[an error occurred while processing this directive]

Robert Burney - sisäisen lapsen paraneminen

Robert Burney

Sisäisen lapsen paraneminen

Miten aloittaa?

Miksi?

Itsen rakastaminen

Sisäisen lapsen rakastaminen

Tunteiden kokeminen

Rakastamisen voima

Suru, rakkaus & läheisyyden pelko

Läheisyyden pelko

Vahingollisia puolustusmekanismeja

Sisäiset rajat

Tietoiset sisäiset rajat

Emotionaalinen viitekehys

Sisäinen tietoisuus

Sisäinen eheys

Sisäinen eheys 2

Paranemisen keinoja

Rajojen asettaminen

Sisäiset lapset tarvitsevat rajoja

Turvapaikan trauma

Emotionaalisia puolustusmekanismeja

Positiiviset mielikuvat

Positiiiviset mielikuvat 2

Läheisriippuvuudesta paraneminen

Suremisen prosessi

Sureminen

Seuraavia ei vielä ole käännetty:

Kokemus, voima, toivo ja toimiminen

Hengellinen eheytyminen

Pelon läpi

Tasapainon tanssi

Prosessin prosessointi

Prosessointi 2

Terapeutin valitseminen

Läheisyyden pelko - läheisriippuvuuden särkynyt sydän

"Läheisriippuvuuden ytimessä on läheisyyden pelko.  Me pelkäämme läheisyyttä, koska pelkäämme hylätyksi, petetyksi ja torjutuksi tulemista.  Meillä on nämä pelot, koska haavoituimme varhaisessa lapsuudessamme - me koimme että vanhempamme hylkäsivät meidät emotionaalisesti, torjuivat meidät ja pettivät meidät, koska he itse olivat haavoitettuja.  Heidän suhteensa itseensä ei ollut terve - he olivat läheisriippuvia, jotka hylkäsivät ja pettivät itsensä - ja heidän käyttäytymisensä sai meidät kokemaan itsemme arvottomiksi ja rakastetuksi kelpaamattomiksi."

"Lapsina me emme pystyneet näkemään itseämme perheestämme erillisinä - emmekä tietämään, että olimme arvokkaita yksilöinä perheestämme riippumatta.  Se todellisuus, johon me kasvoimme, oli ainoa todellisuus, jonka me tunsimme.  Me ajattelimme, että vanhempiemme käyttäytyminen heijasti meidän arvoamme - samoin kuin läheisriippuvat vanhempamme ajattelivat, että meidän käyttäytymisemme oli heidän arvonsa mittari."

"Yksinkertaisin ja ymmärrettävin koskaan kuulemani kuvaus läheisyydestä on näe minuun (intimacy = in to me see).  Tästä läheisyydessä on kysymys - annamme toisen ihmisen nähdä sisäämme ja jaamme toisen ihmisen kanssa sen, mitä me olemme.

Itsemme avaaminen muille on ongelmallista läheisriippuville, koska oman suhteemme itseemme ytimessä on tunne siitä, että me olemme jotenkin viallisia, rakastetuksi kelpaamattomia ja arvottomia - lapsuutemme emotionaalisen trauman tähden.  Läheisriippuvuus on juurtunut mielemme ohjelmointiin varhaisesta lapsuudesta alkaen.  Tämä ohjelmointi on puolustusmekanismi, jonka egomme omaksui auttaakseen meitä selviämään.  Se perustuu tuntemuksille, jotka kertovat, että me olemme hävettäviä, viallisia, arvottomia, ja rakastetuksi kelpaamattomia.  Läheisriippuva puolustusmekanismi on yritys suojella meitä, jotta emme tulisi torjutuiksi, petetyiksi ja hylätyiksi arvottoman ja hävettävän olemuksemme tähden.

Me pelkäämme läheisyyttä, koska varhaisessa lapsuudessa me haavoituimme ja koimme emotionaalisia traumoja - koimme tulleemme torjutuiksi ja hylätyiksi. Sitten me kasvoimme emotionaalisesti epärehellisessä yhteiskunnassa, jossa ei ollut paranemisen työkaluja eikä terveitä roolimalleja, jotka olisivat näyttäneet meille, miten voittaa tämä pelkomme.  Varhaisen lapsuutemme haavat saivat meidät kokemaan, että olemuksessamme oli jotakin vialla - myrkyllinen häpeä. Yhteiskunnan ja vanhempien roolimallit opettivat meitä pitämään yllä julkisivua, piilottamaan häpeämme muilta."

"Niin kauan kuin reagoimme alitajuisesti lapsuutemme emotionaalisiin haavoihin ja älylliseen ohjelmointiin, me toistamme samoja kuvioita.  Me yritämme päästä lähelle saavuttamattomia ihmisiä.  Me järjestämme itsemme hylätyiksi, petetyiksi ja torjutuiksi.  Me etsimme rakkautta vääristä paikoista ja vääristä ihmisistä.  Onko mikään ihme, että pelkäämme läheisyyttä?"

Tällä sivulla on lainauksia Robert Burneyn kirjasta Codependence: The Dance of Wounded Souls ja muilta hänen verkkosivuiltaan.

Läheisyyden pelko - läheisriippuvuuden särkynyt sydän

Robert Burney

Mainitsen läheisyyden pelon kirjoituksissani usein.  Minusta näyttää siltä, että useimmissa artikkeleissani mainitsen sen ohimennen tai muutaman kappaleen mittaisesti.  Se on myös hallitseva teema omassa prosessissani, jota käsittelen uutiskirjeissäni - ja henkilökohtaisessa päiväkirjassani Joy2MeU Journalissa.

Olen tehnyt pieniä muutoksia useisiin sivuihini alkuvuodesta 2002, jotta ne sopisivat paremmin yhteen sen markkinointityökalun kanssa, jota käytän saadakseni sivuni paremmin esille niitä varten, jotka tekevät nettihakuja.  Näin tehdessäni huomasin, että en ollut koskaan aikaisemmin selittänyt läheisyyden pelkoa yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti.  Se artikkeli, jonka ihmiset löysivät tehdessään hakua aiheesta "läheisyyden pelko", oli Suru, rakkaus ja läheisyyden pelko - kertomus omasta ensimmäisestä syvästä surutyöstäni.  Tuo artikkeli keskittyy enemmänkin syvään suremiseen keinona parantaa läheisyyden pelkoa, kuin itse läheisyyden pelkoon.  Niinpä hoksasin, että tarvitsen tämän artikkelin selittämään, miksi me pelkäämme läheisyyttä.

Hylätyksi, petetyksi ja torjutuksi tulemisen pelko

Läheisriippuvuuden ytimessä on läheisyyden pelko.  Me pelkäämme läheisyyttä, koska pelkäämme hylätyksi, petetyksi ja torjutuksi tulemista.  Meillä on nämä pelot, koska haavoituimme varhaisessa lapsuudessamme - me koimme, että vanhempamme hylkäsivät meidät emotionaalisesti, torjuivat meidät ja pettivät meidät, koska he itse olivat haavoitettuja.  Heidän suhteensa itseensä ei ollut terve - he olivat läheisriippuvia, jotka hylkäsivät ja pettivät itsensä - ja heidän käyttäytymisensä sai meidät kokemaan itsemme arvottomiksi ja rakastetuksi kelpaamattomiksi.

"Me astuimme synnyttäjämme lämpimästä ja hoitavasta kohdusta kylmään ja kovaan maailmaan.  Maailmaan, jota pyörittivät Korkeammat Voimat (vanhempamme ja kaikki meitä kookkaammat - sukulaiset, isovanhemmat, sairaalan tai orpokodin henkilökunta), jotka haavoittuivat lapsuudessaan.  Jumalat, jotka eivät olleet emotionaalisesti terveitä, eivätkä osanneet rakastaa itseään.  Egomme traumatisoitui - ja omaksui ohjelmoinnin, jonka tarkoitus oli suojella meitä emotionaaliselta traumalta, joka tuntui elämää uhkaavalta.

Ne, joita me Rakastimme eniten - Korkeammat Voimamme - haavoittivat meitä eniten.  Läheisyyden pelkomme on varhaisten lapsuuden kokemuksiemme aikaansaamaa ja niiden suoraa seurausta.  Me olemme eläneet reagoimalla siihen älylliseen viitekehykseen, jonka egomme omaksui käsitelläkseen emotionaalista traumaa.

Se osa lapsen aivoista, joka on looginen ja rationaalinen, joka ymmärtää abstrakteja käsitteitä (kuten aika tai kuolema), ja jolla voi olla minkäänlaista objektiivista näkemystä itsestä tai elämästä, ei kehity ennen noin seitsemää ikävuotta (järjen ikä).  Pieninä lapsina me olimme täysin itsekeskeisiä ja ajattelumme oli maagista.  Meillä ei ollut kykyä ymmärtää, että Korkeammat Voimamme eivät olleet täydellisiä.  Me katselimme heidän roolimallejaan, otimme heidän käyttäytymisensä henkilökohtaisesti, ja koimme ympäristömme emotionaaliset virtaukset - huolen, turhautumisen, katkeruuden, pelon, vihan, tuskan, häpeän, jne. - ja traumatisoiduimme emotionaalisesti.

Egomme sopeutui kokemaansa ympäristöön.  Se kehitti emotionaalisia ja käyttäytymiseen perustuvia puolustusmekanismeja vastareaktiona kokemalleen tuskalle, joka aiheutui siitä, että me kasvoimme sellaisten vanhempien keskellä, jotka olivat haavoitettuja läheisriippuvia.

Jos olet koskaan ihmetellyt, miksi on niin paljon helpompaa kokea hengellistä yhteyttä luontoon tai eläimiin, tässä on vastauksesi.  Ihmiset haavoittivat meitä.  Egomme kehitti puolustusjärjestelmänsä suojautuakseen ihmisiltä.

Olen sanonut vuosien ajan, että meidän on tarpeen parantaa sisäinen lapsemme ainoastaan, jos aiomme olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa.  Jos joku aikoo elää eristyksissä vuorenhuipulla mietiskellen, hänen on suhteellisen helppo kokea hengellistä kuulumista.  Mutta ihmisten kanssa tekemisissä oleminen on sotkuista."

Eläinten ja luonnon kanssa tekemisissä oleminen on turvallista, koska ne eivät tuomitse meitä.  Lemmikkieläimemme ei hylkää meitä siksi, että olisimme viallisia tai epäonnistuneita.  Luonto ei hylkää meitä siksi, että olisimme hävettäviä.  Ihmiset hylkäävät - tai ainakin se tuntuu hylkäämiseltä siksi, mitä menneisyydessämme on tapahtunut.

Totuus on, että sillä, miten vanhempamme kohtelivat meitä lapsuudessa, ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä me olimme - se ei todellakaan ollut henkilökohtaista.  He eivät pystyneet näkemään itseään selvästi.  Ja aivan varmasti he eivät kyenneet näkemään meitä selvästi - he eivät kyenneet näkemään meidän ainutlaatuista yksilöllisyyttämme sellaisesta näkökulmasta, että he olisivat voineet kunnioittaa meitä heistä erillisinä olentoina.  Heidän näkökulmansa meistä vääristyi heidän oman häpeänsä ja haavojensa kautta.  He heijastivat meihin omat toivonsa ja unelmansa, omat pelkonsa ja epävarmuutensa.  He näkivät meidät oman arvottomuutensa korvikkeena, itsensä laajennuksena, joka antoi heidän elämälleen tarkoituksen - tai ehkä he näkivät meidät rasittavana taakkana, joka pidätteli heitä ja esti heidän unelmiensa täyttymistä.  Joillekin meistä vanhemmat (tai toinen heistä) olivat niin kiinni alkoholismissa tai selviytymisen draamassa, että suurimman osan ajasta he eivät nähneet meitä ollenkaan.

Ja molemmat vanhempamme sekä yhteiskuntamme opettivat meitä erittäin selkeästi - suorilla viesteillä ja roolimalleilla - olemaan epärehellisiä.  Vanhempamme opettivat, että julkisivun pitäminen ja naapureiden ajatuksista huolehtiminen oli tärkeämpää kuin omat tunteemme - koska se oli heille niin tärkeää.  Tai jollakin meistä saattaa olla kokemusta vanhemmasta, joka meni toiseen äärimmäisyyteen, missä hän ei piitannut mitään siitä, mitä muut ajattelivat - mikä sai meidät hämilleen ja häpeämään hänen tasapainotonta käyttäytymistään ja huolehtimaan siitä, mitä naapurit ajattelivat.  He opettivat meitä antamaan voimamme muille ihmisille pitämällä naamioita ja salaisuuksia.

Vielä tärkeämpää on, että roolimallimme opettivat meitä olemaan emotionaalisesti epärehellisiä.  Koska ei ollut turvallista olla emotionaalisesti rehellinen, me kadotimme itsemme - me emme tienneet, miten olla emotionaalisesti lähellä itseämme, ja sen sijaan pystytimme väärän minäkuvan, jotta selviäisimme hengissä.  Me opimme pitämään erilaisia naamioita eri ihmisiä varten.

Lapsina me emme pystyneet näkemään itseämme perheestämme erillisinä - emmekä tietämään, että olimme arvokkaita yksilöinä perheestämme riippumatta.  Se todellisuus, johon me kasvoimme, oli ainoa todellisuus, jonka me tunsimme.  Me ajattelimme, että vanhempiemme käyttäytyminen heijasti meidän arvoamme - samoin kuin läheisriippuvat vanhempamme ajattelivat, että meidän käyttäytymisemme määritti heidän arvonsa.

"Me elämme yhteiskunnassa, jossa "rakkauden" emotionaalinen kokeminen on ehdollistettu käyttäytymiseen.  Yhteiskunnassa, jossa pelkoa, syyllisyyttä ja häpeää käytetään lapsen käyttäytymisen kontrolloimiseen, koska vanhemmat uskovat, että heidän lastensa käyttäytyminen heijastelee heidän omaa arvoaan.

Toisin sanoen, jos pikku Jussi käyttäytyy hyvin, on "kunnon poika", hänen vanhempansa ovat hyviä ihmisiä.  Jos Jussi pelleilee ja käyttäytyy huonosti, hänen vanhemmissaan on jotakin vikaa.  ("Hän ei tule hyvästä perheestä.")

Perheiden dynamiikan tutkimus on osoittanut, että itse asiassa hyvä lapsi - perheen sankari - on emotionaalisesti kaikkein epärehellisin ja hukassa itseltään, kun taas kapinallinen lapsi - perheen syntipukki - on vahingollisen perheen emotionaalisesti rehellisin lapsi.  Nurinkurin jälleen.

Läheisriippuvassa yhteiskunnassa meitä on opetettu "rakkauden nimeen" kontrolloimaan niitä, joita me rakastamme, manipuloimalla ja syyllistämällä heitä, yrittämällä saada heitä tekemään oikeita asioita - suojellaksemme omaa itsevarmuuttamme.  Emotionaalinen kokemuksemme rakkaudesta on kontrolloiva: "Rakastan sinua, jos teet mitä haluan sinun tekevän."  Emotionaalinen kokemuksemme rakkaudesta on syyllistävää, manipuloivaa ja tuhoavaa.

Rakkaus, joka on syyllistävää ja tuhoavaa, on järjetön, hullu ja naurettava ajatus.  Juuri yhtä idioottimainen ja naurettava kuin Jumalan nimissä tehty murha ja käyty sota.

(Tämän väriset lainaukset ovat Robert Burneyn kirjasta Codependence: The Dance of Wounded Souls)

Meidän vanhempamme tekivät meistä itselleen syyn elää - mikä on myrkyllisen rakkauden muoto, jossa lasta käytetään huumeena (se, että lapsi saatetaan kokemaan, että hän on vastuussa aikuisen omanarvontunteesta, on tuhoava emotionaalinen insesti). Tai he tekivät meistä taakan, syntipukin, joka on syyllinen heidän elämänsä raunioitumiseen. Tai he kohtelivat meitä häirikkönä niinä hetkinä, kun he olivat edes tietoisia olemassaolostamme. Kaikki tuo haavoitti meitä.  Me koimme tulleemme petetyiksi - oman arvottomuutemme tähden, koska emme kyenneet tietämään, että he eivät olleet täydellisiä. Me koimme, että elämässämme olleet jumalat pettivät ja hylkäsivät meidät.

Me haavoituimme jo ensimmäisissä suhteissamme muiden ihmisten kanssa.  Me olimme pieniä, viattomia olentoja, jotka olivat täysin riippuvaisia haavoittuneista ihmisistä, jotka eivät rakastaneet itseään - ja siksi he eivät kyenneet rakastamaan meitä terveesti.

Se, että me emme pieninä lapsina kelvanneet elämässämme olevien jumalien rakkauden kohteeksi, oli elämää uhkaava kokemus.  Se tuntui uhkaavan koko elämäämme.

Läheisyyden pelkomme perustuu tuskallisiin ja traumaattisiin kokemuksiin.

Näe minuun

Yksinkertaisin ja ymmärrettävin koskaan kuulemani kuvaus läheisyydestä on näe minuun (intimacy = in to me see).  Tätä on läheisyys - annamme toisen ihmisen nähdä sisäämme, jakaen toisen ihmisen kanssa sen, mitä me olemme.

Itsemme avaaminen on ongelmallista läheisriippuville, koska itsemme ytimessä on tunne siitä, että olemme jotenkin viallisia, rakastetuksi kelpaamattomia ja arvottomia - lapsuutemme emotionaalisen trauman tähden.  Läheisriippuvuus on juurtunut mielemme ohjelmointiin varhaisesta lapsuudesta alkaen.  Tämä ohjelmointi on puolustusmekanismi, jonka egomme omaksui auttaakseen meitä selviämään.  Se perustuu tuntemuksille, jotka kertovat, että me olemme hävettäviä, viallisia, arvottomia, ja rakastetuksi kelpaamattomia.  Läheisriippuva puolustusmekanismimme on yritys suojella meitä, jotta emme tulisi torjutuiksi, petetyiksi ja hylätyiksi arvottoman ja hävettävän olemuksemme tähden.

Me pelkäämme läheisyyttä, koska varhaisessa lapsuudessamme me haavoituimme ja koimme emotionaalisia traumoja - koimme tulleemme torjutuiksi ja hylätyiksi. Sitten me kasvoimme emotionaalisesti epärehellisessä yhteiskunnassa, jossa ei ollut paranemisen työkaluja eikä terveitä roolimalleja, jotka olisivat näyttäneet meille, miten voittaa tämä pelkomme.  Varhaisen lapsuutemme haavat saivat meidät kokemaan, että olemuksessamme oli jotakin vialla - myrkyllinen häpeä. Yhteiskunnan ja vanhempien roolimallit opettivat meitä pitämään yllä julkisivua, piilottamaan häpeämme muilta.

Myrkyllinen häpeä - viallinen, rakastetuksi kelpaamaton

Paranemisessa on hyvin tärkeää alkaa erottaa toisistaan olemuksemme ja käyttäytymisemme - vetää raja niiden välille.  Vahingollisen yhteiskunnan keskellä kasvaminen opetti meitä määrittelemään arvomme - ja arvioimaan muiden arvoa - ulkoisen olemuksen perusteella.  Me koimme, että rakkaus oli ehdollistettu käyttäytymiseen.  Jos joku käyttäytyy pahasti - siis tavalla, jota emme halua - hän on huono ihminen.  Jos joku käyttäytyy siten kuin haluamme, hän on hyvä ihminen.

On hyvin tärkeää, että lakkaamme arvioimasta omaa arvoamme sen yhteiskunnan vahingollisten normien mukaan, joka opetti, että on häpeällistä olla epätäydellinen ihminen.

Kun käytän termiä "arvioida", puhun itsemme tai muiden ihmisten arvioimisesta käyttäytymisen perusteella.  Toisin sanoen, tein jotakin pahaa ja olen siksi paha ihminen; tein virheen ja olen siksi virhe.  Tämä on myrkyllinen häpeä: kokemus siitä, että olemuksessamme on jotakin vikaa, että olemme jotenkin viallisia, koska meillä on inhimillisiä haluja, inhimillisiä heikkouksia tai inhimillistä vajavaisuutta.

Me voimme olla käyttäytyneet tavalla, josta olemme häpeissämme, mutta se ei tee meistä hävettäviä olentoja.  Meidän on tarpeen arvioida, onko käyttäytymisemme tervettä ja sopivaa, mutta se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi arvioida itseämme tai itsemme olemusta tuon käyttäytymisen tähden.  Käyttäytymisemme on ollut sairautemme sanelemaa, lapsuutemme haavojen sanelemaa; se ei merkitse, että olisimme pahoja tai viallisia olentoja.  Se merkitsee sitä, että me olemme inhimillisiä, se merkitsee sitä, että olemme haavoitettuja.

On tärkeää alkaa vetää rajaa olemuksen ja käyttäytymisen välille.  Kaikilla ihmisillä on olentoina Jumalallinen arvo - käyttäytymisestä riippumatta.  Käyttäytymisemme on opittua (ja reaktiota fyysiseen tai fysiologiseen ympäristöön).  Käyttäytyminen ja ne asenteet, jotka sanelevat käyttäytymisemme, ovat omaksumiamme puolustusmekanismeja. Ne on suunniteltu auttamaan meitä selviämään siinä hengellisesti vihamielisessä, emotionaalisesti tukahduttavassa ja vahingollisessa ympäristössä johon me synnyimme."

Läheisriippuvuuden ytimessä on myrkyllinen häpeä - tunne siitä, että me olemme jotenkin viallisia, että olemuksessamme on jotakin vikaa.

[Haluan huomauttaa, että joka kerran puhuessani häpeästä, olipa siinä adjektiivi myrkyllinen tai ei - puhun myrkyllisestä "olemukseen" liittyvästä häpeästä, henkilökohtaisesta viallisuuden kokemuksesta.  Jotkut asiantuntijat, esimerkiksi John Bradshaw, erottavat myrkyllisen häpeän ja terveen häpeän.  Minusta on paljon yksinkertaisempaa ja hyödyllisempää käyttää sanaa häpeä suhteessa "olemukseen" ja sanaa syyllisyys suhteessa käyttäytymiseen.  Uskon, että on tervettä syyllisyyttä ja epätervettä syyllisyyttä, mutta joka kerran kun käytän sanaa häpeä, puhun myrkyllisestä häpeästä.  (Yksi esimerkki, jota olen kuullut Bradshawin käyttävän terveestä häpeästä, on se, joka estää meitä kuljeskelemasta alasti pitkin katuja.  Minusta se on vain pinnallista käyttäytymisen arviointia - mutta se perustuu myös kulttuuristandardiin, joka ei välttämättä ole ainoa oikea.  Ajattelen, että Johnin Jesuiitta-tausta näkyy tässä. ;-)]

Se emotionaalinen trauma, jota kärsimme lapsuudessamme, synnytti meihin myrkyllisen häpeän tunteen.

"Me emme tarvitse korjausta.  Me emme ole rikki.  Meidän kokemuksemme itsestämme, meidän minäkuvamme meni hajalle ja palasiin ja pieniin osiin, ei meidän Todellinen Itsemme.

Me ajattelemme olevamme hajalla ja koemme olevamme hajalla, koska meidät on ohjelmoitu nurinkurisesti.

Me emme ole rikki.  Tämä juuri on myrkyllistä häpeää - sen luuleminen, että me olemme rikki, sen uskominen, että me olemme jotenkin sisäisesti viallisia.

Syyllisyys on "Tein virheen, tein siis jotakin väärin."

Häpeä on "Olen virhe, minussa on jotakin vikaa."

Jälleen kerran tuon pienen sisäisen lapsen tunteita, joka uskoo että hän ansaitsee tulla rangaistuksi."

Oman suhtautumisemme itseemme perustassa - ja siksi myös suhtautumisessamme muihin ihmisiin ja elämään - on tunne, että me kuolemme, jos paljastamme itsemme muille, koska silloin he näkevät meidän häpeällisen itsemme.  Koin syvällä sisälläni (niinä harvoina hetkinä kun murtauduin kieltämiseni ja syyttämiseni läpi rehelliseen selkeyteen), että jos antaisin jonkun nähdä, kuka todella olin, hän juoksisi kauhuissaan huutaen karkuun sitä rumaa, vääristynyttä ja hävettävää olentoa, joka minä olin.

Elämämme on ollut sen puolustusjärjestelmän sanelemaa, jonka tarkoitus on ollut pitää piilossa se väärä uskomus, että olemme viallisia.  Me käytämme itsemme ulkopuolisia asioita - menestystä, ulkonäköä, tuottavuutta, aineita - yrittäessämme peittää ja piilottaa sen henkilökohtaisesti kokemamme vajavuuden, jonka koimme särkevän sydämemme ja haavoittavan sielumme lapsuudessamme.  Ja tuo henkilökohtainen puutteellisuus on valhe.  Tuo myrkyllisen häpeän tunne on valhe.

Se oli niin tuskallinen, että meidän oli valehdeltava itsellemme siitä.  Ne läheisriippuvat puolustusmekanismit, jotka me omaksuimme, pakottivat meidät olemaan itsellemme epärehellisiä emotionaalisesti ja älyllisesti.  Syvällä itsessämme meidän oli opittava kieltämään kokemamme itseemme liittyvä häpeä ja tuska.  Läheisriippuvuus on salakavala viivästynyt stressin jälkitila, traumaattisen stressin jälkitila.  Emotionaalinen trauma sai meidät irtautumaan itsestämme - emme olleet tietoisella tavalla läsnä omassa ruumissamme - ja järkiperäistämään ja kieltämään emotionaalisen kokemuksemme elämästä.  Yrittäessämme vakuuttaa itsellemme, että meillä oli arvoa, me rakensimme epärehellisen minäkuvan, joka perustui ulkopuolisten asioiden vertailemiselle: ulkonäkö, menestys, riippumattomuus (vastariippuva kapinallinen), suosio (ihmisten miellyttäjät), oikeassa oleminen (parempi kuin muut, oikeassa suhteessa heidän vääräänsä), tai mitä tahansa.  Tuo väärä minäkuva ei ollut täysin epärehellinen, koska se perustui joillekin niistä asioista, joita me todella olemme - mutta se oli kieroutunut, vääristynyt ja mustavalkoinen sopeutuma myrkylliseen häpeään. Sen tarkoitus oli antaa meille edes hieman vahvuutta, jotakin syytä, jolla voisimme kokea olevamme parempi kuin muut.

Tuo väärä minäkuva, ne naamiot, joita opimme pitämään, oli jotakin, jonka pystyttämiseen me käytimme paljon energiaa vakuuttaaksemme itsellemme, että se oli totuus.  Mutta syvällä sisällämme, selvänäköisyyden ja selkeyden hetkinä, me tiesimme, että me kannoimme häpeällistä salaisuutta.  Tämä myrkyllinen häpeä syntyi usein siitä, että emme osanneet lapsuudessamme erottaa omaa olemustamme häpeälliseltä tuntuvasta käyttäytymisestä.  On hyvin yleistä, että meillä on salaisuus, joka sisältää niitä tapoja, joilla meitä kohdeltiin väärin - fyysisesti, seksuaalisesti, jne. - ja jonka kohtaamista me yritämme suurella vaivalla välttää, koska liitämme myrkyllisen häpeän noihin tapahtumiin ja luulemme, että se oli meidän vikamme.

Emme halua muiden ihmisten näkevän sisäämme, koska silloin he huomaavat meidän häpeällisen salaisuutemme.  Pelkäämme läheisyyttä sen väärän uskomuksen takia, jolle oma suhteemme itseemme perustuu.

Me olemme viettäneet elämämme yrittäen suojella itseämme valheelta siitä, mitä me olemme.  Olemme kuluttaneet uskomattomasti energiaa yrittäessämme pitää tuota myrkyllistä häpeää piilossa.  Se salaisuus, joka tuhoaa meitä ja on tehnyt elämämme kurjaksi, se salaisuus, johon olemme reagoineet - on valhe.  Olemme eläneet pakonomaisesti reagoiden - koska me reagoimme johonkin, joka tuntui uhkaavan omaa selviytymistämme - tarpeeseemme salata se, mitä me syvällä sisimmässämme todella koemme olevamme.

"Koska meillä ei ollut pieninä lapsina minkäänlaista perspektiiviä eikä kykyä analysoida (ennen järjen ikävaihetta, mikä alkaa noin seitsemän ikäisenä aivojen kehityksen myötä), emme kyenneet näkemään vanhempiamme minään muuna kuin täydellisinä Korkeampina Voimina.  Jumalina ja Jumalattarina.  Koska Korkeammat Voimamme olivat haavoitettuja eivätkä osanneet rakastaa itseään, me haavoituimme ja omaksuimme viestin, että meissä on oltava jotakin vikaa.  Myrkyllinen häpeä.

Tuo häpeä on myrkyllistä eikä se ole meidän - se ei koskaan ollut!  Me emme tehneet mitään hävettävää - me olimme vain pieniä lapsia.  Aivan samoin kuin vanhempamme olivat pieniä lapsia kun heitä haavoitettiin ja syyllistettiin, ja heidän vanhempansa ennen heitä, jne., jne.  Tämä ihmisenä olemisen häpeä on siirretty sukupolvelta toiselle.

Tässä ei ole ketään syytettyä, ei pahoja tyyppejä, ainoastaan haavoitettuja sieluja, särjettyjä sydämiä ja sotkeutuneita mieliä.

Läheisriippuva näkökulmamme antaa meille vain kaksi äärimmäistä näkökulmaa elämään: syytän heitä tai syytän itseäni.  Joko uskon, että syy siihen miltä minusta tuntuu, kuuluu heille - tai että minä olen syyllinen, koska olen hävettävä arvoton olento.  Emotionaalinen tuska siitä, että koemme olevamme vanhempiemme rakkauden kohteeksi kelpaamattomia - heijastus siitä kestämättömästä ahdistuksesta, että koemme olevamme erossa Lähteestä - voi tuntua pohjattomalta tuskallisen kärsimyksen kuilulta.  Haavoittumisemme ytimessä on kestämätön emotionaalinen tuska, mikä johtuu siitä, että olemme sisäistäneet viestin, että Jumala - Lähteemme - ei Rakasta meitä, koska olemme huonoja ja hävettäviä.

Addiktiomme, pakkomielteemme ja mielihalumme; jatkuva päämäärän etsiminen; loputon halu korjata itsemme; kykenemättömyys olla läsnä nykyhetkessä; menneisyyden sureminen ja tulevaisuuden pelkääminen; kaikki ne ovat välineitä, joilla me yritämme välttää emotionaalista tuskaa.  Käyttäytymismallimme ja vahingolliset suhteemme (kaikkeen, ihmisiin, rahaan, sukupuoleemme ja seksuaalisuuteemme) ovat oireita.  Läheisriippuvuus on puolustusmekanismi, jonka vahingoittunut egomme omaksui yrittäessään estää meitä vajoamasta sisällämme olevaan häpeän ja tuskan loppumattomaan kuiluun.

Oma suhteemme itseemme, muihin ihmisiin ja elämään perustui tälle myrkyllisen häpeän tunteelle."

Koska me koimme olevamme hävettäviä, arvottomia ja rakastetuksi kelpaamattomia, omaksuimme puolustusmekanismeja suojellaksemme itseämme.  Nämä mekanismit saavat meidät toistamaan lapsuutemme emotionaalista dynamiikkaa yhä uudelleen.

Samojen kuvioiden toistaminen - etsin rakkautta vääristä paikoista

Läheisriippuvuus on kaksinkertaisesti tuskallista.  Me vahingoituimme lapsina - ja ne puolustusmekanismit, jotka me omaksuimme, saivat meidät vahingoittamaan itseämme aikuisina.  Olemme kokeneet sydämemme särkyvän, toivomme ja unelmiemme murtuvan, kerta kerran jälkeen.  Yhä uudelleen me hylkäsimme ja petimme itsemme ja järjestimme itsemme hylätyiksi.  (Jopa niiden "perheen sankarityyppien", jotka saavuttavat ulkoista "menestystä", on juostava aktiviteetista toiseen löytääkseen jonkun, jota syyttää, jotta he voisivat kieltää kokemansa sisäisen tyhjyyden.  Materiaalisen menestyksen saaminen tekee paljon helpommaksi elätellä illuusioita oman egon hallintakyvystä ja kieltää oman sydämen haavat.  Rikkaus ja kuuluisuus voivat olla suuri este emotionaalisen läheisyyden löytämiselle.)

Niin kauan kuin reagoimme alitajuisesti lapsuutemme emotionaalisiin haavoihin ja älylliseen ohjelmointiin, me toistamme samoja kuvioita.  Me yritämme päästä lähelle saavuttamattomia ihmisiä.  Me järjestämme itsemme hylätyiksi, petetyiksi ja torjutuiksi.  Me etsimme rakkautta vääristä paikoista ja vääristä ihmisistä.  Onko mikään ihme, että pelkäämme läheisyyttä?

"Läheisriippuvuus on emotionaalinen ja käyttäytymiseen perustuva puolustusjärjestelmä, jonka me omaksuimme selvitäksemme lapsina.  Koska meillä ei ole työkaluja egomme uudelleen ohjelmoimiseen eikä emotionaalisten haavojemme parantamiseen (yleisesti hyväksyttyä suremista, opetusta, aikuistumisriittejä, terveitä roolimalleja, jne.), aikuisinakin me reagoimme lapsuutemme ohjelmointiin emmekä osaa täyttää tarpeitamme - emotionaalisia, älyllisiä, hengellisiä, ja fyysisiä tarpeitamme.  Läheisriippuvuuden ansiosta me selviämme hengissä, mutta koemme sisältä olevamme tyhjiä ja kuolleita.  Läheisriippuvuus on puolustusjärjestelmä, joka saa meidät haavoittamaan itseämme.

Kun jotkut alkavat paranemaan, he voivat virheellisesti kuvitella, että heidän oletetaan laskevan kaiken puolustuksensa ja alkavan luottaa kaikkiin.  Tämä on hyvin vahingollinen uskomus.  On tarpeen riisua pois vahingolliset puolustusmekanismit, mutta meidän on myös korvattava ne toimivilla puolustusjärjestelmillä.  Meillä on oltava puolustusjärjestelmä, sillä meidän on kyettävä suojaamaan itseämme.  Maailma on vielä vihamielinen paikka, ja se on täynnä haavoittuneita Aikuisia Lapsia, joihin ei ole turvallista luottaa.

Vääristyneen puolustuksemme keskellä me rakennamme ympärillemme korkeat muurit suojellaksemme itseämme, ja sitten - heti kun tapaamme jonkun, joka auttaa meitä toistamaan hyväksikäytetyksi tulemisen, hylätyksi tulemisen, petetyksi ja halveksituksi tulemisen kuvioitamme - me laskemme laskusillan ja kutsumme hänet sisään.  Läheisriippuvuudessamme meillä on hienot tutkajärjestelmät, jotka houkuttavat meitä niiden luokse, jotka ovat meille henkilökohtaisesti kaikkein epäluotettavimpia (tai saavuttamattomimpia tai tukahduttavimpia tai piittaamattomimpia tai mitä tahansa, mitä me tarvitsemme toistaaksemme kuvioitamme) - juuri niitä, jotka "painelevat nappuloitamme".

Näin käy siksi, että nuo ihmiset tuntuvat tutuilta.  Valitettavasti lapsuudessamme ne, joihin me luotimme eniten - jotka tuntuivat kaikkein tutuimmilta - satuttivat meitä eniten.  Sen seurauksena me yhä uudelleen toistamme kuvioitamme ja hankimme muistutusta siitä, että ei ole turvallista luottaa itseemme eikä muihin ihmisiin.

Kun alamme parantua, me voimme huomata, että Totuus on se, että ei ole turvallista luottaa niin kauan kuin me reagoimme lapsuutemme emotionaalisista haavoista ja asenteista käsin.  Kun alamme Parantua, voimme alkaa ymmärtää, että hengellisestä näkökulmasta katsottuna nämä toistuvat kuviot ovat tilaisuuksia parantaa lapsuutemme haavoja.

Paranemisprosessi opettaa meille, miten purkaa muurit ja suojella itseämme terveesti - oppimalla, mitä terveet rajat ovat, miten asettaa niitä, ja miten puolustaa niitä.  Se opettaa meitä valitsemaan järkevästi, pyytämään sitä, mitä tarvitsemme, ja täyttämään omat tarpeemme vakuuttavasti ja Rakastaen.  (Mutta monien meistä on tietysti ensin totuttava siihen vallankumoukselliseen ajatukseen, että on ihan OK, että meillä on tarpeita.)"

Lapsina me olimme uhreja - aikuisina me jatkamme sen käyttäytymisen toistamista, jonka opimme lapsena - äärimmäisyydessä tai toisessa.  Elämässämme olevat ihmiset ovat näyttelijöitä, joille me annamme alitajuisesti rooleja luodaksemme uudelleen lapsuutemme haavaisen ympäristön, jotta voisimme parantaa sen - yrittäen tehdä sen tällä kertaa oikein.  Ihmiset, jotka kohtelevat meitä tavoilla, jotka tuntuvat tutuilta, vetävät meitä puoleensa, ja me houkuttelemme heitä luoksemme - koska jollakin syvällä tasolla me uskomme, että me ansaitsemme juuri sen.  Jos vanhempamme eivät osanneet rakastaa meitä, me emme voineet olla rakastetuksi kelpaavia.

Kerroin lokakuun 2000 uutiskirjeessäni äidistä ja tyttärestä, joiden kanssa olin työskennellyt.  Heidän paranemisensa aikana tapasin jompaakumpaa heistä useita kertoja vuodessa, kun he kohtasivat erilaisia elämäntilanteita.  Tällä viikolla tapasin äidin.  Tytär oli taas kerran käyttäytynyt vaarallisesti - jopa kuolemanvaarallisesti.  Äiti oli hyvin järkyttynyt tyttärensä kokemuksesta - ja käytti valtavasti energiaa hänen poikaystävänsä syyttämiseen.

Hän toisti jatkuvasti, kuinka kontrolloiva, omistushaluinen ja vahingollinen tämä poikaystävä oli, ja kuinka hän ei pystynyt käsittämään sitä.  Hän koki, että hänen tyttärensä piti poikaystäväänsä tärkeämpänä kuin omaa äitiään, ja hän syytti tytärtään kokemansa syvän loukkauksen tähden.  Hän mainitsi monta kertaa sanoneensa tyttärelleen "Mikä sinussa oikein on vikana!"  Sitten hän meni toiseen äärilaitaan ja sanoi "ehkä olen epäonnistunut äitinä."  Hänen reaktionsa kokemaansa pelkoon, tuskaan ja häpeään oli läheisriippuvaa heilahtelua kahden äärilaidan välillä.

Annoin hänen tuulettaa tuskaansa pitkän aikaa. Sitten toin hänet takaisin hänen hengelliseen keskukseensa ja soveltamaan Rauhan rukousta näihin tapahtumiin.  Muistutin häntä siitä, että hänen tyttärensä oli kontrolloivassa, omistushaluisessa ja vahingoittavassa suhteessa siksi, että se oli ainoan tyyppinen suhde, jonka hänen tyttärensä tiesi.  Muistutin häntä siitä, että huolehtiessaan tyttärestään ja pelätessään tämän itsetuhoista käyttäytymistä, hän oli ollut kontrolloiva, omistushaluinen ja vahingollinen.  Osoitin hänelle, että oli vahingollista sanoa sellaista kuin "mikä sinussa oikein on vikana" - koska se samaistaa käyttäytymisen ja olemuksen.  Se, että teemme jotakin "väärin" ei tarkoita sitä, että meissä olisi jotakin vikaa.  Itse asiassa tytär vain toisti oppimiaan läheisriippuvia kuvioita - ja minulle hänen käyttäytymisensä ei ollut ainoastaan ymmärrettävää, vaan hyvin ennustettavaa.  (Ja se, että hän toisti kuvioitaan, ei ollut merkki siitä, että hän ei olisi kasvanut.  Tämä oli hänelle uusi tilaisuus oppia tuntemaan itseään paremmin - täydellinen osa hänen kasvuprosessiaan, eikä joku takautuminen tai luiskahdus vanhaan käyttäytymiseen.  Me edistymme vähitellen.)

Kun sain hänet lopettamaan reagointinsa häpeään, pelkoon ja tuskaan, ja lakkaamaan näkemästä tilanteen mustavalkoisena, oikean ja väärän näkökulmasta - hän pystyi palautumaan paranemisprosessiin. Hän saattoi alkaa käyttää oppimiaan työkaluja, joiden ansiosta hän pystyi päästämään irti asioista, joita hän ei pystynyt kontrolloimaan, ja keskittymään sisäiseen prosessiinsa, jota hän voi hieman kontrolloida Rakastavalla tavalla.

Läheisriippuvuuden todellisuus on, että me "joudumme" suhteisiin tutuilta tuntuvien ihmisten kanssa - niiden kanssa, jotka auttavat meitä toistamaan lapsuutemme emotionaalista dynamiikkaa.  Yhä uudelleen me joudumme tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa me voimme jollakin tavalla synnyttää uudelleen lapsuutemme emotionaalisen dynamiikan.

Merkittävä osa läheisriippuvuuden tragediaa - taudin salakavalaa vahingollista luonnetta - on, että toistamalla kuvioitamme me järjestämme itsemme torjutuiksi ja hylätyiksi.  Me koemme, että meidän oma arvottomuutemme pettää meidät.  Me vahvistamme sitä valhetta, että me olemme sisimmässämme hävettäviä ja rakastetuksi kelpaamattomia.

"Vietin suurimman osan elämääni omien ajatusteni, tunteideni ja käyttäytymiseni uhrina.  Yritin jatkuvasti luottaa epäluotettaviin ihmisiin ja rakastaa saavuttamattomia ihmisiä.  En voinut luottaa omiin tunteisiini, koska en pystynyt olemaan itselleni emotionaalisesti rehellinen - mikä teki minut kykenemättömäksi Todelliseen rehellisyyteen millään tasolla."

Meitä houkuttelevat ihmiset, jotka eivät pysty täyttämään meidän tarpeitamme, jotka ovat jollakin tapaa saavuttamattomia. Estäessään meitä pääsemästä lähelle jotakuta, joka olisi meille saavutettavissa, tämä suojelee meitä - koska silloin he huomaisivat kuinka hävettäviä me olemme ja he hylkäisivät meidät.  Se, että antaisimme jonkun nähdä sisällemme, nähdä mitä me todella olemme, on taudille viimeinen asia, jonka se haluaa meidän tekevän - ja tätä vastaan se kehittää uskomattoman vahvaa ja tuhoisaa läheisyyden pelkoa.

Läheisriippuvuus on emotionaalinen ja käyttäytymiseen perustuva puolustusmekanismi, joka ei toimi.  Puolustautumisemme tuskaa ja häpeää vastaan tuo vain lisää tuskaa - ja saa meidät toistamaan tuskallisia kuvioitamme tavalla, joka vakuuttaa meitä siitä, että olemme viallisia, ja että meillä on hyvä syy hävetä itseämme.

Läheisyyden pelkoamme lisää vielä se todistusaineisto, joka paljastaa kuinka monta "typerää" valintaa me olemme menneisyydessämme tehneet.  Lapsuutemme kokemukset saavat meidät pelkäämään läheisyyttä ja kokemaan itsemme rakastetuksi kelpaamattomiksi - ja läheisriippuvuutemme saa meidät jatkuvasti luomaan uutta todistusaineistoa osoittamaan, kuinka viallisia me olemme.

Mättää todella pahasti!

Meillä on todella hyviä syitä pelätä läheisyyttä.  Meillä on elämän mittainen kokemusten ketju, joka pitää alkuperäisiä kokemuksiamme hengissä - joka vakuuttaa meitä siitä, että meidän on syytä olla kauhuissamme, ettei vain kukaan pääsisi liian lähelle meitä ja näkisi sisällemme.

Ainoa keino voittaa läheisyyden pelkomme on alkaa parantua läheisriippuvuudestamme - ja parantaa sisäinen lapsemme niin, että voimme oppia olemaan itsellemme rehellisiä ja läheisiä.  Rakastavan hengellisen uskon liittäminen itseemme ja elämään kanssa on korvaamaton askel, jotta voisimme alkaa vähentää myrkyllisen häpeän valtaa, alkaa rakastaa itseämme, ja alkaa olla avoimia ottamaan vastaan muiden rakkautta.

"Kun opimme, mitä terve käyttäytyminen on, voimme alkaa olla terveempiä sellaisissa ihmissuhteissa, jotka eivät merkitse meille kovin paljoa; kun tiedämme älyllisesti, mitä hengellinen Totuus on, voimme olla Rakastavampia jonkin osan ajasta. Mutta meille todella tärkeissä ihmissuhteissa, niiden ihmisten kanssa, joista me todella välitämme, kun meidän "nappuloitamme painetaan", me vain katsomme itsemme sanovan sitä, mitä emme haluaisi sanoa ja tekevän sitä, mitä emme haluaisi tehdä - koska me emme kykene muuttamaan näitä kuvioita, ellemme kohtaa omia emotionaalisia haavojamme.

Me emme kykene yhdistämään hengellistä totuutta tai älyllistä tietämystä terveestä käyttäytymisestä omaan elämänkokemukseemme merkittävässä määrin, ellemme kunnioita tunteitamme.  Me emme pysty omaksumaan johdonmukaista tervettä käyttäytymistä päivittäisessä elämässämme, ellemme ole itsellemme emotionaalisesti rehellisiä.  Me emme voi päästä irti häpeästämme emmekä voittaa läheisyyden pelkoamme kulkematta tunteidemme läpi."

"Avain haavoitettujen sielujemme paranemiseen on saada selvyyttä ja rehellisyyttä emotionaalista prosessiamme kohtaan.  Ellemme ole selkeitä ja rehellisiä inhimillisiä emotionaalisia reaktioitamme kohtaan - ellemme uudista vahingollisen ympäristön synnyttämiä kieroutuneita, vääristyneitä ja negatiivisia näkökulmiamme ja reaktioitamme omia tunteitamme kohtaan - me emme pääse selkeään kosketukseen sen sisällämme olevan emotionaalisen energian kanssa, joka kertoo meille Totuudesta. Me emme pääse takaisin selkeään ja kirkkaaseen yhteyteen hengellisen itsemme kanssa.

Meillä jokaisella on sisäinen kanava Totuuteen, sisäinen polku Suuren Hengen luo.  Mutta tämä kanava on vaimennetun emotionaalisen energian, kieroutuneiden asenteiden ja valheellisten uskomusten tukkima.

Me voimme älyllisesti heittää pois väärät uskomuksemme.  Me voimme älyllisesti muistaa ja vastaanottaa YKSEYDEN ja Valon ja Rakkauden Totuuden.  Mutta ellemme käsittele emotionaalisia haavojamme, emme voi yhdistää hengellistä Totuutta päivittäiseen olemiseemme ja elämiseemme tavalla, joka sallisi meidän merkittävästi muuttaa niitä vahingollisia käyttäytymismalleja, jotka meidät oli omaksuttava selvitäksemme.  Ennen kuin me kohtaamme lapsuudestamme alkaneen alitajuisen emotionaalisen ohjelmointimme.

Me emme voi oppia Rakastamaan kunnioittamatta Raivoamme!

Me emme pysty olemaan Todella Lähellä itseämme tai jotakuta muuta, ellemme omista Suruamme.

Me emme voi palata Valoon, ellemme ole halukkaita kunnioittamaan kokemuksiamme Pimeydestä.

Me emme voi kokea Ilon täyteyttä, ellemme ole valmiita kokemaan Surullisuutta.

Jotta pääsisimme takaisin kadonneen sielumme luokse, meidän hoidettava emotionaalinen paranemisemme ja parannettava haavoitettu sydämemme.  Jotta pääsisimme takaisin sen Jumalan ja Voiman luokse, joka on Rakkaus ja Valo, Totuus ja Ilo."


Vahingollisia puolustusmekanismeja