[an error occurred while processing this directive]

Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Ihmisiä bussissani

Varjojen viisautta

Tämä on kertomus kokonaiseksi tulemisesta ja ehjän persoonallisuuden löytämisestä. Varjoista tulee valoja ja heikkouksista vahvuuksia. Mustat lampaat palaavat kotiin ja muuttuvat valkoisiksi. "Se mitä emme omista itsessämme omistaa meidät." Tämä on minun tarinani.

Kertomus

"Tervetuloa Varjolinjalle! Toivomme teidän nauttivan matkastanne."
Kovaääniset hiljenivät ja kuljettaja käynnisti moottorin. Hän ohjasi bussin kadulle ja pitkä matka alkoi. Istuin etuistuimella ihmetellen miksi olin bussissa yksin, tai melkein yksin. Bussin takaosassa istui hämärä hahmo joka näytti tuijottavan minua. Yritin keskittyä ohivirtaavien maisemien katseluun, mutta ajatukseni palasivat aina tuohon salaperäiseen mieheen. Mitä hän tahtoo minusta? Aikani mietiskeltyäni nousin lopulta ylös, kävelin takaosaan ja istuuduin hänen viereensä. Hänen kasvonsa olivat kapeat, viiksensä pitkät ja tummat, ja hänen terävät ja eloisat silmänsä arvioivat minut nopeasti.
"Tervetuloa, Mestarihuiputtaja", hän sanoi. "Minun nimeni on Petteri, mutta ystäväni kutsuvat minua Petkuttaja-Peteksi."
Aioin kysyä miksi hän kutsui minua Mestarihuiputtajaksi, mutta hän jatkoi, "Eikös bussi olekin tänään tupaten täynnä."
Sanoin etten nähnyt ketään muuta. "Kuten sanoin, olet Mestarihuiputtaja. Istut etupenkissä tietä tuijottaen ja luulet olevasi yksin. Katsoessasi selkäsi taakse näet vain minut. Etkö pysty näkemään heitä?"
Yritin, mutta näin vain kuljettajan kaukaisen profiilin.
"Yritä vielä", hän sanoi innokkaasti. "Lakkaa petkuttamasta itseäsi. Et ole yksin."
Suljin silmäni ja avasin ne uudelleen, mutta mitään ei tapahtunut. Tiesin kuitenkin Peten olevan oikeassa. Minulla oli usein outo tunne että en ollut yksin. Pudistin päätäni muutamia kertoja, ja sitten näin joitakin hämäriä siluetteja.
"Hyvä", Pete sanoi.
Tiesin miksi hän kutsui minua Mestarihuiputtajaksi. Hän petkutti muita ihmisiä, mutta minä huijasin itseäni. Olin siinä niin hyvä että en edes tiennyt huiputtavani. Kuitenkin tiesin sen, sillä tunsin oloni epämukavaksi aina kun katsoin selkäni taakse. Pete oli innostunut.
"Katso! Katso!", hän huudahteli samalla kun hänen kätensä tekivät laajoja kaaria.
Minä katsoin. Kaikenlaisia ihmisiä alkoi ilmestyä penkeille ja hetken päästä kaikki istuimet olivat täynnä. Mikä porukka! Lyhyitä, pitkiä, lihavia, laihoja, hyvin pukeutuneita liikemiehiä, hippejä, vammaisia, urheilullisia, likaisia ja puhtaita ihmisiä. Tunnistin heistä joitakin; paikalla olivat Aarno Addikti, Levoton Lasse, Pauli Byrokraatti, Yksinäinen Yrjö, Riitaisa Risto, Nörtti-Nipa, ja monia muita. Olin varma että tästä matkasta ei tulisi pitkästyttävä.

Pete keskeytti pohdiskeluni. "Kuuntele!" En kuullut mitään. "Lakkaa petkuttamasta itseäsi! Kuuntele!"
Hiljaisuus.
"Sanoin jo että olet Mestarihuiputtaja. Avaa korvasi ja kuuntele."
Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulin sanomalehden sivun kääntyvän. Joku kuorsasi. Kuulin näppäimien naksuvan kun joku kirjoitti kannettavalla tietokoneella. Joku puraisi omenaa.
"Oikein hyvä", Pete virnisti. "He kaikki ovat todellisia, mutta he puhuvat sinulle vasta kun puhut heille ensin." Epäröin, mutta olin kuitenkin utelias tutustumaan heihin.
"Kenen kanssa minun pitäisi puhua ensin?", kysyin.
"Voit aloittaa Hullu-Hanskista."
"Missä hän on?"
Pete kohotti hieman sormeaan. "Tuolla, keskellä bussia, penkin alla."

Siellä hän oli. Hänen ruumiinsa tärisi kontrolloimattomasti ja hänen suustaan valui vaahtoa. Hänen päänsä nytkähteli satunnaisesti ylös ja alas. Kävelin hänen luokseen, polvistuin ja sanoin, "Heippa, Hanski!"
"Terve, Kaheli", hän vastasi.
"Miksi kutsut minua Kaheliksi?", vastustelin.
Hän nauroi ja sanoi, "Saatan olla hullu oman pääni sisällä, mutta sinä olet hullu monien muiden päissä. Minulla on vaikeuksia oman itseni kontrolloimisessa, mutta sinä yrität kontrolloida kaikkia muita."
"Se ei ole totta. Minä en kontrolloi ketään muuta."
Hanski nousi ylös, katsoi silmiini ja sanoi, "Kävelet munankuorilla jotta sinua ei kritisoitaisi. Yrität olla ystävällinen kaikille jottet joutuisi kohtaamaan heidän vihastumistaan. Sinä miellytät muita ja yrität kontrolloida heitä olemalla taipuisa mato. Sinä päädyt vain solmuun."
Puhuessaan hän lakkasi vapisemasta ja vaahtoamasta. Hänen äänensä muuttui vakaaksi, ja hänen silmänsä tuijottivat syvään ja rauhallisesti minun silmiini. Hän oli oikeassa.
"Olen paras ystäväsi täällä", hän sanoi. "Jos päädyt vaikeuksiin, minä autan sinua. Luota minuun." Hän istuutui paikalleen ja unohti minut.

Aarno Addikti istui hänen edessään. Astuin pari askelta eteenpäin, käännyin ympäri ja sanoin, "Terve, Aarno! Miten menee?"
"Hyvin", hän sanoi nostamatta silmiään kirjastaan.
Bussi pysähtyi. "No niin, kaverit." Se oli kuljettaja. "Tauon aika".
Kävelin ulos Aarnon kanssa ja istuuduin penkille hänen viereensä. "Sinä kuulostat surulliselta", sanoin.
"Niin olenkin", Aarno huokasi. Hän katsoi alaspäin ja jatkoi, "Minä viihdyn yksin. Tunnen oloni rauhalliseksi kun voin lukea tai pohdiskella asioita. En varmaan ole hauskaa seuraa juuri nyt."
Katsoin häntä melkein säälien ja sanoin, "Kuule, Aarno. Ehkä voin auttaa sinua jotenkin. Haluaisitko kertoa minulle jotakin?"
Hän pudisti päätään hitaasti.
"Mutta minusta tuntuu pahalta kun sinä olet noin surullinen", sanoin.

Juuri sillä hetkellä Hanski astui ulos bussista. "Jätä hänet yksin", hän sanoi.
"Mutta haluaisin vain auttaa häntä", protestoin.
"Hän sanoi viihtyvänsä yksin ja haluavansa olla rauhassa."
Olin ymmälläni. "Minusta tuntuu pahalta kun hän näyttää niin surulliselta."
Hanski tuli lähemmäksi. "Lopeta hänen kontrolloimisensa. Hän viihtyy yksin, ja hänen luonteensa on surumielinen. Jos yrität muuttaa häntä, minä voin pahoin ja alan vapista ja vaahdota. Silloin sinä loukkaat minua. Et voi mitenkään miellyttää häntä, itseäsi ja minua samaan aikaan. Sitä paitsi hän on meistä kaikista herkin ja hän tuntee sydämen syvät salaisuudet. Jätä hänet yksin!"
Näin pienen kyynelen Aarnon silmänurkassa. "OK", huokasin.
Hanski ja Aarno lähtivät kohti bussia, ja kuulin Hanskin sanovan Aarnolle, "Älä välitä hänestä. Hän oppii kyllä."

Astuin bussiin ja vilkaisin kuljettajaa. Hänen profiilinsa oli vahva ja hänellä oli päässään musta lippalakki. Hän muistutti haukkaa tai viisasta pöllöä. Oli ilmeistä että hän ei menettäisi hermojaan helposti.
"Kuka meidän kuskimme on?", kysyin edessä istuvalta mieheltä.
"Hän on Teeskentelijä-Tane", hän vastasi.
Olin järkyttynyt. Kuinka teeskentelijä voi ajaa minun bussiani?
"Tane", sanoin, "miksi sinä olet kuskina?"
Kääntämättä katsettaan pois tiestä hän sanoi, "Katso näitä kavereita. Kuinka kukaan muu voisi ajaa tätä bussia?"
Oli ilmeistä että jokainen oli ylpeä hänestä. "Hän on paras kuski joka meillä voisi olla. Hän tuntee kaikki kadut, ja hän tietää aina lyhimmän reitin paikasta toiseen", joku huudahti.
"Miten olet oppinut tuntemaan kadut niin hyvin?", kysyin.
"Olen kävellyt niillä kaikilla. Olen seisoskellut risteyksissä ja katsellut ihmisten ajamista. Tunnen joka ikisen kuopan ja töyssyn. Tiedän miten ihmiset ajavat eri kaduilla. Kerro vain mihin haluat mennä, ja minä vien sinut sinne. Sitä paitsi, tunne tämän bussin kuin omat taskuni, eikä siinä ole paikkaa jota en olisi korjannut ainakin kerran."
Kaveri etuistuimella sanoi, "Jees, hän osaa korjata kaiken tässä bussissa vähillä työkaluilla ja muutamalla pätkällä rautalankaa. Mikään ei pysäytä häntä. Hän vie meidät turvallisesti perille. Voit olla varma siitä. Katso, tämä bussi näyttää vielä upouudelta, vaikka se on melkoisen vanha."
He olivat oikeassa. Tiesin, että Tane hoitaisi homman, ja olin onnellinen siitä että hän ajoi.

Halusin tarinoida Peten kanssa lisää, mutta kulkiessani kohti bussin peräpäätä, huomasin kaverin joka mutusteli omenaa tyytyväisen näköisenä. Hän oli pukeutunut huolettomasti shortseihin ja kuluneeseen teepaitaan. Hän ei ollut lihava mutta ei myöskään laiha. "Hei", sanoin.
"Terve!", hän vastasi leveästi hymyillen. "Olen Erkki Erilainen."
"Mitä!", minä huudahdin. "Sinä näytät täällä kaikkein normaaleimmalta kaverilta. Voisit seisoa millä tahansa kadulla eikä kukaan kiinnittäisi sinuun mitään huomiota. Sinä olet oikea tavallisen keski-ikäisen miehen perikuva."
"Ei tässä bussissa", hän nauroi. "Katso noita tyyppejä. Minä olen se joka on täällä erilainen."
Hän kääntyi takaisin ja alkoi tuijottaa ulos ikkunasta omenaansa mutustellen. Hymyilin. Hän oli huoleton veikko joka ei paljoakaan välittänyt siitä mitä hänen ympärillään tapahtui, ja hän oli oikeassa. Aloin tuntea suurta iloa jokaisesta joka oli täällä mukana. Minä kuuluin tänne, niin kuin kaikki muutkin.

"Hei kaverit", huudahdin. "Mitäs tuumaisitte jos kirjoittaisin teistä?"
"Upeaa! Hienoa! Tee se!", he huusivat ja riemuitsivat. Katsoin heistä jokaista varmistaakseni että kaikki olivat samaa mieltä. Huomasin että yksi mies ei osallistunut muiden iloon. Hän oli Nörtti-Nipa.
"Nipa, mikä hätänä?", Kysyin.
"Siitä ei tule tarpeeksi hyvä", hän sanoi.
Muut alkoivat protestoida: "Kuulehan nyt, Nipa. Siitä tulee hyvä ja olet itsekin ylpeä siitä. Sinä pidät siitä. Anna hänen tehdä se."
Nipa hymyili ja sanoi, "OK. Tee niin kuin haluat."
Yhä hymyillen hän kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. Hän oli onnellinen. Hetken päästä tuttu naksutus palasi kun hän alkoi jälleen työskennellä kannettavansa kanssa. Tiesin että tämä oli kotini ja aloin pitää siitä.

Istahdin Peten viereen ja sanoin, "Sinä tiedät että olen huiputtaja. Mitä mieltä olet puhumistani valheista ja tekemistäni vääryyksistä?"
"Älä huolehdi niistä ", hän sanoi. Hänen eloisat silmänsä rauhoittuivat hänen katsoessaan minua.
"Olet osoittanut olevasi älykäs ja sinun mielikuvituksesi on hyvä keksimään tarinoita joita jokainen on valmis uskomaan. Olet logiikan mestari ja taikuri. Sinä luot asioita joita ei ole olemassa ja saat olemassa olevat asiat katoamaan muiden silmistä. Sinun mielesi ei ole sen rajoittama mikä on, ja se on suuri lahja."
"Entä omatuntoni?", vastustin. "Tiedän tehneeni väärin."
"Niin oletkin tehnyt, mutta tiedän että nyt olet totuuden mies. Sinä et petkuta enää, ja vaikka petkuttaisitkin, tiedät mitä tehdä."
"En ole ollenkaan varma", sanoin.
Pete sanoi, "Nämä kaverit auttavat sinua, mutta sinun on annettava heidän tehdä oma osansa. Opettele tuntemaan heidät, ja hyvin. Sitä paitsi ajattelen että joku tässä bussissa voi kertoa sinulle jotakin omatunnosta".

Nousin ylös ja aloin kävellä kohti istuintani. Vankkarakenteinen ja suurikokoinen mies, ilmeisesti urheilija, kuorsasi penkillään. Yritin herättää häntä muutamilla sanoilla, mutta hän vain kuorsasi. Istahdin penkilleni ja päätin ottaa nokkaunet. Matkasta tulisi pitkä ja minulla oli paljon aikaa. Vilkaisin selkäni taakse ja tiesin rakastavani näitä tyyppejä. Pete treenasi taitojaan korttipakalla, ja kun hän huomasi minun katsovan häntä, hän virnisti ja nyökkäsi kevyesti. Hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan. Rentouduin ja annoin unen ottaa minut haltuuni.

Heräsin bussin pysähtyessä. Tauon aika. Useimmat menivät ulos keskustelemaan pienissä ryhmissä, vetämään savut tai makaamaan nurmikolla. Tane jäi istumaan penkilleen ohjauspyöränsä taakse, kuten hänen tapansa oli. Hän otti käsiinsä joitakin kuluneita kirjoja ja karttoja alkoi tutkia niitä. Selkänsä takana hänellä oli melkoinen kirjasto jota hän opiskeli aina tilaisuuden tullen. Hän näytti nauttivan työstään eikä ollut koskaan pitkästyneen oloinen.
"Mihin olemme menossa?", kysyin.
"En tiedä. Kukaan ei ole kertonut minulle päämäärää. Kun joku kertoo mihin hän haluaisi mennä, minä ajan sinne, mutta en tiedä miten valitsisin päämäärän itsekseni." Tane jatkoi karttojensa tutkiskelua ja valmistautui ajamaan mihin tahansa joku meistä halusi mennä.
Minäkään en tiennyt minne meidän pitäisi mennä, ja niinpä kysyin Tanelta, "Onko tässä bussissa ketään joka tietäisi minne meidän pitäisi mennä?"
Tane oli hetken hiljaa ja sanoi pehmeällä äänellä, "Voisit kysyä Teuvo Tiedemieheltä. Hän tietää kaikki vastaukset."

Teuvo, niinpä. Keski-ikäinen harmaatukkainen mies jonka hiukset osoittivat jo lähtemisen merkkejä. Toisinaan hänellä oli paksut ruskeat silmälasit, ja useimmiten hän oli pukeutunut siistiin, mutta hieman kuluneeseen pukuun. Hän oli usein yksin, katseli ulos ikkunasta ja teki muistiinpanoja. Kävelin hänen luokseen ja hän kohotti ystävälliset kasvonsa. Hän hymyili nöyrästi, ilahtuneena siitä että hänet huomattiin.
"Teuvo", sanoin, "tiedätkö mihin meidän pitäisi mennä?"
Hämmästyneenä, ikään kuin tällaisia kysymyksiä ei pitäisi kysyä häneltä, hän sanoi, "En."
"Mutta sinä olet tiedemies. Etkä voisi katsella muistiinpanojasi ja valita hyvän päämäärän?", sanoin, ja luulin havainneeni aavistuksen surua hänen kasvoillaan, mutta en ollut varma.
"Olen pahoillani", hän sanoi, "Minulla ei ole lupaa tehdä niin."
Olin pettynyt. "Mutta sinä olet tiedemies", sanoin. "Sehän on sinun tehtäväsi."
"Ei", hän sanoi, "minun tehtäväni on antaa selityksiä. Kun jokin menee pieleen tai jokin ei toimi, ihmiset tulevat pyytämään minulta selitystä. Jos he näkevät jotakin jota he eivät ymmärrä, he tulevat kysymyksineen minun luokseni."
"Onko sinulla vastauksia? Tarkoitan, onko sinulla oikeat selitykset?"
"Ei", hän sanoi, "mutta annan heille parhaan selityksen joka minulla on. Se on kaikki mitä voin tehdä."
"Mitä jos annat heille väärän selityksen?", vastustelin.
"Sillä ei ole väliä", hän sanoi, ja hänen silmänsä heijastivat syvää viisautta. "Selitys on kaikki mitä he tarvitsevat. Ilman selitystä he eivät osaa jatkaa elämäänsä ja selityksen saatuaan he unohtavat pian kysymyksensä."
Saatoin uskoa sen. Kun katselin jalkapalloa pelaavia kavereita bussin ulkopuolella, olin varma että he olivat unohtaneet kysymyksensä ja vastauksensa kauan aikaa sitten.
Teuvo jatkoi, "Ilman selitystä heidän aivonsa eivät anna heille rauhaa. Kun annan heille selityksen, näen miten he alkavat elää jälleen sydämellään sen sijaan että he eläisivät päässään. Heidän sydämensä kertoo heille oikeat selitykset ja he tulevat tuntemaan salaisuuksia joita minä en ole koskaan tuntenut."
Hänen äänensä pehmeni ja hän käänsi päänsä poispäin kätkeäkseen kyyneleensä. Teuvo raukka, ajattelin. Kuitenkin olin hämmästynyt hänen viisaudestaan. Hän ei vastannut kysymykseeni, mutta tiesin että en tarvinnut vastausta vielä.

Yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulua kova huuto: "Sika! Pelaa sääntöjen mukaan!"
Kaksi kaveria karjui toisilleen ja Hanski makasi maassa vaahdoten ja täristen. Toinen tappelupukareista oli Simo Syyttäjä.
Ryntäsin ulos, mutta Hanski huudahti, "Pysy poissa tästä! Tämä ei ole sinun asiasi!"
Vetäydyin takaisin bussiin tuntien oloni hiukan epämukavaksi. Tappelu kesti jonkin aikaa, kunnes Jari Järjestäjä sanoi, "No niin! Takaisin bussiin, kaikki!"
Simo tuli ensin kasvot punaisena ja huulet tiukasti yhteen puristettuina, ja hänen riitapukarinsa jota en tuntenut, tuli seuraavana. Jari seurasi, ja sitten muut, kunnes Hanski tuli viimeisenä vielä vapisten ja hikoillen.

"Sitä paitsi", Teuvo jatkoi, "sinä ajattelet liikaa."
"Miten niin?", kysyin.
Teuvo katsoi minua lempeästi ja osoitti kohti penkkiäni. "Sinä istut tuolla", hän sanoi pehmeällä äänellä, "ja yrität ymmärtää kaiken. Sinä yrität ymmärtää mihin tämä bussi on menossa ja miksi. Niin kauan kuin tuijotat tietä ja teeskentelet olevasi yksin, et voi ymmärtää. Nyt kun olet tavannut meidät, olet jo lakannut etsimästä täydellistä selitystä."
"Mitä vikaa hyvän selityksen etsimisessä on? Tarkoitan että sinun tehtäväsihän on selittää."
"Siinä ei ole mitään vikaa. Mutta mikä on väärin, on yrittää löytää täydellistä selitystä. Sillä teet itsesi vain muiden ihmisten tiedon ja mielipiteiden uhriksi."
"Miten?", sanoin, aavistaen että hän oli oikeassa.
"Kun löydät selityksen, tarraudut siihen. Sitten joku toinen tulee ja antaa paremman selityksen joka voi olla täysin erilainen, mutta ajattelet sen olevan parempi koska se näyttää selittävän pari asiaa enemmän. Alat seurata sitä, ja elämästäsi tulee vain sarja mutkia. Et voi elää vain tiedon varassa etkä vain tietoa jahdaten."
Hän huokasi ja jatkoi, "Ihmiset eivät ymmärrä kaikkea. Niin kauan kuin he uskovat että he voisivat selittää muut ihmiset ja itsensä, he ovat kaikenkokoisten ja kaikenlaisten mutkien vankeja. Katso Erkkiä. Hän ei piittaa tippaakaan siitä mitä muut tekevät, ja jos hän näkee jotakin outoa, hän vain kohauttaa olkapäitään. Hän saattaa näyttää tyhmältä, mutta hän on sinua paljon viisaampi. Sitä paitsi, en ole koskaan nähnyt sinun hymyilevän yhtä vapaasti kuin hänen. Sinulla näyttää aina olevan kuorma olkapäilläsi, mutta hänellä on vain hänen omenakassinsa."
Nauroin. Tajusin että pelkäsin sitä että minut havaittaisiin tyhmäksi, itseensä tyytyväiseksi, omenoita mutustelevaksi keski-ikäiseksi ihmiseksi, mutta juuri sitä halusin kuitenkin olla.
"Sinun pitäisi olla tuolla ulkona pelaamassa jalkapalloa muiden kanssa. Heillä oli omat kysymyksensä ja vastauksensa. He olivat kuin pieniä poikia jotka halusivat tietää jotakin, ja saadessaan selityksen he olivat onnellisia. Sinä kyselet vielä kysymyksiä etkä uskalla elää omana itsenäsi."
"Mutta en pidä jalkapallosta", vastustin.
"Kyllä vain, sinä pidät", Teuvo sanoi leveästi hymyillen.

"Se on minun paikkani!" Se oli Simo joka huusi jollekin selkäni takana. En piitannut edes katsoa.
"Mene omalle paikallesi!"
"Okei", toinen ääni sanoi, "rauhoitu. Etkö voisi olla vähän joustavampi?"
"Joustavampi!", Simo tuhahti. "Joustavuus on vain kaaoksen toinen nimi. Mene omalle paikallesi tai kannan sinut sinne."

Hiljaisuus palasi ja kävelin takaisin penkilleni. Otin lehden ja aloin lukea. Bussi huojahteli ja moottorin tasaisen huminan rikkoivat vain satunnaiset murahdukset Tanen painaessa kaasua. Aloin tuntea oloni uneliaaksi ja pudotin lehden penkkini alle. Ennen nukahtamistani huomasin, etten juurikaan kiinnittänyt huomiotani tiehen.
"Kuka piittaa", ajattelin ja nukahdin.

"Tässä, ole hyvä."
Heräsin ja näin iloiset kasvot ja kaksi kättä jotka pitelivät hampurilaista ja mukillista coca-colaa.
"Olen Otto Onnellinen."
"Oletko onnellinen?", kysyin ottaessani hampurilaisen ja mukin.
"En tiedä", Otto sanoi. "Muut ihmiset antoivat sen nimen minulle sanoessaan että tein heidät onnelliseksi."
"No, sinä ainakin teit minut onnelliseksi."
"Miten tein sinut onnelliseksi?", hän kysyi.
"Annoit minulle hampurilaisen ja kokiksen."
"Tarkoitatko että olet onnellinen kun sinulla on hampurilainen ja kokis?"
"Kyllä … ei … Tarkoitan että teit minut onnelliseksi kun annoit minulle jotakin joka näyttää että välität minusta. Välitätkö sinä minusta?"
"Äh … bussi pysähtyi hampurilaisravintolan eteen, ja tiesin että tulisi pitkä aika ennen kuin voisimme syödä uudelleen. Kulkiessani sinun ohitsesi huomasin että nukuit, ja niin päätin ostaa sinulle hieman ruokaa."
"Ajattelitko minua sen jälkeen?", kysyin.
"En," Otto sanoi, "miksi olisi pitänyt? Olin siellä muiden kavereiden kanssa. En ajatellut sinua uudelleen ennen kuin tulin takaisin bussiin ja näin sinut."
"Mistä tiesit että pidän hampurilaisesta ja kokiksesta?"
"En tiennyt", hän sanoi säteillen.
"Mitä olisi tapahtunut jos en olisi pitänyt niistä?"
"Ei mitään. Olisin syönyt ne itse myöhemmin. Tiedän hyvin etteivät kaikki pidä hampurilaisesta ja kokiksesta."
"Selvä … kiitos", sanoin.
"Eipä kestä", Otto sanoi ja meni pois.

Hetken päästä kuulin Oton äänen sanovan: "Kuka tämä tyyppi oikein on?"
"Älä välitä hänestä. Hän oppii kyllä", Teuvo sanoi, varmistaen että kuulin sen.
Hymyilin. Se oli täydellinen selitys vaikka se ei selittänyt mitään. Mutta se sai Oton unohtamaan kysymyksensä, niin kuin vain todellinen vastaus voi saada. Sitä paitsi se oli kaikki mitä Otto halusi tietää.

Simo ja Pete kävelivät ulos ravintolasta. Oli pimeää ja näin heidän ääriviivansa kuistin valoja vasten. He kävelivät vieretysten, ja oli ilmeistä että he pitivät toisistaan. Pete teki käsillään muutamia nopeita liikkeitä ja näytti jotakin Simolle.
"Paskat! Minun lompakkoni! Olet tehnyt tämän minulle ainakin kaksikymmentä kertaa enkä vieläkään tiedä miten teet sen."
"Et saa sitä selville koskaan", Pete sanoi, ojentaen lompakon takaisin Simolle.
"Taatusti saan", Simo sanoi ja teki muutamia nyrkkeilyeleitä.
Simo potkaisi Peteä, ja he jahtasivat toisiaan parikymmentä metriä kunnes he saapuivat bussille. Simo läimäytti Peteä selkään ja sanoi, "Sinä ensin, taskuvaras. En anna sinun olla takanani."
Pete hyppäsi sisään Simon seuraamana ja he kiiruhtivat bussin takaosaan. Kun he olivat istuutuneet, Pete otti korttipakan taskustaan ja he alkoivat pelata. Simo nauroi välillä äänekkäästi, ja Pete näytti nauttivan pelistä. Pari muuta kaveria liittyi mukaan eikä Pete enää sen jälkeen jakanut. Simon nauru hiipui pois, ja sen tilalle tuli rauhallinen keskusteli pelaajien välillä.
Heillä ei ollut kiire mihinkään eikä pelikään näyttänyt kovin tärkeältä. Pelissä oli pitkiä taukoja kun muut odottivat jonkun lopettavan puheenvuoronsa. Hetken päästä kortit lepäsivät tyhjällä penkillä, ja peli oli muuttunut hiljaiseksi keskusteluksi.

He kaikki olivat erilaisia. En kuullut mistä he keskustelivat, mutta se näytti kiinnostavan kaikkia. Sydämeni halusi olla heidän mukanaan, mutta tässä minä olin ja katsoin heitä bussin toisesta päästä. Käännyin ympäri ja aloin tuijottaa etuikkunasta tielle. Bussin valot paljastivat puita, taloja ja satunnaisia kulkijoita, mutta ajattelin vain takanani olevaa ryhmää. Tanen hiljainen siluetti valoja vasten oli juuri niin kuin minä: yksin ja varjossa.

Jonkun ajan päästä Simo tuli hiljaa luokseni, istui alas, katsoi minua ja sanoi, "Hei, Yrjö Yksinäinen."
Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Käännyin ympäri ja katsoin Yrjön istuinta. Se oli tyhjä.
"Tervetuloa kotiin", Simo hymyili ja puristi kättäni.
Hän istui ääneti vieressäni. Oli alkanut sataa ja tuulilasinpyyhkimet loivat edessä olevaan näkymään rauhallisen rytmin. Odotin Simon puhuvan, tuijottaen märässä tiessä tanssivia valoja.
"Säännöt ovat yksinkertaiset", hän sanoi. "Jos et astu jalkapallokentälle, olet sivusta seuraaja. Jos et liity korttirinkiin, olet katsoja. Kun peli alkaa, olet ulkopuolinen."
"Mutta en pidä jalkapallosta enkä pokerista", sanoin.
Simo käänsi päänsä hitaasti. "Oletko koskaan yrittänyt?", hän sanoi rauhallisella äänellä.
Edellisestä jalkapallopelistäni oli vuosia. Joskus olin osallistunut korttipeliin kun en ollut keksinyt järkevää tekosyytä jäädä pois. Itse asiassa olin pitänyt niistä. Mutta siitä oli pitkä aika, ja nyt ne tuntuivat suurilta ponnistuksilta. "Ei minua varten", ajattelin. Mutta kuitenkin osa minua halusi olla siellä, vaikka en tiennytkään missä tai miksi.
"Entä Pete?", kysyin.
"Pete?"
"Pelaako hän sääntöjen mukaan?"
"Kyllä pelaa. Hän osaa petkuttaa, mutta hän petkuttaa vain huvin vuoksi. Jos minulla on kolme kuningatarta, voin olla varma että hänellä on neljä kuningasta. Toisinaan hän jakaa minulle neljä ässää, enkä ole koskaan pystynyt sanomaan miten hän tekee sen. Mutta oikeassa pelissä hän ei suostu jakamaan. Hän ei koskaan petkuta omaksi hyödykseen. Voit luottaa häneen, mutta silti hän voi antaa sinulle hyvät naurut."
Simo nousi ylös, katsoi minua ja sanoi, "Säännöt ovat niitä varten jotka eivät tunne niitä. Kun sinulla on ne sydämessäsi, et tarvitse niitä."
Hän lähti ja kyynel tipahti silmäkulmastani. Tuijotin tielle ja sanoin puoliääneen, "Yrjö Yksinäinen, tervetuloa kotiin."

Oltuani ajatuksissani jonkun aikaa, kävelin Peten luokse. "Pete, oletko koskaan petkuttanut omaksi hyödyksesi?"
"Kyllä olen", hän huokasi, "vain oppiakseni että se ei ole sen arvoista."
"Miksi?"
"Katso näitä tyyppejä. He tietävät että petkutan, ja he pitävät siitä, myöskin Simo. Joskus he tulevat luokseni ja pyytävät minua näyttämään muutamia temppuja. He pitävät niistä ja he haluavat oppia tekemään niitä myös itse. Temppuni tuovat meille paljon iloa ja naurua. Jos olisin petkuttanut itseäni varten, minun olisi ollut pidettävä taitoni salassa. Siitä huolimatta he olisivat huomanneet ne, eivätkä he olisi pitäneet niistä. He kutsuvat minua Petkuttajaksi, mutta se sana sisältää positiivisen asenteen. Jos olisin petkuttanut itseäni varten, he kutsuisivat minua edelleen Petkuttajaksi, mutta silloin tuossa sanassa ei olisi iloa. Sen sijaan se sisältäisi halveksuntaa ja hylkäämistä. Nyt olen iloinen ja ylpeä joka kerran kun he kutsuvat minua Petkuttajaksi. Taitoni eivät ainoastaan yhdistä minua ja heitä, vaan ne yhdistävät myös heitä keskenään. Olen vapaa treenaamaan taitojani myös silloin kun he näkevät mitä teen, ja he ovat iloisia kun harjoittelen, sillä he tietävät että heitä odottavat uudet naurut."
Pete sormeili korttejaan kunnes sanoin, "Näytä minulle muutama temppu."
Hän virnisti ja kohotti korttinsa. "Ota yksi."

Pete näytti muutamia temppuja, ja hän oli tosi hyvä. Muutamia kavereita liittyi mukaan ja kohta me pelasimme yhdessä. Huomasin että urheilijatyyppi oli yksi pelaajista. Tuijotin hänen suuria käsiään ja hänen paksua niskaansa. Hän näytti vahvalta mutta kuitenkin nöyrältä ja hauraalta. Kuvittelin mielessäni hänen lihastensa voimaa, mutta jostain syystä vaikutelma tuntui vaillinaiselta. Parin kierroksen jälkeen hän pudotti yhden korteistaan ja se liukui jalkojeni alle. Nostin sen ylös ja annoin hänelle.
"Anteeksi", hän sanoi.
"Ei mitään", sanoin, "vaikka en voinut välttää sen näkemistä."
"Ei haittaa. Se oli minun vikani."
Esittelin itseni.
"Olen Kalle Kömpelö", hän sanoi ja katsoi minua levollisin silmin.
Kahden hitaan ja hiljaisen kierroksen jälkeen Otto sanoi, "Minä lopetan. Olen liian väsynyt keskittymään."
Kello oli jo yli puolen yön ja päätimme yrittää nukkua. Otin lokerosta tyynyn ja huovan ja kävelin istuimelleni. Tane jatkoi ajamista ja ajattelin, "Eikö hän koskaan lepää." Hän tuijotti tielle kuin haukka, ja päätin luottaa häneen.

Herätessäni bussi seisoi pienen puisen ruokapaikan edessä. Pieni sään piiskaama kyltti oven yläpuolella sanoi, "Annen Kahvila". Tuuli heilutteli lehtiä, tai oikeammin mitä niistä oli jäljellä, osittain kuivaneissa puissa jotka erottivat kahvilan tiestä. Tane nukkui. Hänen lakkinsa lepäsi pienellä pöydällä kuskin penkin vierellä. Arasta selästäni huolimatta nautin hiljaisuudesta, kunnes kuulin jonkun askeleet takanani. Se oli Teuvo.
"Kahvin aika", hän sanoi.
"Ei ihan vielä", sanoin jäseniäni venytellen.
"Teuvo."
"Niin?"
"Kuinka tärkeää on pitää hauskaa?"
"Mitä varten elät?", hän sanoi, kääntyi ympäri ja käveli pihan poikki.

Muutamia minuutteja myöhemmin päätin seurata Teuvoa. Astuessani sisään ravintolaan, iloinen ääni sanoi, "Hyvää huomenta!"
"Anne, luultavasti", ajattelin. Hän oli tumma, pieni ja hymyilevä.
"Kiitos kun toitte sateen", hän sanoi, hymyillen iloisesti järjestäessään meille pöytiä. "Istu alas niin tuon sinulle kunnon aamiaisen."
Istahdin vastapäätä Teuvoa joka luki eilisen sanomalehteä. "En sanoisi sitä uneksi."
Minä sanoisin. Olin nukkunut kohtalaisesti, ja Annen, tai kuka tahansa hän olikin, energia herätti minussa paljon iloa. Katselin hänen pyörähtelyään pöytien keskellä hänen hyräillessään iloista laulua.
"Kas tässä", hän sanoi, asetellessaan runsasta aamiaista pöytään.
"Näyttää hyvältä", hymyilin.
"Se on", hän ilmoitti ja kaatoi mustaa kahvia suureen mukiin.

Kalle saapui, seisoskeli hetken postikorttitelineen edessä ja valitsi yhden kortin. Hänen maksaessaan sitä, hän pudotti kolikon ja sanoi, "anteeksi."
Anne hymyili. "Nämä kolikot ovat liian pieniä sinun suuriin käsiisi. Anna minun nähdä ne."
Kalle asetti toisen kätensä tiskille, ja Anne laittoi pienen kätensä hänen kouraansa. Hän hymyili. "Kuin pieni tyttö joka pitää kättään isänsä kädessä. Teen sinulle kunnon aamiaisen. Ole hyvä ja istu alas."
Kalle käveli pöytäämme onnellisesti hymyillen. Hän veti tuolin ja istuutui.
"Hyvää huomenta", hän sanoi, ja koko hänen olemuksensa tarkoitti sitä.
Nautimme aamiaisemme rauhallisessa hiljaisuudessa Annen iloista hyräilyä kuunnellen. Teuvo ja minä lopetimme ateriamme ja Kalle alkoi selailla eilisen sanomalehteä. Teuvo ja minä päätimme tehdä pienen kävelyn. Ennen pitkää huomasimme nojailevamme tukevaa aitaa vasten, aukeita peltoja katsellen.
"Minulla on sinulle kysymys ", Teuvo sanoi.
"Mikä se on?"
"Miten tärkeää on tuottaa iloa?"
Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. "Pete Petkuttaja, tervetuloa kotiin", sanoin itsekseni. Toivoin että olisin voinut nähdä hänet vielä kerran, mutta tiesin että hän olisi poissa. Tiesin myös miksi kaipasin häntä.

Palasimme takaisin kahvilaan ja hain itselleni toisen mukin kahvia. Menin ulos ja istahdin suureen pehmustettuun tuoliin, rentoutuen auringonpaisteessa muki käsissäni. Otto istahti vierelleni.
"Haluaisin tehdä Aarnon onnelliseksi", sanoin. "Mitä minun pitäisi tehdä?"
Otto katsoi minua hämmentyneenä ja sanoi, "Hän on onnellinen."
"Mutta hän näyttää niin surulliselta."
"Älä anna hämätä itseäsi. Mene lähelle ja kuuntele. Silloin opit mitä onnellisuus on."
"Mitä tarkoitat?"
"Hän on onnellinen kun hän kuuntelee sydäntään. Hän voi näyttää muille heidän surujensa kauneuden. Hän tuntee sydämen hiljaiset kuiskaukset, ja hän kykenee tekemään sinut onnelliseksi."
Otto oli hetken hiljaa ja jatkoi, "Sinä huolehdit liikaa."
"Mutta minä välitän hänestä", väitin vastaan.
"Tuo ei ole oikea tapa välittää", hän sanoi. "Niin kauan kuin annat muiden ihmisten ongelmien vallata mielesi, näet heidät hämärästi. Sitä paitsi sinä huolehdit vääristä ongelmista. Aarno ei tarvitse sinun huoliasi, ja sinun huolesi estävät sinua näkemästä oikeaa Aarnoa."
Oloni kiristyi. "Mutta jos välität jostakusta, olet huolissasi siitä voiko hän hyvin vai ei."
"Tuskinpa vaan", Otto hymyili. "Jos sinä huolehdit, niin kaikki mitä sinulla on annettavaa, on sinun huolesi. Sinä näet heidän ongelmansa samoin kuin he. Jos sinä et huolehdi, sinulla on erilaista annettavaa. Huolehtiminen estää sinua kuuntelemasta heitä ja ymmärtämästä mikä on heille hyväksi ja sinulle hyväksi."
"Mutta haluaisin näyttää muille että välitän heistä. Miten sitten voin sen tehdä?"
"Tuo heille hampurilainen ja kokis, ja kysy voitko tehdä jotakin muuta. Jos voit tehdä, tee se, mutta sitten unohda se. Muutoin et voi mennä jonkun toisen luokse ja olla hänen kanssaan koko sydämestäsi."
Epäröin. "Olet ehkä oikeassa, mutta en pidä siitä. Se kuulostaa siltä kuin olisin perhonen ja lentäisin vain kukasta kukkaan."
"Miten sitten haluaisit lentää?", Otto kysyi.
"En tiedä. Niin kuin perhonen, tai … en tiedä."
Jokin väsyneessä mielessäni sanoi että se oli jo tarpeeksi väsynyt. Kuitenkin se, mitä Otto oli sanonut, ei näyttänyt sopivan siihen.
"Liian helppoa", ajattelin ja palautin tyhjän mukin Annelle.

"Kiitos", hän hymyili, "voinko tehdä vielä jotakin muuta?"
"Perhosen", ajattelin, mutta sanoin, "Kaikki on hyvin ja olen valmis matkaan. Paljon kiitoksia erinomaisesta aamiaisesta."
Hän hymyili jälleen ja sanoi, "Hyvää päivän jatkoa."
Hän oli tehnyt meidät kaikki onnellisiksi, erityisesti Kallen, mutta olin varma siitä, ettei hän huolehtisi meistä lähtömme jälkeen. Hänen sydämensä olisi uusien asiakkaiden kanssa, ja jos hän huolehtisi meistä, he eivät saisi hänen lämpöään. Jokin mielessäni toivoi että hän muistaisi meidät, mutta ajattelin sen olevan vain minut haluni olla tärkeä. Hän unohtaisi meidät ja niin olisi hyvä.
"Hyvästi, perhonen", ajattelin kävellessäni takaisin bussille.

Astuin bussiin, vilkaisin penkilleni ja jäin seisomaan. Tuolillani oli korttipakka. Otin sen käsiini ja istuin alas. "No niin, Pete", ajattelin sormeillessani kortteja. Virnistin ja huudahdin, "Hei kaverit, millaisia temppuja Pete opetti teille?"
Meillä oli hauskaa ja nauroimme paljon. Muiden ollessa lähdössä, sanoin, "Aarno."
Hän istahti ja minä kysyin, "Mitä suru on?"
Aarno sanoi, "Suru on paikka kuolla kahleissa ja syntyä uudelleen ilman niitä. Surussa jätät hyvästit mahdottomalle … ja joskus mahdolliselle joka vain ei tullut."
"Mitä on huolehtiminen?"
"Kun huolehdit, taot itse omia kahleitasi", hän sanoi. "Usein kaikkein vahvimmat kahleet kytkevät sinut asioihin jotka kerran olivat ulottuvillasi, mutta nyt näyttävät olevan liian kaukana. Näihin sinä taot itsesi kiinni."
"Mutta miten voin lakata huolehtimasta?"
Aarno huokasi. "Osan sinusta pitää kuolla. Sinun täytyy itkeä ja päästää irti kunnes kahleesi putoavat pois. Sitten olet vapaa. Olet surullinen, mutta olet vapaa."
"Kuinka voin auttaa jotakuta toista joka huolehtii?"
"Hänen on kuoltava omiin kahleisiinsa. Ole lähellä häntä mutta älä kiinnitä itseäsi hänen kahleisiinsa. Jos jonkun kynttilä on sammunut, älä sammuta omaasi. Hän tarvitsee toisen kynttilän, mutta sellaisen joka voi sytyttää hänen liekkinsä."
Istuin hiljaa hetken aikaa. Aarno aikoi lähteä, mutta sitten hän huokasi, laski päänsä ja sanoi, "Huomaan että välität, ja mitä enemmän välität, sitä enemmän kahleita sinä näet. Älä sido itseäsi niihin."

Oli tauon aika, ja kaikki muut menivät ulos paitsi Nörtti-Nipa. Hän työskenteli tietokoneensa kanssa ja epäröin keskeyttää häntä, mutta menin silti hänen luokseen ja istuin hänen viereensä. "Mitä sinä teet?", kysyin.
"Kirjoitan ohjelmaa."
"Minkälaista ohjelmaa?"
Hän selitti täynnä innostusta omista ajatuksistaan. Näytti siltä että hänellä oli loputtomasti ideoita jotka hän halusi saada siihen mukaan.
Hänen innostuksensa sai minut uteliaaksi. "Miksi teet tätä?"
"Suuri Henki sisälläni haluaa laulaa. Minä olen hänen äänensä, ja kun kirjoitan, laulan hänen kanssaan."
"Mutta tuleeko siitä tarpeeksi hyvä?"
"Kyllä, ja se on jo. Se mitä olen tehnyt, on hyvää, ja se virtaa kuin vesi. Mutta laulu ei ole vielä valmis. Jonakin päivänä tiedän että se on valmis, eikä yhtäkään nuottia puutu."
"Mistä sinä tiedät sen?"
"Minä vain katson sitä ja tiedän että se on valmis."
"Mitä sitten?"
"Sitten", hän sanoi, "olen valmis kuolemaan. Olen laulanut oman lauluni. Minulla oli kysymykseni ja vastaukseni, ja vastasin jokaiseen kysymykseen joka minulla oli."
"Mitä sinä teet vastauksilla ja mistä löydät ne?"
"Ne ovat kaikki tuolla", hän sanoi osoittaen tietokonettaan. "Kun joku käyttää tätä ohjelmaa, hän ei ajattele kysymyksiä eikä vastauksia. Hän tekee omaa työtään, eikä hänen tarvitse kysellä muita kysymyksiä. Ohjelmasta tulee hänen osansa, tai hänestä tulee tämän ohjelman osa."
Nipa tuijotti ulos ikkunasta. "Hyvin vastattua kysymystä ei ole tarpeen tuntea. Kun ohjelmani on valmis, se on niin hyvä että käyttäjät eivät hoksaa käyttävänsä ohjelmaa. Minun laulustani tulee osa kaikkia tällä ohjelmalla tehtyjä lauluja, mutta minun lauluni on hiljaa jotta muut laulut löytäisivät oman täyteytensä."
"Mutta mistä vastaukset tulevat?" kysyin.
Hän katsoi syvälle silmiini. "Sinä et hyväksy huonoja vastauksia. Sen sijaan sinä kyselet kysymystä uudelleen kunnes tiedät että siihen on vastattu. Sen tähden sinä tiesit vastauksen itse."
Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. "Teuvo Tiedemies, tervetuloa kotiin", sanoin itsekseni. Tiesin jääväni kaipaamaan häntä. Nousin ylös ja kävelin hitaasti penkilleni, mutta jäin seisomaan. Paksut ruskeat silmälasit lepäsivät tuolillani.
Laitoin ne päähäni ja ajattelin, "Teuvo, sinä tiesit."

Erkki tuli sisään, istahti viereeni ja antoi minulle omenan. "Nämä ovat omasta puutarhastani."
"Kuinka sait nimesi?"
"Äitini antoi sen minulle koska minulla oli suuret korvat."
Se oli totta. Hänen korvansa olivat suuret, mutta huomasin sen vasta sitten kun hän oli sanonut niin. "Vaivaako se sinua?", kysyin.
"Ei. Se vaivasi äitiäni, sillä en ollut hänen odotustensa suhteen täydellinen. Hänestä tuntui siltä että hän oli tehnyt virheen, ja siksi hän antoi minulle tämän nimen."
"Ajatteletko olevasi virhe?"
Hän nauroi. "En, mutta äitini oli virhe. Yksi merkityksetön asia valtasi koko hänen huomionsa ja hän kuvitteli minun tuntevan samoin kuin hän. Hän ei koskaan ymmärtänyt ettei se vaivannut minua. Itse asiassa olin ylpeä korvistani. Jokainen muisti minut."
"Opin paljon", hän jatkoi. "Jokainen on omalaatuisensa ihminen, ulkoa ja sisältä. Maailma on täynnä erilaisia tyyppejä ja nautin sen katselemisesta ja siitä kun he kulkevat ohi."
"Eikö se tee sinua hulluksi?", kysyin.
"Mitä tarkoitat? Pidän siitä."
"Tarkoitan että miten voit ymmärtää heitä? Mitä jos näet jotakin josta et pidä?"
Hän nauroi. "Ajatteletko sinä että voisin ymmärtää heitä? Herätys, mies. Se antaa minulle vapauden olla sitä mitä olen. Minulla on suuret korvat, ja olen vain yksi omituinen tyyppi tässä kaikenlaisten karikatyyrien ja luonnostelmien maailmassa. Minä kuulun tänne. Ajattele miten ikävystyttävä paikka tämä olisi jos olisimme kaikki samanlaisia ja voisimme ymmärtää joka ikistä muuta. Jotkut pukeutuvat nahkatakkeihin, jotkut teepaitoihin ja toiset Christian Dioriin. Pidän siitä."
"Mutta koetko olevasi hyväksytty?"
"Mitä tarkoitat?", hän kysyi.
En ollut varma. Tein parhaani selvittääkseni ajatukseni ja kysyin, "Jos joku seisoo vierelläsi pukeutuneena Christian Dioriin, ajatteletko hänen hyväksyvän sinut shortseissasi ja teepaidassasi?"
"Tarkoitatko että yritänkö arvailla hänen asenteitaan minua kohtaan vai hyväksynkö itseni hänen vierellään?"
Epäröin, ja sanoin lopulta, "Luulen tarkoittavani sitä että koetko olosi epämukavaksi hänen kanssaan?"
"Joskus, jos joku osoittaa halveksuntaa, mutta se on hänen ongelmansa. Hän ei koe oloaan epämukavaksi minun tähteni, vaan siksi että hänen mielensä ei mahdu tähän maailmaan. Hänellä on ongelma, ja se on hänen eikä minun."
"Mutta etkö tee mitään saadaksesi hänet kokemaan olonsa mukavammaksi?"
Erkki oli hetken hiljaa ja kysyi, "Tarkoitatko että teenkö mitään jotta kokisin oman oloni mukavammaksi?"
Hän osui naulan kantaan. "Luulen niin."
"Kyllä", hän sanoi, "minä nauran."

Ymmärsin että itse asiassa en halunnutkaan miellyttää muita ihmisiä. Heitä miellyttäessäni halusin vain miellyttää itseäni ja tehdä oloni mukavammaksi jonkun kanssa. Koko prosessissa tein kuitenkin vain oman oloni niin epämukavaksi että en jaksanut sitä enää. Minun oli opittava nauramaan itselleni ja muille ihmisille.
Hanski astui sisään, heilautti kättään ja sanoi, "No niin, kaverit; minä lähden nyt." Hän tuli lähelleni ja sanoi, "Nyt minun on aika mennä."
Puristin hänen kättään ja sanoin, "Luulen niin."
Hanski katsoi silmiini ja sanoi, "En unohda sinua etkä sinäkään unohda minua. Saat olla varma siitä että tulen aina takaisin jos tarvitset minua tai jos minä tarvitsen sinua."
"Tiedän sen. Ja sinä tiedät että olet paras ystäväni."
Hän lähti, Tane astui sisään ja käynnisti moottorin.

Simo istahti viereeni. "Mikä on sinun arvokkuutesi?"
"Mitä?"
"Taisteletko itsesi puolesta?", hän kysyi.
"Mitä tarkoitat?"
"Pidätkö paikkasi? Jos joku haluaa viedä paikkasi, mitä teet? Jos joku tönii, mitä teet? Onko sinulla suuntaa, ja seuraatko sitä?"
Epäröin, sillä en ollut varma siitä mitä Simo kysyi. "En halua taistella muita ihmisiä vastaan."
Simo oli hetken hiljaa ja sanoi, "Jos joku haluaa viedä paikkasi, sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Voit yrittää muuttaa häntä niin että hän ei halua viedä paikkaasi tai voit kieltäytyä antamasta paikkaasi. Jos yrität muuttaa häntä, yrität kontrolloida häntä ja taistelet häntä vastaan. Jos sen sijaan pidät paikkasi, et taistele häntä vastaan vaan itsesi puolesta."
Olin ymmälläni. "En näe mitään eroa niiden välillä."
Simo hymyili. "Jos pidät paikkasi, et yritä muuttaa toista ihmistä. Hyväksyt hänet sellaisena joka haluaa viedä paikkasi, mutta silti kieltäydyt antamasta paikkaasi. Sinä pelkästään asetat rajoja sille miten sinua voidaan kohdella, ja näytät hänelle että sinulla on arvokkuus jota hänellä ei ole oikeutta viedä."
Ajattelin Simon sanoja, mutta hän jakoi, "Ihmiset käyttävät sinua hyväkseen niin paljon kuin annat heidän tehdä sitä. Mikä on arvokkuutesi?"
"En tiedä. Se on outo sana."
"Ellet tiedä, et pysy pitämään paikkaasi", Simo huokasi ja lähti.
"Arvokkuus", ajattelin, ja sitten ajattelin Kalle Kömpelöä. Hän oli vahva ja minua reilusti puoli metriä pidempi. Oli ilmeistä että hänellä oli voimaa, ja hän oli siitä itsekin tietoinen. Silti hän antoi itsestään viattoman, puhtaan ja sydämellisen vaikutelman. Hän näytti olevan tyytyväinen ja rauhassa itsensä kanssa. Päätin jutella hänen kanssaan seuraavan tauon aikana.
Tane oli laittanut radion päälle, ja pehmeä jatsi sai aikaan rauhoittavan ilmapiirin. Tuijotin tielle ja annoin ajatusteni vaellella ympäriinsä.

Seuraava tauko tuli pikemmin kuin osasin odottaa. Tane pysäytti auton huoltoasemalle ja sanoi, "Okei, kaverit. Pidämme tässä tauon. Tarkistan bussin."
Huoltamo oli pienen järven rannalla. Muut menivät kahville, mutta Kalle ja minä kävelimme järven rantaan. Muutaman minuutin kuluttua löysimme penkin ja istuuduimme.
"Miten sait nimesi", kysyin.
"Annoin sen itselleni. En osaa leikkiä sanoilla, ja sanon usein sellaista jonka muut ihmiset käsittävät väärin. Haluan olla hyvä ja rehellinen, ja ystävällinen kaikkia kohtaan, mutta muut pelkäävät suurta kokoani ja voimaani."
"Miltä se tuntuu?"
Hän hymyili rauhallista ja ystävällistä hymyä. "Se tuntuu hyvältä. Olen onnellinen ollessani minä, ja ymmärrän muiden ihmisten pelon sellaista kohtaan jota he eivät pysty kontrolloimaan."
Hän katsoi syvälle silmiini ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. "Kuka sinä oikein olet?"
Kalle katsoi minua ja hänen silmänsä kostuivat. "Olen sinun sisäinen lapsesi."

Tullessani takaisin muut olivat jo bussissa. Tane teki viimeisiä tarkistuksia, ja kun saavuin bussille, hän seisoi oven vieressä. Pysähdyin ja sanoin, "Tane."
Hän katsoi minua ikään kuin arvaten mitä aioin sanoa.
"Luulen että nyt on minun vuoroni ajaa."
"Olen samaa mieltä."
Hän käveli bussin keskiosaan, avasi lokeron ja otti sieltä suuren matkalaukun. "Jätänkö sinulle karttoja?", hän kysyi.
"Luulen etten tarvitse niitä ", sanoin.
"Et tarvitse."
Hän kiipesi bussiin ja alkoi pakata karttojaan ja kirjojaan. Suljettuaan matkalaukkunsa hän istui hetken hiljaa, antaen sormiensa liukua pitkin ohjauspyörää, mittaripaneelia ja vaihdekeppiä. Hän astui ulos ja puristi kättäni. "Se on sinun."
"Mitä sinä teet?"
Tane hymyili. "Minä lepään."
Hän nosti matkalaukkunsa, ja seurasin häntä silmilläni kunnes hän katosi kahvilaan.

Nousin bussiin mutta jäin seisomaan. Tanen lippalakki oli kuljettajan istuimella. Otin sen käteeni ja istahdin. Kääntelin lakkia käsissäni ja tunnustelin sen teräviä reunoja, tuijottaen kaukaisuuteen tuulilasin läpi.
Kun laitoin lakin päähäni, Simo kysyi, "Minne me menemme?"
"Kotiin", sanoin.
"Missä se on?", Otto kysyi.
"Kaikkialla", sanoin ja käänsin avainta.


kaikki oikeudet Kotkansydän 2003