto, enkä enää kuule mitä viha sanoo. Tietysti kuulen, sillä muutoin en tietäisi, että se vihaa, mutta minä en välitä siitä, mitä se sanoo. Heti kun lakkaamme välittämästä siitä, mitä tuo ääni sanoo, ja tunnustamme sen vain äänenä, me löydämme myötätunnon. Ja silloin me huomaamme, että meidän ei tarvitse uskoa mitä tuo ääni sanoo.

Rakkaus hyväksyy todellisuuden, sillä se ymmärtää, että mitään muuta ei ole kuin todellisuus. Osa todellisuutta on, että meissä on ääni joka vihaa meitä. Mutta kaikki, mitä tuo ääni sanoo, on valhetta. Jotta hyväksyisin todellisuuden, minun on tunnustettava tuon äänen olemassaolo, mutta annettava sen sanojen liukua ohitseni. Silloin minä olen todellisuudessa. Silloin hyväksyn kaiken sen, mitä minussa on, jopa tuon äänen. Silloin rakastan itseäni ehdottomalla rakkaudella. Hyväksyminen on sitä, että annan sen olla mikä on, enkä yritä luoda sitä, mitä ei ole.

..saan puhua sisäiselle lapselleni turvan sanoja...minua itketti äsken kovin...tämä ottaa niin koville...antautua ja ottaa tarttua hetkeen...oikeasti luottaa hyvää nostaa katse pois kontrollista...haluan vapaaksi...enkä ole yksin jumala on äitini ja isäni...omien vanhempien kanssa minulla meni välit poikki kokonaan...sanoin aivan suoraan huutaen täyttä kurkkua asiat josta olin vaiennut tai olin nätisti puhunut asioista niiden oikeilla nimillä...vanhempani ei kestäneet ja minä aina vaan odotin heiltä tukea ja rakkautta ja pyysin siitä...apua en saanut...sama kuvio kuin lapsena...yksin jäin...heidän mielestä he eivät ole tehneet mitään väärää...eli yhteyden pito tällä hetkellä on mahdoton...he odottavat minulta mitä en voi antaa ja minä taas odotan heiltä mihin he ei kykene...totuus tässäkin asiassa sattuu...sanoin heille suoraan...oli kuin sisältäni olisi kuulunut klik...ja sanoja alkoi vain tulla tai siis huutoa...näytin vihani ja kerroin tunteeni...minusta oli hyvä se meni oikeaan osoitteeseen...raivon kera...enää heille en halua raivota...asiat mistä raivosin on totta...raivo kuluttaa vääränlaisena itseä...terve viha on hyvä...minulta tuli yli lyönti...se vain tuli...olen antanut itselleni ja vanhemmilleni anteeksi...he ovat kyvyttömiä rakastamaan ja auttamaan minua...asia on niin enkä minä sitä asiaa voi muuttaa vaikka linnun kielin laulaisin...sattuu sitä en voi kieltää...tarvitsen rakkautta, kosketusta, tukea yksin en täällä pärjää...jumala on äitini ja isäni...olen rukoillut että silmäni avautuisivat katsomaan minua hänen silmillään...haluan luottaa elämän kantavan minua heittäytyä siihen vaikka pelottaa...haluan rakastaa...olla rakastettu...elää vain nyt hetkessä en eilisen murheessa tai huomisen huolissa...nyt hetki...siinä jumalan kämmenellä elää turvassa...ahdistus on sisäistä ristiriitaa, tunnelukkoja, takaumia...olen nyt...