[an error occurred while processing this directive]

Kirjoituksia

Kirjoituksia

Pois tuskasta

Omilla siivillä

Virtaava energia

Parantaja, paranna itsesi

Ihmisiä bussissani

Vähän kauemmas

Se joka on

Itsen vihaaminen

Kunnioitus

Muistaminen

Haluan olla sinulle

Paranemisen prosessi

Kun aika katoaa

Havaintoja ilman mieltä

Totta kai

(P)elot auki

Vailla sopimuksia

Kokonainen mieli

Mitä näkyy?

Lopuksi?

Taivas ei odota

Onnen avaimet

Naurava narkomaani

Lujasti kiinni

Ilosanoma

Oppimisesta

Se mitä ei ole

Se joka on

Tämä teksti on jatkoa tekstille "Vähän kauemmas" ja se alkaa siitä johon "Vähän kauemmas" jäi - omana itsenään olemisesta tai siinä olemisesta joka olen. Kirjoitan omista kokemuksistani, eikä niitä voida ymmärtää pelkästään älyllisesti. Kirjoitusteni tarkoitus, alkaen "Pois tuskasta", on kuvata kokemuksiani. Mitä enemmän löydän olemista tekemisen sijaan, sitä enemmän yritän kuvata sellaista jota ei voi kuvata. Sen tähden älä lue vain ajatuksillasi. Lue koko mielelläsi, kokien enemmän kuin ajatellen. Mutta älä hylkää järkeäsi. Älä usko minua, sillä en kirjoita uskomuksista. Kirjoitan siitä mikä on, ja sinun tehtäväsi on kokea se tai olla kokematta.

Tästä tekstistä tulee luultavasti kokoelma kokemuksia ja oppimiani asioita, eikä missään tietyssä järjestyksessä - ei edes siinä järjestyksessä jossa koen ja elän niitä. Ne eivät ole yksittäisiä kokemuksia, vaan enemmänkin välähdyksiä toistensa sekaan lomittuvista koko elämän mittaisista kokemuksista.

Se joka on

Me pyrimme määrittelemään itsemme paljolti tekojemme ja aktiviteettiemme kautta, menneiden ja nykyisten. Me tunnemme ja ajattelemme, ja pyrimme muotoilemaan olemustamme sen mukaan mitä uskomme olevamme. Me ajattelemme olevamme jotakin ja pyrimme antamaan muille sen kaltaisen vaikutelman. Taikka me saatamme ajatella että emme ole jotakin, ja pyrimme piilottamaan ja vähättelemään jotakin olemuksemme osia, joko teoillamme tai käyttämällä sopivia vaatteita, meikkiä, tuoksuja, yms. Toisinaan saatamme pyrkiä antamaan vaikutelman että me emme ole jotakin jota tiedämme olevamme tai pyrimme antamaan vaikutelman että me olemme jotakin mitä me emme ole. On myös aikoja jolloin me haluamme olla aitoja ja todellisia sellaisina kuin me olemme. Mutta kuka on se joka on aito? Kuka on se joka ajattelee tietävänsä milloin hän on aito ja milloin ei? Kuka on se joka ajattelee tuntevansa itsensä?

Me saatamme ajatella tätä tai tuota, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta siihen mikä me olemme. Me voisimme ajatella mitä tahansa muuta ja olla vielä sama persoona. Me voimme lakata ajattelemasta, ja olisimme edelleen sama persoona. Me voisimme kävellä etuperin, takaperin tai sivuttain, ja meidän olomuotomme olisi erilainen, mutta silti me pysyisimme samana persoonana. Me voisimme tuntea iloa, surua tai raivoa, tai mitä tahansa muuta tunnetta, ja silti pysyisimme samana. Ei ole mitään, mitä me voisimme tehdä, tuntea tai ajatella, mikä muuttaisi sitä mitä me olemme. Me voisimme yhtä hyvin ajatella, tehdä tai tuntea jotakin ihan muuta. Jotkut meistä määrittelevät itsensä tunteidensa kautta, jotkut ajatustensa ja jotkut tekojensa kautta. Mitä tapahtuisi jos me lakkaisimme ajattelemasta, lakkaisimme tuntemasta ja lakkaisimme tekemästä? Olisiko ketään jäljellä? Kuka tai mikä se olisi? Kuolisimmeko me vai löytäisimmekö jotakin olennaista? Kohtaisimmeko me haudan hiljaisuuden vai Sen Joka On ja ilmentää itseään ajattelun, tuntemisen ja tekemisen kautta?

Me olemme vapaita ajatuksistamme. Ne voisivat olla mitä tahansa ja me pysyisimme silti samoina. Meidän aivomme vain työskentelisivät eri asian tai asioiden parissa. Meillä saattaisi olla toisenlaisia mielipiteitä ja me pysyisimme samana. Sillä mitä muut sanovat ja tekevät, ei ole mitään vaikutusta olemiseemme. Heidän sanansa ja tekonsa saattavat saada aikaan tunteita, ja me voimme alkaa ajatella niiden seurauksena jotakin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä oman olemuksemme kanssa. Meidän ajatuksemme saattavat olla pakonomaisia, emmekä ehkä vielä tiedä miten voisimme ajatella toisin, mutta kun huomaamme että me emme ole ajatuksemme, löydämme ajattelemisen vapauden. Meidän olemassaolomme ei vaarantuisi vaikka meillä olisi erilaisia ajatuksia. Niin kauan kuin kuvittelemme että me olemme yhtä kuin ajatuksemme, me koemme painetta saada maailma hyväksymään ajatuksemme, sillä muutoin meitä ei olisi. Me lakkaisimme jos meidän ajatuksemme lakkaisivat. Saattaa vaikuttaa siltä että kirjoitan tätä jotta ajatukseni tulisivat hyväksytyiksi, mutta asia ei ole niin. Mitä tahansa teenkin, sillä ei ole vaikutusta olemukseeni. Enkä kirjoita ajatuksistani, ja toivon että sinulla on kärsivällisyyttä todeta se. Jos ilmaisisit kovia mielipiteitä kirjoituksistani tai minusta, voisin tuntea itseni loukatuksi jonkin aikaa käyttäytymisesi takia, mutta tuntisin myös myötätuntoa olemustasi kohtaan. Sinun kova reaktiosi paljastaisi että olet identifioinut itsesi mielipiteisiisi, ja jotta saisit omistaa tilasi ja estäisit identiteettiäsi kuolemasta, sinun on puolustettava mielipiteitäsi. Tai saattaisit huomata että kirjoitukseni ovat samankaltaisia kuin mielipiteesi, ja silloin kokisit identiteettisi vahvistuvan. Mutta jos identiteettisi perustuisi johonkin syvempään kuin mielipiteisiisi ja ajatuksiisi, reaktiosi eivät olisi niin vahvoja - ja kokisit olevasi jotakin enemmän kuin pelkkä tuntija tai ajattelija.

Saatamme kokea jotakin vahvaa tunnetta, ja ennen kuin pystymme antautumaan sille, se saattaa saada mielemme ajattelemaan pakonomaisesti jotakin. Tällainen pakonomainen ajattelu voi saada aikaan pakonomaista käyttäytymistä ja riippuvuuksia, addiktioita. Vaimennetut voimakkaat tunteet ilmenevät usein pakonomaisena ajatteluna ja addiktiona. Juuri näin elin silloin kun olin addikti. En käyttänyt mieltäni vaan se käytti minua. Kun aloin parantua, löysin jotakin syvempää: sisälläni olevan Hiljaisen Katsojan. Hän on se joka tietää että ajattelen, ja mitä ajattelen. Hän on se joka voi sanoa; ajattelen tätä tai tunnen näin. Hän on se joku joka on ajattelumme, tuntemisemme ja tekemisemme taustalla. Eckhart Tolle kutsuu sitä Olijaksi Joka Tietää - Hiljaiseksi Katsojaksi. Suuri osa "Pois tuskasta" käsittelee Olijaa Joka Tietää mitä sisällämme tapahtuu - kritisoimatta mitään siitä. Hän vain tietää, hyväksyy ja on.

Kun aloin parantua, opin tietämään että tunteeni eivät ole minä, eivät myöskään ajatukseni eivätkä mielipiteeni. Olen edelleen minä, tai vielä enemmän minä, kun lakkaan ajattelemasta ja astun hiljaisen huomioijan tilaan joka kokee ilman pakonomaista ajattelua ja analysointia. Voisin tuntea mitä tahansa ja olla edelleen sama. Minulla voisi olla mitä tahansa mielipiteitä mistä tahansa, enkä hukkaisi itseäni. Kaiken kaikkiaan, mielipiteeni ovat vain olemassaoloni pintaa, ja tunteeni ovat henkilökohtaisia reaktioitani odotuksiani ja olemassaoloani kohtaan. Tunteet ovat vain merkki jostakin - hyvin henkilökohtainen merkki - mutta identiteettini ei katoaisi vaikka minulla olisi toisenlaisia tunteita.

Sillä hetkellä kun huomaamme ajattelevamme jotakin, tulemme vapaaksi ajattelemisen sitovuudesta. Se ei tarkoita sitä että meidän pitäisi alkaa taistella sitä vastaan mitä me ajattelemme tai tunnemme. Me vain huomaamme sen. Silloin olemme saaneet yhteyden hiljaiseen katsojaan, omaan itseemme kaiken taustalla. Mieleni ollessa pakonomainen ja addiktoitunut, se oli oman itsensä vanki. Hiljainen katsoja ei ollut läsnä enkä tiennyt mitä sisälläni tapahtui. Kun aloin katsoa itseäni, tulin tietoiseksi omasta itsestäni, ja se oli tuskallista. Huomasin että minä en ollutkaan mieleni ohjaaja, vaan se ohjasi minua. Jouduin kohtaamaan tuskallisia tunteita ja ajatuksia, mutta se oli vapautus, sillä opin että ne ovat vain pinnallisia asioita, ja joku tiesi koko ajan mitä tapahtui. Se joku olin minä.

Tila olla

Olemassaolo vaatii tilaa. Tila antaa jollekin mahdollisuuden olla olemassa. Tämä koskee sekä sisäistä näkymätöntä maailmaamme että fyysistä olemustamme. Kohtasin tilan ensin fyysisellä tasolla, ja se avasi minulle tilan olla. Kun me löydämme tilan, löydämme ajatustemme ja tunteidemme vapauden, ja vapauden olla fyysisesti sitä mitä olemme ilman että kokisimme tarvetta esittää muille jonkinlaista kuvaa itsestämme. Se miten kohtasin tilan, oli olemassaolon täydellinen vastakohta: Kuvittelin että ketään ei ole läsnä siinä tilassa jonka "minä" miehitän. Se oli hyvä, sillä se mursi täysin sen valheellisen mielikuvan joka minulla oli itsestäni. Monet käsitteet ovat niin alitajuisesti juurtuneet mieliimme, että päästäksemme niistä irti, meidän on tehtävä jotakin radikaalia. Usein se tarkoittaa ei-käsitteillä ajattelemista, sillä käsitteet pyrkivät vain luomaan ajatuksia jotka johtavat meidät ajattelemaan enemmän sen sijaan että kokisimme sen minkä on olemassa. Jos en koe itseäni, tunnenko itseni? Olenko ajatus, tunne vai minä?

Eräänä päivänä palatessani kaupasta kannoin painavaa kassia ja tunsin sen painon kättäni vasten. Se oli miellyttävä tunne, joka liitti minut vahvasti nykyhetkeen. Halusin antautua nykyhetkelle kokonaan, kun outo ajatus juolahti mieleeni: kuvittele että kukaan ei kanna kassia, vaan se pelkästään lentää ilmassa. Koin heti että lentävä kassi oli olemassaoloni ilmentymä. Jatkoin tätä mielikuvaa kunnes saavuin kotiovelle, jossa kuvittelin avaimien lentävän lukkoon ja kääntyvän itsekseen olemassaoloni ilmentymänä. Pidän edelleen tämän mielikuvan käyttämisestä, erityisesti silloin kun haluan pysyä nykyhetkessä. Kävellessäni kuvittelen joskus että vaatteeni ovat tyhjiä ja liikkuvat itsekseen. Tätä kirjoittaessani tietokoneen näppäimet liikkuvat alas ja ylös, ja silloin tällöin hiiri liikahtaa. Joskus katsoessani peiliin kuvittelen että siellä ei ole ketään. Autoa ajaessani joskus kuvittelen että ohjauspyörän ja polkimien liikkeet ovat näkymättömän olemassaolon aikaansaamia - minun tilani.

Tämä vie meidät muodon taakse. Tämä tyhjyys paljastaa meille jotakin suunnattoman paljon suurempaa kuin meidän fyysinen olemuksemme. Se antaa meidän myös kokea että fyysisen muotomme merkitys on aivan mitättömän vähäinen, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa mitä me olemme. Tämä johtaa meidät olemiseen - sellaiseen olijaan jota ei voi määritellä sen fyysisen tilan perusteella jonka se täyttää. Tämä johtaa meidät myös hiljaiseen katsojaan. Kun lakkaamme kiinnittämästä huomiotamme itseemme, huomaamme ympäristömme ja oman vaikutuksemme siihen. Tämä vapauttaa meidät tarkkailemasta itseämme ja suuntaa mielenkiintomme itsemme ulkopuolelle. Kuvitellessamme että vaatteemme ovat tyhjät, alamme kiinnittää huomiota siihen miten ne liikkuvat. Me alamme kuunnella ääniä joita olemassaolomme saa aikaan. Seisoessani tuulessa ja tuntiessani sen pyörteet, kuvitellen että en ole paikalla, huomaan että tuuli tuntee läsnäoloni. Kävellessäni tai seisoessani sateessa kuvitellen että en ole siinä, huomaan miten sadepisarat kieltäytyvät menemästä tilaan jossa "minä" olen. Tämä on minun tilani, ja olen siinä.

Tyhjyys ja hiljaisuus fyysisellä tasolla johtavat meidät myös tyhjyyteen mielessämme. Kun ketään ei ole paikallamme, yhtäkkiä siinä on Jokin joka vain on. Ei-olemisen hiljaisuudessa me löydämme yhteytemme Olemassaoloon. Meidän tilamme on sen ilmentymä mikä siinä on. Siinä on jokin joka täyttää tuon tilan, eikä se jokin ole yksin. Se on yhteydessä Kaikkeen, tai Kaiken lähteeseen. Se on osa Olevaa, osa Jumalan käskyä kaiken olla olemassa kun hän sanoi, "Täyttäkää tila". Näin sanoessaan hän sanoi, "Täyttäkää tila minun sanallani - Täyttäkää tila minulla itselläni". Omassa tilassasi kohtaat hänet, ja ollessasi hiljaa kohtaat hänet sellaisella tavalla että tiedät hänen olevan siinä, täyttäen sinun tilasi sinun kanssasi. Tämä on sinun olemuksesi. Jumala ei ehkä täytä meidän tilaamme fyysisesti. Mutta hänen henkensä on siinä läsnä, se henkäisy jonka hän hengitti ihmiseen ja jolla hän synnytti "ihmisen omana kuvanaan". Kun me löydämme tämän kuvan itsestämme, saamme nähdä myös vilkaisun Suuresta Hengittäjästä ja hänen läsnäolostaan.

Puolustuksen loppu

Meillä saattaa olla mielikuva siitä mitä me olemme tai kuka me olemme - joka perustuu ajatuksiimme ja tunteisiimme itseämme kohtaan, menneisyyteemme ja kuviteltuun tulevaisuuteemme. Me koemme että säilyttääksemme identiteettimme, meidän on taisteltava sellaista vastaan joka uhkaa olemassaoloamme tai tätä mielikuvaa. Me kuvittelemme että jotta voisimme säilyttää olemassaolomme, tarvitsemme tulevaisuudelta jotakin joka vahvistaisi sitä. Meillä on myös asioita jotka haluamme säilyttää hinnalla millä hyvänsä, sillä niiden katoaminen tappaisi jotakin identiteetistämme. Ollessani lapsi uhkaavissa olosuhteissa, opin juuri tämän tavan pitää yllä identiteettiäni. Minun oli taisteltava itseni puolesta sillä tavoin kuin lapsi pystyi, jotta olisin estänyt olemassaoloani ja identiteettiäni katoamasta. Saatoin olla olemassa vain kun taistelin vastaan. Ei olisi ollut turvallista antautua ja saada identiteettiä vain vastaanottamalla ja olemalla. Minulla ei ollut turvallista tilaa vain olla.

Paranemiseni aikana minusta tuntui pitkän aikaa siltä että edessäni oli askelma joka oli liian korkea ylitettäväksi. Vähitellen kynnys tuntui alenevan, aloin saada vapautta ja aloin uskoa että jonakin päivänä tuo kynnys - tai aita - olisi tarpeeksi matala jotta voisin ylittää sen. Kynnystä ei enää ole. Mutta en astunut sen yli enkä kävellyt maailmaan siitä missä seisoin. Minun ei tarvinnut. Maailma tuli minun luokseni. Olen vielä omalla paikallani ja otan vastaan. Minun ei tarvinnut mennä hakemaan mitään eikä ollut mitään paikkaa johon minun olisi pitänyt mennä.

Nyt kun olen päässyt irti takertumisestani tunteisiini, voin antaa minkä tahansa tunteen tulla ja mennä. Ne ovat osa minun ajassa vaihtelevaa muotoani ja nautittava osa olemassaoloani. Jopa tuskalliset tunteet ovat tulleet nautittaviksi, sillä olen oppinut ja kokenut hienoimmat opetukseni olemassaolostani niiden kautta. Ne ovat johtaneet minut johonkin paljon syvempään kuin tunteet - ne ovat näyttäneet minulle tien itseeni. Se on se minä, joka tietää mitä tunteita hän kokee, ja johon ne eivät vaikuta.

Sama koskee ajattelua. Kaikki ajatukset ovat muuttuvia ja katoavia, ja usein olosuhteiden aikaansaamia. Minä ei ole riippuvainen ajatuksista. Niin kauan kuin liitämme identiteettimme ajatuksiimme ja mielipiteisiimme, koemme tarvetta vahvistaa niitä ja puolustaa niitä. Jos me antautuisimme, ainakin osa meistä kuolisi. Mutta kun me koemme että ajatuksemme ovat vain meidän omaisuuttamme - joskus sellainen omaisuus jota emme toivoisi itsellämme olevan - ne saavat tulla ja mennä. Me olemme vapaita ajattelemaan mitä tahansa tai voimme lakata kokonaan ajattelemasta, ja olemme vielä sama.

Tämä saa aikaan suuren muutoksen ihmissuhteissamme: meillä ei ole mitään mitä meidän pitäisi puolustaa ketään vastaan. Olemme levossa kaikissa olosuhteissa. Meidän voi olla edelleen tarpeen asettaa rajoja, mutta niin tehdessämme rakastamme itseämme ja toista henkilöä. Jos me huomaamme, että jokin vahingoittaisi meitä tai toista ihmistä, rakkaus kutsuu meitä asettamaan rajan. Raja ei ole tarpeen ennalta kiinnitetyn identiteetin säilyttämistä varten, vaan rakkauden tähden. Silloin tuo raja ei ole toista ihmistä vastaan - se on oman itsemme puolesta, ja lopulta myös toisen ihmisen puolesta. Siihen liittyy aina toisen ihmisen täydellinen hyväksyminen ja oma sisäinen rauhamme. Saattaa tulla aikoja jolloin me koemme pelottavia tunteita, mutta me olemme selvillä niistä, me hyväksymme ne ja annamme niiden olla, ja silti meillä on halu rakastaa niin paljon kuin voimme myös kokiessamme niitä. Kaikessa on syvä rauha ja tietoisuus siitä että me rakastamme sen verran kuin voimme. Me emme koskaan voi rakastaa enempää kuin voimme, ja me antaudumme rauhallisesti omalle rikkinäisyydellemme.

Kun me koemme että olemme olemassa silloinkin kun emme puolusta itseämme, ajatuksiamme, tunteitamme tai paikkaamme, muut ihmiset kokevat tämän vapauden. He kokevat olevansa turvassa ja hyväksyttyjä - niin kuin he vain voivat. Usein tyyni peilimme voi olla heille pelottava. He saattavat yrittää kontrolloida meitä vihalla, mutta kun he huomaavat että heidän vihansa vain menee lävitsemme ilman mitään vaikutusta, he eivät tiedä mitä tehdä. He ovat kadottaneet voimansa meidän suhteemme. Kuitenkin he kokevat olevansa täysin hyväksyttyjä. Mikä pelottava tila! Et voi kestää sitä jos haluat olla huomaamatta ja tunnustamatta vihaasi. Sinä joko lähdet pois tai alat parantua.

Puolustuksen loppu ei tarkoita sitä että emme ottaisi omaa tilaamme. Se tarkoittaa sitä että me otamme sen silloinkin kun muut ihmiset eivät ole samaa mieltä kanssamme. Heidän ei tarvitse olla. Me olemme olemassa ilman heidän mielipiteitään. Me sanomme mitä me haluamme, ja he voivat antaa sen tai olla antamatta. Se on heidän valintansa, eikä se määrittele meidän olemassaoloamme. Puolustuksen loppu tarkoittaa sitä että meidän ei tarvitse pakottaa muita olemaan samaa mieltä, ja että me rakastamme heitä vaikka he olisivat jostakin asiasta eri mieltä. Puolustuksen loppu tarkoittaa sitä että me hyväksymme muiden ihmisten erilaisuuden, yksilöllisyyden ja heidän tilansa. Se tarkoittaa sitä että meidän identiteettimme on löytänyt levon, emmekä me kuole jos meidän ajatuksemme, tunteemme tai tekomme ovat erilaisia kuin muilla. Me olemme löytäneet sen yhteyden ja ykseyden jossa kaikki ihmiset ovat.

Hyvä ruumiini

Se paikka jonka kautta kohtaamme todellisuuden, on ruumiimme. Se ei ole ainoastaan hyvä, vaan on välttämätöntä että me kunnioitamme ruumistamme kaikessa mitä se on. Minulla oli siinä suuria vaikeuksia. Kasvoin kodissa jossa emme juuri kosketelleet toisiamme. Ihmiset joita rakastin, jättivät minut. Ne jotka jäivät, eivät koskettaneet minua. Pelkäsin ruumistani ja häpesin sitä, ja pelkäsin koskettaa muita ihmisiä. En pitänyt siitä että minua kosketettiin, sillä se koskettaminen johon olin tottunut, oli lyömistä ja pois työntämistä. Käytin ruumistani väärin pitkän aikaa, mikä kasasi paljon häpeää. Minulla oli paljon ruumiiseeni liittyvää häpeää, jota vielä sellaiset opetukset lisäsivät, jotka sanoivat että ruumis on syntinen ja kaikenlaisten pahojen halujen lähde. Mutta se ei pidä paikkaansa. Ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli. Se on paikka jossa Jumalan henki asuu maan päällä. Kaikki muu opetus on Jumalan luomistyön vääristelyä ja väärinymmärrystä.

Ruumiimme on aina nykyhetkessä eikä se ole koskaan itsekäs. Sillä on omat tarpeensa, ja joskus se voi olla janoinen tai nälkäinen, mutta siinä ei ole mitään pahaa eikä syntistä. Jano ja nälkä eivät ole haluja eivätkä himoja, vaan tarpeita. Halut ovat ajatuksissamme ja tulevaisuudessa, mutta tarpeet ovat aina nykyhetkessä. Halut ovat lähes aina merkki tarpeesta paeta pois nykyhetkestä. Jokin nykyhetkessä on tuskallista, ja me kaipaamme tulla pelastetuiksi nykyhetkestä, joskus niin kovasti että emme pysty ajattelemaan mitään muuta. Addiktit käyttävät ruumistaan elääkseen addiktiossaan. Se on ainoa tapa tehdä jotakin, tehdä rakastava, vihaava tai addiktiivinen teko. Me käytämme ruumistamme, mutta se johtuu siitä halusta joka on mielessämme. Jos me käytämme ruumistamme väärin, se johtuu siitä että mielemme käskee ruumistamme, ja koska se ajattelee löytävänsä vapautuksen sen kautta. Ruumiimme on mielemme väline jolla se ilmaisee itseään fyysisessä maailmassa. Mikään addiktio ei koskaan tee ruumista pahaksi eikä syntiseksi. Ruumiimme on aina nykyhetkessä eikä niillä voi olla haluja, sillä halut liittyvät aina tulevaisuuteen. Ruumiillamme voi olla tarpeita, mutta ne ovat aina nykyhetken tarpeita, ja kun ne on täytetty, ne ovat menneet eivätkä ne jätä syyllisyyttä. Ne eivät ilmene uudelleen ennen kuin ruumis tarvitsee juomaa tai ruokaa. Halut eivät katoa senkään jälkeen kun ne on täytetty, ja jos ne on täytetty väärällä tavalla, ne keräävät syyllisyyttä ja häpeää. Halut ovat mielessä kuviteltuna taivaana, jonakin sellaisena joka tarjoaa pakoa siitä että emme pysty antautumaan nykyhetkelle. Halut ovat pahoja, koska ne estävät meitä antautumasta sille mikä on, ja koska ne ovat kuviteltu "pelastus" Jumalan antamasta nykyhetkestä jossakin tulevaisuudessa olevan helpotuksen tunteen odottamiseen.

Jokin aika sitten halusin löytää ruumiini hyvänä ja oppia kunnioittamaan sitä. Yritin saada itseni ajattelemaan sitä hyvänä ja rakastettavana, mutta se ei tuntunut toimivan. Ajatukseni ja tunteeni kieltäytyivät ottamasta siihen hyvää näkökulmaa. Pitkän aikaa yritin enemmän ja enemmän, mutta se ei tuntunut oikealta. Viimein päätin antautua ja kokea ruumiini sellaisin tuntein ja ajatuksin joita se sai minussa aikaan luonnostaan. Ruumiini oli häpeällinen ja inhottava, jotakin sellaista jota ainoastaan inhottavat ihmiset haluaisivat koskea Tavalliset ihmiset eivät haluaisi koskea minuun, vaan välttää sitä melkein hinnalla millä hyvänsä. Ne jotka haluaisivat koskea minuun, olivat ihmismörköjä, yhtä inhottavia ja hävettäviä kuin itse olin. Ymmärsin että se häpeä jota tunsin ruumistani kohtaan, alkoi ilmentyä, ja päätin antaa sille luvan nousta esiin. Se oli kauheaa, mutta ymmärsin että se, mikä mielikuviini nousi, oli minun häpeäni, eikä minun ruumiini laatu. Ruumiini oli täynnä madonreikiä ja keltaisia matoja. Mikä häpeän ilmentymä! Nukkuessani madot ryömivät vuoteessani, ja kävellessäni niitä putosi maahan, jättäen jälkeeni madoilla merkityn polun. Vaikka mielikuva sinänsä oli kauhea, se ei tuntunut kovin pahalta, sillä tiesin että se oli minun häpeäni, ja olin juuri tällä tavoin hyvästelemässä sitä. Mielikuva kesi pari viikkoa, ja nyt ruumiini tuntuu sileältä, lämpimältä ja täynnä elämää olevalta. Häpeästä irti pääseminen vei pois monia koskettamiseen liittyviä pelkoja, ja nyt pidän koskettamisesta ja siitä että minua kosketetaan. Koskettamisesta on tullut rakkauden ja kuulumisen ilmaisu. Se on yhdistymisen ja hyväksymisen ele. Moniin suhteisiini on tullut uusi ulottuvuus ja vapaus. Rakastan ruumistani ja viihdyn siinä. Toisinaan tuntuu siltä kuin se olisi täynnä valkoista hohtavaa jauhetta, tai jotakin pyhää, hyvin rauhallista ja kuitenkin energistä ainetta. Mutta tämä ei tullut pakonomaisen ajattelun ja ajatusten ohjaamisen kautta, vaan irti päästämisen, antautumisen, ja oman sydämeni kuuntelemisen kautta. Minun ei tarvinnut lukita häpeääni sisälleni tahdonvoimalla, vaan se lähti pois, ja olen saanut siitä levon.

Hiljaisen katsojan onnellisuus

Hiljaisella katsojalla on yksi piirre jota en ole lakannut ihmettelemästä: hän on aina onnellinen, aina tyytyväinen ja aina rauhallinen. Saattaa olla aikoja jolloin luulemme että näin ei ole, mutta se johtuu siitä että emme ole vielä löytäneet hiljaista katsojaa kokonaan ja koko ajan. Hän ilmenee hitaasti, ja alussa saatamme kokea häntä vain muutaman sekunnin kerrallaan ennen kuin ajatuksemme ja tunteemme taas ottavat meidät valtaansa. Mutta mitä enemmän me löydämme häntä ja mitä enemmän pystymme erottamaan oman olemassaolomme tunteistamme ja ajatuksistamme, sitä enemmän me koemme hänen hiljaisuuttaan ja onnellisuuttaan.

Tämä hiljaisuus ei ole kuollutta. Se on hiljaisuus joka antaa kaikille äänille tilan olla, ja tila joka antaa kaikelle mahdollisuuden olla. Ilman hiljaisuutta äänillä ei olisi tilaa, ja ilman tyhjyyttä esineillä, kasveilla, eläimillä ja ihmisillä ei olisi tilaa olla. Ilman ajatuksetonta tilaa ajatukset eivät voisi tulla ja mennä. Hiljaisuus antaa tilan kaikille ajatuksille eikä se tuomitse niitä siitä mitä ne ovat. Ilman tilaa jossa tunteita ei olisi, tunteilla ei olisi mahdollisuutta virrata. Kun olimme tuskassa, tuskalliset tunteemme täyttivät kaiken tilan niin että muilla tunteilla ei ollut tilaa. Tuskalliset tunteemme olivat juuttuneet ja lukkiutuneet sisällemme ja ne tukkivat kaiken virtauksen.

Hiljainen katsoja ei liity tunteisiin, ajatuksiin, tekoihin, eikä mihinkään muuhunkaan. Hän vain katsoo kaikkea, ja hän tietää kaiken mitä meissä ja meille tapahtuu. Ja hän antaa sen olla niin, osallistumatta siihen millään lailla. Hän vain on se joka tuntee kaikki sisäiset viestimme ilman arviointia tai tuomitsemista, ja tämän tiedon hän antaa meille. Tämä sisäinen virtaus on uskomattoman rikas, uskomattoman rauhallinen ja onnellinen, silloinkin kun tiedämme kokevamme tuskallisia tunteita. Ne ovat vain opetuksia, ja niiden kautta opimme tuntemaan itseämme ilman tuomitsemista. Me tiedämme että jokin tuskallinen on noussut pintaan ja valmistautuu paranemaan. Tässä tietoisuudessa on suuri ilo, ilo joka ei perustu tulevan paranemisen odottamiseen, vaan tietoon siitä että me paranemme juuri nyt.

Hiljainen katsoja ei tunne tulevaisuutta eikä menneisyyttä. Hänelle on olemassa vain nykyhetki. Hän ei pahoittele, ei muistele eikä ennakoi tulevaisuutta. Joka tapauksessa menneisyys on vain nauha muistoja olleista nykyhetkistä, ja tulevaisuus on vain tulevien nykyhetkien ennakointia. Mutta mielemme ei hoksaa että se ennakoi vain tulevia nykyhetkiä - muutoin se myöntäisi tällaisen ennakoinnin turhuuden. Hiljainen katsoja katsoo koko meidän persoonallisuuttamme - ajatuksiamme, tunteitamme, muistojamme - kaikkia meidän sisäisiä viestejämme. Ennakoidessamme tulevaisuutta meillä on vain ajatuksemme - virtuaalimaailma, mutta nykyhetkessä me elämme koko persoonallisuudellamme, jolloin me kohtaamme sen aivan eri tavalla kuin tulevaisuuden virtuaalisen kuvan ajatuksissamme. Sillä hetkellä kun alamme huolestua tulevaisuudesta hiljainen katsoja katoaa - mutta hän voi myös kertoa meille että aloimme huolehtimaan tulevaisuudesta, ja silloin voimme palata takaisin nykyhetkeen. Silloin me voimme päästää irti tai alkaa suunnitella huolehtimisen sijaan, jolloin olemme palanneet takaisin nykyhetkeen.

Kuuntele hiljaista katsojaa ja anna hänen johtaa sinut rauhaansa, lepoonsa ja onnellisuuteensa. Ensin se saattaa ilmetä vain lyhyinä rauhallisen hiljaisuuden ja nykyhetken tilanteen hyväksymisen hetkinä, mutta vähitellen opit huomaamaan että hän ei tunne huolta, ei tuskaa, ei pelkoa eikä surua. Hän ei tunne myöskään toivoa, sillä toivo liittyy tulevaisuuteen. Hän tuntee ainoastaan nykyhetken onnellisuuden ja rauhan, mutta se on kuitenkin kaikki mitä todella on olemassa.

Kaksinaisuuden loppu

Jos me haluamme antaa hyvän vaikutelman itsestämme, kuka on se joka antaa vaikutelman ja kenestä se annetaan? Jos me vihaamme itseämme, kuka on se joka vihaa ja ketä vihataan? Jos me rakastamme itseämme, kuka on se joka rakastaa ja ketä rakastetaan? Jos annamme anteeksi itsellemme, kuka on se joka antaa anteeksi ja kenelle annetaan anteeksi?

Aiemmin otin tämänkaltaiset sanonnat itsestäänselvyyksinä. Vasta nyt olen ymmärtänyt niiden järjettömyyden, mutta tätä järjettömyyttä ei voi kokea todeksi ilman Varjon kohtaamista. Kaksijakoisen suhtautumisen liikkeellepaneva voima on varjo, se osa itseämme jota emme halua muiden näkevän, ja jota pahimmassa tapauksessa emme edes itse hyväksy itsessämme. Kohtaamalla varjomme, hyväksymällä sen ja vähitellen antamalla sen tulla esiin, se liukenee pois. Kun opimme rakastamaan kaikkia piirteitä itsessämme, lakkaamme vihaamasta niitä. Lopulta ei ole vihattavaa eikä vihaajaa. Kun tajuamme ja koemme että kaikki mikä meissä on, voi olla rakkauden palveluksessa, ei jää mitään salattavaa. Me ymmärrämme että ainoa tapa rakastaa on lopulta vain olla oma itsemme, ja paras kuva minkä voimme itsestämme antaa, on juuri oma itsemme. Kaiken hyväksymisen kautta rakastaja ja rakastettu sulautuvat yhdeksi.

Suhteemme itseemme loppuu. Valaistumisen jälkeen ei ole mitään kaksijakoisuutta, vaan yksi hiljainen tyytyväinen mieli, joka on tyytyväinen silloinkin kun se kokee surua, tuskaa tai menetyksiä. Kaiken pohjalla on rauha ja suuri tila, joka antaa kaiken inhimillisen tulla ja mennä. Sisäiset ristiriidat eivät ainoastaan katoa, vaan myös "sisäinen ystävyys" katoaa, sillä emme enää ole monta vaan yksi. Ei ole enää ketään kenen kanssa keskustella sisäisesti. Sisäinen keskustelu ilmentää hajanaisuutta ja erilaisia mielipiteitä, mutta meillä on vain yksi mieli. Sana jolla kuvaisin valaistunutta mieltä, on "yksinkertainen". Koko olemukseemme tulee helppous, mukana oleminen ja kuuluminen, jotka ovat läsnä ilman minkäänlaisia ponnisteluja. Tämä ei tarkoita sitä, ettemme joutuisi pohtimaan, miettimään ja ottamaan riskejä, vaan sitä että kaikissa niissä on helppous. Helppous johtuu sisäisten ristiriitojen poistumisesta, siitä että emme enää ole sodassa omien pyrkimystemme, ajatustemme ja tunteidemme kanssa. Tiedämme myös, että olisimme yhtä lailla olemassa ilman pyrkimyksiämme, ja ne saavat levon. Tämä lepo ei ole luopumista pyrkimyksistämme, vaan sen kokemista että pyrkimyksemme ovat toissijaisia - mitä tahansa tapahtuukin, me jatkamme olemista levossa, eivätkä ne hallitse meitä vaan me niitä.

Kaksijakoisuuden loppu saa aikaan myös edellä kuvatun puolustuksen loppumisen. On vain minä, ja se on olemassa samanlaisena täysin riippumatta siitä mitä muut siitä sanovat. Jos heidän asenteensa ei ole parantavan rakkauden asenne, me huomaamme sen, ja annamme sen vain mennä ohi. Heidän asenteensa ovat heidän omiaan eivätkä meidän. Meidän kaikki suhteemme muuttuvat rakkaussuhteiksi, sillä meihin ei jää muuta kuin parantava rakkaus - se joka teki meistä kokonaisia. Sisäisten konfliktien kadottua kiinnostus ulkoisia konflikteja kohtaan loppuu, ja me koemme ne järjettöminä. Niistä tulee jotakin joka ei enää kuulu meidän maailmaamme. Me olemme niiden keskellä levossa omana itsenämme, ilman pelkoa. Olemus jossa ei ole varjoja, ei joudu paniikkiin, vaan se levittää ympärilleen omaa valoaan ja rauhaansa. Se luo itsestään oman tilansa, ja ne jotka sellaisen tilan lähelle tulevat, huomaavat sen kyllä. Ehjä, aito, levossa oleva ja rauhallinen ihmisyys näkyy kauas. Me tiedämme sen itsekin. Ja me muistamme ihmiset nimenomaan siitä, millaisia he ovat.

Valaistumisen peruskokemus on ihmisen yksinkertaisuuden ja eheyden löytyminen kaikessa inhimillisessä heikkoudessamme. Me tulemme siksi jota aina olemme olleet. Me löydämme suuren levon, täydellisen ihmisyyden johon kuuluu puutteellisuus. Vihdoinkin me nöyrrymme oman epätäydellisyytemme edessä ja saamme olla juuri sitä mitä me olemme. Kun löydämme ja hyväksymme itsemme epätäydellisinä ihmisinä, omistamme oman ihmisyytemme täydellisesti. Me löydämme olemassa olemisen levon. Koko persoonallisuutemme saa puhjeta kukkaan, sillä emme enää kiellä mitään osaa siitä. Itsemme rakastaminenkin katoaa ja sen tilalle tulee rauha ja hyvyys kaikkea olevaa kohtaan.

Onko rakkaus valinta?

Rakkaus on antamista ilman syytä, tai paremminkin antamista vailla mitään syitä. Rakastavan ihmisen sydämessä on hyvyyden ja hyvän tahdon tila, kuin syvä meri. Tästä tilasta rakkaus luo itse omat ilmentymänsä kohdatessaan erilaisia olosuhteita. Jumalan rakkaus on täydellistä rakkautta jossa hän antaa omasta täyteydestään, tai omien motiiviensa tyhjyydestä. Hän antaa. Hänen ei tarvitse antaa, mutta hän ei myöskään tarvitse yhtään motiivia antaakseen. Kuitenkaan hän ei anna sattumanvaraisesti jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Onko hänellä antaessaan päämäärä tai päämääriä?

Monet sanovat että rakkaus ei voi syntyä itsekkäistä motiiveista tai haluista. Mutta tarvitseeko rakkaus motiiveja? Voiko joku päättää rakastaa tai olla rakastamatta? Miten rakkaus valitsee päämääränsä? Miten rakkaus valitsee sen mitä antaa ja milloin antaa?

Rakkaudella ei ole mitään syytä antaa; kuitenkin se antaa. Antaminen on rakkauden motivoimaa. Rakkaus on oman itsensä motivoimaa, ei haluna antaa, vaan valmiutena - tai antautumisena. Se ilmestyy ilman syytä. On vain antamisen virta, ja tämä virta kuljettaa rakkauden tuotteita. Joskus virtaus ei kuljeta mitään, mutta silloinkaan se ei ole tyhjä. Kun rakkaus ei anna mitään, se kuitenkin luo ja synnyttää omaa itseään ja "vahvistaa" itseään sekä antajassa että saajassa. Rakkaus on tuo virtaus, ja se kuljettaa oman itsensä tuotteita. Kun se ei anna mitään, se ilmaisee itseään yhtä vahvasti kuin antaessaan paljon. Se, että emme anna mitään, saattaa olla valtava rakkauden ilmaisu joka vaatii hirmuisen määrän uhrautuvuutta. Miten helppoa onkaan pelastaa joku, ja miten vaikeaa katsoa kun hän kärsii ja kasvaa! Me olemme tottuneet antamaan tai tekemään jotakin vakuuttaaksemme muille että me rakastamme heitä. Meidän on tarpeen nähdä virtauksessa jotakin, senkin hinnalla että emme rakastaisi, mutta silloin meillä on syy - ja usein itsekäs motiivi. Muut saattavat odottaa että me ratkaisisimme heidän ongelmansa, ja he kapinoivat meitä vastaan kun eivät näe virtauksessa mitään. He sanovat että emme rakasta heitä. Kuitenkin me tiedämme että rakastamme, ja me kärsimme hiljaa, tietäen että me annamme parasta mitä voimme.

Mutta onko Jumalan rakkaudella päämäärä? Jumalan halu on tuoda kaikki ihmiset takaisin heidän alkuperäiseen ihmisyyteensä, heidän kauneuteensa ja kirkkauteensa, rauhallisuuden, pyhyyden ja puhtauden olotilaan. Mutta mitä tapahtuu jos joku saavuttaa tällaisen tilan? Jumala ei lakkaa rakastamasta eikä antamasta. Hän ei lakkaa rakastamasta eikä antamasta vaikka emme pääsisikään tällaiseen tilaan. Ei ole mitään päämäärää jonka jälkeen Jumala lakkaisi rakastamasta ja antamasta, emmekä me myöskään voi tehdä mitään sellaista että hän lakkaisi rakastamasta ja antamasta. Sen jälkeen kun hän on puhdistanut meidät, hän ei lakkaa rakastamasta; hän ei myöskään rakasta meitä enemmän tai vähemmän. Puhdistavassa tulessa oleminen ei ehkä tunnu rakkauden osoitusten saamiselta, ja me saatamme kirota Jumalaa tai kapinoida häntä vastaan. Mutta hän kohtelee meitä aina rakastavasti, ja jos on tarpeen, pienimmällä mahdollisella tuskalla, jotta hän voisi valmistaa meitä johonkin jota ehkä osaamme arvostaa vasta jälkeen päin. Hänen rakkautensa ja antamisensa kumpuavat hänen hyvyydestään, ja ne pysyvät aina. Särjettyä ruokoa hän ei muserra, eikä hän sammuta suitsevaa lampunsydäntä. Saattaa olla aikoja jolloin hänen on tuotava meidät pisteeseen jossa kuvittelemme pienemmänkin tuulenhenkäyksen sammuttavan liekkimme, mutta juuri silloin ymmärrämme että hän on juuri se joka pitää sen palamassa.

Ei ole mitään sellaista tilaa tai tavoitetta jonka jälkeen rakkaus lakkaisi virtaamasta. Ei ole täydellisyyden olotilaa. Mutta jos ei ole päämäärää, ei voi olla myöskään pieniä ja suuria rakkauden tekoja, koska ei ole mitään tavoitetta jota vastaan saavutuksia voitaisiin verrata. Jokainen rakkauden lahja on tarpeellinen. Emme siis voi syyttää itseämme jos ajattelemme että kykenemme antamaan vain pieniä rakkauden ilmaisuja. Joka ikinen niistä on tarpeen, ja yhtä mittaamattoman suuri kuin joku toinen. Me emme ole virheitä, emmekä epäonnistuneita. Rakkaus on aina sama, ja sen vaikutukset ovat aina samat. Se parantaa - aina. Se tuo iloa silloinkin kun sen on paljastettava kipeä haava tai koskettava sitä uudelleen. Rakkauden näkökulmasta se epäonnistuu jos sen virtaus lakkaa. Mutta silloinkaan se ei epäonnistu - se vain katoaa.

Mutta silti meillä on kokemuksia siitä, että rakkautemme on epäonnistunut. Mutta epäonnistuiko se? Mikä itse asiassa epäonnistui? Oliko meillä päämäärä? Oliko meillä motiivi? Odotimmeko kenties jotakin itsellemme? Ajattelimmeko, että kun olemme tehneet sen mitä halusimme, se olisi tarpeeksi eikä muuta tarvittaisi? Kuvittelimmeko mielessämme täydellisyyden tilan jossa kaikki olisivat onnellisia, ja jossa ei enää tarvitsisi rakastaa?

Alkoholisti-isä saattaa ajatella rakastavansa lapsiaan, kun hän itse asiassa tuhoaa heitä. Voiko hän todella rakastaa? Niin kauan kuin hän on uponneena oman tuskansa maailmaan, hän ei voi. Hänen käyttäytymisensä on hänen tuskansa sanelemaa, ja hänen "rakkautensa" virtaus on itse asiassa tuskan virtaus. Jotta hän voisi rakastaa, hänen on parannuttava omista rakkauden ja itsensä rakastamisen puuttumisen aiheuttamista haavoistaan. Hänen haavansa etsivät rakkauden saamista kunnes ne paranevat. Ne luovat hänen sisälleen negatiivisen tyhjyyden, tai halujen täyteyden. Hänen virtauksensa on sisäänpäin. "Rakkaus" jonka lähtökohtana on tuska, on väistämättä itsekäs. Silloin kun sisällämme on paranematonta tuskaa, se minkä ajattelemme olevan rakkautta, ei ole muuta kuin yritys helpottaa pahaa oloamme. Saatamme myös tehdä "rakastavia" tekoja syyllisyyden takia, mutta näidenkään tekojen tarkoitus ei ole rakastaa, vaan tehdä oma olomme mukavammaksi. Jotta pääsisimme lähemmäs vapautta motiiveista, meidän on parannettava oma tuskamme. Meidän on oltava vastaanottajia, kunnes negatiivinen tyhjyys eli halujen täyteys muuttuu oikeaksi tyhjyydeksi, eli halujen puuttumiseksi. Silloin voimme tulla ihmisiksi jotka antavat vailla syytä.

Mitä tapahtuu jos alkoholisti-isä lakkaisi tekemästä rakkauden tekoja, vaikka ne lähtisivät syyllisyydestä tai häpeästä? Hänen lapsensa eivät kokisi edes lyhyitä onnen ja ilon hetkiä. Hän voi tehdä rakastavia tekoja mistä tahansa syystä, mutta hän ei kykene rakastamaan kokonaisena ihmisenä. Hän ei pysty kohtaamaan sisällään olevaa tuskaa, eikä hän pysty myöskään kohtaamaan lastensa tuskaa. Hänen käyttäytymisensä pyörii alitajuisten, hänen tuskansa ohjaamien impulssien ympärillä, ja vaikka hän yrittäisi miten kovasti hyvänsä, hän ei voi ohittaa niitä. Hänessä ei ole lepoa, eivätkä muut ihmiset voi levätä hänessä. Hän ei ole vapaa valitsemaan niin kauan kuin hän pysyy alkoholistina. Hänen valinnanvapautensa on alkoholismin ja paranemisen välillä, ja ellei hän valitse parantua, hän ei löydä muuta vapautta. Hän pysyy oman tuskansa vankina, etsien epätoivoisesti rakkautta ja arvostusta - jota hän ei löydä itsensä ulkopuolelta. Hän on suuren rakkauden arvoinen. Hän ei kykene antamaan itselleen sitä mitä hän tarvitsee - parantavaa rakkautta - eikä hän voi antaa sitä muillekaan. Silti hän kykenee tekemään ystävällisiä tekoja, ja jopa suuria uhrauksia, kunnes hänen tuskansa taas ohjaa hänen mielenkiintonsa kohti seuraavaa pakoa todellisuudesta.

Rakkaudessa ei ole antajaa eikä vastaanottajaa, tai he ovat yhtä. Rakkaus luo itsensä antajan sydämessä vastaanottajaa varten - ei antajaa varten. Kun antaja on vapaa olettamuksista siitä mitä tulisi antaa, rakkaus on vapaa kohtaamaan vastaanottajan tarpeet. Silloin itse asiassa vastaanottaja luo rakkauden antajan sydämessä. Ikään kuin vastaanottaja tietäisi kuinka häntä tulisi rakastaa, ja antaja tietäisi miten hänen tulisi rakastaa, mutta tämä kommunikoituu vain antajan ja saajan välisessä salaisessa yhteydessä, ja lopputulos voi olla jotakin sellaista jota kumpikaan ei osannut kuvitella ennalta. Se saattaa jopa aiheuttaa väliaikaista tuskaa molemmissa, mutta vain sellaista tuskaa joka johtaa kohti paranemista ja syvempää rakkautta. Vastaanottaja antaa jotakin ennen kuin antaja antaa yhtään mitään. Tämä on ilmeistä Jumalan rakkaudessa, sillä hän tietää mitä me tarvitsemme ennen kuin me pyydämme mitään. Toisinaan hän odottaa kunnes me pyydämme, mutta useimmiten hän antaa vaikka emme ymmärtäisi pyytää, tai kun pyydämme vääriä asioita. Joskus hän antaa tuskaa, kun hän näkee että meidän on mentävä tuskan läpi jotta pääsisimme tuskaa paljon suurempaan rakkauteen. Rakkaudessa antaja ja saaja ovat yhtä silloinkin kun virtaus ei kuljeta mitään. Jopa tyhjä virtaus yhdistää antajaa ja saajaa.

Antaja oli kerran saaja, kun rakkaus loi itse oman tyhjyytensä entisen vastaanottajan - nykyisen antajan - sydämessä. Antaja pysyy aina Jumalan rakkauden vastaanottajana, tai universumin rakkauden vastaanottajana. Antaja ja saaja ovat yhtä Jumalassa ja Jumalan kanssa, sillä hän on kaiken rakkauden lähde. Antaja voi rakastaa vain koska sekä antaja että saaja olivat jo yhtä Jumalan rakkauden kautta ennen kuin mitään annettiin tai vastaanotettiin, tai ennen kuin salattu kommunikaatio siitä, mitä tulisi antaa, tapahtui. Antaessaan antaja saa suuren lahjan rakastaa siten kuin odotettiin; vastaanottaessaan saaja antaa antajalle mahdollisuuden antaa siten kuin odotettiin - ja rakkaus vahvistaa itse itseään kummassakin.

Sydämen rauha - halujen tyhjiö - muuttuu haluksi joka on vapaa kaikista haluista. Se muuttuu rauhalliseksi tyhjyydeksi, antautuneen olemassaolon syväksi mereksi joka syvenee koko ajan. Mutta ilman rakastamista se ei syvene. Rakkaus on osa meidän rauhaamme. Me emme voi löytää rauhaa ennen kuin koemme itsemme rakastetuiksi, emmekä voi kokea olevamme rakastettuja ennen kuin antaudumme rakkaudelle. Antaessamme me saamme, mutta me emme anna mitään itsestämme. Me annamme koska vastaanottaja saa meidät antamaan. Me näemme virtauksessa jotakin koska vastaanottaja herättää sen ja kutsuu sen itselleen. Me emme ole oman rakkautemme lähteitä. Ei myöskään vastaanottaja. Rakkaus on kahden tai useamman ihmisen yhteinen luomus joka ei kuluta mitään, vaan synnyttää itse itseään. Se on Luojamme ilmentymä ja osoitus kaikkien ihmisten levollisesta yhteydestä.

Onko rakastetuksi tuleminen valinta?

Päätän tämän kirjoitusten sarjan kaikkein vaikeimmalla kysymyksellä jonka me tämän elämän aikana kohtaamme. Se minkä tekee sen niin vaikeaksi, ei ole kysymys, vaan vastaus, joka on varaukseton kyllä. Lapsuudestamme alkaen, ja jatkuen läpi elämämme, olemme oppineet ehdollistutetun rakkauden käsitteen, joka on vain rakkauden vääristymä ja kieroutuma. Ehdollistettu rakkaus on kaupankäyntiä ihmisten välillä, käsite joka on jos-teen-näin-teethän-sinä-niin. Jos joku sattumalta kohtelisi meitä rakkaudella ilman ehtoja, me alkaisimme kerätä valtavaa "en ansaitse tätä"-kokemusta. Me alkaisimme kokea syyllisyyttä ja juoksisimme karkuun koska alkaisimme kokea tuttua tunnetta siitä että emme ole tarpeeksi hyviä. Niin kauan kuin elämme muista ihmisistä erillään olevina olentoina, olemme pakotettuja tekemään vertailuja, ja verratessamme itseämme johonkuhun joka rakastaa ilman ehtoja, me häviämme. Me olemme huonompia kuin, me emme ole tarpeeksi hyviä. Me pakenemme ja kätkeydymme.

On todella kauhistuttavaa olla Rakastettu. Rakkaus ilman ehtoja merkitsee egon katoamista, sillä se merkitsee erillisyyden loppumista. Se merkitsee ylpeyden loppumista, sillä ei ole mitään keinoa olla "tarpeeksi hyvä" eikä maksaa takaisin. Ihmiset ovat pelänneet Jumalan ehdotonta rakkautta siinä määrin että ovat ehdollistaneet sen. Rakkaus ilman ehtoja merkitsee itse luodun hyvyyden katoamista. Olla rakastettu ilman ehtoja merkitsee ehdotonta avoimuutta, sillä me emme voi kokea olevamme rakastettuja ilman ehtoja jos salaamme jotakin omien pelkojemme takia. Rakkaus ilman ehtoja merkitsee yksityisyyden loppumista, sillä niin kauan kuin pidämme salaisuuksia, emme voi kokea koko itseämme rakastetuksi. Ehdottomalla rakkaudella rakastettuna oleminen merkitsee oman yksityisen maailmamme tuhoutumista. Kuka haluaisi tällaista oman itsensä katoamista? Kuka haluaisi kokea olevansa rakastettu ilman ehtoja?

Ei kukaan. Tai ehkä he jotka ovat ymmärtäneet että se on heidän ainoa vaihtoehtonsa. He joilla ei ole enää ollut mitään annettavaa. He jotka ovat ymmärtäneet ja eläneet läpi sen mitä on Et Ole Tarpeeksi Hyvä. He jotka eivät ole löytäneet mitään muuta toivoa kuin Jumalan, Elämän tai Universumin hyväksynnän ja rakkauden ilman ehtoja. Kunpa sellaiset ihmiset joskus voisivat osoittaa muille että ei ole välttämätöntä kulkea tätä tietä - että voit olla tarpeeksi hyvä alkaen syntymäsi hetkestä.

Palaa takaisin itseesi. Meillä kaikilla on, tai on ollut, omat varjomme. Niin kauan kuin haluat pitää omat varjosi pimeydessä, et tule kokemaan koko itseäsi rakastetuksi. Niin kauan kuin eristäydyt naamiosi taakse, ei ole kuulumista eikä ehdottoman rakkauden kokemista. Tulee aina piste jolloin sanot "nyt riittää, tämä on tarpeeksi" - ja pakenet rakkautta.

Rakkaus ilman ehtoja ei avaa sydämesi pimeitä huoneita ilman sinun lupaasi. On vain yksi henkilö joka voi sen tehdä, ja se olet sinä. Ainoa tie ehdottoman rakkauden löytämiseen on että sinä hyväksyt ihan kaiken mitä itsessäsi on. Mutta me emme voi hyväksyä myöntymättä ja antautumatta sille mitä on ja mitä me olemme. Totuus on, että me olemme tarpeeksi hyviä. Me emme koskaan ole olleet mitään muuta kuin tarpeeksi hyviä. Me olemme kulkeneet pitkän ja kauhistuttavan tien paranemiseen, mutta se ei ole tehnyt meitä tippaakaan paremmiksi kuin mitä me olemme aina olleet. Me olemme aina olleet tarpeeksi hyviä, ja tulemme aina olemaan tarpeeksi hyviä. Rakkaus ilman ehtoja hyväksyy myös sen, että haluamme salata jotakin, ja se rakastaa meitä juuri sellaisina. Se ymmärtää meidän pelkomme ja häpeämme, ja jokaiseen niistä se sanoo "sinä olet tarpeeksi hyvä". Me ansaitsemme tulla rakastetuiksi armolla ja totuudella. Me ansaitsemme kaiken hyvän. Me olemme oikeutettuja muiden ihmisten palveluksiin, ihailuun ja rakkauteen. Me saamme vain ottaa vastaan, mutta me saamme myös asettaa rajoja silloin kun muut ihmiset eivät kohtele meitä rakkaudella. Silloin elämä opettaa meitä rakastamaan itseämme. Silloin elämä opettaa meitä löytämään itseämme, omaa persoonaamme ja omia unelmiamme. Ja me saamme asettaa nuo rajat ilman vihollisuutta, rakkaudella jonka tarkoitus ei ole eristäytyä vaan kuulua yhteen. Silloin rajojen tarkoitus ei ole olla kuulumatta, vaan kuulua tavalla joka on hyvä eikä vahingoita meitä eikä muita.

Kun olemme valmiita rakastamaan itseämme ja olemaan Rakastettuja, olemme löytäneet levon elämässä. Elämä ei silloin enää ole kaupankäyntiä eikä palvelusten vaihtamista toisistaan eristyksissä olevien ihmisten kesken, vaan valtava rakkauden, kuulumisen, hyväksymisen ja yhteyden kokeminen. Kun olemme vastanneet "kyllä" kysymykseen "haluatko olla rakastettu ilman ehtoja?", kysymys "haluatko rakastaa?" on jo merkityksettömänä kuollut pois. Silloin rakastaminen ei ole enää ylimääräinen tehtävä, ei enää vaihtoehto jonka voisimme jättää pois.


kaikki oikeudet Kotkansydän 2004